Katherine Pancolin kirjasarjan ensimmäisessä osassa krokotiilit väläyttelivät hampaitaan ja keltaisia silmiään, toisessa osassa kilpikonnat puolestaan näyttävät osaamistaan hitaan valssin pyörteissä. Joséphine Cortès sai tuntea menestyksen maun ensimmäisen kirjan lopussa, mutta toinen osa asettaa jälleen uusia haasteita naisen tielle. Vaikka hänen esikoiskirjansa on myynyt paljon, ei Joséphinen itsetunto ole kohonnut lainkaan, ja vaikka miesystäväkin löytyy, ei hän tunne itseään rakastetuksi. Joséphine kuvaileekin itseään hitaaksi kilpikonnaksi, sellaiseksi, joka vasta opettelee askelkuvioita itsensä ja muiden tuntemisen saralla.Joséphinen lisäksi kirjassa seurataan muiden ensimmäisestä osasta tuttujen hahmojen elämää. Hänen tyttärensä kasvavat ja itsenäistyvät kovaa vauhtia samalla, kun Iris-sisar tuntuu taantuneen uudelleen huomionkipeäksi lapseksi. Vaikka jo arjessa itsessään on tarpeeksi vaikeuksia, tuo niitä vielä lisää seudulla liikkuva sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa brutaalilla tavalla. Voisiko murhaaja olla tuo tuttu, haudasta noussut hahmo, jonka Joséphine eräänä päivänä näkee vilaukselta metrossa?
Ensimmäinen osa, Krokotiilien keltaiset silmät, keskittyi pääasiassa kertomaan ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Myös toisessa osassa kuvataan hahmojen sisäistä maailmaa, heidän pelkojaan ja toiveitaan, heidän kasvuaan. Tunteiden kuvaamisen lisäksi toinen osa esittelee kuitenkin joukon raakoja murhatapauksia, jotka koskettavat henkilöiden elämää läheltä. Murhamysteeri kiinnosti minua tottakai, mutta tekojen väkivaltaisuus ja raakuus kevyeksi viihteeksi kuvittelemassani kirjassa hämmensivät hieman. Mielestäni Pancol on parhaimmillaan silloin, kun hän kuvaa hahmojen tuntemuksia arkipäiväisissä tapahtumissa, ja siitä syystä yksityiskohtainen murhien kuvaus sekä jännittävän tapahtumaketjun luominen eivät ole häneltä täysin onnistuneet.
Parasta Pancolin teoksissa ovat hänen hahmonsa. Lähes jokainen pikkuvauvaa myöten pääsee ääneen, mutta silti äänet ovat jokainen tarpeeksi erilaisia ja persoonallisia erottuakseen. Hahmot ovat heikkouksineen samaistuttavia, ja kun hahmot oppivat virheistään ja muuttavat käytöstään parempaan, kasvaa lukija heidän kanssaan. Jokaista hahmoa ei ole tarkoitettu ystäväksi, mutta jokaisen sisältä voi silti löytää palasen inhimillisyyttä.
Pancolin kyky löytää loistoa ja hauskuutta arkipäivän asioista sai minut jälleen ahmimaan hänen teoksensa nopeasti. Jos ensimmäinen osa lähestyi täydellisyyttä, varjosti tätä jälkimmäistä osaa ainoastaan toista jalkaansa ontuva murhamysteeri sekä henkimaailman sekoittaminen muuten realistiseen tarinaan.
★★★★
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (alkup. La valse lente des tortues, 2008)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Bazar, 2012
749s.
Tämäkin oli tosiaan niin hyvä!Ihana Pancol! Minä pidin siitä murhakuviostakin, toi mukavaa synkkyyttä kirjaan. Kuulin huhuja, että sarja jatkuisi sittenkin vielä neljännellä osalla... Otan vastaan kyllä, jos niikseen tulee. =D
VastaaPoistaMinä luulen, että olisin pitänyt murhakuviosta enemmän jossakin toisessa kirjassa. En nimittäin mitenkään osannut aavistaa toista kirjaa noin synkäksi, ensimmäinen osa ei mielestäni antanut siitä mitään viitteitä.
VastaaPoistaNeljäs kirja olisi tervetullut minunkin hyllyyni, täytyypäs äkkiä käväistä ostamassa kolmas osa, jos noin hyvin sattuisi käymään. :) Mitäköhän veikeitä eläimiä Pancol meille neljännessä osassa esittelisi, hmm..