Cadence Sinclair Eastman on viisitoistavuotias, kun hän joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen muistonsa saman vuoden kesältä katoavat. Kaksi vuotta myöhemmin hän palaa sukunsa omistamalle saarelle, jossa häntä odottavat myös hänen kolme hyvää ystäväänsä, niin kutsutut valehtelijat. Kaikki ei kuitenkaan ole samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, kesällä viisitoista, vaan Cadencen sukulaiset ja ystävät käyttäytyvät omituisesti, vieraalla tavalla, eivätkä vastaa hänen kysymyksiinsä onnettomuudesta. Cadencen täytyy ottaa yksin selvää siitä, minkä hän on unohtanut.
Cadencen onnettomuuden selvittäminen on iso osa tarinaa. Hän kerää huoneensa seinille muistiinpanoja kaikesta, minkä hän muistaa itse tai minkä saa selville muiden puheiden kautta. Kaikki mitä kerrotaan, ei kuitenkaan ole totta. Jopa tyttö itse menee välillä sekaisin omien muistojensa kanssa. We had been in the attic before. Also, we had never been in the attic before. Vähitellen palapeli alkaa kuitenkin hahmottua niin Cadencen kuin lukijan mielessä.
Tarina lähtee käyntiin erittäin lupaavasti. Cadence aloittaa kertomuksena ikään runoilemalla suvustaan, jossa kukaan ei ole epäonnistuja tai addikti, ei rikollinen tai väärässä. Hän kuvailee isänsä kipeää lähtöä sanoin then he pulled out a handgun and shot me in the chest, vaikkei konkreettista ampumista tapahdukaan. Lisäksi normaali kerronnan kulku vaihtuu ajoittain sadunomaisiin pätkiin, joissa kuvataan kuningaskuntia, lohikäärmeitä ja kauniita neitoja. Nämä tyyliratkaisut ovatkin varmasti yksiä parhaimpia elementtejä kirjassa.
Vaikka olin alussa jopa lumoutunut tarinasta, alkoi sen kuluessa olla kuitenkin vähitellen selvää, ettei minua kiinnostanut enää muu kuin salaisuuden selville saaminen. Kun puhe kääntyi mysteeristä talonjakoihin ynnä muihin ikävystyttävämpiin asioihin yhä useammin, tuntui kirjan muuten lyhyt sivumääräkin jo liian pitkältä. En voi myöskään sanoa, etteikö loppuratkaisu olisi ollut itselleni pettymys, vaikken sitä suoranaisesti arvannutkaan. Olisin vain toivonut sen herättävän itsessäni enemmän tunteita suuntaan tai toiseen.
Suurin ongelma kohdallani oli luultavasti se, että henkilöt olivat mielestäni lähes poikkeuksetta epämiellyttävän pinnallisia. Tämähän on toki varmasti kirjan tarkoituskin, sillä se keskittyy osaksi rikkaan suvun jäsenten keskinäisiin konflikteihin. On valtaa käsissään pitävä isoisä Harris Sinclair, on tämän kolme maallista mammonaa ja täydellistä ulkokuorta tavoittelevaa tytärtä, on nuoria, jotka pakenevat pintaliitoista elämää omiin oloihinsa. Ne muutamat henkilöt, joihin olisin halunnut tutustua syvemmin, jäivät kuitenkin auttamatta etäisiksi. Jopa Cadencen kertojanääni on harmittavan väritön ja persoonaton.
Kaiken kaikkiaan We Were Liars onnistui säilyttämään salaisuutensa melko hyvin, mutta ei kuitenkaan saanut minua järkyttymään tai herättänyt muutenkaan vahvoja tuntemuksia. Tämä olisi voinut olla hyvinkin hieno teos kaikkine erikoisine ratkaisuineen, mutta jäi lopulta vaisuksi kuvaukseksi itselleni mitäänsanomattomista ihmiskohtaloista.
Cadencen onnettomuuden selvittäminen on iso osa tarinaa. Hän kerää huoneensa seinille muistiinpanoja kaikesta, minkä hän muistaa itse tai minkä saa selville muiden puheiden kautta. Kaikki mitä kerrotaan, ei kuitenkaan ole totta. Jopa tyttö itse menee välillä sekaisin omien muistojensa kanssa. We had been in the attic before. Also, we had never been in the attic before. Vähitellen palapeli alkaa kuitenkin hahmottua niin Cadencen kuin lukijan mielessä.
Tarina lähtee käyntiin erittäin lupaavasti. Cadence aloittaa kertomuksena ikään runoilemalla suvustaan, jossa kukaan ei ole epäonnistuja tai addikti, ei rikollinen tai väärässä. Hän kuvailee isänsä kipeää lähtöä sanoin then he pulled out a handgun and shot me in the chest, vaikkei konkreettista ampumista tapahdukaan. Lisäksi normaali kerronnan kulku vaihtuu ajoittain sadunomaisiin pätkiin, joissa kuvataan kuningaskuntia, lohikäärmeitä ja kauniita neitoja. Nämä tyyliratkaisut ovatkin varmasti yksiä parhaimpia elementtejä kirjassa.
Vaikka olin alussa jopa lumoutunut tarinasta, alkoi sen kuluessa olla kuitenkin vähitellen selvää, ettei minua kiinnostanut enää muu kuin salaisuuden selville saaminen. Kun puhe kääntyi mysteeristä talonjakoihin ynnä muihin ikävystyttävämpiin asioihin yhä useammin, tuntui kirjan muuten lyhyt sivumääräkin jo liian pitkältä. En voi myöskään sanoa, etteikö loppuratkaisu olisi ollut itselleni pettymys, vaikken sitä suoranaisesti arvannutkaan. Olisin vain toivonut sen herättävän itsessäni enemmän tunteita suuntaan tai toiseen.
Suurin ongelma kohdallani oli luultavasti se, että henkilöt olivat mielestäni lähes poikkeuksetta epämiellyttävän pinnallisia. Tämähän on toki varmasti kirjan tarkoituskin, sillä se keskittyy osaksi rikkaan suvun jäsenten keskinäisiin konflikteihin. On valtaa käsissään pitävä isoisä Harris Sinclair, on tämän kolme maallista mammonaa ja täydellistä ulkokuorta tavoittelevaa tytärtä, on nuoria, jotka pakenevat pintaliitoista elämää omiin oloihinsa. Ne muutamat henkilöt, joihin olisin halunnut tutustua syvemmin, jäivät kuitenkin auttamatta etäisiksi. Jopa Cadencen kertojanääni on harmittavan väritön ja persoonaton.
Kaiken kaikkiaan We Were Liars onnistui säilyttämään salaisuutensa melko hyvin, mutta ei kuitenkaan saanut minua järkyttymään tai herättänyt muutenkaan vahvoja tuntemuksia. Tämä olisi voinut olla hyvinkin hieno teos kaikkine erikoisine ratkaisuineen, mutta jäi lopulta vaisuksi kuvaukseksi itselleni mitäänsanomattomista ihmiskohtaloista.
★★
E. Lockhart: We Were Liars
Hot Key Books, 2014
227s.
