Sivut

tiistai 31. lokakuuta 2017

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Ada Gootti #2)


Blogi on pyörinyt viime päivinä vähän huomaamatta Halloween-teeman ympärillä (johtunee osaksi noista Candy corn -karkeista, joita löysin viimein kaupasta). Chris Riddellin kirjojen lisäksi luin eilen loppuun yhden kauhuteemaisen sarjakuvateoksen, joka ei nyt harmikseni enää Halloweeniksi ehdi, mutta josta aion siitä huolimatta kirjoittaa lisää myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin sen verran huima lukukokemus. 

Ada Gootin kotona Kalmatollon kartanossa on puolestaan palattu arkeen edellisen osan tapahtumien jälkeen. Ada harjoittelee kotiopettajattarensa kanssa miekkailua katon huipulla öisin ja tapaa ystäviään ruokailun merkeissä aamuisin. Pian aletaan kuitenkin suunnitella uutta suurtapahtumaa: Täysikuukestejä. Kartanoon kokoontuu leipureita, maalareita ja viihdyttäjiä ympäri maailman. Tälläkään kerralla ei vältytä ilkeiltä juonilta, joita Ada ja ystävät pääsevät taas ratkomaan. Sivujuonena on hiiren haamun sijaan rakkaushuolista kärsivä, kaapissa asuva karhu.

Ensimmäinen harmituksen aihe liittyy siihen, että tarinan huippukohtana on jälleen suuret juhlat. Joka puolella hössötetään ja hulistaan, eikä lukijakaan tunnu pääsevän tästä rauhaan. Juhlat toki tarjoavat oivan tilaisuuden juonitteluille, mutta itse olisin halunnut näyttämöksi jonkin arkisemman tapahtuman. Se olisi tuonut vastapainoa edellisen osan kinkereille.

Ensimmäinen osa, Ada Gootti ja hiiren haamu, innoitti minut ylistämään tarinan runsasta intertekstuaalisuutta. Nyt täytyy vähän pyörtää puheita, sillä tässä osassa viittausten määrä alkaa mennä yli. Tarinan käänteitä on ajoittain vaikea seurata, ja jo lukuisten hahmojen muunnelluissa ja monimutkaisissa nimissä menee sekaisin. En oikeastaan lopulta yrittänyt enää edes pysytellä kärryillä siinä, kuka kukin on, enkä tiedä, miten tällainen palvelee lapsilukijoitakaan. Viittauksia olisi saanut karsia todella isolla kädellä.

Sijoitin ensimmäisen osan jonnekin 1700-1800-luvun taitteeseen, ja ainakin lehtileikkeissä olevien päivämäärien mukaan tämä osa sijoittuu sinne myös. Tuntuu, että viitteissä ajankuva ei kuitenkaan näy, sillä tarinassa seikkailevat (jos tunnistin oikein) mm. kokki Gordon Ramsey, sekä bändit Simon & Garfunkel ja Belle & Sebastian. Viitteet on ryhmitelty kotiopettajariin, kokkeihin, maalareihin, mutta itse olisin kaivannut vielä harkitumpaa rajausta vaikkapa aikakauden tai maan mukaisesti (brittiläiset tekijät ja teokset tms.).

Purnattavaa löytyi tällä kertaa edellistä enemmän, mutta sarja on toki edelleen ihastuttava. Yhtenä positiivisista puolista voisin mainita sen, että tytöt ja naiset nostetaan tarinassa näyttävästi esille. Ada on kaikkien sankari, ja maalauksissa ja muissa taideteoksissa vanhat sukupuoliroolit ovat kääntyneet päälaelleen (nuorukaiset ovat nyt niitä, jotka esimerkiksi tuijottelevat kuvaansa vedestä).

Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit on vauhdikas ja viihdyttävä teos rohkeine päähenkilöineen. Seuraavaksi odotan uteliaana ainakin sitä, millainen hahmo lukijoille esitellään hiiren haamun ja rakkausongelmaisen karhun jälkeen sarjan kolmannessa osassa.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Goth Girl and the Fete Worse Than Death, 2014)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2016
212s.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottilia #2)


Ottilia-sarjan toisessa osassa Ottilia ja Mauri-herra tutustuvat Seela-nimiseen tyttöön ja tämän lemmikkiin. Ottilia saa kuulla, että Seela käy "erilaisesti lahjakkaiden koulua", ja pyytää itsekin vanhemmiltaan luvan lähteä kouluun. Niin Ottilia ja Mauri-herra matkustavat vuoren huipulle kartanomaiseen oppilaitokseen, jossa oppilaita kannustetaan keksimään omat erilaiset lahjansa.

Tarina alkaa arkisesti, mutta jännitys hiipii mukaan, kun selviää, että koulussa kummittelee. Öiseen aikaan kuuluu aavehevosen kavioiden kopsetta ja taideteoksia tuhritaan. Ottilia ja Mauri-herra saavat syyt niskoilleen, mutta parivaljakko ei vähästä lannistu, vaan päättää selvittää kummittelun alkuperän.

Edellisen osan kohdalla pohdin sitä, miten Riddellin Ottilia- ja Ada Gootti-sarjat eroavat toisistaan. Ada Gootin ensimmäinen osa iloitteli runsailla intertekstuaalisilla viittauksilla kirjallisuuteen, mutta Ottiliasta ne jäivät uupumaan. Tämä kuitenkin muuttuu tässä toisessa osassa, sillä niin kummitustarinoista kuin kartanon henkilökunnan parista on löydettävissä viitteita toisiin kirjallisiin teoksiin, kuten vaikkapa Mary Shelleyn Frankensteiniin.

Kirjan vallitsevina aiheina ovat omien lahjojen löytäminen ja koti-ikävän käsitteleminen. Ottiliaa ei onnista missään koulun hänelle tarjoamassa lajille, kuten lautasten pyörittämisessä tai origamien taittelussa verhoihin, mutta hän löytääkin erityistaitonsa muualta. Ottilian uusi ystävä ei puolestaan viihdy koulussa, vaan kaipaa kotiin, vaikka siellä hänen kiireisillä vanhemmillaan ei ole hänelle aikaa.

Pidin tästä osasta enemmän kuin ensimmäisestä, Ottilia ja keltainen kissa. En osaa sanoa, oliko osasyynä juuri tuo intertekstuaalisuuden lisääntyminen, jota kautta tarinaan saatiin uusia mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tarina on ylipäätään kiinnostavampi: unohdetaan tuttu kotiympäristö ja poistutaan kaupungista eristyneeseen kartanoon. Aiheet, etenkin omien lahjojen löytäminen, ovat aika perinteisiä, mutta mielestäni niitä on käsitelty kekseliäillä tavoilla. Miten eri tavoin lapset esimerkiksi ilmaisevat koti-ikäväänsä?

Jännittävien tapahtumien johdosta Ottilia menee kouluun soveltuu paremmin kuin hyvin parhaillaan olevaan Halloween-viikonloppuun! Ei kuitenkaan huolta, tarina on edelleen lapsille mainiosti sopiva.

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottoline Goes to School, 2008)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2017
170s.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen


Haruki Murakamin toteava, ylimääräisestä riisuttu kirjoitustyyli on minulle tuttua ja turvallista. Aina sitä alkaa väistämättä ikävöimään, jos kirjailijan teosten lukemisesta on kulunut kauan aikaa. Edellisen romaanin kansien sulkemisesta on kai jo muutama vuosi, ellei mukaan lasketa Maailmanloppua ja ihmemaata, jota olen kummallisen köyhin tuloksin yrittänyt lukea toissa kesästä saakka. Kirjailijan uusimman suomennoksen, Rajasta etelään, auringosta länteen, sain kuitenkin jälleen vaivatta luettua loppuun. Se muistutti minua taas siitä arvoituksellisuudesta ja suruviritteisyydestä, joka niin usein kirjailijan teoksissa on läsnä ja joka minua niissä kiehtoo.

Hajime löytää elämänsä rakkauden jo lapsena. Tyttö laahaa toista jalkaansa ja on kasvanut yksilapsisessa perheessä, kuten Hajime. Hajime on kuitenkin liian nuori ilmaistakseen tunteitaan, ja vähitellen heidän välinsä etääntyvät. Hajime kasvaa, kohtaa muita naisia, menee naimisiin ja saa lapsia. Yllättäen ensirakkaus kuitenkin palaa hänen elämäänsä ja saa hänet kyseenalaistamaan päätöksiään.

Romaani kuvaa elämää, jossa kaikki on hyvin, mutta josta siitä huolimatta puuttuu jotain merkittävää. Kun Hajimelle tulee tilaisuus täyttää tuo puute, hän alkaa miettimään niitä päätöksiä, joita elämässä tehdään: päätöksiä, joita ei olisi pitänyt tehdä ja päätöksiä, jotka vastavuoroisesti olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Tulisiko hänen pitäytyä turvallisessa asemassa vai ottaa hyppy tuntemattomaan?

Murakamin toisen teoksen, Värittömän miehen vaellusvuosien, tapaan myös tässä romaanissa kertojahahmolla on jokin poikkeva piirre. Värittömän miehen vaellusvuosien Tsukurulla se on väritön nimi, joka erottaa hänet ystävistä, joiden kaikkien nimet tarkoittavat jotain väriä. Hajime tulee puolestaan yksilapsisesta perheestä, mikä on vielä hänen lapsuudessaan 50- ja 60-luvuilla harvinainen asia. Tämä piirre määrittää kertojahahmoja ja heidän kohtaloitaan - tai niin he ainakin itse kokevat asian. Tsukuru kuvittelee värittömyytensä olevan syynä ystävien etääntymiseen hänestä, Hajime taas ajattelee olevansa sisaruksettomana hemmoteltu ja itsekäs ja siten ajautuvansa aina loukkaamaan toisia ihmisiä. Tämän voisi nähdä niin, että kertojat ajattelevat tiensä olevan ennalta määritetyn, ja huolimatta päätöksistä, joita he tekevät, ovat he voimattomia tältä tieltä poistumaan.

Rajasta etelään, auringosta länteen sisältää muitakin Murakamille tyypillisiä elementtejä. Tarinat kietoutuvat usein jonkin kappaleen ympärille, ja tässä se on otsikon viittaama Nat King Colen "South of the Border". Kappale on Hajimelle merkityksellinen, sillä sitä hän ja hänen ensirakkautensa kuuntelevat lapsina. Tarina myös alkaa, kuten kirjailijan teokset yleensä, realistisena. Jossain välissä raja toden ja uskomattoman välillä kuitenkin aina vääjäämättä hämärtyy. Tämänkin romaanin kohdalla voi miettiä, tapahtuvatko asiat todella kirjan todellisuudessa vai ovatko Hajimen voimakkaat mielenliikkeet saattaneet värittää niitä tai johtaa jopa kokonaan niiden keksimiseen.

Parasta romaanissa on tunnelma, joka ajoittain muuttuu todella nopeasti. Tarinan sävy saattaa olla pitkään rauhallinen ja unenomainen, kunnes sen katkaisee yhtäkkiä jokin outo, hieman pelottavakin kohtaus. Viipyilevään, arkiseen juonenkulkuun poikkeamia tuovat muun muassa salapoliisitarinamainen varjostaminen, sekä kohtalokkaalla tavalla muuttuneen entisen tyttöystävän kohtaaminen.

Rajasta etelään, auringosta länteen on kuvaus elämän hiuksenhienoista rajoista ja niiden ylityksistä. Tarina värittyy menetyksillä ja kaipauksella, loukkaavilla teoilla ja niiden seurauksilla, sekä nuoruusaikojen muisteluilla. Taustalla on ohimennen mainittuna yhteiskunnallista, sotien jälkeistä myllerrystä, jossa Hajime on osallisena ensin opiskelijaliikkeen kautta, sitten aiemmin halveksimansa kapitalistisen järjestelmän. 

Mitä enemmän romaania pohdin tätä bloggausta kirjoittaessani, sitä enemmän saan siitä irti. Teosta on kuitenkin hankala arvostella: se ei ole lainkaan huono, mutta siitä ei myöskään tullut minulle yhtä rakasta ja unohtumatonta kuin vaikka Kafkasta rannalla.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (No Minami, Taiyõ No Nishi, 1992)
Suomentanut: Juha Mylläri
Tammi, 2017
230s.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kesken jäi: Rainbow Rowellin Landline


Rainbow Rowellin voisi ajatella olevan yksi luottokirjailijoistani. Ainakin hän on kirjoittanut omasta mielestäni taidokkaita ja samaistuttavia nuortenkirjoja. Ne ovat olleet kekseliäitä fantasiaseikkailuja (Carry On), ajankohtaisia aiheiltaan (Fangirl) ja kipeän suloisia (Eleanor & Park). Tällä kertaa halusin poikkeuksellisesti kirjoittaa vähän vähemmän onnistuneesta lukukokemuksesta.

Hieman 30 Rock -sitcomia muistuttava Landline kertoo aviokriisistä ja komediasarjan tekemisestä. Georgie ja hänen  käsikirjoittajakollegansa ovat lähellä luomansa tv-sarjan menestystä, eikä Georgiella ole pitkiin aikoihin ollut tarpeeksi aikaa perheelleen. Ainakaan miehensä Nealin mielestä. Vaikka päähahmot ovat neljänkympin tienoilla, mukana on Rowellille tutusti paluuta myös nuoruuden aikoihin. Kaiken keskiössä on taianomainen keltainen lankapuhelin, jonka Georgie löytää äitinsä luota.

Rowellin teoksissa on paljon yhtymäkohtia. Hän kirjoittaa usein nuoruuden ja kasvamisen kipukohdista ja yhdistää ne populaarikulttuuriin, kuten tässä tv-sarjoihin ja sarjakuviin. Tuttu tyyli ei kuitenkaan pelasta, kun tarinasta puuttuu terä. Kaavamainen "päivät toimistolla, illat puhelimessa" -juonikuvio puuduttaa, loppuratkaisu vaikuttaa alusta saakka yllätyksettömältä (voin toki olla väärässä, enhän ikinä päässyt loppuun), eikä mikään pidä jännitteitä yllä. Hahmot ovat valjuja ja heidän vitsinsä pitkäveteisiä.

Jätän kirjat nykyisin aika helposti kesken. Tapaan lukea ensimmäisen luvun ja se on sitten siinä, ellei kirjassa ole mitään kiinnostusta herättävää. En siis oikein käsitä, miten sain luettua tätä puoleen väliin saakka. Jouduin kyllä pitämään itselleni preppauspuheita lukemisen edistämiseksi, mutta aikani tätä tehtyäni tulin järkiini. Eivät kaikki hyviä, jopa loistavia, romaaneja kirjoittaneen kirjailijan teokset ole välttämättä yhtä onnistuneita - eikä niitä tarvitse kituuttaa loppuun asti.

Tästä takaiskusta huolimatta suosittelen kolmea ensimmäisenä mainitsemaani nuortenkirjaa edelleen hyvin lämpimästi.

Rainbow Rowell: Landline
St. Martin's Press, 2014
310s.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kirjamessutunnelmia viikonlopulta



Odotetut Turun Kirjamessut alkoivat perjantaina 6.10, ja itse saavuin paikalle hieman ennen kahtatoista aamupäivällä. Heti ensimmäisenä kiirehdin Fiore-lavalle kuuntelemaan keskustelua lasten- ja nuortenkirjojen sateenkaariteemoista. Keskustelemassa olivat kirjailijat Tittamari Marttinen & Siri Kolu, tutkija Heta Mulari, Tämän kylän homopoika -blogista tuttu Eino Nurmisto, sekä haastattelijana toiminut Sari Miettinen, Suomen Queer-tutkimuksen seuran puheenjohtaja. Keskustelu oli avartavaa. Mieleeni jäivät erityisesti se, että sateenkaariteemoista kirjoittaminen ei ole ainoastaan kirjan mahdollinen aihe, vaan sen avulla nostetaan esiin ihmisyyden eri kirjoja. Myös samaistuminen koettiin tärkeänä: sen tunteen antaminen nuorille lukijoille, etteivät he ole yksin.

Keskustelun jälkeen tarkastelin messujen kirjatarjontaa. Päivän ainoa täysihintainen ostos oli Saara Henrikssonin uutuusromaani Syyskuun jumalat, jonka ostamista olin etukäteen pohtinutkin. Loput neljä teosta olivat aktikvariaattien puolelta. Ostin Khaled Hosseinin Leijapojan, Riikka Pulkkisen Rajan, Agatha Christien Roger Ackroydin murhan, sekä Douglas Adamsin viisiosaisen Linnunrata-trilogian, joka minun on pitänyt iät ja ajat lukea. Saatoin vähän pelästyä, että mihin tässä vielä joudutaan seuraavien messupäivien aikana, jos ensimmäisenä päivänä ostossaldo on jo tällainen. Sain kuitenkin Twitterissä useita lohdutuksia tilanteen hyvyydestä, sekä tiedon, että joillakin kirjasaalis oli vielä suurempi!

Ohimennen kirjaostoksia tehdessä päädyin kuuntelemaan jälleen Fiore-lavalla käydyn keskustelun siitä, onko kiroilu sopivaa nuortenkirjoissa. Kirjailijat Ilkka Auer ja Mervi Heikkilä keskustelivat Haamu Kustannuksen Tiina Hautalan johdolla romaaneistaan ja nuortenkirjoissa esiintyvistä kirosanoista. Kiroilun suhteen tunnuttiin olevan positiivisella kannalla, kunhan sitä ei esiintyisi jokaisessa lauseessa ja kunhan se tulisi luonnostaan.


Lauantaina pidin välipäivän messuilusta ja tein oppimispäiväkirjaa (lue: leivoin omenapiirakan). Messuilu jatkui jälleen sunnuntaina, heti puoli yhdentoista jälkeen aamulla. 

Kun perjantaina vietin enemmän aikaa kirjoja katselemalla ja ostelemalla, sunnuntai kului kirjailijahaastatteluja ja -paneeleja kuunnellen, sekä messujen ruokapuolta koluten. Ensimmäiseksi kävimme kuuntelemassa Kallaksessa, kun Jani Saxell, Katja Kaukonen ja Saara Henriksson kertoivat itäiseen Eurooppaan sijoittuvista maagisista teoksistaan. Kaukonen kertoi ammentavansa tarinaansa historiasta, sillä sitä on hänen mielestään helpompi ymmärtää kuin nykyhetkeä. Saxell ja Henriksson tuntuivat olevan keskenään samaa mieltä siinä, että ajankohtaiset aiheet inspiroivat heidän kirjoittamistaan.

Itäisen Euroopan jälkeen vuorossa oli Saksa. Roman Schatz kertoi uudesta Asevelipuolet-teoksestaan, joka valottaa muun muassa sitä, miten eri tavoin suomalaiset ja saksalaiset näkevät toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat. Schatzin kertomista eroista mieleeni jäi etenkin se, että suomalainen jokamiehenoikeus on saksalaisille tuntematon asia.

Haastattelujen välissä oli aikaa tutustua ruokamessujen antiin. Pääsin maistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni heinäsirkkaa! Rehellisesti sanottuna maku ei ollut lainkaan paha, mutta koostumus sen sijaan tuntui kammottavan rusahtelevalta. Tuntuu myös, että minulla on vielä näin seuraavana päivänäkin sirkanjalka kurkkua kutittelemassa.

Sunnuntain mielenkiintoisimmassa paneelissa kirjailijat Marko Hautala, Tiina Raevaara ja Hanna Morre keskustelivat siitä, mikä kauhukirjailijoita pelottaa. Hautala määritteli pelkonsa kohteeksi nimettömän ja häilyväisen kauhun. Toisin kuin Morrelle, Hautalalle ei esimerkiksi kauhuelokuvien katsominen tuota ongelmaa. Morre ja Raevaara olivat samaa mieltä, että pahinta kauhussa on odotus: se, että tietää jotain pahaa tapahtuvan pian. Raevaara lisäsi tähän, että pahinta hänelle itselleen on kauhuntunne itsessään: se hetki, kun alkaa pelkäämään. Keskustelu oli innokasta ja polveilevaa, jopa hieman kylmäävää! Olisin voinut kuunnella aiheesta lisää vaikka kuinka pitkään, ja keskustelun loputtua olikin pakko käydä ostamassa Marko Hautalan ja Brocin sarjakuvateos Varpaat. Myös Raevaaran ja Morren teoksia olisi tulevaisuudessa mielenkiintoista lukea, jos vain uskallusta löytyy.
 

Sunnuntain erikoisuutena oli Cosplay-päivä, ja ilahduttavan moni kävijä olikin pukeutunut sen mukaisesti. Me asua vailla olevatkin pääsimme kokeilemaan Bard & Jesterin pisteellä steampunk-henkisiä asusteita (kts. oikea yläkulma). Pukeutuminen huipentui Cosplay-kisaan messukeskuksen Auditoriossa. Kisan tuomareilla tuntui olevan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia lopullisen voittajan päättämisessä, eikä ihme, upeita asuja oli paljon. Omia suosikkejani olivat muun muassa Iso Paha Susi, Harry Pottereista tuttu Sibylla Punurmio, sekä voittajaksi valikoitunut Venom.

Messuista tulen muistamaan pitkään juuri Cosplay-päivän, sirkansyönnin ja jo ennen messuja paljon huomiota Twitterissä saaneen klassikkokirjojen hauskan tiivistämisen. Muistan myös ystävällisen ja lämpimän tunnelman ja lukuisat kohtaamiset muiden kirjaystävien kanssa. Kokonaisuus oli niin hyvä, että edes se ei harmita paljon, etten koskaan päässyt salaperäiseen Tekstiretriittiin tai että kirjaostossaldoni jäi lopulta vaivaiseen kuuteen (perjantaiset pelot olivat siis aivan turhia, hah).

Suuri kiitos messujen järjestäjille!

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sarjakuvavinkki: Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti


Aikuisuus on myytti on yhdysvaltalaisen Sarah Andersenin osaksi omaelämäkerrallinen sarjakuva. Vaikka kansikuva ehkä vähän hämää, kyseessä ei ole lastenkirja, vaan parikymppisen nuoren naisen elämää kuvaava teos. Siihen kuuluu kumppani, kissoja ja kansikuvassakin näkyvä kani, joka toimii usein päähenkilön omantunnonäänenä (ja joka jää yhtä usein kuulematta).

Sarjakuvasta huokuu rakkaus eläimiin ja inho ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita kohtaan. Tarinoissa katsellaan mielellään Netflixiä, kääriydytään peittokasoihin ja syödään herkkuja. Niissä kuvataan mm. sitä, millaista on kuunnella listahittejä ja ymmärtää järkyttyneenä, että artisti on itseä nuorempi, ja tuntea siten olonsa vanhaksi (voitte vain kuvitella millainen mummo-olo minulla on nyt, kun sain selville, että tämä sarjakuvantekijä on minua kaksi vuotta nuorempi!!).

Tämä teos on helppolukuinen, hauska ja ihanan samaistuttava. Se kuvaa inhimillisesti elämään kuuluvia noloja ja vaivaannuttavia hetkiä. Se on ajankohtainen ja kantaaottava kuvatessaan niin sosiaalista mediaa kuin nuorten kokemia ulkonäköpaineita. Aiheet ovat arkisia: kuukautiset, rapistuneet kynsilakat (huom. katso kuva!) ja muiden ihmisten kohtaaminen.

Tämä sarjakuva on introverteille ja vaivaantuneille ihmisille. Kaikille, jotka joskus häpeävät tekemiään asioita ja miettivät niitä vielä vuosikymmenten päästä, ja kaikille, joista joskus tuntuu siltä, ettei elämänhallinta mene nyt ihan suunnitelmien mukaan. Otsikon mukaisesti tämä on kaikille niille, joille aikuisuus on edelleen myytti.


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti: "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is A Myth: A "Sarah's Scribbles" Collection, 2016)
Suomentanut: Aura Nurmi
Sammakko, 2017
109s.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Tärppejä Turun Kirjamessuille 2017



Ei enää kuin jokunen päivä Turun vuotuisiin Kirjamessuihin! Tänä vuonna pääteemana on mikäs muukaan kuin 100-vuotisjuhlaansa viettävä Suomemme. Olen itse käynyt messuilla vuodesta 2013 saakka, ja tämä vuosi on ensimmäinen bloggaajapassin kanssa.

Vielä en tiedä, minä päivinä olen tällä kertaa messuille menossa, mutta siitä huolimatta olen merkinnyt muistiin mielenkiintoisilta vaikuttavia ohjelmia jokaiselta kolmelta päivältä. Kaikkiin ohjelmiin tuskin ehdin (paikanpäällä suunnitelmat tuppaavat aina vähän muuttumaan), mutta yritys on kova! Omia messutunnelmiani voi seurata niin Twitteristä kuin Instagramista, linkit profiileihin löytyvät sivupalkista. Kirjamessujen viralliset hashtagit ovat puolestaan #kirjamessut ja #montaääntä.


PERJANTAI

12:00-12:40 (Fiore A-halli) Omaa itseä rakentamassa: sateenkaariteemat lasten- ja nuortenkirjallisuudessa
Tärkeä teema, jota käsittelevistä nuortenkirjoista itselleni tulevat ensimmäisenä mieleen Salla Simukan teokset. Kiinnostavaa tutustua aiheeseen nyt laajemminkin.
  
16:30-16:45 (Tekstiretriitti 1. krs) Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Tämä romaani tuli juuri luettua ja blogattua. Mielenkiintoista kuulla kirjailijan ajatuksia teoksesta livenä, muuten kun olen jättänyt puhetta herättäneet haastattelut vielä lukematta.
  
17:00-17:20 (Agricola A-halli) Murhamysteeri kirjallisuudenopiskelijoiden Lundissa
Murhamysteeri? Kirjallisuudenopiskelijat? Say no more! Mattias Edvardsson kertoo teoksestaan Melkein tosi tarina, jota on messuohjelman mukaan verrattu Donna Tarttin menestyskirjaan Jumalat juhlivat öisin.

17:40-18:00 (Kuisti B-halli) Kun kääntäjän työ huomataan
Jaana Kapari-Jatta on tehnyt loistavaa työtä suomentaessaan niin Harry Pottereita kuin muita kirjoja (huomatkaa hänen suomentaneen mm. äskettäin lukemani Ada Gootti- ja Ottilia-kirjat!). Potter-fanina ja kääntämisestä yhä enemmän kiinnostuneena tämä keskustelu on pakko kuulla.


LAUANTAI

10:20-11:00 (Jukola 2. krs) Unohtuneet kirjat
Messuohjelmassa ei valitettavasti löydy tästä juuri enempää infoa, mutta otsikon perusteella ohjelma vaikuttaa hyvältä. Tämä herättää ainakin itselleni heti kysymyksiä, kuten millaiset kirjat jäävät unohduksiin / mitä tapahtuu kirjoille, joita kukaan ei enää lue / millä tavoin unohtuneita kirjoja voitaisiin nostaa uudestaan esille?
   
14:20-14:40 (Jukola 2. krs) Perkele!
Kirosanojen kääntämisestä kertomassa suomentaja Juhani Lindholm. Tässä taas sellainen aihe, jota ei ole koskaan aiemmin tullut sen kummemmin miettineeksi. Kiinnostavaa!

  17:00-17:30 (Onerva 2. krs) Jaetut ilot ja surut - Missä kirjoittajat kohtaavat
Kirjailijoiden yhteisöllisyydestä. Tuntuu, että ollaan tultu kauas siitä ajatuksesta, että kirjailijat tekisivät työnsä täysin yksin jonkin kuplan sisällä. 

Messualueen tapahtumien ulkopuolella minua kiinnostaa kovasti Pienen Kirjapuodin la-su klo 8:30-9:30 järjestämä runousaamiainen. Paikalla on silloin mahdollista kuulla mm. Johanna Venhon ja Tommi Parkon lausumia runoja aamiaista syödessään.


SUNNUNTAI

11:00-11:30 (Kallas) Itäinen Eurooppa mystisyyden ja realismin rajamailla
Jani Saxell, Katja Kaukonen ja Saara Henriksson kertomassa itäiseen Eurooppaan sijoittuvista romaaneistaan. Etenkin Henrikssonin teos on hypellyt viime aikoina joka paikasta silmieni eteen, ja nyt onkin mahdollisuus kuulla siitä lisää.

14:20-15:00 (Eino 2. krs) Mikä kauhukirjailijaa pelottaa?
Aiheesta keskustelevat kirjailijat Marko Hautala, Hanna Morre ja Tiina Raevaara. Kauhu on ollut genrenä itselleni aikaisemmin lähellä sydäntä (nyt olen muuttunut hieman pelkurimaisemmaksi), siksi keskustelu voisi olla mielenkiintoinen. Onko aiheita, joita kauhukirjailijat välttelevät, koska ne ovat heillekin liian pelottavia?  

16:20-17:00 (Jukola 2. krs) Miten kirjani ovat kuolleet?
Kirjan elämänkaari ja monet kuolemat. Keskustelemassa kirjailijat Juha-Pekka Koskinen ja Anne Leinonen.

Sunnuntain kohokohta taitaa olla lisäksi Cosplay-asukilpailu ja voittajan julistus klo 15:00-15:40 Auditoriossa. Sunnuntaina cosplay-asuihin pukeutuneet vieraat pääsevät messuille ilmaiseksi, ja toivonkin kovasti, että mahdollisimman moni ottaa osaa pukeutumiseen. Itse harmikseni ujostelen vähän cosplay-asuihin pukeutumista, enkä tällä aikataululla ehdi keksiä hyvää hahmoa muutenkaan, joten taidan saapua omana (tylsänä) itsenäni paikalle myös sunnuntaina.




En ole oikeastaan ikinä messuille lähtiessäni miettinyt etukäteen, mitä haluan ostaa kotiin. Siitä huolimatta joka kerta on jotain myös tarttunut mukaan. Yllä näkyvät ostokset ovat viime vuodelta, jolloin kiertelin Kirjamessujen lisäksi samaan aikaan järjestetyillä (kuten tänäkin vuonna!) Ruoka- ja Viinimessuilla. Täytyy myöntää, että viime vuoden löydöt olivat kyllä ekstrahyviä, jokainen ostoksista on nyt Knausgårdia ja Smithiä lukuun ottamatta joko luettu, syöty tai muuten käytössä. Toivottavasti ostokset osuvat myös tänä vuonna kohdilleen! Ainakin Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat on alkanut kiinnostaa sen verran, että pohdin sen ostamista messuilta.

Oletteko te tulossa Turun Kirjamessuille tänä vuonna? Millaisia suunnitelmia teillä on messujen ohjelmiston tai ostosten suhteen?