Sivut

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10 & The Lying Game


Olen lukenut kesän aikana brittiläiseltä Ruth Warelta kaksi trilleriä, The Woman in Cabin 10 ja The Lying Game. Jossain vaiheessa lukuvuorossa tulee olemaan luultavasti myös hänen esikoisteoksensa In a Dark, Dark Wood, joka on suomennettu nimellä Synkän metsän siimeksessä.

The Woman in Cabin 10 kuvaa pienikokoisen luksuslaivan neitsytmatkaa Isosta-Britanniasta Norjaan revontulia ihailemaan. Matkan aikana laivalta katoaa nuori nainen, mutta vain matkailutoimittaja Laura Blacklock tunnustaa nähneensä ja puhuneensa naisen kanssa. Koska naista ei löydy matkustajalistalta, ja tämän hytti on lisäksi asumaton, ei alkoholiin sortuvaisen Lauran havaintoja oteta tosissaan. Katoamisen selvittäminen jääkin kokonaan Lauran harteille.

Waren uusin teos, The Lying Game, kertoo puolestaan nelihenkisestä ystäväporukasta, joidet tiet kohtaavat vuosien jälkeen, kun yksi heistä lähettää muille viestin: "I need you". Tämä viesti tarkoittaa, että ystävien on kokoonnuttava hinnalla millä hyvänsä, liikoja kyselemättä. Kaikki juontaa juurensa aikaan, jolloin tytöt kävivät samaa koulua, ja jolloin tapahtui jotain skandaalinomaista, mikä uhkaa nyt nousta pinnalle.

Kummatkin teoksista ovat aika tavanomaisia trillereitä, etenkin jos on yhtään lukenut muita viime vuosina ilmestyneitä jännäreitä (mm. Nainen junassa). The Woman in Cabin 10 -teokseen perinteisestä poikkeavan vireen tuo miljöö. Jännitysnäytelmä saa uudenlaisen tunnelman, kun laivaa ympäröi syvä meri korkeine aaltoineen, eikä poispääsyä ole. Mitä tulee The Lying Game -teokseen, tapahtumaympäristö pienine kylineen ja oppilaitoksineen on varsin tuttu, ja jo tämä tekee tarinasta osaltaan kuluneen tuntuisen.

The Woman in Cabin 10 on toimiva ja vetävä teos. Mahdollisia ratkaisuja on useita, samoin epäiltyjä laivamatkustajien joukossa. Loppuratkaisuun annetaan matkan varrella vihjeitä, mutta ne ovat joko todella hienovaraisia tai vievät niin harhaan, ettei niitä seuraamalla ole mahdollista saada koko kuvaa esiin.

The Lying Game sen sijaan kohtaa hieman samankaltaisen ongelman, kuin mikä oli muutama postaus sitten arvostelemassani Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -teoksessa. Piirit pyörivät pieninä, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Yllättävät käänteet puuttuvat lähes kokonaan, ja vastaukset tarjoillaan lukijalle puolivalmiina teoksen alkupuolella. Ainot, joilla tarinan ratkaisu vaikuttaa olevan hukassa, ovat hahmot. Teoksessa on lisäksi paljon takaumia tyttöjen elämään heidän ollessaan 15-vuotiaita. Ajanjakson kuvaus ensikokeiluineen, tehtyine virheineen ja hätiköityine päätöksineen tuntuu realistiselta, mutta saa toisaalta aikaan hyvin nuortenkirjamaisen sävyn tarinaan.

Kirjojen päähenkilöitä, Lauraa ja The Lying Game -teoksen Isaa, yhdistää mysteerin lisäksi kompleksinen yksityiselämä. Laura ei tiedä, sitoutuako miesystäväänsä vakavasti, Isa puolestaan tasapainoilee ystävien, vauvan ja miehen välillä, eikä osaa jakaa aikaansa kaikille. Kumpikaan päähenkilö ei noussut suosikikseni. Laura on muita ihmisiä kohtaan ajoittain selittämättömän töykeä, jopa hyökkäävä, mutta pidin siitä, miten hänen ongelmiaan alkoholin ja ahdistuneisuuden kanssa kuvataan. Isan on taas vaikea hyväksyä muiden ihmisten näkökulmia asioihin. Isan sijaan pidin enemmän Fatimasta, ystävänelikon mukautuvimmista, jolla on kuitenkin omat huolensa perheensä, sukunsa ja kukkaan puhjenneen uskonsa kanssa. 

Kahden kokeilun perusteella voinen sanoa, että Ruth Waren kirjat ovat genrelleen hyvin uskollisia. Teoksista löytyy imua, joka pitää tarinan parissa useita tunteja loppuratkaisua selvitellen. Näistä kahdesta suosittelen kuitenkin enemmän The Woman in Cabin 10 -teosta raikkaan miljöövalinnan ja kynsiä pureskelemaan saavan jännityksen vuoksi.

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10
Vintage, 2017 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2016)
344s. 

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker, 2017
374s.

perjantai 4. elokuuta 2017

Ann Patchett: State of Wonder


Vogel-nimisessä lääketieteellisessä yhtiössä työskentelevän Marina Singhin tutkijapari Anders Eckman on kuollut. Eckmanin on viimeksi tiedetty olleen Amazonin viidakossa selvittämässä tohtori Annick Swensonin uutta lääkekeksintöä ja sen aikataulua. Muuten Eckmanin kuolema ja sitä edeltäneet olosuhteet ovat epämääräisiä. 

Vogelin rahoituksella viidakossa työskentelevä Swenson on hankala persoona, johon tuntuu olevan mahdotonta saada yhteyttä. Koska Eckman on epäonnistunut tehtävässään, eikä yhtiöllä ole vieläkään tarkkoja tietoja lääkkeen vaiheista, Marinan pomo pyytää tätä lähtemään Brasiliaan ja Amazon-viidakkoon jatkamaan Eckmanin toimeksiantoa. Swensonin oppilaana vuosia sitten ollut Marina ei pidä onnistumistaan mahdollisena, mutta lähtee matkaan uskollisena kuolleelle työtoverilleen ja tämän perheelle, joka haluaa selvittää Eckmanin kohtalon perinpohjin.

Tarina alkaa todella hitaasti. Marina matkustaa ensin Minnesotasta Manaus-nimiseen kaupunkiin Brasiliaan, jossa hänen on yritettävä paikantaa tohtori Swensonin tuntema pariskunta. Ainoastaan tämän pariskunnan kautta on mahdollista päästä tohtorin puheille. Pariskunta ei kuitenkaan luovuta helpolla tietoja Swensonista ja tämän olinpaikasta, joten Marina joutuu jäämään Manausiin näiden seuraan siihen saakka, kunnes nämä oppivat tutustumaan ja luottamaan häneen.

Tarinan liikkeellelähdön odottelu tuntuu ajoittain ikuisuudelta, varmasti vähän siltä kuin Marinan yksitoikkoinen vaeltelu pitkin Manausta, jossa ajanviettomahdollisuudet ovat olemattomat ja kuumuus ja sairaudet yllättäviä ja piinaavia. Itse viidakko tulee ajankohtaiseksi vasta kirjan puolivälissä, mikä mielestäni tekee matkan alustuksesta liian pitkän.

Miljöö on oikeastaan syy siihen, miksi kiinnostuin kirjasta. En muista, että olisin aiemmin lukenut Amazon-joen ja -viidakon ympäristöön sijoittuvaa tarinaa. Miljöö korostuukin kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun matka viidakkoon alkaa. Tarinassa kuvataan kasveja, ötököitä ja käärmeitä - ja etenkin viidakossa asuvia heimoja. Swensonin tutkimus keskittyy suurelta osin Lakashi-nimiseen heimoon, joiden parissa hän on viettänyt useita vuosikymmeniä näiden valtaväestöstä poikkeavia elintapoja tarkastelemalla. Lakashi-heimon lisäksi viidakossa asuu myös muita heimoja, mutta ne eivät ole samalla tavalla keskeisessä osassa tarinassa.

Tarina sisältää runsaasti syvällisiä teemoja. Omasta mielestäni mielenkiintoista on esimerkiksi se, miten tarinassa pohditaan sivistyksen ja sivistymättömyyden, jopa villiyden, rajoja. Mitä sivistykseen vaaditaan, ja miten vahva raja sivistyksen ja villin viidakon välillä todella on? Marina miettii keskellä Manausta olevaa oopperataloa ja sitä, onko talon tarkoitus toimia symbolina kaupunkilaisten sivistykselle. Onko talo, jossa harrastetaan kulttuuria, kenties jonkinlainen raja-aita, joka pitää viidakon poissa kaupungista?

Tarinassa tuodaan esiin myös muukalaisuus ja heimojen kohtelu. Kirjan kansiliepeen juonireferaatissa kerrotaan tohtori Swensonin johtavan tutkimaansa heimoa jopa imperialistisen johtajan kovuudella. Vaikka tutkijaryhmän tavoitteita voidaan pitää ehkä ihmiskunnan mittakaavassa hyvinä, ovat he kuitenkin tunkeutuneet alueelle ja heimon elämään, joka on pärjännyt aikaisemmin ilman heitä. Tarinassa myös vihjataan, miten Lakashit eivät kielitaidottomina kykene ymmärtämään täysin, millaisiin kokeisiin ja seurauksiin tutkimuksiin osallistuessaan suostuvat. Yksilötasolla muukalaisuus korostuu Marinassa, siinä miten viidakko on hänelle aluksi luotaantyöntyvä ja vaikea paikka, mutta miten hän vähitellen sopeutuu sinne. Eri asia kuitenkin on, onko sopeutuminen lopullista.

Teoksessa pohditaan sitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään tärkeän, jopa ihmiskunnan kohtalon mullistavan lääkkeen kehittämiseksi. Tarina antaa kuitenkin myös muistutuksen siitä, että on asioita, joita ihmisen ei pidä lähteä muuttamaan. 

Tieteeseen liittyvää keskustelua on teoksessa paljon. Siinä sukelletaan hyvin pitkälle uudenlaisen lääketieteellisen läpimurron keksimiseen. Vaikka tämä on mielenkiintoista luettavaa, samalla tuntuu kuitenkin siltä, että tarinallisuus jää sen varjoon.

Teosta vaivaa lisäksi jonkinasteinen epäuskottavuus. Matka viidakkoon ja tohtori Swensonin tapaaminen aiheuttavat Marinassa ymmärrettävän kysymystulvan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole välttämättä uskottavia Marinan koulutustaustan omaavalle henkilölle, vaan tuntuvat jopa naiiveilta. Ylipäätään kahden selvästi matkaan kunnolla valmistautumattoman tutkijan, Marinan ja Anders Eckmanin, lähettäminen Amazonin viidakkoon kuulostaa epärealistiselta ratkaisulta. Marinan kysymyksillä on kuitenkin se tarkoitus, että niiden kautta lukija saa käsiinsä tarvittavat tiedot Swensonin projektista.

Sinänsä teos on kaunis ja lumoava, paikoitellen jopa herkkä. Marina kutoo lämpimän, vieraan ympäristön keskellä turvallisen ja inhimillisen suhteen kuuroon heimopoikaan, jonka kautta hän kyseenalaistaa omia valintoja elämässään. Kaiken kaikkiaan älykäs teos, josta pidän rehellisesti sanottuna näin jälkeenpäin enemmän, kuin itse lukuhetkellä.

Ann Patchett: State of Wonder 
HarperCollins, 2011
353s.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Peter Mayle: Provence nyt ja aina


Provence nyt ja aina tarjoaa jatkoa Peter Maylen kirjoittamalle omaelämäkerralliselle teokselle Vuosi Provencessa, jonka luin alkuvuodesta.

Tässä teoksessa Peter Mayle ja hänen vaimonsa ovat alkaneet kotiutua kunnolla Provenceen. Paikkakuntalaisten tavat ovat vähitellen juurtuneet heihin, eivätkä he enää huolehdi tarkoista ajanmääreistä tai siitä, ovatko heidän päällään olevat vaatteet tarpeeksi hienoja ravintolaan mennessä.

Kuten edellisen teoksen kohdalla jo toivoin, tähän kirjaan liittyy sentään muutakin kuin pelkkää talon remontoimista ja syömistä. Hip hei! Teos ei etene edellisen tavoin kuukausien mukaan, vaan nyt jaottelu tapahtuu aiheittain. Hauskoja sattumuksia koetaan yhdessä luvussa apteekissa peräpuikkojen kanssa, toisessa kurnutt... laulavien rupisammakoiden seurassa.

Oli mukavaa huomata, miten tarina ikään kuin jatkuu, ja miten edellisestä teoksesta tutut hahmot ovat jälleen mukana. Tämän teoksen myötä heihin pääsee myös vihdoin tutustumaan paremmin. Esimerkiksi Maylejen lähistöllä asuva Massot erakkomaisine ja kiukkupussimaisine luonteineen alkoi kiinnostaa ja huvittaa minua yhä enemmän. Eräässä luvussa Mayle on antanut Massotille luvan etsiä kultarahoja heidän pihaltaan, ja Massot on ottanut tehtävän hieman liian tosissaan ja kaivanut maan täyteen kuoppia. Kun kaivuu-uhan alle joutuu pihan uima-allas, Mayle toteaa paremmaksi lopettaa kaivuutyöt ja kuvaa Massotin suhtautumista asiaan näin:

Massot suhtautui kieltooni järkevästi ja oli mielissään pastis-pullosta, jonka annoin hänelle vaivanpalkaksi. Mutta aika ajoin näen hänen seisoskelevan polun päässä talomme takana. Sieltä hän katselee uima-allastamme ja imee miettiväisenä viiksiään. Luoja ties, mitä hän kännipäissään tekee jonakin yönä, varsinkin jos joku antaa hänelle kiviporan joululahjaksi.

Kuten jo totesin, edelliseen teokseen verrattuna tässä tehdään sentään muutakin kuin syödään. Huomasin kuitenkin, että ruokakuvausten kohdalla minun on vain pakko nöyrtyä. Ruoka on Provencessa iso juttu, eikä siitä päästä mihinkään. Ei taida olla sellaista paikasta kertovaa kirjaa, jossa ei olisi ainuttakaan ruokakuvausta. No, onneksi kuvaukset ovat sentään pääasiassa nautinnollisia. Kuten Mayle itsekin sanoo: "Olin jo oppinut että ennemmin tai myöhemmin keskustelu Provencessa kääntyy aina ruokaan ja juomaan."

Nautinnollisuuden lisäksi teos on informatiivinen ja opettavainen. Esimerkiksi luku, jossa kerrotaan aluetta piinanneista metsäpaloista, avasi itselleni enemmän sitä, miten metsäpalojen leviäminen todellisuudessa tapahtuu. En ollut nimittäin aikaisemmin ymmärtänyt täysin, miten nopeasti tulipalo voikaan levitä kuivalla alueella voimakkaan tuulen mukana, mutta tämän myötä oivalsin metsäpalojen vaarallisuuden riskialueilla.

Parasta teoksessa taitaa olla se, kun itse lukijana huomaa Maylejen vähittäisen oppimisen provencelaisten tavoille. Etenkin viimeinen luku, jossa Mayle sivuaa ranskan kielen omaksumista, kuvaa hyvin niitä jokapäiväisiä haasteita, joita pariskunta joutuu kokemaan uudessa asuinmaassaan. Kaikesta huolimatta he kokevat, että heidät on otettu lämpimästi vastaan, ja ehkä juuri siitä syystä he jaksavat suhtautua vaikeisiinkin asioihin pääasiassa huumorilla.

Peter Mayle: Provence nyt ja aina (Toujours Provence, 1991)
Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 2000 (ensimmäinen painos 1993)
258s.

torstai 13. heinäkuuta 2017

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi


Harry Potter ja kirottu lapsi on J.K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen yhdessä näyttämölle luoma kertomus, johon on viitattu kahdeksantena Harry Potter -tarinana. Kuoleman varjelusten tapahtumista ja Voldemortin kukistamisesta on kulunut noin kaksikymmentä vuotta, velhomaailman tutut hahmot ovat aikuistuneet, menneet naimisiin ja hankkineet lapsia. Pääosassa on Harryn, Ronin ja Hermionen sijaan Harryn poika Albus, sekä tämän paras ystävä Scorpius. Kun Albus eräänä iltana kuulee sattumalta tärkeän keskustelun, hän päättää muuttaa vuosia sitten tehdyt vääryydet oikeiksi. Siihen tarvitaan vain rutkasti onnea - ja keino palata ajassa taaksepäin.

Minun ei pitänyt edes lukea tätä. Muistan jo aikoinani vieroksuneeni Kuoleman varjelukset päättänyttä lyhyttä katsausta Harryn ja kavereiden vuosia myöhempään elämään ja toivoneeni, että kirja olisi loppunut suuren taistelun voittoon. En ollut siis kovinkaan innostunut lukemaan lisää siitä, miten hahmojen tarina on jatkunut. Kävi kuitenkin niin, että löysin tämän alennusmyynneistä, enkä vain voinut jättää ostamatta (se siitä lupauksesta olla ostamatta tänä vuonna muita kirjoja kuin WSOY:n uudet klassikot). Vaikka tämä olisi kuinka huono, olisipahan ainakin luettu ja tietäisin, mistä puhutaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ei kuitenkaan ole huono. Ihan yllätyin lukiessani, miten sujuvasti tarina tempaa mukaansa, ja miten paluu Tylypahkaan ja muihin tuttuihin maisemiin ei ollut lainkaan vaikeaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tarina on jännittävä ja hauska, ajoittain jopa hulvaton. Yhdeksi lempikohtauksekseni muodostui Albuksen ja Scorpiuksen tavallisesta poikkeava kohtaaminen velvollisuudentuntoisen kärrynoidan kanssa. Mielenkiintoisia olivat myös luodut vaihtoehtoiset tulevaisuusvisiot. Miten erilainen velhomaailma olisikaan, jos asiat eivät olisi menneet Harryn ja Voldemortin välillä niin kuin ne menivät?

On tarinalla omat kompastuskivensäkin. Olen lukenut arvosteluja, joissa on sanottu, etteivät hahmot ole sellaisia, kuin he ovat olleet edellisissä teoksissa. Tästä olen samaa mieltä. Hahmoilta ikään kuin puuttuvat ne piirteet, jotka määrittelevät heidät heiksi. Tietysti samankaltaisuutta on jonkin verran jäljellä, mutta lähinnä haljuna varjona entisestä. Osa hahmoista, kuten itse Harry Potter, ei ollut täysin uskottavia aikuisina versioina, vaan he vaikuttivat kypsymättömiltä. Lisäksi, minkä vuoksi teokseen on pitänyt ahtaa niin paljon imeliä rakkaudenosoituksia?!

Teos on kirjoitettu näytelmämuotoon tutun proosan sijaan, ja minä luen todella harvoin näytelmätekstejä. Tämä taitaa olla ensimmäinen näytelmä, josta edes kirjoitan blogiin. En kuitenkaan lukiessa huomannut näytelmämuodon aiheuttaneen ongelmia, vaan se lähinnä vauhditti lukemista. Näyttämöohjeet tuntuivat toimivan hyvin dialogin rinnalla, niiden avulla pystyi näkemään kohtaukset mielessään. Kuitenkin väistämättä siinä vaiheessa, kun suluissa kommentoidaan hahmon näyttelijää, illuusio vähän järkkyy. Kaikista parhaiten tämä teos toimiikin varmasti näyttämöllä.

Itselleni tärkeimmäksi tässä teoksessa muodostui se, kuinka tämän myötä ymmärsin kaipaavani kovasti takaisin Potterien maailmaan. Olen tainnut lukea niitä viimeksi 10 vuotta sitten, kun seitsemäs osa ilmestyi, enkä ole sen jälkeen uskaltanut palata niiden pariin. Olen vitkutellut ja vitkutellut niiden avaamista, vaikka kaikki löytyvät omasta hyllystä käsien ulottuvilta. Joidenkin lapsuuden lempikirjojen kanssa on käynyt niin, että taianomaiset muistot ovat ikään kuin menneet pilalle uudelleenluvun myötä, ja olen pelännyt näille käyvän samoin. Tämän teoksen lukemisen myötä taidan kuitenkin olla taas askeleen lähempänä muiden Pottereiden uudelleenlukua.

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi, osat yksi ja kaksi (Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two, 2016)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2016
446s.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin


Omistettu kaikille hankalille ihmisille.

Luin Paula Hawkinsin esikoisromaanin The Girl on the Train (suom. Nainen junassa) hieman reilu kaksi vuotta sitten ja pidin kirjasta silloin kovasti. Romaanissa toimivinta oli päähenkilö Rachelin alkoholismin ja siitä johtuvien muistikatkosten kuvaus, jotka tekivät hänestä epäluotettavan kertojan. Myös teoksen loppuratkaisu onnistuttiin pitämään pimennossa ihan viimeiseen saakka. Toisin sanoen, olin aika innoissani kuullessani alkuvuodesta, että Hawkins on julkaisemassa uuden romaanin.

Hawkinsin toinen teos, Tummiin vesiin, kuvaa pikkukaupunkia, jossa on jo vuosisatojen ajan tapahtunut selvittämättömäksi jääneitä naisten hukkumiskuolemia. Kaikkien näiden naisten on kuvattu olleen jollain tavalla hankalia persoonia. Niin kutsuttuun "hukkuneiden mutkaan" on viimeisimpänä menehtynyt Nel Abbott, jolle hukkuneiden naisten tapaukset ovat olleet pakkomielle. Nel ja tämän sisar, Jules, eivät ole olleet vuosiin yhteydessä toisiinsa, mutta nyt Jules joutuu palaamaan vastahakoisena kaupunkiin selvittämään sisarensa kuolemaa ja pitämään samalla huolta Nelin tyttärestä.

Tarinassa on monta näkökulmaa. Muun muassa Nelin kuoleman tutkintaa johtava poliisi, tämän vaimo ja isä, ja jopa kaupungin outolintuna pidetty selvännäkijä pääsevät vuorollaan kertomaan oman kantansa tapahtumiin. Jokaisella heistä on ollut jonkinlainen side joko Neliin tai aiemmin kuolleisiin naisiin.

Tarinan lähtökohta on mielenkiintoinen. Ei tosin yhtä mielenkiintoinen kuin Hawkinsin edellisessä romaanissa, johon jo junan ikkunoista tirkistely toi mukanaan tuoreutta, mutta lukemaan innostava kuitenkin. Aloin siis tutustua kirjaan ja odotin, millainen jännityskertomus tästä kuoriutuisi. Odottamiseksi se sitten menikin. Ja odottamiseksi. Kun sain kirjan viimein luettua, en ollut ihan varma, mihin lopputulemaan tarinassa oli päädytty. En ollut ylipäätään varma, mikä tämän teoksen pointti oli.

Tummiin vesiin ei ole jännittävä. Lähimmäs kylmiä väreitä ja niskavillojen ylösnousua päästään kai silloin, kun odotellaan, milloin jotain yllättävää tapahtuisi. Ei tapahdu, joten kannattaa lakata odottamasta. Rehellisesti sanottuna tarinasta puuttuu kunnon arvoitus. Toki hahmot yrittävät saada selvitettyä viimeisimpiä kuolintapauksia, mutta koska merkityksellisimmät juonenkäänteet ja johtolangat selitetään lähes välittömästi auki, ei lukijan omille päätelmille ja arvauksille jää lainkaan tilaa.

Tarinassa olisi voitu keskittyä enemmän naisiin, jotka olivat kuolleet vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten. Olisin ainakin itse lukenut heistä mielelläni lisää, sillä nyt heidän kohtaloaan sivutaan lähinnä parisivuisten minitarinoiden kautta. Koska naiset kuitenkin tuodaan esiin, eikä heihin paneuduta sen enempää, heidän merkityksensä jää kokonaisuuden kannalta vaisuksi. Ainoa syy heidän esiin nostamiseensa vaikuttaa olevan heidän väitetty hankaluutensa.

Tummiin vesiin jättää jälkeensä hämmentyneen ja karvaasti pettyneen olon yllätyksettömyydellään ja epäloogisuudellaan. Tarinassa on mukana aivan liikaa irrallista, kokonaisuuden kannalta irrelevanttia materiaalia. Sen tarkoituksena on varmasti hämmentää pakkaa, jotta ratkaisu ei olisi ennalta-arvattava, mutta nyt lopputulos on kaikkea muuta kuin eheä.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water, 2017)
Suomentanut: Antti Autio
Otava, 2017
415s.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Sarah Waters: Yövartio


Yövartio on toinen brittiläiseltä Sarah Watersilta lukemani romaani. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta Vieraan kartanossa, jännitystarinan, joka sijoittuu rapistuvaan maaseutukartanoon.

Yövartion tarina alkaa Lontoossa vuonna 1947. Toinen maailmansota on jäänyt taakse, ja ihmiset yrittävät sopeutua uudelleenrakentamiinsa elämiin. Seuraavaksi ollaankin vuodessa 1944, jolloin sota voi vielä hyvin. Pommit tuhoavat koteja, vievät raajoja ja henkiä. Viimeisenä saavutaan vuoteen 1941, jolloin nähdään hetkiä sodan alkuvuosien vaiheista. Tarinassa esiintyvät Kay ja Mickey, jotka häivyttävät vaatteilla sukupuolensa rajoja, parit Helen ja Julia, ja Reggie ja Viv, jotka piilottelevat rakkauttaan julkisilta katseilta eri syistä, sekä Duncan, joka kärsii vankilassa tuomiotaan.

Käänteinen kerrontajärjestys on kiehtova. Ensimmäisessä jaksossa näytetään tilanne sodan päättymisen jälkeen ja vasta vihjaillaan siitä, mitä sodan aikana on tapahtunut. Seuraavien jaksojen myötä selviää, miten hahmot ovat oikeasti päätyneet siihen, missä tarinan alkumetreillä ovat.

Jo kerrontatapa itsessään luo aukkoja tarinaan, kun se ei etene vuosi vuodelta järjestyksessä eteenpäin. Viimeisin vuosi, 1941, on kaikkein selittelevin. Osa tässä ajanjaksossa kuvatuista tapahtumista tuntuu jokseenkin turhalta näyttää, ja ne olisikin voinut jättää lukijoiden mielikuvituksen varaan. Toisaalta vuosi valottaa myös sellaisia merkittäviä tapahtumia, joita ei olisi voinut jättää paljastamatta, kuten syyn Duncanin päätymiseen vankilaan.

Sota on koko teoksen ajan läsnä. Pommitusten jyllätessä kaupungissa pahimmillaan ja muiden ollessa niiltä suojassa, viettävät Kay ja Mickey yönsä toimimalla ambulanssikuskeina, jotka kaivavat ihmisiä esiin raunioista. Hälytysten ulkopuolella Julia tutkii arkkitehti-isänsä kanssa rakennuksille, kuten perheiden kodeille, tapahtuneita vaurioita. Näitä kuvauksia tuoreemmilta tuntuivat kuitenkin vankien näkökulma sotaan, samoin kuin aikakauden muut yksityiskohdat, joihin sota ei edes pääsääntöisesti liittynyt. Siksi huomasin nauttivani niistä enemmän.

Osittain raakojen sotakuvausten vastapainona romaanissa toimii hahmojen välinen ystävyys ja etenkin rakkaus, jota voisi luonnehtia sensuelliksi ja kiihkeäksi. Rakkauteen kuuluu jatkuva pelko, ja toisaalta lievä myönteinen jännityskin, kiinnijäämisestä. Kiinnijäämisen pelko on todellista varsinkin naispareilla, sillä homoseksuaalisuuteen ei suhtauduttu 1940-luvulla erityisen suopeasti. Esimerkiksi Helen ja Julia joutuva järjestämään asumisensa niin, ettei kukaan arvaa heidän nukkuvan samassa huoneessa ja samassa sängyssä.

Romaanin ajankuvaus on mielenkiintoista ja pikkutarkkaa, etenkin sotakuvausten ulkopuolella. Homoseksuaalisuuden lisäksi tarinassa tulee esiin muutamia muitakin asioita, jotka ovat olleet kiellettyjä ja jopa kriminalisoituja vielä toisen maailmansodan aikaan, ja näistä lukeminen oli mielestäni erityisen kiinnostavaa.

Teosta voisi muutenkin kehua sujuvalukuiseksi. Matkan varrelle on ripoteltu sen verran arvoituksia, että lukija jaksaa helposti seurata 500 sivua mukana. Olisin kernaasti ottanut mukaan vielä enemmänkin sivuja, jos se olisi tarkoittanut sitä, että nyt omaan makuuni hieman liian ohuiksi jäävät henkilötarinat olisivat saaneet runsautta ympärilleen.

Sarah Waters: Yövartio (The Night Watch, 2006)
Suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 2007
509s.