Kesken jäi: Rainbow Rowellin Landline

Rainbow Rowellin voisi ajatella olevan yksi luottokirjailijoistani. Ainakin hän on kirjoittanut omasta mielestäni taidokkaita ja samaistuttavia nuortenkirjoja. Ne ovat olleet kekseliäitä fantasiaseikkailuja (Carry On), ajankohtaisia aiheiltaan (Fangirl) ja kipeän suloisia (Eleanor & Park). Tällä kertaa halusin poikkeuksellisesti kirjoittaa vähän vähemmän onnistuneesta lukukokemuksesta.

Hieman 30 Rock -sitcomia muistuttava Landline kertoo aviokriisistä ja komediasarjan tekemisestä. Georgie ja hänen  käsikirjoittajakollegansa ovat lähellä luomansa tv-sarjan menestystä, eikä Georgiella ole pitkiin aikoihin ollut tarpeeksi aikaa perheelleen. Ainakaan miehensä Nealin mielestä. Vaikka päähahmot ovat neljänkympin tienoilla, mukana on Rowellille tutusti paluuta myös nuoruuden aikoihin. Kaiken keskiössä on taianomainen keltainen lankapuhelin, jonka Georgie löytää äitinsä luota.

Rowellin teoksissa on paljon yhtymäkohtia. Hän kirjoittaa usein nuoruuden ja kasvamisen kipukohdista ja yhdistää ne populaarikulttuuriin, kuten tässä tv-sarjoihin ja sarjakuviin. Tuttu tyyli ei kuitenkaan pelasta, kun tarinasta puuttuu terä. Kaavamainen "päivät toimistolla, illat puhelimessa" -juonikuvio puuduttaa, loppuratkaisu vaikuttaa alusta saakka yllätyksettömältä (voin toki olla väärässä, enhän ikinä päässyt loppuun), eikä mikään pidä jännitteitä yllä. Hahmot ovat valjuja ja heidän vitsinsä pitkäveteisiä.

Jätän kirjat nykyisin aika helposti kesken. Tapaan lukea ensimmäisen luvun ja se on sitten siinä, ellei kirjassa ole mitään kiinnostusta herättävää. En siis oikein käsitä, miten sain luettua tätä puoleen väliin saakka. Jouduin kyllä pitämään itselleni preppauspuheita lukemisen edistämiseksi, mutta aikani tätä tehtyäni tulin järkiini. Eivät kaikki hyviä, jopa loistavia, romaaneja kirjoittaneen kirjailijan teokset ole välttämättä yhtä onnistuneita - eikä niitä tarvitse kituuttaa loppuun asti.

Tästä takaiskusta huolimatta suosittelen kolmea ensimmäisenä mainitsemaani nuortenkirjaa edelleen hyvin lämpimästi.

Rainbow Rowell: Landline

St. Martin's Press, 2014

310s.

Kesken jäänyt: Life After Life (Kate Atkinson)

Ei auta. Goodreadsin mukaan aloitin lukemaan Kate Atkinsonin Life After Life -teosta elokuussa, eli jo puoli vuotta sitten. Teosta, joka on saanut muut bloggaajat ihastumaan, ja joka jopa voitti viime kuussa järjestetyn Blogistanian Globalia-palkinnon. Teoksella olisi ollut siis kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta silti en saanut sitä luettua loppuun.

Kirjan alku on oikeasti hyvä, vaikkei sekään ehkä osunut minuun niin kovasti kuin olisin toivonut. Siinä kuitenkin väreilee vielä tietynlainen jännitys ja hämmennys, kun kuvataan, kuinka pikku-Ursula ensin kuolee syntyessään ja sitten taas selviää hengissä. Kuinka hän hukkuu aaltoihin rannalla leikkiessään ja toisaalta taas ei. Kirja on täynnä uudelleensyntymisiä ja toisia mahdollisuuksia. Monet muutkin ovat kehuneet kirjailijaa siitä, kuinka hän onnistuu pitämään langat taitavasti käsissään, eikä sekoa juonenkäänteissään (katso viimeisimpien arvostelijoiden joukosta esim. Annami). Kirjailija onkin taitava, mutta minä menin lukijana sekaisin. Varsinkin kun luin kirjaa englanniksi, mikä tämän kirjan kohdalla osoittautui vääräksi valinnaksi. Jouduin useaan otteeseen kääntelemään sivuja taaksepäin ja miettimään, tunsiko Ursula tätä henkilöä nyt tässä elämässä vai ei.

Suurimmaksi ongelmaksi minulle muodostui kirjan loppupuolisko, jossa Ursula on aikuinen keskellä maailmansotaa. Minä olen aikaisemmin pitänyt paljon maailmansotien kuvauksesta, ne olivat jo koulussa yksiä mielenkiintoisimpia aiheita historian tunneilla. Ehkä olen lukenut niitä liikaa tai sitten nykyään vain on todella paljon maailmansotiin keskittyviä kuvauksia, sillä minä tylsistyin näissä kohdin. Siinä missä Ursula hahmona on lapsena mielenkiintoinen ja samaistuttava, ja hänen perheensä tutustumisen arvoinen, ei minua enää sodankäynnin yhteydessä jaksanut kiinnostaa hahmot tai se, mitä heille tapahtuu. Enkä usko, että sellaista kirjaa, jossa on yhdentekevää, mitä päähenkilölle tapahtuu, kannattaa taistella loppuun saakka. Siksi minä jätän kirjan kesken sivulle 473 (yhteensä sivuja on kirjassa 622).

Hyvää tässä kesken jäämisessä on sentään se, että pääsen Goodreads-haastetta taas vähän eteenpäin. Kirja sijoittuu kohtaan 50. A book you started but never finished.

Kate Atkinson: Life After Life

Black Swan, 2014

622s. 

Kirja, joka jäi kesken

Mielestäni siihen vaaditaan aika paljon, että jätän jonkin teoksen kesken. Kyllähän minä kahlasin läpi viimeisen Twilight-sarjan kirjankin, vaikka kyseisessä teoksessa on 754 sivua, eikä sen juonessa oikeastaan päätä eikä häntää. Viimeisin kirja, jonka jätin kesken, oli Jack Kerouacin Matkalla, koska sen lukeminen osoittautui hirveän raskaaksi kappalejaottomasta tekstistä ja vähän sekavasta ajatusvirrasta johtuen. Matkalla kuuluu kuitenkin kaikesta huolimatta klassikkoteoksiin, jotka haluan lukea (ja onhan se TBR100-listallanikin), joten ehkä sen aika on vain vähän myöhemmin.

Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani -teoksessa on jotain samaa kuin Kerouacin kirjassa. Oatesin kirja on mielestäni kuitenkin jopa enemmän (jos vain mahdollista) sekavampi, minkä toki pystyy ymmärtämään, kun tarinan kertojana toimii huumeriippuvainen ja mielenterveyshäiriöinen henkilö. Juuri sen vuoksi, että Oates on panostanut kirjan kerrontaan, tehnyt vuorosanoista ja ajatuksista kyseisen henkilön näköisiä, on hänen teostensa hahmoihin helppo samaistua. Tämän huomasin jo Kosto: rakkaustarinassa. Kuitenkin ajasta ja päämäärästä toiseen hyppelehtivät ajatukset, lähes joka sivulla toistuvat alaviitteet sekä jatkuva lainausmerkkien, ynnä muiden merkkien käyttö tekevät tekstistä erittäin epäselvän ja vaikean lukea. 

Jos Kosto: rakkaustarina olisikin voinut olla vähän pidempi, on Sisareni, rakkaani mielestäni auttamatta aivan liian pitkä. Kirjassa on sivuja 727, mutta minä joka olen "vasta" sivulla 270, en ymmärrä, kuinka tarina voisi jatkua vielä 450 sivua. Jo tähän mennessä tarina tuntuu vetämättömältä ja asioiden toistolta. Rampiken perheen sisäiset ongelmat olisi voitu kuvata mielestäni vähemmälläkin sivumäärällä. Ainoa asia, joka minua kiinnostaa, on Bliss Rampiken selvittämätön murha. Kuitenkin jäljellä oleva sivumäärä tuntuu mahdottomalta tehtävältä, jotta saisin murhaajan selville.

Sisareni, rakkaani jää siis mitä luultavammin kesken tällä kertaa. Ehkä ajankohta ei ollut oikea, ehkä kirja oli iltalukemisena vähän liian haastava, kuka tietää. Ehkä tämä ei vain ole minun teokseni. Ei tämä takapakki kuitenkaan estä minua tarttumasta muihin Oatesin kirjoihin, ja voihan olla, että tulevaisuudessa kokeilen tätäkin teosta uudelleen.