Viime vuodesta jäi mieleen tämä teos

Palaan hetkeksi vielä takaisin viime vuoteen, vaikka se alkaakin pikkuhiljaa jäämään jo kuukausien taakse. Viime vuonna minulla ei tosiaan ollut juuri inspiraatiota blogata, mutta syksyllä tuli vastaan yksi sellainen teos, joka antoi pitkästä aikaa intoa kirjoittamiseen. En kuitenkaan julkaissut kirjoitusta silloin, vaan se jäi luonnoksiin. Postaus on kaivellut edelleen silloin tällöin mieltäni, ja nyt päätin sen sitten lopulta julkaista.

Kohti Alaskaa
Rosamund Lupton on minulle tuttu kirjailija hänen kahdesta aiemmasta teoksestaan, Sisar ja Afterwards. Kummastakin pidin, mutta kumpaakaan en sen kummemmin rakastanut. Muistan yhä kyseisistä teoksista joitain harvahkoja mieleenpainuneita kohtauksia, mutta pidemmän päälle sekä tarinat että hahmot ovat unohtuneet.

Luptonin kolmas romaani, The Quality of Silence, sijoittuu Alaskaan. Merkittävä miljöö onkin se, mikä minua jäi kirjasta muistuttamaan, ja minkä vuoksi tämän postauksen päätin alunperin kirjoittaa. Alaska on tarinan keskus, missä ja miksi kaikki tapahtuu. Se on alku ja loppu, se on lumisine kinoksineen kaiken ympärillä. On jäätä, joka pettää jalkojen alla, pakkasta, joka tummentaa varpaat ja liimaa kyyneleet poskille, ja on pimeyttä, joka antaa luulla, ettei milloinkaan ole enää mahdollista nähdä luonnollista valoa. Alaska on sekä konkreettinen että abstrakti elementti, johon liittyvät niin ihmisten halu suojella kuin halu tuhota, ja osa tarinasta onkin varsin ympäristökriittistä.

Olin viime syksynä jostain syystä todella kiinnostunut sekä Alaskasta että esimerkiksi Siperiasta ja katsoin näihin liittyviä elokuviakin innolla. Olisi voinut luulla, että Suomen lähestyvä talvi olisi aiheuttanut silloin päinvastaisen reaktion, kuten vaikkapa tropiikkiin sijoittuvien kirjojen lukemisen ja lämpimien kesämuistojen vaalimisen, mutta minä halusinkin näköjään sijoittaa itseni mielessäni keskelle lumihuippuisia puita ja vinkuvaa tuulta. Halusin kokea Alaskan karun luonnon ja mahtavat revontulet sekä lukuisat tähdet.

Äidin ja tyttären vahva side
Jos unohdetaan itse Alaska, niin kirjassa nousevat esiin Luptonin aiempien teosten tavoin vahvat siteet hahmojen välillä. Pääosissa ovat äiti ja tytär, jotka lähtevät keskelle erämaata etsimään aviomiestä ja isää, jonka kaikki muut uskovat kuolleen eskimokylän palossa. Tytär Ruby on kuuro, mikä tuo tarinaan aivan uudenlaisia tapoja kommunikoida. Äiti haluaisi tyttären opettelevan puhumista suullaan, jotta tämän olisi helpompi tutustua muihin ihmisiin, mutta Ruby käyttää mieluummin apunaan sormiaan ja tietokonettaan. Yksi tapa hänelle tulla kuulluksi on Twitter, jonne hän kirjoittaa, miltä tietyt sanat hänen mielestään maistuvat ja miltä ne näyttävät.

Tämä on selviytymistarina vaikeiden olosuhteiden keskellä. Äiti ja tytär joutuvat monenlaisiin ongelmiin yrittäessään saavuttaa miestä, jota kukaan muu ei enää etsi, ja jonka olemassaolosta ei tosiasiassa ole minkäänlaisia todisteita. Tämän lisäksi kirja kertoo yksinäisyydestä sekä pelosta, ettei tule kuulluksi, ettei ole omaa ääntä. Kirja näyttää, millaisin tavoin, ja miten vaikeaa, on lopulta yrittää kohdata toinen ihminen muuten kuin perinteisesti kommunikoimalla. Äidin tarkoitus panostaa siihen, että tytär puhuisi suullaan, on hyvä, mutta hän ei ymmärrä, että se tapa ei ehkä ole Rubylle luonnollisin ja omin.

Tien päälle sijoittuvia jännäreitä ja epäuskottavia henkilökehityksiä
Juonellisesti tarinasta tuli mieleen road moviet, kuten Steven Spielbergin Duel. On rekka-auto, liukkaita ja mäkisiä teitä, lähestyvät valot takapeilissä ja uhkaavia ääniä radiossa. Minä nautin tien päälle sijoittuvista trillereistä aina paljon, etenkin silloin, jos takaa-ajaja jää etäiseksi, kasvottomaksi uhaksi. Täytyy kyllä myöntää, että jouduin jättämään kirjan lukemisen ainakin kerran kesken, sillä tarina uhkasi muuttua liian jännittäväksi nukkumaan mennessä.

Lumouduin Alaskasta ja teillä tapahtuvista käänteistä niin, etten jaksanut lukiessa olla kovin kriittinen tarinan epäkohtien suhteen. Juoni ja tarina ovat kuitenkin ajoittain epäuskottavia. Uskon siihen, että erittäin vaativissa olosuhteissa ihminen pystyy viemään itsensä niin pitkälle kuin vain mahdollista, joten tiettyjä asioita katsoin sormieni välistä. Ehkä se, mikä minua eniten lukiessa häiritsi, oli se, miten ihmisten toimia ja motiiveja oli kuvattu. Esimerkiksi  tarinan loppuvaiheessa erään hahmon sinisilmäisyys ei ollut mielestäni enää millään tavoin uskottavasti esitettyä, ja muutoinkin saman hahmon kehitys tapahtui epäloogisen nopeasti.

Tiivistetysti voisin sanoa lukukokemuksesta näin: Alaska, I'm coming!

Rosamund Lupton: The Quality of Silence

Little, Brown, 2015

340s.

Rosamund Lupton: Sisar

Tammikuussa lukemassani Afterwardsissa Rosamund Lupton käsitteli mielestäni melko taidokkaasti vanhempien ja lasten välistä rakkautta, ja vaikken kirjan rikososuudesta välttämättä täysin vaikuttunut, sai se sentään kyynelkanavani avautumaan kerran jos toisenkin. Luptonin aikaisempi teos, Sisar, puolestaan keskittyy kahden sisaren välisen voimakkaan yhteyden kuvaamiseen.

Beatricen hartaasti rakentama tulevaisuus Yhdysvalloissa uhkaa horjua, kun pikkusisko Tess katoaa. Edessä on paluu Lontooseen, vanhaan kotikaupunkiin, jossa odottavat niin sisaren katoaminen ja sen aiheuttama tuska, kuin muut menneisyyden käsittelemättömät asiat. Beatrice on kuvitellut siskosten olevan läheisiä ja kertovan toisilleen kaiken kulkukissojen nimistä keittiövälineiden merkkeihin saakka. Katoamisen tutkinnan edetessä paljastuu kuitenkin asioita, jotka kyseenalaistavat Beatricen uskon. Luottaako omaan vainuunsa siitä, ettei sisar lähtenyt vapaaehtoisesti, vai uskoa siihen, ettei hän lopulta tunne tätä ollenkaan?

Sisar on todella juonivetoinen romaani ja saikin minut kääntelemään sivuja eteenpäin rivakkaan tahtiin. Tarina liikkuu kahdella aikatasolla, mennyt ja nykyhetki nivoutuvat yhteen Beatricen muistellessa Tessin katoamista. Nykyhetken kuvaus jäi katoamisen muistelemisen jalkoihin, mikä ei sinänsä ole yllättävää, mutta lopussa ymmärsin myös sen tärkeyden tarinan kannalta.

Siinä missä Afterwardsissa oli parempaa juuri tunnepuolen kuvaus, on Lupton onnistunut Sisaressa enemmän rikoksen kekseliäisyydessä ja vetävyydessä. Osan loppuratkaisusta pystyin arvaamaan aika nopeasti, mutta viimeinen juonenkäänne tuli minulle aivan yllätyksenä. Tunnepuolesta minulle jäikin sitten vähän pinnallinen kuva, enkä oikeastaan saanut kunnolla otetta hahmoista. Jos totta puhutaan, oli Beatrice mielestäni jopa hieman ärsyttävä.

Sisar on keskiverto, hyvä kirja. Luptonin tarina ei mielestäni ole omaperäisempiä, mitä olen lukenut, mutta viihdyttää, jos vain antaa sille mahdollisuuden (ja onnistuu unohtamaan suomentajan paikoitellen tökeröt sanavalinnat). Jos aikaisempaan lukukokemukseen vertaa, niin mielestäni Afterwards ja Sisar ovat samalla viivalla: kummastakin löytyy onnistuneita osioita, mutta kumpikaan ei valitettavasti ole täyden kympin paketti.

★★★

Rosamund Lupton: Sisar (alkup. Sister, 2010)
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2012
404s.

Rosamund Lupton: Afterwards

Tämän teoksen kanssa yhteinen taipaleeni alkoi aivan sattumalta. Olin kirjastossa etsimässä englanninkielistä romaania pääsykoeharjoittelua varten, kun tuttu nimi pomppasi silmilleni hyllystä. Rosamund Luptonin Sisar-kirjaa on kehuttu kovasti muissa blogeissa ja se on itsellänikin lukulistalla.

Afterwards kertoo tuhoisasta tulipalosta, joka jättää jälkeensä kaksi vakavasti loukkaantunutta, surevan perheen sekä lukuisan joukon epäiltyjä. Grace uhmasi kuolemaa syöksymällä palavaan kouluun pelastaakseen tyttärensä, mutta kuinka hän voi suojella tätä jatkossa maatessaan itse tajuttomana sairaalassa? Vaara ei nimittäin ole vielä ohi.

Afterwards on kaunis, mutta samalla traaginen kertomus siitä, mihin vanhemman rakkaus parhaimmillaan pystyy. Teos keskittyy niin perheen välisiin suhteisiin, kuin myös rikoksen selvittämiseen. Kirjan alkupuolella rikoksen selviämisellä tuntuu olevan suuri rooli, mutta tarinan edetessä äidinrakkaus ja uhrautuminen nousevat isompaan osaan. Loppupuolella minua hieman häiritsikin se, kuinka rikoksen osuus taantuu sitä mukaa, mitä enemmän ihmisiä epäillään. Epäiltyjen jatkuva vaihtuminen aiheutti myös ongelmia mukana pysymisessä.

Vaikkeivat odotukseni rikoksen selviämisen suhteen ehkä lunastuneet, oli kirjaa silti ilo lukea. En ole välttämättä itkettämään pyrkivän kirjallisuuden ystävä, mutta vaikka kirja olisi aiheensa puolesta siihen voinut helposti lipsuakin, onnistuu Lupton välttymään pahimmilta kliseiltä. Tarina on koskettava olematta liian siirappinen ja henkilöiden tunteet uskottavia. Varsinkin Gracen tuska välittyy lukijalle voimakkaasti, ja vaikka itselläni ei ole lapsia, pystyisin helposti kuvittelemaan tuntevani samoin samassa tilanteessa.

Graceen samaistuminen vaatii kuitenkin aikaa. Teoksen alkupuolella minua ärsytti se, kuinka hän yritti lokeroida lapsiaan tiettyihin normeihin ja vaati näiltä jotain, mitä he eivät olleet. Hän myös kohteli 17-vuotiasta tytärtään pikkulapsena, jolle ei voinut suoda juuri ollenkaan omaa tilaa. Onneksi Grace kuitenkin muiden hahmojen tavoin kehittyy tarinan kuluessa ja alkaa itsekin tarkkailla kriittisesti omaa käytöstään.

Afterwards koskettaa syvältä ja onnistuu luomaan myös kohtuullisen toimivan jännitysnäytelmän siinä ohessa. Yliluonnollisuus on iso osa teosta, mutta sitä ei kuitenkaan ole alleviivattu liikaa, vaan kuvattu lähinnä tärkeänä palana tarinaa. Kirjasta on ilmeisesti tulossa aivan piakkoin myös suomennus nimellä Mitä jäljelle jää.

*

Rosamund Lupton: Afterwards
Piatkus, 2011
472s.