Sivut

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kooste kesästä & kymmenen kysymyksen haaste


Kesä alkaa olemaan lopuillaan, vaikka säiden puolesta viimeisimpien kuukausien nimittäminen kesäksi onkin hienoista liioittelua. Yleensä en ole ollenkaan sen sortin ihminen, että kaipaisin lämpöä, mutta viime aikoina olen haikaillut enemmän kuin kerran kaukomaiden aurinkoon. Onneksi lempivuodenaikani syksy kirkkaine väreineen vie sääpettymystä vähän pois.

Myös kirjallinen kesäni on ollut aika vaihteleva. Toukokuun lopulla tekemäni lukusuunnitelma ei esimerkiksi toteutunut kuin kahden kirjan, Rainbow Rowellin Fangirlin ja E. Lockhartin We Were Liarsin, osalta. Kesän aikana eteen tuli paljon muutakin kiinnostavaa luettavaa, enkä siksi halunnut pysytellä vain yhden kirjapinon rajoissa. Mutta niinhän se usein meneekin.

Kesäkuussa luin yhteensä 8 kirjaa, mikä on minulle aika paljon, heinäkuussa 5 ja nyt elokuussa tähän mennessä 4. Olisin halunnut lukea enemmänkin, sillä syksyllä ei opintojen vuoksi ehdi samalla tavalla, mutta kesän muut aktiviteetit veivät lukemiselta aikaa pois. Parhaiten kesän kirjoista mieleen jäi Helene Hanffin ihana, kirjaisa kirjeromaani Rakas vanha kirja, pahimpia pettymyksiä taisivat puolestaan olla We Were Liars sekä Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen omaan lukukesääni.

Lisäksi sain reilu viikko sitten Cats, books & me -blogin Kirsiltä kymmenen kohdan haasteen, joka on kiertänyt urakalla kirjablogeissa. Kiitos Kirsi! :-)

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.
Olenkohan kertonut jo, että tykkään dipata ranskalaisia jäätelöön? Tämä tapa herättää jostain syystä useimmissa ihmisissä aina inhotusta.

En myöskään juuri välitä laittaa ruokaa, mutta tykkään leipoa. Mietin ärsyttävyyksiin asti, mitä mieltä muut ihmiset ovat minusta. En ole allerginen millekään. Pelkään hammaslääkärissä käyntiä, ilmapalloja ja lentämistä. Minulla on luonnonkiharat hiukset, joille en osaa oikeastaan tehdä mitään, ja joita sekä vihaan että rakastan.

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?
On - ihan jo sen takia, kuten tuossa ylempänä totesin, että minulle on tärkeää, mitä mieltä muut ovat minusta ja siitä mitä teen. Kirjoitan itseni vuoksi, mutta toivon myös, että pystyn ilahduttamaan muita teksteilläni ja kuvillani ja antamaan uusia kirjavinkkejä niitä kaipaaville.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Blogistani taitaa saada minusta hillitymmän kuvan kuin millainen olen todellisuudessa. Ehkä blogiminäni onkin vähän sellainen, millainen olen itse uusien ihmisten seurassa - hiljaisempi ja asiallisempi. Läheisten seurassa saatan olla ajoittain hyvinkin kovaääninen ja nauravainen, toisaalta myös blogiminääni reilusti melankolisempi.

4. Mikä saa sinut nauramaan?
Tosielämän tilannekomiikka. En tiedä olenko vähän erikoinen, mutta minua eivät juuri koomiset tv-sarjat tai elokuvat naurata. Tekemällä tehdyt vitsit eivät vain iske.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
Luovuus on iso osa minua. Se on vapautta päästää mielikuvituksensa valloilleen paperilla. En osaa piirtää tai muuta, mutta kirjoittamalla olen aina ilmaissut itseäni.

6. Ketä läheistäsi ihailet?
Sanoisin, että jokaista läheistäni, sillä jokainen heistä elää omaa elämäänsä eteenpäin, vaikka matkan varrella olisi ajoittain pieniä tai suurempiakin ongelmia.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
Jätän epämiellyttävien asioiden hoitamisen usein viime tippaan, vaikka olisi paljon helpompaa, jos ne hoitaisi samantien. En uskalla mielestäni tarpeeksi mennä uusiin tilanteisiin ja haasteisiin mukaan. En osaa ottaa rennosti.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
Poikaystävän mukaan tietynlainen innostus asioita kohtaan sekä se, että minun seurassani ei kuulemma ole koskaan sellainen olo, että tarvitsisi esittää muuta kuin on.

9. Mikä sinusta tulee isona?
Huolettomampi, toivon mukaan. Kirjailija.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Tämä riippuu varmasti ihan siitä, miten onnellinen loppu määritellään. Ehkä toiset loput ovat onnellisempia kuin toiset, mutta jokaisen tarina saa kuitenkin aina jonkinlaisen lopun.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Michael Cunningham: Tunnit


Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
  Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
  Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku?

Tuntien alussa Virginia Woolf hukuttautuu - kuten hänelle kävi todellisuudessakin. Cunningham ammentaakin kirjaansa aineksia kirjailijan elämästä, tämän romaanista Mrs. Dalloway, ja sen syntyprosessista. Tunnit kertoo kolmesta naisesta kolmena aikana, sekä romaanista, joka yhdistää heidät. Cunninghamin Virginia Woolf hioo uutta teostaan, Mrs. Dallowayta, ja kamppailee samalla mielenterveysongelmien kanssa. Muutama vuosikymmen myöhemmin kotiäiti ja lukutoukka Laura Brown löytää romaanista vastakohdan arkiselle elämälleen. 1900-loppupuolen New Yorkissa elää puolestaan Clarissa Vaughan, josta tärkeä ystävä käyttää nimitystä Mrs. Dalloway.

Mrs. Dalloway on näkyvin side naisten välillä. Heitä yhdistää lisäksi se, että heistä jokaisen elämää kuvataan yhden päivän ajan (kuten Clarissa Dallowayn elämää Woolfin romaanissa), ja myös heidän ajatuksensa ovat jokseenkin samankaltaisia. Naisia pohdituttaa - tai oikeastaan pohdituttaa on ehkä väärä sana, sillä heidän ajatuksensa ovat lyhyempiaikaisia, pikemminkin mielessä käväiseviä - muun muassa kuolevaisuus, elämän hetkellisyys, ajan kuluminen ja muistot. Kuten romaanin nimi kertoo, on naisilla tuntinsa: menneet, kuluvat ja tulevat. Tarina saattaa kestää päivän, mutta mielessä koetaan monta ihmiselämää. 

Tunnit herätti minussa paljon ajatuksia, ajoittain jopa niin paljon, etten tiedä, mistä kaikesta kirjoittaa. Olin alussa pitkään viehättynyt niin tarinasta kuin kerronnasta, ja halusin vain, että kukin nainen kertoisi minulle tavallisesta, mutta silti niin vivahteikkaasta elämästään sekä ohikiitävistä ajatuksistaan. Niin he tekivätkin. Kertoivat salaisista, kielletyistä haluistaan (kuten toisen naisen suutelemisesta tai kirjojen pariin uppoutumisesta) ja näyttivät paikat, jotka symboloivat jokaiselle heistä eri asioita (ystävän sairauden ja lähestyvän kuoleman saastuttama asunto, inspiroivan villi ja vapaa Lontoo, hotellihuone johon paeta lukemaan).

En kuitenkaan nauttinut romaanin loppupuolesta ihan samalla tavalla. Romaani vaatii keskittymistä, mutta minulta se alkoi herpaantua kesken kaiken. Kirjoitus on hyvin esteettistä, oikein mieltä hivelevää, mutta jossain vaiheessa se alkoi hieman tympiä, ja syvällisetkin ajatukset muistuttivat yhä enemmän tyhjiä korulauseita, kun niitä oikein toistettiin. Sama ongelma minulla oli myös Woolfin Mrs. Dallowayn kanssa pari vuotta sitten.

Kaunis kirjoitustyyli, osittain tajunnanvirran kaltaisena eteenpäin soljuva, saattaa aiheuttaa lisäksi sen, että romaanin henkilöt näyttäytyvät elämineen jokseenkin pinnallisina. Jos kuitenkin pystyy näkemään myös tyylin ohitse (mihin en itse aina kyennyt), on lukijan edessä kolme naista riisuttuina ja haavoittuvaisina, heidän pelkonsa ja toiveensa paljastettuina.

Goodreads-haaste: Tunnit menee kohtaan 18. A Pulitzer Prize -winning book.

 ★★★★ 

Michael Cunningham: Tunnit (alkup. The Hours, 1998)
Suomentanut: Marja Alopaeus
Gummerus, 2000
239s.  

tiistai 18. elokuuta 2015

Jodi Picoult: Sisareni puolesta


Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia oli vaikka mitä. Se oli surullinen, vihaksi pistävä ja kuitenkin mukaansatempaava. Pidin kovasti siitä, että kirja laittoi minut miettimään, kuka olikaan loppujen lopuksi oikeassa vai oliko kukaan.

Sisareni puolesta, Picoultin aikaisempi romaani, käsittelee ilahduttavasti samankaltaisia asioita, vaikka ilahduttava ei välttämättä muuten olekaan oikea sana tämän kirjan kohdalla. Kirja kertoo Annasta, jonka lapsuus on kulunut sairaalle sisarelle soluja luovuttaen. Teini-iässä Anna haluaa ensimmäistä kertaa päättää oman vartalonsa kohtalosta ja tekee ratkaisun, jolla voi olla vakavia seurauksia hänen sisarensa elämän kannalta.

Vaikka Picoultin kirjat käsittelevät kipeitä aiheita, joista muuten tunnutaan puhuvan vähän, vievät ne yllättävän hyvin mukanaan. Tämänkin lähes 500 sivuisen teoksen luin ihan muutamien päivien sisällä. Picoultin kirjoitustyyliä on helppo lukea, mutta siitä huolimatta hänen tarinansa antavat paljon ajattelemisen aihetta.

Picoultin kirjat tuovat esiin sen, että me emme elä missään kovin yksinkertaisia vastauksia tarjoavassa maailmassa. Ei ole aina olemassa vain mustaa ja valkoista, ei ihmisiä, jotka ovat joko oikeassa tai väärässä mutta eivät mitään siltä väliltä. Sisareni puolesta, kuten Yhdeksäntoista minuuttiakin, tekee hankalien päätöksien tekemisestä entistä vaikeampaa, sillä useiden näkökulmien kautta jokaiseen henkilöön pystyy samaistumaan enemmän tai vähemmän ja heidän ratkaisunsa ymmärtämään. Kuten kirjassa todetaan, ei tällaisissa tapauksissa ole olemassa voittajia.

On romaanissa kuitenkin myös seikkoja, jotka häiritsivät omaa lukukokemustani. Esimerkiksi jotkut tapahtumat vaikuttivat liian sattumanvaraisilta ollakseen uskottavia. Tähän lukeutuu muun muassa loppuratkaisu, josta toisaalta pidin, mutta joka toisaalta oli hieman epäuskottava kaikkine käänteineen. Muutamassa kohdassa tuntui myös siltä, kuin tarinasta olisi yritetty tehdä syvällisempää ja tunteisiin vetoavampaa kuin se onkaan, eivätkä nämä liian selkeät ratkaisut olleet aivan mieleeni.

Kokonaisuutena Sisareni puolesta on kuitenkin myös aidosti koskettava teos ihmisistä, jotka yrittävät selviytyä elämästä parhaaksi näkemällään tavalla - oli se sitten muiden mielestä oikein tai ei. Tätä lukiessa en lopulta välttynyt kyyneleiltäkään.

Goodreads-haaste: Sisareni puolesta täyttää kohdan 38. A book that made you cry.

★★★★ 

Jodi Picoult: Sisareni puolesta (alkup. My Sister's Keeper, 2004)
Suomentanut: Tytti Träff
Karisto, 2009
480s.