keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Näitä lukisin, jos vain olisi aikaa



Kandityö ja sen lähdeaineistojen lukeminen, muut kurssit laajoine kirjalistoineen. Olen siinä pisteessä, että pitäisi lukea aivan mahdottomasti kirjoja koulua varten, ja sitten olisi tietenkin kirjoja, joita haluaisin lukea vain ihan itseäni varten. Enkä lopulta saa tietenkään luetuksi yhtikäs mitään. Onko kenelläkään muulla samanlaista ongelmaa?

Tähän postaukseen olen kuitenkin listannut teoksia, joita haluaisin lukea, jos minulla vain olisi kaikelta muulta aikaa. Ehkä kesälomalla sitten?

1. Patrick Ness: The Rest of Us Just Live Here
Tämä on ollut minulla kaksi kertaa e-kirjana lainassa kirjastosta, mutta en ole kummallakaan kerralla ehtinyt päästä kovin pitkälle, ennen kuin kahden viikon laina-aika on loppunut. Se on vain totuus, etten vieläkään pidä e-kirjoista samalla tavalla kuin paperisista versioista, ja luen niitä paljon hitaammin. Tämä teos vaikuttaa kuitenkin hyvältä, ja haluaisinkin saada sen joskus luetuksi loppuun. On supersankareita ja sitten on niitä normaaleja tyyppejä, jotka elävät tarinoissa aina sankareiden varjossa - tämä nuortenkirja kertoo niistä tavallisista tyypeistä.

2. Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
Taisin lukea Murakamia viimeksi viime elokuussa Sputnik-rakastettuni -romaanin muodossa, eli aivan liian kauan aikaa sitten. En ole aikaisemmin lukenut Murakamia muulla kielellä kuin suomeksi, mutta koska tätä teosta ei ole (vielä?) suomennettu, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua englanninkieliseen painokseen. Se onkin minulla juuri lainassa kirjastosta, mutta vaatii niin paljon keskittymistä, että voi jäädä ajanpuutteen vuoksi kesken. Tähän mennessä tarinassa on esitelty hyvin murakamimainen päähenkilö, kadonnut kissa, sekä tyttö, jolla on ihastuttavat korvat. Niin tyypillistä.

3. Sadie Jones: Kotiinpaluu
En ole lukenut Jonesia aikaisemmin, mutta tämä romaani kiinnostaa todella paljon kaikkien niiden kehuvien arvioiden vuoksi, joita muissa kirjablogeissa on sille sadellut. Tiedossa rankka ja raastava lukukokemus?

4. Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Pari postausta sitten valittelin, kuinka en lue vieläkään tarpeeksi kotimaista kirjallisuutta. Tämän myötä siihenkin tulisi jälleen vähän muutosta. Vinkin sain eräältä luennolta, ja kiinnostuin heti kirjan elementeistä. Kammottava nukkumatti? Todellakin kiinnostaa!

5. Marina Keegan: The Opposite of Loneliness: Essays and Stories
Olen alkanut viime aikoina siirtyä fiktiosta vähitellen myös todellisempien tarinoiden pariin. Tämä kokoelma esseitä ja tarinoita vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta seuraavaksi kokeiluksi, mutta saa nähdä, heittääkö nuoren kirjailijan traaginen kohtalo synkän varjon muuten ilmeisesti positiivisten kirjoituksien päälle lukiessa.
 
6. Rainbow Rowell: Carry On
Rowell on Murakamin rinnalla yksi lempikirjailijoistani. Rakastin Eleanoria&Parkia, pidin paljon ja samaistuin Fangirliin, eikä Attachmentskään huono ollut. Carry On kertoo jo Fangirlissä tutuksi tulleiden Simonin ja Bazin tarinan, ja vaikka olenkin kasvanut fanifiktiosta yli aika päiviä sitten, ei tätä romaania voi vain ohittaa.

7. Sarah Winman: A Year of Marvellous Ways
Kani nimeltä jumala, Winmanin aikaisempi romaani, oli lähes täydellinen. Pystyyköhän tämä teos millään samaan? 

8. Jasper Fforde: The Eyre Affair
Hahmojen kidnappausta klassikkokirjoista? Tämä teos saa minut todella harmittelemaan sitä, ettei minulla ole kunnolla aikaa lukea - tai miettimään, miksi ihmeessä en ole tarttunut tähän jo aikaisemmin?!

9. Sylvia Plath: The Bell Jar
Olen vältellyt tätä teosta pitkään, sillä olen ajatellut sen olevan todella masentava, ottaen huomioon jo ihan kirjailijan elämänkin. Törmäsin kuitenkin ihan äskettäin jossain pitkään sitaattiin kirjasta, ja sen terävänäköisyys sai minut kiinnostumaan tästä valtavasti! Kaikesta mahdollisista masentavuuksista huolimatta.

10. J.K. Rowling: Harry Potter
Nämä ovat varmaan jokaisella listalla, jonka olen blogiaikanani tehnyt, ainakin positiivisilla sellaisilla. Uudelleenlukua on suunniteltu jo vuosia, mutta ehkä nyt, kun olen ilmoittautunut mukaan Hyllytontun höpinöitä -blogin Okklumeus-lukuhaasteeseen, saisin jossain vaiheessa vietyä suunnitelman ihan konkreettiseksi lukemiseksi asti.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Ian McEwan: Amsterdam



Kun luin Ian McEwanin Amsterdamin tammikuussa, en oikeastaan tiennyt ollenkaan, mitä odottaa. Olin toki lukenut häneltä jo aikaisemmin teoksen Sementtipuutarha, joka jätti vähintään inhottavuudellaan merkkinsä mieleeni, mutta minulle oli silti epäselvää, toistuisivatko samanlaiset elementit myös kirjailijan muussa tuotannossa.

Amsterdam kertoo juuri kuolleesta Mollysta, tai oikeastaan tämän aviomiehestä ja kolmesta rakastajasta. Kaksi rakastajaa, säveltäjä Clive Linley ja toimittaja Vernon Halliday, ovat keskenään hyviä ystäviä. He jakavat muistoja Mollysta ja päättävät, etteivät he itse aio vain odotella toimettomina, jos heille käy kuten Mollylle, joka menehtyi hitaasti kituen Alzheimerin muistamattomuuteen. Päätös johtaa yllätykselliseen, jopa kohtalokkaaseen sopimukseen miesten välillä.

Lukiessa en ollut juuri kiinnostunut hahmoista tai siitä, mitä he tekevät. Etenkin Cliven sävellyksistä kertovat kohdat saivat minut joko kääntelemään sivuja turhautuneena eteenpäin tai lukemaan saman kohdan useaan kertaan uudelleen, sillä en jaksanut keskittyä kunnolla. Pidän musiikista, paljonkin, mutta kaikissa kirjoissa en aina ymmärrä sen merkitystä. Toisaalta Cliven suunnaton intohimo säveltämistä ja musiikkia kohtaan kertoo paljon hänen persoonastaan, ja toimii osaltaan motiivina loppuratkaisulle. 

Ainoa henkilö, joka todella toi valoa ja eloa kirjaan, oli Molly, vaikkakin vain menneessä muodossa. Molly on romaanin perusta, alku, keskipiste ja loppu. Oikeastaan kaikki merkityksellinen, mikä tarinassa tapahtuu, juontuu jotenkin hänestä. Hänestä huokuu muiden muisteluiden kautta elinvoimaa ja boheemiutta. Olisin kernaasti halunnut tutustua hänen hahmoonsa paremmin.

Annan näköjään aina McEwanin teoksille keskinkertaiset pisteet, mutta tiedostan sen, ettei kirjailijaa voi kaikesta huolimatta kutsua keskinkertaiseksi. Ei ole keskinkertaista, että pystyy joka kerta yllättämään lukijan juonenkäänteillä ja niiden arveluttavalla moraalilla sekä ainutlaatuisuudella. Tässäkin tapauksessa olisi ollut kaikki ainekset arvata, mitä lopussa tapahtuu, mutta enpä vain arvannut. Vasta siinä vaiheessa, kun ratkaisua alettiin kertoa suoraan, silmäni rävähtivät auki ja olin, että ei voi olla totta, ei tässä voi käydä näin. Lopetus on jälleen kammottava, mutta silti niin nerokas. Tämä kirja ei vain olisi voinut päättyä mitenkään toisin.

Sementtipuutarha laittoi oikeastaan jatkuvasti miettimään tekojen oikeellisuutta, huipentuen karmaisevaan ratkaisuunsa, ja olinkin pistänyt silloin merkille McEwanin taitavan tavan kertoa tarinaansa. Pisteitä vähensi lähinnä se, että tapahtumat olivat minulle aivan liikaa. Tässä romaanissa tarina etenee kuitenkin hitaasti, liian hitaasti, jotta siitä olisi voinut kunnolla nauttia, eikä kerronta saanut minua tällä kertaa ollenkaan sukeltamaan sisälle tarinaan. Vaikka en ole ihastunut ikihyviksi miehen teoksiin, saatan kuitenkin lukea niitä vielä lisää, sillä mestarillisiin lopetuksiin olen nyt jäänyt koukkuun. Ikävää, että hyllyssä odottavan Sovituksen lopun olen spoilannut itseltäni jo vuosia sitten elokuvan katsomalla...

★★★ 

Ian McEwan: Amsterdam (alkup. Amsterdam, 1998)
Suomentanut: Juhani Lindholm
Otava, 2000
185s.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Lyhyitä x 4



Tässä on vielä joitakin viimevuotisia lyhytarvioita pois arkistojeni kätköistä. Sinänsä juuri näiden kyseisten teosten esiin tuomiselle ei ole mitään erityistä syytä, sillä suurin osa näistä jäi keskinkertaisiksi lukukokemuksiksi. Onneksi sentään yksi pääsi yllättämään minut positiivisesti!

***

Nyt tulee paljastus, joka ei oikeasti yllätä ketään: tartuin Robert Galbraithiin ihan vain sen vuoksi, että kyseisen nimen takaa kirjoittaa J.K. Rowling. No, kukapa näin ei olisi tehnyt... En tiedä, onko minulle jäänyt Rowlingin kirjoitustaidoista Pottereiden vuoksi vähän liian kiillotetut muistot, mutta Käen kutsu ei ollut minulle mitenkään mieleenpainuva tai edes erityisen hyvin kirjoitettu teos.

Romaani vei mukanaan ihan kohtuullisen hyvin, vaikkakin olisin kaivannut vielä vangitsevampaa otetta. Murhamysteeri itsessään jäi mitäänsanomattomaksi, vähän kuin sivujuoneksi yksiulotteisine hahmoineen, joista kenenkään tarina ei kiehtonut tarpeeksi. Minulla kesti kauan lämmetä myös päähenkilölle, Cormoran Strikelle, mutta ehkä Striken kompleksinen menneisyys ja elämä onkin sitten se, mikä minut lopulta saa tarttumaan tämän jatko-osiin. Ehkä.

★★★

Robert Galbraith: Käen kutsu (alkup. The Cuckoo's Calling, 2013)
Suomentanut:Ilkka Rekiaro
Otava, 2013
463s.


Minulle kävi sitten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan kanssa samoin, kuin John Williamsin Stonerin. Eli mielestäni melkein pahimmalla tavalla, miten lukiessa voi käydä. Tunnistin taas jo kaukaa sen, mitä muut ihmiset teoksessa näkevät ja arvostavat, ja silti en tuntenut lukiessa yhtikäs mitään. Paitsi ehkä tylsistymistä.

Pidin kirjassa sentään siitä, miten brittiläinen jäykkyys ja lojaalius tuo kertojan eteen koomisia ja yllättäviä ihmisiä ja tilanteita. Toisaalta jäykkä kerrontatyyli koitui lopulta myös kohtalokseni. Tarina saattaa olla haikea ja surullinen, kertoja sokea tilanteille, jotka saattaisivat muuttaa hänen elämänsä ratkaisevasti, mutta minun mielestäni näiden ei olisi pitänyt olla niin piilossa jähmeän kerronnan takana. Ei sekään tietenkään ole hyvä, jos kaikki tarjoillaan lukijan nenän eteen hopeatarjottimella. Olisin kuitenkin kaivannut tähän jotain tunteenpaloa, edes vähän jotain, josta ottaa kiinni. 

 ★★

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (alkup. The Remains of the Day, 1989)
Suomentanut:  Helene Bützow
Tammi, 1990
284s.


Liane Moriartyn Hyvä aviomies oli minusta mukava välipalakirja, jossa oli kuitenkin myös syvempi taso ja hahmoja, jotka herättivät sympatiaa. Tarina pysyi mielessäni varsin pitkään kirjan luettuani. En voi kuitenkaan sanoa samaa hänen romaanistaan Mustat valkeat valheet, sillä jos totta puhutaan, minulla ei ole kirjasta enää kunnollisia muistikuvia. Mieleen on jäänyt lähinnä tarinan pinnallisuus, lukuisat hahmot, joissa menin jatkuvasti sekaisin, sekä murha, jota minun ei tehnyt ollenkaan mieli selvittää.

★★

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (alkup. Big Little Lies, 2014 )
Suomentanut: Helene Bützow
WSOY, 2015
 447s.


En lue omasta mielestäni vieläkään suomalaista kirjallisuutta tarpeeksi, vaikka olenkin blogin myötä saanut käännettyä asian sentään positiivisempaan suuntaan. Viime vuoden lopulla kohtasin kaksi yllättävän hyvää kotimaista teosta, Tua Harnon Oranssin maan, jonka olenkin jo arvostellut, ja Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin.

Kesäinen illuusioni sijoittuu paahtavan kuumaan, jopa tukahduttavaan alkukesään, mutta sopi mainiosti luettavaksi syksyisen pimeänä ja myrskyisenä iltana. Syksy taisi myös tuoda hieman kaivattua etäisyyttä kirjan jännittäviin tapahtumiin. Romaanissa parasta on ehdottomasti tunnelma, hiljaa tiivistyvä, pahaenteinen ja huumaava. Ajauduin nopeasti tarinan vietäväksi, ja luinkin romaanin loppuun yhdeltä istumalta.

★★★★

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015
165s.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Andy Weir: Yksin Marsissa



Olen melkoisessa kusessa.
Tämä on harkittu mielipiteeni.
Kusessa.
Se minkä piti olla elämäni hienoimmat kaksi kuukautta, muuttui painajaiseksi kuudentena päivänä.
En edes tiedä lukeeko tätä kukaan. Ehkä joku löytää nämä muistiinpanot lopulta. Sadan vuoden päästä.
Tiedoksi: en kuollut kuudentena päivänä.

Yllä oleva lainaus Yksin Marsissa -romaanin alusta hipoo täydellisyyttä. Se on vetävä ja innostaa lukemaan, mistä kertoo jo se, että kun minun piti kiireessä vain vähän silmäillä ensimmäisiä kappaleita, innostuin lopulta lukemaan samantien parikymmentä sivua. Kirjan alkuvirkkeet ovat karun rehellisiä ja humoristisia, ja herättävät heti lukijan mielenkiinnon siitä, mitä tarinan kertojalle on oikein sattunut.

Mark Watney on osa Marsin pinnalle laskeutunutta tutkimusryhmää. Yllättävän ja voimakkaan hiekkamyrskyn seurauksena ryhmä joutuu kuitenkin lähtemään Marsista kiireellä, ainoastaan kuolleeksi oletetun Markin jäädessä taakse. Mutta Mark ei ole kuollut. Eikä hänellä ole minkäänlaista yhteyttä maahan tai avaruudessa matkaavaan ryhmäänsä. Hänen ei auta kuin alkaa miettiä keinoja siihen, miten selviytyä hengissä yksin Marsissa. Onko se mitenkään mahdollista?

Yksin Marsissa on siitä erinomainen teos, että sitä voi suositella lähes kaikenlaisille lukijoille. Mark on kasvitieteilijä ja insinööri, ja romaanissa on paljon tilaa hänen mitä mielikuvituksellisimmille tavoilleen käyttää taitojaan hyödyksi selviytymisessä. Itse en kuitenkaan ymmärrä matemaattisten tai kemiallisten kaavojen päälle lainkaan, enkä myöskään juuri innostu scifistä lajina. Olisi siis voinut luulla, ettei kirjassa ole mitään, mikä kiinnostaisi minua. Tätä kirjoittaessa jouduinkin todella miettimään, mikä alunperin sai minut haluamaan kirjan luettavakseni.

Huumori on varmasti yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi romaani soveltuu niin monenlaisille ihmisille. Jos on kuten minä, eivätkä keksintöjen kaavat liikuta itseä, ei niistä tarvitse välittää liikaa, vaan voi sen sijaan keskittyä siihen, millä tavalla Mark suhtautuu omaan tilanteeseensa ja miten hän käyttää huumoria keinona olla päästämättä epätoivoa tai yksinäisyyttä valloilleen. Tottakai kirjan tapahtumarikkaus kiinnostaa myös. Kyseessä on suuri, aivan omissa kaliibereissaan liikkuva pelastus- ja selviytymistarina, jossa ääneen pääsevät Markin lisäksi ihmiset, jotka yrittävät auttaa häntä.

Mikä minua luultavasti henkilökohtaisesti kiinnosti tarinassa eniten, oli yksin olemisen ja yksinäisyyden teemat. Mark on nimittäin todella yksin, yksin ihan erilaisessa mittakaavassa kuin hahmot useissa muissa teoksissa. Ammattilaisena hänellä on toki aivan erilaiset valmiudet toimia tilanteessa ja pitää päänsä kasassa kuin perustallaajalla, eikä hänen havaintojaan yksinäisyyden tuntemuksista juuri välitetäkään lukijalle, vaan ne hautautuvat siihen, kun Mark yrittää pitää itsensä kiireisenä. Aina silloin, kun viitteitä Markin kaipauksesta seuraa kohtaan kuitenkin näkyy, iskostuu lukijan mieleen se, kuinka yksinäistä tuossa tilanteessa täytyykään olla.

Luin romaanin jo viime vuoden loppupuolella kohtuullisen tiiviillä aikataululla, sillä halusin ehtiä lukea sen ennen siitä tehdyn elokuvan katsomista. Elokuvasta puheen ollen... Se on visuaalisesti näyttävää katsottavaa, mutta suosisin kyllä muuten ehdottomasti kirjaa. Siinä, missä kirja on kaikissa toivottomuuden tuntemuksissaankin hulvattoman hauska, Matt Damonin Mark Watney ei onnistu pysyttelemään samalla tavalla positiivisena, vaan hahmosta saa alusta saakka vaikutelman kuin tämä olisi lannistunut, toivonsa kokonaan menettänyt. Elokuvasta on lisäksi karsittu paljon hyviä, merkityksellisiä kohtauksia pois, mikä antaa Markista kuvan sivuhenkilönä, eivätkä hänen koettelemuksensa Marsin pinnalla myöskään tunnu samalla tavalla haastavilta kuin romaanissa.

Saatoin luulla erheellisesti ennen kirjan lukemista, että Mark kohtaa Marsin pinnalla yliluonnollisia ja pelottavia otuksia, että tämä romaani on sillä tavalla kauhukirjallinen selviytymistarina. No, olin väärässä. Eikä tämä romaani mitään otuksia tarvitsekaan, sillä realistisempikin ote on tarpeeksi jännittävä sydämentykytyksiä aiheuttaakseen. Kuulopuheiden mukaan kirjailijan seuraava teos sijoittuisi kuuhun...? En malta odottaa!

 ★★★★ 

Andy Weir: Yksin Marsissa (alkup. The Martian, 2011)
Suomentanut: Kaj Lipponen
Into, 2015
392s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

perjantai 29. tammikuuta 2016

Ernest Cline: Ready Player One



Kirjallinen vuoteni on alkanut keskinkertaisilla, vaikkakin omalla tavallaan viihdyttävillä teoksilla, sekä yhdellä vanhan ystävän vierailulla. Edellisiin lukeutuvat S.J. Watsonin Kun suljen silmäni ja Ian McEwanin Amsterdam (no okei, Amsterdam ei välttämättä ollut ihan niin keskinkertainen, mutta McEwanissa on aina jotain, joka ei miellytä minua tarpeeksi... Siitä kuitenkin lisää myöhemmin), jälkimmäiseen Mindy Kalingin Why Not Me?, jonka kuuntelu äänikirjana tuntui oikeasti siltä, kuin hyvä ystävä olisi kuiskaillut korvaan. Mitään todellista helmeä ei kuitenkaan ollut tullut vastaan - ei, ennen kuin nyt.

Tiesin oikeastaan heti Ernest Clinen Ready Player One -teoksessa alkuun päästyäni, ettei kirjaa ollut kehuttu turhaan. Toki olin ollut ennen lukemista omaan tapaani skeptinen. Olen pelannut konsolipelejä silloin tällöin pienestä pitäen, mutta esimerkiksi teoksessa suuren roolin saavasta 80-luvusta en koe tietäväni tarpeeksi. Mietinkin, voisiko se aiheuttaa ongelmia kirjan kiinnostavuuden kannalta, ellen ymmärtäisi puoliakaan viittauksista kasariaikaisiin tietokonesanastoihin, peleihin tai elokuviin.

Ready Player One sijoittuu vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka on, kuten dystopiakuvaukset yleensä, aika kaukana ruusuisesta. Ihmiset kärsivät pulaa ruuasta ja juomasta, varallisuuserot ovat huipussaan ja luonnonvarat kulutettu lähes loppuun. Ei ihme, että että suurin osa väestöstä pakenee todellisuutta virtuaalimaailmaan nimeltä OASIS, jossa huonot olot eivät ole samalla tavalla läsnä, eivätkä todellisuuden rajat pidättelemässä tekemisiä.

Jonnekin virtuaalitodellisuuteen on piilotettu sen keksijän toimesta pääsiäismuna (itselleni aikaisemmin tuttu termi ainoastaan elokuvista). Tarinan päähenkilö Wade Watts on yksi lukuisista, joiden elämäntehtäväksi munan löytäminen on vakiintunut, sillä sen ensimmäisenä löytäneelle henkilölle on luvassa itse OASIS ja puoli valtakuntaa mammonineen. Tottakai vastassa on kilttien munastajien, kuten pääsiäismunan etsijät itseään kutsuvat, lisäksi myös kloonautunut pahisarmeija, joka haluaa vallata virtuaalitodellisuuden.

Minulta meni melkein kuukausi kirjan lukemiseen, mutta kyse ei ollut ollenkaan siitä, ettei tarina olisi vienyt mukanaan. Olen yleensä sellainen lukija, joka haluaa saada kirjan mahdollisimman nopeasti päätökseen ja ahmii siksi tarinaa sivukaupalla. Tämän teoksen kohdalla kävi kuitenkin niin, että halusin jopa vähän säästellä sitä ja lukea silloin, kun minulla oli kunnolla aikaa, eikä vain rohmuta kiireessä muutamia sivuja. Lopun tullessa olin yllättynyt ja pettynyt, loppuiko tämä todella jo nyt? Olisin halunnut tarinan jatkuvan vielä, ja voin kertoa, ettei minulle käy niin usein.

Kirjan lukeminen oli ikään kuin pelin pelaamista, näin tapahtumat monta kertaa kuvitteellisella ruudulla edessäni. Tämä teki lukukokemuksesta mielenkiintoisen, oikeastaan todella erilaisen kuin olen aikaisemmin kokenut minkään muun kirjan kanssa. Huomasin myös, ettei tätä lukiessa tarvinnut olla himopelaaja tai tuntea 80-lukua kuin omia taskujaan. Toki oli hetkiä, jolloin olin innoissani bongatessani tutun elokuvan tai bändin nimen, mutta ei tietämättömyyskään ollut erityisenä esteenä tarinasta nauttimiselle.

On teoksella myös omat heikkoutensa. Tarina tuntuu välillä vähän ennalta-arvattavalta, vaikeudet liian helposti voitettavilta ja jotkin juonenkäänteet pakotetuilta. Siinä mielessä myös viittausten tuntemisesta voisi olla hyötyä, että nyt osa peleistä tuntui itselleni liian samankaltaisilta, koska niistä ei tiennyt tarpeeksi. Toisaalta kirjassa selitetään kuitenkin kohtuullisen hyvin pelien säännöistä, tarinoista ja taustoista, eikä niiden kohdalla jäädä kuin harvakseltaan pelkän nimen mainitsemiseen.

Ready Player One on hauska ja nokkela kirja. Se on nopeakulkuinen seikkailutarina, joka kuvaa lisäksi nuorten hahmojen normaalia elämää ja tuttuja ongelmia siinä määrin, kuin se vain on tulevaisuuden maailman puitteissa mahdollista. Teos on ylistys jokaiselle, sukupuolesta riippumatta, joka myöntää sisällään elävän suuren tai vain ihan pienenkin nörtin. Ennen kaikkea siitä huokuu intohimoinen, innostunut ja aito palo populaarikulttuuria kohtaan.

Helmet-haaste: Ready Player One menee kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

★★★★★ 

Ernest Cline: Ready Player One (alkup. Ready Player One, 2011)
Suomentanut: J. Pekka Mäkelä
Gummerus, 2012
510s. 

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kirjallisia haasteita vuodelle 2016



Roald Dahl on yksi ehdottomista suosikkikirjailijoistani. Olen lukenut hänen lastenkirjatuotannostaan muun muassa teokset Matilda, Kuka pelkää noitia, Iso kiltti jätti, Ilmarin ihmelääke sekä Kekseliäs kettu, ja aikuisille suunnatusta tuotannosta novellikokoelman Rakkaani, kyyhkyläiseni. Jonkin verran on kuitenkin vielä lukematta, varsinkin juuri aikuisten kirjoista. Siksi olinkin innoissani, kun löysin Yöpöydän kirjat -blogista lukuhaasteen Dahlin juhlavuoden kunniaksi!
 
Toiseksi haasteeksi valitsin Helmet-lukuhaasteen 2016, joka on HelMet-kirjastojen laatima ja muistuttaa vähän viime vuonna suorittamaani 50 kohdan Goodreads-haastetta. Goodreads-haasteessa onnistuin täyttämään 22 kohtaa, sujuukohan tänä vuonna paremmin?

1. Ruuasta kertova kirja
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
6. Kirjastosta kertova kirja
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
11. Sarjakuvakirja
12. Näytelmä
13. Kirjan nimi on kysymys
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
18. Lastenkirja
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan
21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.)
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.)
24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja
25. Kirjassa on yli 500 sivua
26. Elämäkerta tai muistelmateos
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja
30. Viihteellinen kirja
31. Olympialaisista kertova kirja
32. Kirjassa on myrsky
33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja
34. Keskustelua herättänyt kirja
35. Kirjassa ollaan avaruudessa
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja
40. Eläkeläisen suosittelema kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
48. Kirjassa on alle 150 sivua
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Haasteita voi viimevuotiseen tapaan seurata omalta sivultaan ylälehdeltä. Dahl-haasteessa tavoitteenani on suorittaa mahdollisimman monta kirjaa, mutta Helmet-lukuhaasteen kanssa menen ihan fiiliksen mukaan. Ainakin nyt näyttäisi siltä, että jo eräs tänä vuonna lukemani kirja sopisi yhteen haastekohtaan...

Mitäs haasteita te aiotte suorittaa tänä vuonna?