Sivut

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Gillian Flynn: Gone Girl


Yritän aina arvosteluissani olla paljastamatta liikaa kirjan juonesta. Gillian Flynnin Gone Girl on kuitenkin siitä hankala tapaus, että kirjan arvostellakseen täytyy paljastaa jonkin verran myös sellaisia yksityiskohtia, jotka saattavat joidenkin tulevan lukukokemuksen pilata. Joten, jos et ole vielä kyseistä teosta lukenut, etkä halua tietää siitä juuri mitään ennen lukemista, suosittelen olemaan jatkamatta pidemmälle.

 
Gone Girl kertoo Nickistä ja Amysta, kolmekymppisestä pariskunnasta, joka joutuu rahavaikeuksien ja perhehuolien vuoksi muuttamaan New Yorkista Nickin pieneen kotikaupunkiin. Elämä New Yorkissa oli, ainakin ensisilmäyksellä, täydellistä: Nick työskenteli toimittajana, Amy suunnitteli luonnetestejä, tapasi lukuisia ystäviään ja paistatteli suosiossa. Mutta pikkukaupungissa ei tapahdu mitään, kaikki tuntuu pysähtyneeltä.

Avioliitto, joka päällepäin näyttää täydelliseltä, alkaa pikkuhiljaa rakoilla. Eräänä päivänä Nickin palattua töistä kotiin on Amy kadonnut. Ulko-ovi on apposen auki, olohuone myllätty ja keittiöstä löytyy merkkejä vuodatetusta verestä. Poliisien mielenkiinto kohdistuu Nickiin, kun joka paikasta alkaa tulvia todisteita miehen kummallisesta ja jopa väkivaltaisesta käytöksestä vaimoaan kohtaan. Kaikki palaset eivät kuitenkaan tunnu loksahtavan kohdilleen. So what did happen to Nick's beautiful wife? (lainaus takannesta).

Harvoin olen ollut näin pettynyt jonkin kirjan luettuani. Olin lukenut tästä joitain todella, todella kehuvia arvosteluja, joten odotin tältä rehellisesti sanottuna paljon. Lähtökohta tarinalle vaikuttaakin mielenkiintoiselta: nuori pariskunta, jonka pintakiiltoinen elämä alkaa näyttää synkkiä puoliaan, kun vaimo katoaa yhtäkkiä. Näin jälkeenpäin ajateltuna kirja sisältää monia sinänsä nerokkaita juonenkäänteitä, mutta lopulliset odotukset eivät koskaan tule lunastetuiksi.

Jos jotain, niin Gone Girl on mielestäni tylsä. Harvoin pystyn näin puhtaasti väittämään mitään teosta tylsäksi, mutta omasta mielestäni Gone Girl on juuri sitä. Lähtöasema saa lukijan odottamaan järkyttäviä, shokeeraavia tapahtumia, mutta oikeastaan mikään, mitä kirjassa tapahtui, ei tullut minulle yllätyksenä. Kaikkein järkyttävimmätkin tapahtumat esitettiin niin, kuin ne olisivat olleet arkipäiväisiä. Kerronta on jaarittelevaa, tapahtumat ja asiat toistetaan moneen kertaan, vain hieman eri tavalla esitettyinä.

Tarina etenee sekä Nickin että Amyn näkökulman kautta. Kummatkin tuntuvat näkevän asiat, varsinkin avioliittonsa, aivan eri tavalla. Toinen syyttää toista, eikä kumpikaan halua myöntää olleensa itse ehkä väärässä. Kahden näkökulman yhdistäminen on oiva tapa avata tarinaa, ja ainakin aluksi nautin Amyn räväkämmästä kerrontatyylistä. Kummastakaan hahmosta ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa suosikkiani, lähinnä aloin inhoamaan heitä syvästi. Amyn luonteesta paljastuvat piirteet tekevät hänestä mahdottoman samaistua, mutta toisaalta Nick sai minut melkein repimään hiuksiani vätysmäisyydellään.

Aistin hahmoissa lisäksi pientä epäuskottavuutta. Nick ja Amy vaikuttavat ikäisiään monta vuotta nuoremmilta, ja myös poliisien tuttavallisesta tyylistä ja henkilökohtaisuuksiin menemisestä (kuten Nickin kutsumisesta perheen vauvaksi, joka ei osaa hoitaa asioita itse) jäi minulle oudohko vaikutelma. Amyn käyttäytyminen, naurettavuuksiin menevä huomion hakeminen ja pakkomielteinen omistushalu, selittyvät sentään osaksi hänen persoonallisuushäiriöllään, ja sitä Gillian Flynn onkin osannut kuvata mielestäni totuudenmukaisesti. Ainoat henkilöt, joista olisin kuitenkin ollut valmis kuulemaan lisää, olivat Amyn nuoruudenaikaiset "vainoajat", Hilary Handy ja Tommy O`Hara, joiden osuus tarinassa jäi harmittavan vähälle.

Tarinalla on omat nerokkaat hetkensä, kuten jo aiemmin mainitsin. Minä jouduin kuitenkin melkein pakottamaan itseni kääntämään sivuja eteenpäin, antamaan kirjalle aina vain uuden mahdollisuuden tehdä minuun vaikutus juonenkäänteillään. En kuitenkaan vaikuttunut, en ollenkaan. Jos tarinan loppu olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä voinutkin antaa anteeksi suurimman osan minua vaivaavista epäkohdista, mutta loppu oli minulle latteudessaan kaiken huippu. Ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana annan kirjalle tähtiä, ja valitettavasti ensimmäinen tähditykseni näyttää tältä:


Gillian Flynn: Gone Girl
Phoenix, 2012
466s.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Liebster Award -tunnustus



Liebster Award -tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
(Paljon kiitoksia Annamille!)
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Sain tosiaan jo pari viikkoa sitten Annamilta Anna minun lukea enemmän -blogista tunnustuksen. Kiireitä riittää valtavasti, mutta jottei blogi aivan kuolisi pystyyn, niin vastailen näihin mukaviin kysymyksiin nyt. Tällä kertaa en haasta ketään, sillä näitä haasteita pyörii sen verran paljon blogimaailmassa, että monet tämän tunnustuksen ovat jo varmaan saaneet.

Vastauksia Annamin kysymyksiin:

1. Jos saisit opiskella tai olla ammatiltasi ihan mitä tahansa muuta kuin mitä nyt olet, mitä valitsisit?
Opiskelisin kirjallisuutta tai olisin ammatiltani kirjailija/kustannustoimittaja. 

2. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Monet, mutta viimeisimpänä varmaan Rosamund Luptonin Afterwards.
 
3. Mikä on parasta keväässä?
Kuiva asvaltti, alkava vehreys, lämpimät ilmat, kevään tuoksu.
 
4. Mikä kirja on jostakin käsittämättömästä syystä pölyttynyt pitkään kirjahyllyssäsi?
En tiedä käsittämättömästä syystä, mutta kiireen ja (sillä hetkellä) kiinnostavampien kirjavalintojen vuoksi esimerkiksi Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki.
 
5. Mikä on suosikkisi nuortenkirjallisuuteen luokiteltavista kirjoista?
Vastaan tylsänä Potterit.
 
6. Kuka on suosikkirunoilijasi?
En lue ollenkaan runoja, mikä on sinänsä harmi. Pitäisikin ehkä ottaa tavoitteeksi lukea edes yksi runoteos tämän vuoden puolella.
 
7. Mikä kirja on sinulla kesken tällä hetkellä?
Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät, joka on todella, todella mukaansatempaava. Lisäksi Michael Cunninghamin Illan tullen sekä Gillian Flynnin Gone Girl.
 
8. Minkä kirjan jonkun sivuhenkilön kenkiin haluaisit astua yhden päivän ajaksi?
Onpas muuten mielenkiintoinen kysymys! Harmi vain, etten millään keksi tähän tällä hetkellä mitään vastausta. :/
 
9. Mikä oli lapsuuden suosikkikirjasi?
Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli. Aivan ihastuttava.

10. Mikä on huonoin puoli kirjablogin pitämisessä?
Tietynlaiset paineet. Blogin pitäjälle voi tulla tunne, että kirjoja pitää lukea kuukaudessa tietty määrä, jotta blogi pysyy ihmisten mielestä mielenkiintoisena. Tai sitten lukeminen ei välttämättä ole enää pelkkää tarinasta nauttimista, vaan jatkuvaa arvostelun miettimistä mielessään.

Lukijoiden lisääntyessä olen itsekin huomannut stressaavani blogin pitämisestä aiempaa enemmän. Olen miettinyt jopa hieman huolissani, että jos en postaakaan vaikka muutamaan viikkoon, jaksaako blogini kiinnostaa enää ketään. Kuitenkin bloggaamisessa täytyisi muistaa säilyttää järki sekä lukemisen ja kirjoittamisen ilo. Mielestäni teksteistä nimittäin paistaa läpi, jos et oikeasti nauti siitä mitä teet. Siksi minäkin yritän nykyään olla huolehtimatta liiaksi. :)

11. Minkä kirjan ilmestymistä odotat tällä hetkellä eniten?
En hirveästi seuraa kirjojen ilmestymisiä, mutta tämän kysymyksen saattelemana innostuin tutkimaan vähän kustantamoiden kirjalistoja, ja ainakin Krokotiilin keltaisten silmien toinen jatko-osa (huomatkaa, että en ole edes lukenut ensimmäistä teosta vielä ihan loppuun) Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin kiinnostaa. Todennäköistä kuitenkin on, etten sitä ihan tuoreeltaan käsiini saa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Maaliskuun kooste



Maaliskuussa minä...

Luin 4 kirjaa:
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Hankin 4 teosta:
Sanna Kiiski & Lee Ehnqvist: Ihanat kuppikakut
John Irving: Neljäs käsi
Ian McEwan: Sovitus
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Jätin pitkästä aikaa kesken 1 kirjan: 
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Maaliskuu oli selvästi lastenkirjakuukausi. Tutustuin ensimmäistä kertaa kirjallisiin muumeihin ja ihastuin samantien. Muumeista ja suuresta tuhotulvasta bloggasinkin jo kuun puolessa välissä, ja myös juuri ennen pääsiäistä lukemastani Vaarallisesta juhannuksesta on tulossa postaus piakkoin. Muumien lisäksi tutustuin Roald Dahlin Kekseliääseen kettuun, joka ei kuitenkaan valloittanut minua miehen muiden lastenkirjojen tavoin. Aikuisten teoksista luin vihdoin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan, joka löysi alkuvaikeuksien jälkeen tiensä sydämeeni ja jonka päähenkilön elämäntaipaleesta aion jatkossa lukea ehdottomasti lisää.

Maaliskuussa löysin jälleen yhden leivontakirjan, Sanna Kiisken ja Lee Ehnqvistin hiljattain ilmestyneen Ihanat kuppikakut. Minun pitäisi oikeasti lakata ostelemasta leivontakirjoja, eihän tällä tahdilla ehdi edes kokeilla kaikkia reseptejä... Kirpputorilta löysin jälleen hyviä kirjoja euron kappalehinnalla, John Irvingin Neljännen käden sekä Ian McEwanin Sovituksen. Sovituksen olen nähnyt aiemmin elokuvana, mutta jotenkin se vain meni minulta silloin ohi (enkä pahemmin piitannut Keira Knightleystä). Toivotaan, että kirjana tarina säväyttää enemmän. Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät löysin Suomalaisesta vajaalla viidellätoista eurolla ja olihan se pakko napata mukaan, sillä olin haikaillut sitä jo aiemmin yli kolmenkymmenen euron hintaisena.

Maaliskuussa jätin myös pitkästä aikaa kirjan kesken. Yleensä sinnittelen teoksen loppuun saakka, oli se sitten kuinka tylsä tahansa, sillä koen, että huonokin teos opettaa jotain. Vaikka sitten sen, kuinka välttää kirjoittamasta yhtä huonoa tekelettä. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani osoittautui kuitenkin niin raskaslukuiseksi, että viikkojen taistelun jälkeen päätin jättää sen kesken. Voi kuitenkin olla, että tulevaisuudessa annan sille uuden mahdollisuuden.

Pihi nainen muisti minua maaliskuun aikana kirjallisuushaasteella ja sen voi löytää täältä. Sain myös Annamilta eilen haasteen, johon vastailen niin pian kuin mahdollista.