Sivut

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Nick Hornby: Alas on pitkä matka


Nick Hornbyn Alas on pitkä matka esittelee meille neljä erilaista hahmoa, niin erilaista, ettei heidän normaaleissa olosuhteissa pitäisi luultavasti viettää aikaansa yhdessä. Kirjassa eivät kuitenkaan vallitse normaalit olosuhteet. Jess, Martin, Maureen ja JJ ovat kaikki tulleet tornitalon katolle päättääkseen oman elämänsä. Alas on pitkä matka seuraa sattumuksia, jotka tapahtuvat näille sattumalta toisiinsa törmänneille henkilöille, ja jotka estävät traagiset tapahtumat talon katolla. Ainakin ystävänpäivään saakka.

Minä sekä pidin että en pitänyt Hornbyn teoksesta. Se on helppolukuinen, minkä voi tosin laskea sekä ansioksi että kompastuskiveksi. Helppolukuisena sain luettua teoksen muutamassa päivässä, mutta toisaalta se oli niin helposti luettavissa, että koin sen tarkoitetun minua nuoremmille lukijoille. Tapahtumat selitettiin auki liiankin tarkasti, eikä minulle itselleni tuntunut jäävän ollenkaan liikkumatilaa tarinan puitteissa.

Teoksessa käsitellään vakavaa aihetta pilke silmäkulmassa. Nauroin ääneen kohdassa, jossa henkilöt joutuvat valehtelemaan lehdistölle nähneensä talon katolla Matt Damonin näköisen enkelin. Parasta teoksessa onkin mielestäni se, kuinka itsemurhaan suhtaudutaan. Sitä kommentoidaan huumorilla, mutta ei silti unohdeta, kuinka vakava aihe lopulta on kyseessä. Teos ei yritä tehdä tavallisesta elämästä loistokasta, vaan ehkä kertoa, että myös siinä huonolta tuntuvassa elämässä saattaa olla vielä jotain näkemisen arvoista.

Positiivisia ajatuksia enemmän teos tuntui kuitenkin tuottavan pettymyksiä. Koko tarina tuntuu aiheesta huolimatta pinnalliselta ja hahmot epäonnistuneilta. Sen lisäksi, etten pitänyt oikeastaan kenestäkään heistä, olivat heidän äänensä liian samankaltaisia ja aiheuttivat sekaannusta näkökulmissa. Mielestäni tässä tapauksessa tarina olisikin toiminut paremmin yhden minämuotoisen tai kaikkitietävän kertojan kertomana, kuin ryppäänä ääniä, joihin on tunnuttu saavan eroa ainoastaan kirosanojen määrää vaihtelemalla.

Kokonaisuutena Alas on pitkä matka on mielestäni keskinkertainen kuvaus masennukseen taipuvaisista ihmisistä, joiden toilailut jatkavat samaa rataa lähes koko teoksen ajan, ainoastaan loppua kohden jonkinlaista edistystä saavuttaen. Pidin paljon lukioikäisenä Hornbyn Pojasta sekä Uskollisesta äänentoistosta, mutta nyt aloin pelätä, että olenkohan kasvanut niistäkin yli.

★★

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (alkup. A Long Way Down, 2005)
 Suomentanut: Jukka Jääskeläinen
WSOY, 2006
329s.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi


Katherine Pancolin kirjasarjan ensimmäisessä osassa krokotiilit väläyttelivät hampaitaan ja keltaisia silmiään, toisessa osassa kilpikonnat puolestaan näyttävät osaamistaan hitaan valssin pyörteissä. Joséphine Cortès sai tuntea menestyksen maun ensimmäisen kirjan lopussa, mutta toinen osa asettaa jälleen uusia haasteita naisen tielle. Vaikka hänen esikoiskirjansa on myynyt paljon, ei Joséphinen itsetunto ole kohonnut lainkaan, ja vaikka miesystäväkin löytyy, ei hän tunne itseään rakastetuksi. Joséphine kuvaileekin itseään hitaaksi kilpikonnaksi, sellaiseksi, joka vasta opettelee askelkuvioita itsensä ja muiden tuntemisen saralla.

Joséphinen lisäksi kirjassa seurataan muiden ensimmäisestä osasta tuttujen hahmojen elämää. Hänen tyttärensä kasvavat ja itsenäistyvät kovaa vauhtia samalla, kun Iris-sisar tuntuu taantuneen uudelleen huomionkipeäksi lapseksi. Vaikka jo arjessa itsessään on tarpeeksi vaikeuksia, tuo niitä vielä lisää seudulla liikkuva sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa brutaalilla tavalla. Voisiko murhaaja olla tuo tuttu, haudasta noussut hahmo, jonka Joséphine eräänä päivänä näkee vilaukselta metrossa?

Ensimmäinen osa, Krokotiilien keltaiset silmät, keskittyi pääasiassa kertomaan ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Myös toisessa osassa kuvataan hahmojen sisäistä maailmaa, heidän pelkojaan ja toiveitaan, heidän kasvuaan. Tunteiden kuvaamisen lisäksi toinen osa esittelee kuitenkin joukon raakoja murhatapauksia, jotka koskettavat henkilöiden elämää läheltä. Murhamysteeri kiinnosti minua tottakai, mutta tekojen väkivaltaisuus ja raakuus kevyeksi viihteeksi kuvittelemassani kirjassa hämmensivät hieman. Mielestäni Pancol on parhaimmillaan silloin, kun hän kuvaa hahmojen tuntemuksia arkipäiväisissä tapahtumissa, ja siitä syystä yksityiskohtainen murhien kuvaus sekä jännittävän tapahtumaketjun luominen eivät ole häneltä täysin onnistuneet.

Parasta Pancolin teoksissa ovat hänen hahmonsa. Lähes jokainen pikkuvauvaa myöten pääsee ääneen, mutta silti äänet ovat jokainen tarpeeksi erilaisia ja persoonallisia erottuakseen. Hahmot ovat heikkouksineen samaistuttavia, ja kun hahmot oppivat virheistään ja muuttavat käytöstään parempaan, kasvaa lukija heidän kanssaan. Jokaista hahmoa ei ole tarkoitettu ystäväksi, mutta jokaisen sisältä voi silti löytää palasen inhimillisyyttä.

Pancolin kyky löytää loistoa ja hauskuutta arkipäivän asioista sai minut jälleen ahmimaan hänen teoksensa nopeasti. Jos ensimmäinen osa lähestyi täydellisyyttä, varjosti tätä jälkimmäistä osaa ainoastaan toista jalkaansa ontuva murhamysteeri sekä henkimaailman sekoittaminen muuten realistiseen tarinaan.

★★★★

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (alkup. La valse lente des tortues, 2008)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Bazar, 2012
749s.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo Guernseyn saaren asukkaista, jotka perustivat kirjallisen piirin toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailija Juliet Ashton on teoksen päähenkilö, joka on umpikujassa uuden kirjansa aiheen kanssa. Sattumalta guernseyläisten ja Julietin tiet kohtaavat, ja Juliet kiinnostuu saarelaisten elämästä ja kokemuksista sodan aikana. Miten saarelaiset selviytyivät viidesta rankasta vuodesta saksalaisten vallan alla? Ja ennen kaikkea, mistä juontuu kirjallisen piirin eriskummallinen nimi?

Suhtaudun yleensä paljon kehuja saaneisiin kirjoihin jostain syystä varauksella. Kartoin myös pitkään Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville, vaikka teos on saanut positiivista palautetta monissa muissa kirjablogeissa. Olen kuitenkin äärettömän iloinen siitä, että päätin vihdoin tarttua tuohon vaikeasti muistettavan nimen omistavaan kirjaan. Se on nimittäin niin elämäntäyteinen kirja, että harmaa marraskuukin tuntuu yhtäkkiä vähän siedettävämmältä.

Kirja on kirjeromaani, joka koostuu lukuisien eri hahmojen kirjeistä toisilleen. Juliet kirjoittaa saarelaisille, saarelaiset hänelle, Juliet kustantajalleen ja parhaan ystävänsä isoveljelle, rikas ja mairitteleva kosija Julietille. Vaikka kirjeromaani jättää paljon aukkoja lukijan täytettäväksi, antaa se kuitenkin tarpeeksi hyvän kuvan eläväisistä henkilöistä. Pystyin lukiessani kuvittelemaan niin hassunkurisen Isolan, kuin ujon ja hiljaisen Dawseynkin. Itse päähenkilö Juliet on myös ihastuttava hahmo, josta kirjeiden perusteella piirtyy äärimmäisen inhimillinen, ja siitä syystä myös erittäin rakastettava kuva. Juliet on vilkas ja varsin moderni naishahmo, jonka huomaa esimerkiksi eräästä aivan loppupuolen tapahtumasta.

Olen aina lukenut kiinnostuneena maailmansodista, varsinkin jälkimmäisestä. Kirjallisessa piirissä perunankuoripaistoksen ystäville maailmansodan kauhuja kuvataan todenmukaisen tuntuisesti, kamalia asioita säästelemättä. Minusta hienoa kirjassa on se, että myös viholliset nähdään ihmisinä, joilla on perhe ja ystäviä jossain, eikä vain osana vaarallista sotakoneistoa. Kamaluuksien vastapainoksi rakentuu hieno tarina ystävyydestä ja rakkaudesta, hauskojakaan tapauksia unohtamatta.

Jos kirjasta täytyisi sanoa jotain moitittavaa, olisi se vähän liian runsas määrä henkilöitä. Heidän puheenvuoroissaan meni helposti sekaisin, enkä aina muistanut, kenen kirjettä olin lukemassa. Osa puheenvuoroista, varsinkin ne, jotka esiintyivät kirjassa vain kerran, olivat mielestäni turhia, vaikka tottakai tarinan rakentumisen kannalta eri näkökulmat ovat hyväksi. Olisin myös ollut hirvittävän utelias kuulemaan lisää tuosta paheksuvasta neiti Adelaine Addisonista, joka mainitaan ainoastaan kerran Julietin saarella olon aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli ihana ja vaikuttava lukukokemus. Niin vaikuttava, että minun tekisi samantien mieli pakata laukkuni ja muuttaa pienelle saarelle, yhtä ihastuttavien ihmisten pariin.

★★★★★

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (alkup. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2010
301s.