Sivut

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Maaliskuu: Edinburgh ja lyhyitä kirja-arvioita



Olen jo vuosia halunnut käydä Skotlannissa, ja viimein muutama viikko sitten matkustimme kolmen ystäväni kanssa maaliskuiseen Edinburghiin. Tavoitteena oli koluta kaupunkia läpi ja vaihtaa samalla kuulumisia yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, joka asuu nykyisin Ranskassa ja jota siitä syystä tulee nähtyä ihan liian harvoin.

Kaupungin keskiössä sijaitsee Edinburghin linna, joka oli ensimmäisiä nähtävyyksiä listallamme. Linnan edustalta avautuvat ihan huikeat maisemat kaupunkiin ja sitä ympäröiviin kukkuloihin (katso alla oleva kuva). Kuitenkin tässä vaiheessa tuuli, joka oli riepotellut meitä jo saapuessamme, oli ehtinyt yltyä niin voimakkaaksi, että pihalla käyskentely näissä korkeuksissa alkoi olla tuskallista. Olen asunut sekä Vaasassa että Turussa ja valittanut vuorotellen kummankin tuulisuudesta, mutta morjens, tämän reissun jälkeen en valita tuulesta koto-Suomessa enää kertaakaan. Onneksi linnan alueella on vaikka mitä nähtävää myös sisätiloissa, kuten ostospuoteja ja erilaisia museoita, joten alueella on mahdollista saada kulumaan helposti useampi tunti. Suositukset erityisesti linnan kahvilan maukkaalle hedelmäskonssille!

Linna on osa Edinburghin vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin kaduista huomattavimpia ovat varmasti the Royal Mile, joka on täynnä turisteja houkuttelevia matkamuisto- ja pikkutavarapuoteja (empiirinen tutkimuksemme vähintään viidestä tällaisesta puodista tosin todistaa, että niiden valikoimissa ei ole juuri eroja), samoin Victoria Street, jonka kerrotaan toimineen innoituksena Harry Potterin Diagon Alleylle. Ehdinkin jo Instagramissa kertoa, kuinka Victoria Street värikkäine ovineen ja kaartuvine kulkuteineen on mielestäni yksi Edinburghin kauneimmista kaduista, eikä siellä sijaitseva, Potter-tavaraa myyvä kolmikerroksinen kauppa ainakaan vähentänyt tätä ihastusta. Ylipäätään Pottereiden kanssa kasvaneena oli mielenkiintoista viimein päästä todellisuudessa näkemään paikkoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjasarjan syntyyn (kuten The Elephant House -kahvila, jossa Rowlingin kerrotaan kirjojaan kirjoittaneen - tätä tosin ihailimme vain ulkoapäin).

Edinburghissa on mahdollista osallistua vaikka minkälaisille kaupunkia ja sen historiaa esitteleville kierroksille niin kävellen kuin bussilla. Me osallistuimme yhtenä iltana ilmaiselle kummituskierrokselle, joka kulki pitkin vanhan kaupungin syrjäisiä katuja ja kujia. Kävi kuitenkin niin, että pelottavan sijaan tunnelma kierroksella oli vähän surkuhupaisa, kun monikymmenpäinen osallistujajoukko värjötteli piilossa tuulta ja vaakasuorassa satavaa räntää samalla, kun lannistumaton oppaamme esitti karmivia tarinoita kaupungin menneisyydestä. Kierros jouduttiin lopulta olosuhteiden vuoksi lopettamaan lyhyeen, mutta ilahduttavan positiivisen oppaan takia kokemuksesta ei jäänyt pahaa makua suuhun.


Kirjallisuuden ystäville herkkua tarjosi monikerroksinen kirjakauppa Waterstones, jolle annan plussaa lisäksi kaupan yhteydessä olevasta kahvilasta kuppikakkuineen ja nautittavine maisemineen ostoskatu Princess Streetin ylitse. Kirjallisuusteema näkyi myös pienessä ja kotoisassa kirjailijamuseossa (Writer's Museum), johon on koottu näyttelyt Robert Louis Stevensonista, Walter Scottista ja Robert Burnsista. Ymmärsin, että museot ylipäätään olisivat Edinburghissa pääasiassa ilmaisia, joten suosittelen ehdottomasti hyödyntämään niitä.

Matkan aikana mieleeni olivat ehkä eniten yleinen kaupunkiin tutustuminen ja reippailu pitkin sen mäkiä. Pääsimme jopa vähän seikkailullisiin tunnelmiin, kun laskeuduimme alas jyrkkiä ja lumisen liukkaita polkuja linnan puutarhaan vain huomataksemme alhaalla, että ainoa tie pois vei samaa kautta. Korkeimmille kukkuloille kipuamisen jouduimme tuulen vuoksi jättämään tällä kerralla väliin, mutta esimerkiksi alla olevaa Arthur's Seatia pääsimme muiden turistien tavoin ihailemaan vähän loivemmalta Calton Hill -kukkulalta.

Nyt kotiin palattuani reissusta ovat jääneet hauskan seuran lisäksi mieleen kaupungin värimaailma sateenkaarenvärisine ovineen ja yksityiskohtineen harmahtavan arkkitehtuurin keskellä, kaduilla viimaa urheasti kilteissä uhmaavat miehet ja skotlantilainen puhetapa ("cheers, mate!"). Koska olimme käsimatkatavaroilla liikenteessä, omat ostokseni jäivät vähäisiksi, mutta ystäväni sen sijaan toi Edinburghista mukanaan teemaan sopivasti kiltin! Mitä tulee mahdolliseen seuraavaan kertaan kaupungissa, en laittaisi sitä lainkaan pahakseni. Silloin haluaisin kavuta nyt kokematta jääneille kukkuloille, koluta näkemättä jääneet kaupunginosat ja nauttia perinteisen afternoon tea'n.

Oletteko te olleet koskaan Edinburghissa tai haluaisitteko matkustaa sinne?


Matkustamisen lisäksi luin ja kuuntelin maaliskuussa jonkin verran kirjojakin, ja tässä on lyhyet arviot kolmesta niistä:
 
Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014. Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière. Gummerus, 2017. Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13h 42min.)  
En ole kenties ikinä lukenut kirjaa, jonka alku olisi yhtä H-I-D-A-S kuin Mackintoshin esikoisjännärissä. Ellen olisi kuunnellut jo aiemmin kirjailijan toista teosta, Minä näen sinut (jonka juonikuviot kaappaavat samantien mukaansa), ja ellei tätä olisi lukenut suosikikseni noussut Krista Putkonen-Örn, olisin jättänyt tämän hyvin äkkiä kesken. Teoksessa tuntematon autoilija törmää kuolettavasti pikkupoikaan, ja tarinassa keskitytään autoilijan henkilöllisyyden selvittämiseen. Hitaudellakin on arvonsa, kuten myöhemmin selviää, ja toinen puolisko teoksesta etenee vetävämmin.
Helmet-haaste: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
(Tammi, 2018. Äänikirjan lukija: Anni Kajos. Kesto: 7h 12min.)
Turusen uusin teos tuntuu alussa ihanan raikkaalta, enkä voinut olla tarinaa ja sen lukijaa Anni Kajosta kuunnellessa saamatta jostain syystä mieleeni vahvoja peppipitkätossumaisia viboja. Samaistuin tarinan arkipäiväisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, miten jäiset marjat aina tippuvat lattialle ja tahraavat sukat. Löysin itseni myös päähenkilön epävarmuudesta omaa itseä ja osaamista kohtaan. Tarinassa kritisoidaan vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, mm. sitä, että parisuhde katsotaan jonkinlaiseksi päämääräksi, ja sinkkuus ja yksinolo on yhtä kuin välivaihe, jopa epäonnistuminen, jotain mistä pitäisi pyrkiä pois. Ajan myötä alun raikkaus kuitenkin karisee, ja tarina muuttuu vähän puuduttavaksi.
Helmet-haaste: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja
(Atena, 2018. 176 s.)
Toisessa teoksessaan Rönkkönen jatkaa rohkeasti sinkkuelämän ja sen herättämien ajatusten puimista. Tapa, jolla Rönkkönen käsittelee teoksessaan intiimejä asioita, herätti minussa ajoittain epämukavuutta. En kuitenkaan näe tätä huonona asiana, sillä tämäntyylinen käsittelytapa ravisuttaa normeja. Teos ei kuitenkaan lopulta yllä edellisen tasolle, vaan tuntuu liikaa sen laimeammalta toistolta.
Helmet-haaste: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Sarah Winman: Tin Man



In the front bedroom, propped up amongst the books, is a colour photograph of three people, a woman and two men. They are tightly framed, their arms around one another, and the world beyond is out of focus, and the world on either side excluded. They look happy, they really do. Not just because they are smiling but because there is something in their eyes, an ease, a joy, something they share.

Brittiläisen Sarah Winmanin kolmas romaani, Tin Man, kertoo muutaman vaihtuvan näkökulman kautta vähitellen avartuvan tarinan rakkaudesta, ystävyydestä ja menetyksestä 1950-luvulta vuoteen 1996 saakka. Tilasin romaanin alkuvuodesta vähän sokkona ja juonesta mitään tietämättä, luottaen vain siihen, että Winmanin aiempien teosten tapaan pitäisin myös tästä. Ja niin kävi.

Ellis ja Michael tutustuvat nuorina poikina. He eivät oikein tunnu istuvan perheisiinsä ja ajan sääntöihin, mutta löytävät toisistaan liittolaisen, ystävän ja kenties jotain vielä tärkeämpää. Myöhemmin Ellis rakastuu Annieen, ja niin aiemmasta kaksikosta tulee erottamaton kolmikko. Ilmassa leijuu kuitenkin edelleen vuosia aiemmin tekemättä jätetty päätös, joka olisi saattanut viedä miesten elämän aivan toisille urille.

Tarinassa ihmisten elämänkaari on herkkä ja hauras, ja taustalla kuolemaa kylvää yhä voimistuva HIV-epidemia. Pienetkin inhimillisyyden osoitukset, toisten kanssa jaetut hetket ja niiden muistot muodostuvat yhä tärkeämmiksi. Muiden vaikutus omaan elämään on myös muulla tavoin merkittävä: Michael esimerkiksi inspiroituu aikakautensa vahvoista ja rajoja venyttävistä naisista, ja Ellisin äidin voittamasta auringonkukkataulusta tulee toistuva elementti, joka lopulta innostaa Michaelin tietynlaiselle oman elämänsä pyhiinvaellukselle.

Tin Man on lyhyehkö teos, alle 200 sivua, mutta siitä huolimatta jotenkin vaativa. Kertomus tuntuu oikein odottavan hidasta lukemista, kohtauksiin pysähtymistä ja niiden harrasta tunnustelemista. Sen tunnustelemista, miltä itsestä tuntuu niitä lukiessa. Näin lukemisen jälkeen on sellainen olo, etten osaa kunnolla kertoa, mitä teoksessa tapahtuu, sillä näennäisesti siinä tapahtuu varsin vähän. Osaan kuitenkin kertoa, että lukeminen tuntui suruna, joka jäi möykkynä rintaan kiinni.

Tässä on kaunis ja haikea tarina, jonka kerronta luo yksityiskohtaisia ja maalauksellisia kuvia ympäristöstä. Tässä on tarina, jonka ihmiskohtalot jäävät mietityttämään useiksi päiviksi lukemisen jälkeen.

Teoksesta myös täällä: Laura nostaa blogissaan esiin sen, että Winman on lähtenyt uusimmassa romaanissaan aiempaa realistisemmalle linjalle.

Helmet-haaste: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. 

Sarah Winman: Tin Man
Tinder Press, 2017
197s.