Alkaessani lukea Lauren Weisbergerin teosta Chasing Harry Winston,
minulla oli erheellinen käsitys siitä, että se olisi kirjoitettu yhtä
sympaattisesti kuin Sophie Kinsellan Himoshoppaajat. Minulla ei ollut
minkäänlaista aikaisempaa kokemusta kirjailijan tuotoksista, ja
takakansitekstin perusteella kuvittelin, että luvassa olisi
hölmönhauskoja kuvauksia kolmen naisen vedonlyönnistä rakkauden suhteen.
Olin väärässä.
Chasing Harry Winstonissa ei ole mitään hölmönhauskaa. Siitä puuttuu mielestäni kaikki sellainen hyväntahtoisuus, mihin olen muissa "chick lit" -kirjoissa ihastunut. Teoksen yleinen tunnelma on lähinnä ikävä, johtuen hahmojen kieroiluista ja varsinkin Adrianan jo naurettavuuksiin menevästä itsetietoisuudesta. Hahmo on mielestäni hyvin kirjoitettu, jos siihen kaikesta epäinhimillisestä käytöksestä huolimatta pystyy samaistumaan edes jollain tasolla. Itse en kuitenkaan nähnyt tämän teoksen hahmojen kehittyvän tarinan kuluessa suuntaan tai toiseen, eikä Weisberger yrityksistään huolimatta saa luotua esimerkiksi juuri Adrianaan minkäänlaista samaistuttavuutta.
Tarina ei missään vaiheessa lunasta odotuksia jännittävistä hetkistä. Harry Winstonin, tuon arvokkaan sormuksen, tavoittelu jätetään todella vähälle, ja muutkin tärkeäksi kokemani kohtaukset ohitetaan joko kokonaan tai esitetään hieman latteasti. Kummallista mielestäni kirjassa onkin se, kuinka Weisberger on päättänyt jättää jotkin kohtaukset kokonaan pois. Esimerkkinä se, kun naiset ovat lähtemässä matkalle, jossa yhden heistä vedonlyönnin seurauksena täytyy iskeä itselleen mies. Kirjailija kyllä kertoo heidän jutusteluistaan lentokentällä, mutta seuraavassa hetkessä ollaankin jo takaisin kotimaassa, ja tarinan kannalla tärkeä matka on ohi.
Kokonaisuutena minulle jäi Chasing Harry Winstonista paha maku suuhun. Katsotaan, pystyykö Lauren Weisberger kumoamaan sen toisella teoksellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti