Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin kertoo rakkaudesta, menneisyyteen suljetuista salaisuuksista ja kohtalon ottamisesta omiin käsiinsä. Kirja sijoittuu tällä kertaa sekä Pariisiin, Lontooseen että New Yorkiin, mutta ihmisten ongelmat pysyvät samoina kaupungista riippumatta.

Olen viihtynyt hyvin Pancolin sarjan parissa, mutta valitettavasti olen huomannut myös sen, kuinka sarjan taso laskee osa osalta. Ensimmäinen, Krokotiilin keltaiset silmät, on ehdottomasti kolmikon vahvin. Se tutustutti minut Joséphineen, tämän läheisiin ja näiden kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Toisen osan, Kilpikonnien hitaan valssin, kohdalla mutisin jo vähän epävarmuuttani siitä, soveltuuko raaka murhamysteeri tähän hurmaavaan pariisilaisyhteisöön. Toinen osa oli silti vielä erittäin hyvä ja tarjosi tapahtumia, jotka kolmannessa osassa ovat ikävän vähissä.

Tapahtumat yksinään eivät ole toki olleet syy siihen, minkä vuoksi Pancolin kirjoihin alunperin ihastuin. Hänellä on kyky kuvata tavallisia ihmisiä ja näiden välisiä keskusteluja ja loihtia niistä äärimmäisen mielenkiintoisia. Esimerkiksi ensimmäisen osan kohdalla tunsin oppivani jotain myös itsestäni. Kolmannen osan kohdalla henkilöhahmot eivät kuitenkaan kykene kannattelemaan koko 900 sivun pakettia. Juonikuvioita on, mutta jotenkin ne tuntuvat ensimmäisten osien toistolta. Rikkaan ukon petkutus - nähty. Kirjan kirjoittaminen - nähty.

Kolmas osa on lisäksi kuin pitkä väliosa, alustus jollekin tulossa olevalle. Ymmärrän kyllä jotenkin sen tarkoituksen, sillä siinä selviää muutamia pitkään pohdittuja salaisuuksia. Toisaalta minua kummastutti tapa, että salaisuuksia kierrellään ja kaarrellaan ensimmäiset 900 sivua ja sitten niiden ratkaisusta kerrotaan muutamalla lauseella. Kaikki tuntuu kirjan paksuudesta huolimatta jäävän auki. Pancolilta on kuitenkin syksyllä tulossa kirja Mimmit (linkki sisältää jonkin verran juonipaljastuksia), joka ilmeisesti sivuaa ja paljastaa lisää näistä tapahtumista, vaikka mukana onkin uusi päähenkilö.

Minä todella pitkästyin tämän kirjajättiläisen kanssa, sanon sen suoraan. Toivoin useaan otteeseen, että kirja vain päättyisi ja saisin lukea jotain muuta. Olin pitkään toiveikas ja odotin, että kirja tuo eteeni kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Koska juuri mitään ei kuitenkaan tapahtunut, tylsistyin. Pidin Joséphinen kirjoitusprosessista, sillä siihen liittyy eräs mielenkiintoinen tarina. Harmikseni tämäkin kuvio oli jätetty kirjassa kovin vähälle.

Yksi suuri ongelma oli nyt mielestäni hahmojen lukumäärä. Olen aikaisemmin pitänyt siitä, että Pancolin kirjoissa päästään lähes kaikkien henkilöiden pään sisälle, mutta liika on liikaa. Tuntuu turhalta, että esitellään henkilö ja hänen kohtalonsa kannalta tärkeä tapahtuma, mutta jälkeenpäin siihen palataan vain yhdellä nopealla lausahduksella. Näkökulmia on niin paljon, että ehdin välillä unohtaa jonkin kirjassa olevan juonikuvion olemassaolon kokonaan.

En pitänyt hahmoista yhtä paljon kuin aiemmissa osissa. Varsinkin Joséphinen ja Zoén matelu muiden edesssä ärsytti minua, Joséphinen kohdalla se kun jatkui jo kolmatta kirjaa. Zoé puolestaan kasvaa kirjassa 15-vuotiaaksi, mutta käyttäytyy edelleen kuin pikkulapsi esimerkiksi imiessään peukaloaan, mikä tuntui minusta kummalliselta. Hortensen itsekkyyttä olen inhonnut aina, vaikka ihailenkin hänen asennettaan työntekoa kohtaan. Miksi hänet on muuten laitettu nyt hokemaan ärsyttävää "Badabumia" joka välissä?

Jotain hyvääkin kirjassa oli. Josianen, Marcelin ja Juniorin pikkuperhe on aina ihastuttanut minua, ja tässä osassa heihin kiinnitetäänkin erityisen paljon huomiota. Uusista kuvioista pidin eniten Philippen ja Alexandren ympärilleen kokoamasta perheentapaisesta ryhmästä. Kaikista valituksista huolimatta täytyy muuten kunnioittaa Pancolin realistisia henkilövalintoja. Eihän oikeassa elämässäkään ole pelkästään rikkaita, kauniita ja hyviä ihmisiä, vaan myös huijaavia, itsekkäitä ja köyhiä henkilöitä.

Kokonaisuutena Pancolin sarja on ollut elämäntäyteinen ja piristävä kokemus, joka sekoittaa onnistuneesti useita tyylilajeja romantiikasta jännitykseen ja historiaan. Useimmiten olen onnistunut lukemaan osia vaivatta vaikka pääsykoestressin keskellä. Siksi osa tämänkin kerran tähdityksestäni koostuu siitä, mitä mieltä olen Central Parkin oravista osana sarjaa. Yksittäisenä teoksena se ei mielestäni toiminut kovinkaan hyvin.

★★★
  
Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (alkup. Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Bazar, 2013
921s.

Tällä teoksella voin myös ruksia yli yhden lokeron Le Masque Rouge -blogin kesäbingosta. Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin menee kohtaan "Kannessa eläinkuva".

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi

Katherine Pancolin kirjasarjan ensimmäisessä osassa krokotiilit väläyttelivät hampaitaan ja keltaisia silmiään, toisessa osassa kilpikonnat puolestaan näyttävät osaamistaan hitaan valssin pyörteissä. Joséphine Cortès sai tuntea menestyksen maun ensimmäisen kirjan lopussa, mutta toinen osa asettaa jälleen uusia haasteita naisen tielle. Vaikka hänen esikoiskirjansa on myynyt paljon, ei Joséphinen itsetunto ole kohonnut lainkaan, ja vaikka miesystäväkin löytyy, ei hän tunne itseään rakastetuksi. Joséphine kuvaileekin itseään hitaaksi kilpikonnaksi, sellaiseksi, joka vasta opettelee askelkuvioita itsensä ja muiden tuntemisen saralla.

Joséphinen lisäksi kirjassa seurataan muiden ensimmäisestä osasta tuttujen hahmojen elämää. Hänen tyttärensä kasvavat ja itsenäistyvät kovaa vauhtia samalla, kun Iris-sisar tuntuu taantuneen uudelleen huomionkipeäksi lapseksi. Vaikka jo arjessa itsessään on tarpeeksi vaikeuksia, tuo niitä vielä lisää seudulla liikkuva sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa brutaalilla tavalla. Voisiko murhaaja olla tuo tuttu, haudasta noussut hahmo, jonka Joséphine eräänä päivänä näkee vilaukselta metrossa?

Ensimmäinen osa, Krokotiilien keltaiset silmät, keskittyi pääasiassa kertomaan ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Myös toisessa osassa kuvataan hahmojen sisäistä maailmaa, heidän pelkojaan ja toiveitaan, heidän kasvuaan. Tunteiden kuvaamisen lisäksi toinen osa esittelee kuitenkin joukon raakoja murhatapauksia, jotka koskettavat henkilöiden elämää läheltä. Murhamysteeri kiinnosti minua tottakai, mutta tekojen väkivaltaisuus ja raakuus kevyeksi viihteeksi kuvittelemassani kirjassa hämmensivät hieman. Mielestäni Pancol on parhaimmillaan silloin, kun hän kuvaa hahmojen tuntemuksia arkipäiväisissä tapahtumissa, ja siitä syystä yksityiskohtainen murhien kuvaus sekä jännittävän tapahtumaketjun luominen eivät ole häneltä täysin onnistuneet.

Parasta Pancolin teoksissa ovat hänen hahmonsa. Lähes jokainen pikkuvauvaa myöten pääsee ääneen, mutta silti äänet ovat jokainen tarpeeksi erilaisia ja persoonallisia erottuakseen. Hahmot ovat heikkouksineen samaistuttavia, ja kun hahmot oppivat virheistään ja muuttavat käytöstään parempaan, kasvaa lukija heidän kanssaan. Jokaista hahmoa ei ole tarkoitettu ystäväksi, mutta jokaisen sisältä voi silti löytää palasen inhimillisyyttä.

Pancolin kyky löytää loistoa ja hauskuutta arkipäivän asioista sai minut jälleen ahmimaan hänen teoksensa nopeasti. Jos ensimmäinen osa lähestyi täydellisyyttä, varjosti tätä jälkimmäistä osaa ainoastaan toista jalkaansa ontuva murhamysteeri sekä henkimaailman sekoittaminen muuten realistiseen tarinaan.

★★★★

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (alkup. La valse lente des tortues, 2008)

Suomentanut: Lotta Toivanen

Bazar, 2012

749s.

Mitä blogitauon aikana tulikaan luettua

Huh! Kolmen kuukauden urakka on viimein ohi ja kaikki pääsykokeet tehty. Nyt lähinnä mietin, että mitäköhän sitä tekisi, kun ei ole enää kauheaa kasaa papereita luettavana. No, onneksi sentään löytyy kasa mielenkiintoisia, lukemattomia kaunokirjallisia teoksia odottamassa. ;)

Pääsykoerupeaman aikana en tosiaan ehtinyt hirveästi romaaneja lueskella (lähinnä selailin poikaystävän Fingerporeja yrittäessäni välttää liikaa ajattelua), mutta muutama tuli sentään luettua loppuun viime kuukausien aikana. Tässä niistä ne, joista en ole aiemmin ehtinyt mitään kirjoittaa.

Muumit ja vaarallinen juhannus oli toinen lukemani muumikirja. Mikäli vain mahdollista, oli se jopa ensimmäistä parempi!

Muumit ja vaarallinen juhannus kertoo siitä, kuinka aalto peittää alleen koko Muumilaakson ja pelastautuakseen hukkumiselta, kapuavat Muumit veden mukana ajelehtineeseen, kummallisen muotoiseen huoneeseen. Huone osoittautuu hylätyksi teatteriksi, jonka töykeä siivooja Emma opettaa Muumeja näyttelemään. Kirjassa tavataan Muumien lisäksi muun muassa Pikku Myyn sisaruskatras, sekä Emman yksinäinen sukulainen. Ja joutuvatpa Muumipeikko ja Niiskuneiti pahaan pulaan myös erään hemulin takia.

Ihastuttava kirja, mutta enpä muuta olisi ensimmäisen teoksen jälkeen osannut odottaakaan. Aion ehdottomasti lukea muutkin muumikirjat.

★★★★★

                                            Tove Jansson: Muumit ja vaarallinen juhannus (alkup. Farlig midsommar, 1954)

                                                                                    Suomentanut: Laila Järvinen

                                                                                  WSOY, 1957

                                                                                    140s.

Krokotiilin keltaiset silmät löysin muistaakseni ensimmäistä kertaa Irenen blogista. Huomioni kiinnitti varsinkin kannen eriskummallinen kuvitus, mutta myös sisältö osoittautui miellyttäväksi. Tai oikeastaan, enemmän kuin miellyttäväksi.

Krokotiilin keltaisissa silmissä henkilöiden elämä kietoutuu toisiinsa lukuisien näkökulmien kautta. Toisaalta se on kevyt, välillä jopa chick lit -tyylinen, mutta toisaalta se kuvaa myös raskaita ja synkkiä asioita. Elämäniloiset kuvaukset henkilöistä ja tapahtumista tempaavat mukaansa, ja kirjan lähes 700 sivua kuluvat hujauksessa. Teoksesta tuli hetkessä yksi lempikirjani.

                                                                  ★★★★★

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät (alkup. Les yeux jaunes des crocodiles, 2006)

                                                                                        Suomentanut: Marja Luoma

                                                                                       Bazar, 2011

                                                                                        697s.

Minun on pitänyt jo kauan tutustua Michael Cunninghamiin, enkä siksi epäröinyt, kun Illan tullen tuli vastaan eräässä antikvariaatissa. Tätä luin aina iltaisin pääsykoelukemisten välillä eräänlaisena hengähdystaukona, vain tunnelmasta nauttien. Voi olla, että olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos minulla ei olisi ollut pää jo valmiiksi täynnä kaikenlaista asiaa, mutta pidin siitä paljon näinkin.

Kirjassa tapahtuu paljon, mutta lähinnä henkilöiden mielessä. Taidegalleristi Peterin elämä menee sekaisin, kun hänen vaimonsa pikkuveli muuttaa heidän luokseen hetkeksi asumaan. Peter joutuu kyseenalaistamaan koko sen hetkisen, tuikitavallisen elämäntilanteensa ihastuessaan Mizzyyn. Ehkä Mizzyllä olisikin tarjota hänelle jotain muuta?

Kirjassa käsitellään suuria aiheita ja hetkittäin se tuntuikin vähän liian masentavalta. Kuitenkin viimeisen lauseen kohdalla myös minä tunsin oppineeni elämästä jotain uutta.

                                                                    ★★★★

                                                                         

                                                                         Michael Cunningham: Illan tullen (alkup. By Nightfall, 2010)

                                                                                 Suomentanut: Laura Jänisniemi
                                                                                     Gummerus, 2011
                                                                                        301s.

Blogitauon aikana tuli siis luettua todella hyviä kirjoja, kuten koko alkuvuonna. Toivottavasti vuosi jatkuukin yhtä hyvissä merkeissä kirjojen osalta. :)