Sivut

maanantai 13. helmikuuta 2017

Viime vuodesta jäi mieleen tämä teos


Palaan hetkeksi vielä takaisin viime vuoteen, vaikka se alkaakin pikkuhiljaa jäämään jo kuukausien taakse. Viime vuonna minulla ei tosiaan ollut juuri inspiraatiota blogata, mutta syksyllä tuli vastaan yksi sellainen teos, joka antoi pitkästä aikaa intoa kirjoittamiseen. En kuitenkaan julkaissut kirjoitusta silloin, vaan se jäi luonnoksiin. Postaus on kaivellut edelleen silloin tällöin mieltäni, ja nyt päätin sen sitten lopulta julkaista.

Kohti Alaskaa
Rosamund Lupton on minulle tuttu kirjailija hänen kahdesta aiemmasta teoksestaan, Sisar ja Afterwards. Kummastakin pidin, mutta kumpaakaan en sen kummemmin rakastanut. Muistan yhä kyseisistä teoksista joitain harvahkoja mieleenpainuneita kohtauksia, mutta pidemmän päälle sekä tarinat että hahmot ovat unohtuneet.

Luptonin kolmas romaani, The Quality of Silence, sijoittuu Alaskaan. Merkittävä miljöö onkin se, mikä minua jäi kirjasta muistuttamaan, ja minkä vuoksi tämän postauksen päätin alunperin kirjoittaa. Alaska on tarinan keskus, missä ja miksi kaikki tapahtuu. Se on alku ja loppu, se on lumisine kinoksineen kaiken ympärillä. On jäätä, joka pettää jalkojen alla, pakkasta, joka tummentaa varpaat ja liimaa kyyneleet poskille, ja on pimeyttä, joka antaa luulla, ettei milloinkaan ole enää mahdollista nähdä luonnollista valoa. Alaska on sekä konkreettinen että abstrakti elementti, johon liittyvät niin ihmisten halu suojella kuin halu tuhota, ja osa tarinasta onkin varsin ympäristökriittistä.

Olin viime syksynä jostain syystä todella kiinnostunut sekä Alaskasta että esimerkiksi Siperiasta ja katsoin näihin liittyviä elokuviakin innolla. Olisi voinut luulla, että Suomen lähestyvä talvi olisi aiheuttanut silloin päinvastaisen reaktion, kuten vaikkapa tropiikkiin sijoittuvien kirjojen lukemisen ja lämpimien kesämuistojen vaalimisen, mutta minä halusinkin näköjään sijoittaa itseni mielessäni keskelle lumihuippuisia puita ja vinkuvaa tuulta. Halusin kokea Alaskan karun luonnon ja mahtavat revontulet sekä lukuisat tähdet.

Äidin ja tyttären vahva side
Jos unohdetaan itse Alaska, niin kirjassa nousevat esiin Luptonin aiempien teosten tavoin vahvat siteet hahmojen välillä. Pääosissa ovat äiti ja tytär, jotka lähtevät keskelle erämaata etsimään aviomiestä ja isää, jonka kaikki muut uskovat kuolleen eskimokylän palossa. Tytär Ruby on kuuro, mikä tuo tarinaan aivan uudenlaisia tapoja kommunikoida. Äiti haluaisi tyttären opettelevan puhumista suullaan, jotta tämän olisi helpompi tutustua muihin ihmisiin, mutta Ruby käyttää mieluummin apunaan sormiaan ja tietokonettaan. Yksi tapa hänelle tulla kuulluksi on Twitter, jonne hän kirjoittaa, miltä tietyt sanat hänen mielestään maistuvat ja miltä ne näyttävät.

Tämä on selviytymistarina vaikeiden olosuhteiden keskellä. Äiti ja tytär joutuvat monenlaisiin ongelmiin yrittäessään saavuttaa miestä, jota kukaan muu ei enää etsi, ja jonka olemassaolosta ei tosiasiassa ole minkäänlaisia todisteita. Tämän lisäksi kirja kertoo yksinäisyydestä sekä pelosta, ettei tule kuulluksi, ettei ole omaa ääntä. Kirja näyttää, millaisin tavoin, ja miten vaikeaa, on lopulta yrittää kohdata toinen ihminen muuten kuin perinteisesti kommunikoimalla. Äidin tarkoitus panostaa siihen, että tytär puhuisi suullaan, on hyvä, mutta hän ei ymmärrä, että se tapa ei ehkä ole Rubylle luonnollisin ja omin.

Tien päälle sijoittuvia jännäreitä ja epäuskottavia henkilökehityksiä
Juonellisesti tarinasta tuli mieleen road moviet, kuten Steven Spielbergin Duel. On rekka-auto, liukkaita ja mäkisiä teitä, lähestyvät valot takapeilissä ja uhkaavia ääniä radiossa. Minä nautin tien päälle sijoittuvista trillereistä aina paljon, etenkin silloin, jos takaa-ajaja jää etäiseksi, kasvottomaksi uhaksi. Täytyy kyllä myöntää, että jouduin jättämään kirjan lukemisen ainakin kerran kesken, sillä tarina uhkasi muuttua liian jännittäväksi nukkumaan mennessä.

Lumouduin Alaskasta ja teillä tapahtuvista käänteistä niin, etten jaksanut lukiessa olla kovin kriittinen tarinan epäkohtien suhteen. Juoni ja tarina ovat kuitenkin ajoittain epäuskottavia. Uskon siihen, että erittäin vaativissa olosuhteissa ihminen pystyy viemään itsensä niin pitkälle kuin vain mahdollista, joten tiettyjä asioita katsoin sormieni välistä. Ehkä se, mikä minua eniten lukiessa häiritsi, oli se, miten ihmisten toimia ja motiiveja oli kuvattu. Esimerkiksi  tarinan loppuvaiheessa erään hahmon sinisilmäisyys ei ollut mielestäni enää millään tavoin uskottavasti esitettyä, ja muutoinkin saman hahmon kehitys tapahtui epäloogisen nopeasti.

Tiivistetysti voisin sanoa lukukokemuksesta näin: Alaska, I'm coming!

Rosamund Lupton: The Quality of Silence
Little, Brown, 2015
340s.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Peter Mayle: Vuosi Provencessa


Matkustan mielessäni salaa paljon. Olen kolunnut lampaiden kanssa nummia Skotlannissa, hypännyt kuumiin lähteisiin Islannissa ja ostanut vanhoja taloja Ranskan ja Italian idyllisiltä maaseuduilta. Toteuttaisin näitä haaveita mielelläni ihan todellisuudessakin, mutta opiskelijan matkakassa ei anna periksi, kuten eivät välttämättä hermonikaan aina lentokoneeseen astumiselle. Jostain syystä potentiaaliset matkakumppanini ovat myös olleet eri mieltä siitä, mikä on unelmaloma. Ai ei kiinnosta sumuinen ja sateinen brittiläismaisema jossain pienessä kämäisessä mökissä ihmisten ulottumattomissa?!  

Peter Maylen omaelämäkerrallisen teoksen Vuosi Provencessa avulla hain lohtua siihen, etten kykene oikeasti ostamaan taloa Ranskan maaseudulta ja asettumaan sinne asumaan auringon ja viiniköynnösten seuraksi.

Esikatsaus provencelaiseen elämään
Kirjassa Peter Mayle, englantilainen mainostoimiston johtaja ja kirjailija, sekä hänen vaimonsa, ostavat talon Provencesta ja muuttavat sinne. Paikka on heille entuudestaan tuttu useilta lomamatkoilta, mutta kuten tarinan edetessä selviää, on muutto toiseen maahan ja kulttuuriin aivan erilaista kuin alkuun olisi voinut kuvitella.

Kirja on jaettu lukuihin kuukausien mukaan. Näiden perusteella on helppo pysyä mukana vuodenaikojen vaihtumisessa, siinä, kuinka kesä tulee ensin lähemmäs ja toisaalta taas hetken kuluttua kaikkoaa, kun ollaan lähempänä joulua. Vuodenaikojen vaihtelu on provencelaisille tärkeää esimerkiksi sadon kannalta, mutta myös siitä syystä, että kuumimpina kesäkuukausina tiedetään loitota paikkakunnalta, kun sen valtaavat turistijoukot.

Huomasin vasta sen jälkeen, kun olin lukenut kirjan, että sille on olemassa myös jatkoa. Jonkinlaiselta esiosalta tämä lukiessa tuntuikin. Olin tainnut alkaa lukemaan kirjaa vähän vääristä lähtökohdista, sillä jostain syystä oletin tämän olevan kattavampi katsaus provencelaisten elämäntyyliin ja Maylejen sopeutumiseen siihen. Tämä oli kuitenkin lähinnä vuoden mittainen pintaraapaisu ranskalaisesta kulttuurista, eikä Maylejen tutustuminen siihen päässyt mielestäni tarinan loppuessa kovinkaan pitkälle.

Loppumattomia vatsalaukkuja ja mistraalituulia
Tarinan keskiössä on pariskunnan talo, jonka remontoimiseen he koko kuluvan vuoden käyttävät. Apunaan heillä on ranskalaisia työmiehiä, joiden kautta tulee myös ilmi paikallisia tapoja, joita Maylejen on aluksi vaikeaa ymmärtää. Provencelaiset eivät esimerkiksi noudata lainkaan tarkkuutta aikaan liittyvissä lupauksissaan, vaan kaksi viikkoa saattaa helposti venyä kolmeksi kuukaudeksi. Lopulta töitä tehdessään he ovat kuitenkin äärimmäisen tunnollisia.

Remontin edistyminen kuljettaa tarinaa eteenpäin, mutta ajoittain tuntuu, kuin kaikki muut tapahtumat jäisivät sen alle. Jos tätä kirjaa verrataan vaikkapa Satu Rämön teokseen Islantilainen voittaa aina, jota sivusin nopeasti edellisessä postauksessa, ei minulle tätä lukiessa tullut lainkaan tunnetta siitä, että olisin tutustunut kunnolla Provenceen ja sen asukkaisiin, toisin kuin Rämön ja islantilaisten kanssa.

Pieniä infopätkiä minulle jäi sentään kaiken remonttipölyn ja -melun keskeltä mieleen, muun muassa se, että provencelaisten vatsalaukku on loppumaton. Maylet ovat jo siinä vaiheessa täynnä, kun heidän provencelaiset naapurinsa vasta aloittelevat kahdentoista ruokalajin illallistaan. Rakastan teosten ruokakuvauksia, ja tässä niitä oli kyllä aivan yllin kyllin, ellei jopa hieman liikaa.

Lisäksi provencelaiset syyttävät ongelmistaan aina mistraalituulia. Jos jokin asia ei suju suunnitelmien mukaan, on se tuulen vika. Provencessa sää saattaakin vaihdella aivan yllättäen aurinkoisesta ja lämpimästä talon seiniä ja kattoa ravisuttavaan myrskyyn.

Mitä olisin kaivannut lisää? 
Mayle vertailee kyllä välillä entistä kotimaan uuteen. Olisin kuitenkin toivonut, että tätä olisi tapahtunut vielä useammin ja perusteellisemmin. Olisin myös halunnut tutustua paremmin tarinan hahmoihin, sillä nyt jopa Mayle itse, hänen vaimosta puhumattakaan, jää vähän etäiseksi ja tuntemattomaksi henkilöksi. Toivottavasti he seuraavissa osissa unohtavat hetkeksi oman suojaisan pihamaansa ja lähtevät seikkailemaan ihmisten pariin - muustakin syystä, kuin ruuan toivossa.

Peter Mayle: Vuosi Provencessa (A Year in Provence, 1990)
Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 1994
257s. 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuu


Tammikuussa palasin pitkän tauon jälkeen takaisin bloggaamisen pariin. Kertoilin alkukuusta, miten vuosi 2016 oli mennyt lukemisen suhteen, ja mitä aioin lukea seuraavaksi. Ilo paluusta kirjoittamisen pariin oli kuitenkin varsin lyhyt, sillä muuta en sitten tammikuun aikana ehtinytkään täällä julkaista. Nyt olen kuitenkin aikeissa ottaa itseäni niskasta kiinni ja palata takaisin oikein kunnolla!

Tammikuuta voisi myös sanoa valmistujaisjuhlien kuukaudeksi. Alkukuusta juhlittiin kahden ystävän valmistujaisia Helsingissä, ja kuun loppupuolella vuorossa olivat omat valmistujaiseni. Periaatteessa valmistuin kandiksi jo joulukuun puolella, mutta fyysiset paperit sain käsiini vasta tammikuun puolessa välissä. Suunnitelmani loppuopintojen suhteen ovat vielä vähän auki, mutta koska luultavasti jatkan vielä graduun ja maisteripapereihin saakka, en juhlinut tällä kertaa suuresti, vaan kävimme yhdessä perheen kanssa syömässä.

Juhlinnan ohella olen yrittänyt ottaa takaisin kaiken sen, mitä en viime vuonna lukemisen suhteen ehtinyt tai jaksanut tehdä. Luin ja kuuntelin tammikuun aikana yhteensä 11 kirjaa, mikä on varsin mainio luku vuoden aloittamiseen.

Lukemista on vauhdittanut Seinäjoen kaupunginkirjaston haaste, josta kirjoitin jo edellisessä postauksessa. Ajattelin, että jos otan näin alkuvuodesta hyvän lähdön haasteen suhteen, ei loppuvuodeksi ole luvassa stressiä siitä, ehdinkö varmasti lukea kaikki 100 kirjaa. Haasteen lisäksi innostuin tammikuussa varailemaan kirjastosta aivan mahdottomasti kirjoja varausmaksujen poistuttua vuodenvaihteessa.

Nämä kirjat luin ja kuuntelin tammikuun aikana:

1. Sophie Kinsella: Shopaholic to the Rescue
2. Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa (e-kirja)
3. Anni Nykänen: Mummo 3
4. Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (äänikirja)
5. Tove Jansson: Taikatalvi (äänikirja)
6. Lena Dunham: Sellainen tyttö
7. John Green, Maureen Johnson & Lauren Myracle: Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa (äänikirja)
8. Peter Mayle: Vuosi Provencessa
9. Elsi Hyttinen & Katri Kivilaakso (toim.): Lukemattomat sivut - Kirjallisuuden arkistot käytössä
10. Alexander McCall Smith, Ian Rankin, Irvine Welsh & J. K. Rowling: One City
11. Nicola Yoon: Everything, Everything

Lukulistastani huomaa ainakin sen, että kokeilin tammikuussa ensimmäistä kertaa Bookbeatia, sovellusta, joka tarjoaa kuukausimaksua vastaan e-kirjoja ja äänikirjoja. Ilmaiskokeilun aikana kuuntelin ja luin yhteensä 4 teosta. Luku olisi voinut olla huomattavasti suurempikin, sillä sovelluksen tarjonta on etenkin uutuuskirjojen kohdalla lupaava. Huomasin kuitenkin jälleen kerran, etten vain kokeiluista huolimatta totu e-kirjoihin. Konkreettista kirjaa on edelleen mukavampi lukea, ja e-kirjat tuppaavat jäämään helposti kesken. Äänikirjojen kohdalla ongelma on puolestaan se, että muumikirjoja ja muita helppoja tarinoita pystyn kyllä kuuntelemaan samalla, kun puuhailen muuta. Jos kuitenkin yritin yhtään vaikeampaa romaania, huomasin tunnin jälkeen, etten muistanut tarinasta yhtikäs mitään. Tämän perusteella en siis aio tilaustani jatkaa, vaan pitäydyn edelleen lähinnä konkreettisissa kirjoissa.

Laadultaan tammikuun luetut olivat enimmäkseen hyviä. Kärkeen ylsivät Satu Rämön Islantilainen voittaa aina, sekä Tove Janssonin Taikatalvi. Muumien kanssa harvoin toki mennään vikaan, mutta Taikatalven tarina tauluja nurinpäin järjestelevine esi-isineen hurmasi erityisen paljon - saattaa jopa olla, että siitä tuli uusi lempimuumikirjani. Rämön omaelämäkerrallinen teos sen sijaan sai minut hurjan matkakuumeen valtaan ja antoi samalla todella paljon informaatiota Islannista ja islantilaisista. Minulle selvisi, etten ollut tiennyt maasta ja sen kansalaisista tähän mennessä oikeasti mitään!

Kuukauden pettymyksiin kuului oikeastaan ainoastaan John Greenin, Maureen Johsonin ja Lauren Myraclen Let It Snow. Joulunaikaan sijoittuvat kolme tarinaa olisivat ehkä ihastuttaneet kymmenen vuotta nuorempaa itseäni. Nyt huomasin kuitenkin lähinnä ärsyyntyväni teini-ikäisten hahmojen hätiköidyistä ja epäuskottavista päätöksistä ja ylipäätään tapahtumaköyhistä tarinoista, jotka olivat kaikki toistensa kaltaisia. Kuukauden toisesta nuortenkirjasta, Nicola Yoonin Everything, Everything -romaanista, pidin sen sijaan enemmän. Kirjan ensimmäinen puolikas on aika tavanomainen, mutta hauskat kuvitukset pelastavat paljon. Tarinan paras osuus alkaa mielestäni loppuvaiheen käänteestä, joka yllätti minut aivan täysin. En ainakaan muista, että olisin milloinkaan aikaisemmin lukenut mitään samanlaista. 

Helmikuussa pitäisi sen sijaan keskittyä ainejärjestötoimiin ja tentteihin. Jos jätetään tenttikirjat laskuista, niin haluaisin lukea tällä hetkellä paljon matkailuun liittyviä kirjoja. Rämön teoksen lisäksi Peter Maylen Vuosi Provencessa -kirja kasvatti jälleen intoa lähteä maailmalle - tai ainakin lukea kirjan jatko-osat. Maylen teoksesta kirjoittelenkin seuraavassa postauksessa lisää.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

2016 - ei ehkä kuitenkaan aivan läpimätä kirjavuosi


Jos oikein mietitään, niin viime vuosi oli aika huono. Bad, dålig, ja etenkin schlecht. Itse en ainakaan näin jälkeenpäin muistele vuotta mitenkään lämmöllä, vaan olen ihan kiitollinen, että nyt saa jälleen kirjoittaa ylös uuden vuosiluvun (heti kun sen vain muistaa).

Mitä tulee blogin päivittämiseen, viime vuosi oli katastrofaalinen. Julkaisin postauksen helmikuussa ja sen jälkeen - ei mitään. Olen toki seurannut kirjauutisia ja -bloggauksia ynnä muita esimerkiksi Twitterin kautta, ja yrittänyt useaan otteeseen palata itsekin takaisin blogin pariin. Kirjoittaminen on kuitenkin takunnut pitkään, ja siitä syystä onkin ollut parempi jättää kirjoitukset luonnoksiin tai heittää ne suoraan roskakoriin.

En oikeastaan edes lukenut viime vuonna. Kirjalukemaksi kyllä kertyi vuoden loppuun mennessä 32, mikä oli 23 kirjaa vähemmän, kuin mitä alunperin tavoittelin. Olen aikaisemmin kertonut täällä, miten minulla tapaa usein jäädä haasteet kesken, ja no, viime vuonna niin tapahtui oikein urakalla. Sain näinkin paljon luettua lopulta ainoastaan siksi, että joulukuussa innostuin jälleen ja urakoin loman aikana päivittäinkin useita teoksia.

En taida kuitenkaan kaikin tavoin olla pettynyt kirjalliseen vuoteeni. Tuli nimittäin luettua paljon loistavia teoksia, ajatuksella valittuja. Luin kerrankin omasta aloitteestani runsaasti kotimaisia teoksia, jonkin verran sarjakuvia, ja jopa runoteoksia (tästä on kiittäminen mahtavaa kotimaisen kirjallisuuden lyriikan analyysikurssia, jonka kuvittelin aluksi erheellisesti olevan kamalaa pakkopullaa - anteeksi vain siitä).

Vuoden top viisi näyttää tältä:

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (ja myös vuoden ehdottomasti paras lukukokemus)
Laura Lindstedt: Oneiron
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Ernest Cline: Ready Player One
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vuoden kärkeä tarkastellessani huomasin, että loppujen lopuksi kirjat muistattavat toisiaan aika lailla. Suurin osa on kotimaisten naiskirjailijoiden tuottamia utuisia tarinoita, mutta ei joukon ainoan mieskirjailijan, Ernest Clinen, Ready Player One täysin ulkopuoliseksi jää. Kertoivat nämä tarinat sitten nykyhetkestä ja menneestä, tai spekuloivat tulevaa maailmaa, tietystä näkökulmasta katsoen kaikissa niistä raja toden ja fantasian välillä hämärtyy. Joko juuri ja juuri merkille pantavasti tai todella voimakkaasti. Jokainen näistä on myös jäänyt kutkuttelemaan mieleen pidemmäksi aikaa, ja etenkin Itärannan teoksesta olisin halunnut lukea lisää tarinan jäädessä mielestäni hieman kesken.

Tämä vuosi puolestaan on alkanut siinä mielessä paremmin näiden neljän päivän aikana, että olen ehtinyt lukea jo muutaman kirjan. Toinen niistä oli täysi kymppi, ja sai minut haaveilemaan matkustamisesta aivan uudella tavalla. Muuten jatkan eteenpäin fiktiivistä taivaltani hobittien, haltioiden ja muiden kumppanien kanssa, sillä tavoitteenani on saada Taru Sormusten Herrasta luettua viimein tämän vuoden puolella (puolivälissä mennään jo!). Haasteita en juuri tälle vuodelle lupaile, sillä tiedän jo etukäteen, miten siinä sitten kävisi. Ainoastaan Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjan haasteen yritän saada luettua marraskuun loppuun mennessä, sillä lyhyiden teosten avulla sen ei pitäisi olla aivan mahdotonta.

Hyvää uutta vuotta 2017!

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Näitä lukisin, jos vain olisi aikaa



Kandityö ja sen lähdeaineistojen lukeminen, muut kurssit laajoine kirjalistoineen. Olen siinä pisteessä, että pitäisi lukea aivan mahdottomasti kirjoja koulua varten, ja sitten olisi tietenkin kirjoja, joita haluaisin lukea vain ihan itseäni varten. Enkä lopulta saa tietenkään luetuksi yhtikäs mitään. Onko kenelläkään muulla samanlaista ongelmaa?

Tähän postaukseen olen kuitenkin listannut teoksia, joita haluaisin lukea, jos minulla vain olisi kaikelta muulta aikaa. Ehkä kesälomalla sitten?

1. Patrick Ness: The Rest of Us Just Live Here
Tämä on ollut minulla kaksi kertaa e-kirjana lainassa kirjastosta, mutta en ole kummallakaan kerralla ehtinyt päästä kovin pitkälle, ennen kuin kahden viikon laina-aika on loppunut. Se on vain totuus, etten vieläkään pidä e-kirjoista samalla tavalla kuin paperisista versioista, ja luen niitä paljon hitaammin. Tämä teos vaikuttaa kuitenkin hyvältä, ja haluaisinkin saada sen joskus luetuksi loppuun. On supersankareita ja sitten on niitä normaaleja tyyppejä, jotka elävät tarinoissa aina sankareiden varjossa - tämä nuortenkirja kertoo niistä tavallisista tyypeistä.

2. Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
Taisin lukea Murakamia viimeksi viime elokuussa Sputnik-rakastettuni -romaanin muodossa, eli aivan liian kauan aikaa sitten. En ole aikaisemmin lukenut Murakamia muulla kielellä kuin suomeksi, mutta koska tätä teosta ei ole (vielä?) suomennettu, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua englanninkieliseen painokseen. Se onkin minulla juuri lainassa kirjastosta, mutta vaatii niin paljon keskittymistä, että voi jäädä ajanpuutteen vuoksi kesken. Tähän mennessä tarinassa on esitelty hyvin murakamimainen päähenkilö, kadonnut kissa, sekä tyttö, jolla on ihastuttavat korvat. Niin tyypillistä.

3. Sadie Jones: Kotiinpaluu
En ole lukenut Jonesia aikaisemmin, mutta tämä romaani kiinnostaa todella paljon kaikkien niiden kehuvien arvioiden vuoksi, joita muissa kirjablogeissa on sille sadellut. Tiedossa rankka ja raastava lukukokemus?

4. Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Pari postausta sitten valittelin, kuinka en lue vieläkään tarpeeksi kotimaista kirjallisuutta. Tämän myötä siihenkin tulisi jälleen vähän muutosta. Vinkin sain eräältä luennolta, ja kiinnostuin heti kirjan elementeistä. Kammottava nukkumatti? Todellakin kiinnostaa!

5. Marina Keegan: The Opposite of Loneliness: Essays and Stories
Olen alkanut viime aikoina siirtyä fiktiosta vähitellen myös todellisempien tarinoiden pariin. Tämä kokoelma esseitä ja tarinoita vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta seuraavaksi kokeiluksi, mutta saa nähdä, heittääkö nuoren kirjailijan traaginen kohtalo synkän varjon muuten ilmeisesti positiivisten kirjoituksien päälle lukiessa.
 
6. Rainbow Rowell: Carry On
Rowell on Murakamin rinnalla yksi lempikirjailijoistani. Rakastin Eleanoria&Parkia, pidin paljon ja samaistuin Fangirliin, eikä Attachmentskään huono ollut. Carry On kertoo jo Fangirlissä tutuksi tulleiden Simonin ja Bazin tarinan, ja vaikka olenkin kasvanut fanifiktiosta yli aika päiviä sitten, ei tätä romaania voi vain ohittaa.

7. Sarah Winman: A Year of Marvellous Ways
Kani nimeltä jumala, Winmanin aikaisempi romaani, oli lähes täydellinen. Pystyyköhän tämä teos millään samaan? 

8. Jasper Fforde: The Eyre Affair
Hahmojen kidnappausta klassikkokirjoista? Tämä teos saa minut todella harmittelemaan sitä, ettei minulla ole kunnolla aikaa lukea - tai miettimään, miksi ihmeessä en ole tarttunut tähän jo aikaisemmin?!

9. Sylvia Plath: The Bell Jar
Olen vältellyt tätä teosta pitkään, sillä olen ajatellut sen olevan todella masentava, ottaen huomioon jo ihan kirjailijan elämänkin. Törmäsin kuitenkin ihan äskettäin jossain pitkään sitaattiin kirjasta, ja sen terävänäköisyys sai minut kiinnostumaan tästä valtavasti! Kaikesta mahdollisista masentavuuksista huolimatta.

10. J.K. Rowling: Harry Potter
Nämä ovat varmaan jokaisella listalla, jonka olen blogiaikanani tehnyt, ainakin positiivisilla sellaisilla. Uudelleenlukua on suunniteltu jo vuosia, mutta ehkä nyt, kun olen ilmoittautunut mukaan Hyllytontun höpinöitä -blogin Okklumeus-lukuhaasteeseen, saisin jossain vaiheessa vietyä suunnitelman ihan konkreettiseksi lukemiseksi asti.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Ian McEwan: Amsterdam



Kun luin Ian McEwanin Amsterdamin tammikuussa, en oikeastaan tiennyt ollenkaan, mitä odottaa. Olin toki lukenut häneltä jo aikaisemmin teoksen Sementtipuutarha, joka jätti vähintään inhottavuudellaan merkkinsä mieleeni, mutta minulle oli silti epäselvää, toistuisivatko samanlaiset elementit myös kirjailijan muussa tuotannossa.

Amsterdam kertoo juuri kuolleesta Mollysta, tai oikeastaan tämän aviomiehestä ja kolmesta rakastajasta. Kaksi rakastajaa, säveltäjä Clive Linley ja toimittaja Vernon Halliday, ovat keskenään hyviä ystäviä. He jakavat muistoja Mollysta ja päättävät, etteivät he itse aio vain odotella toimettomina, jos heille käy kuten Mollylle, joka menehtyi hitaasti kituen Alzheimerin muistamattomuuteen. Päätös johtaa yllätykselliseen, jopa kohtalokkaaseen sopimukseen miesten välillä.

Lukiessa en ollut juuri kiinnostunut hahmoista tai siitä, mitä he tekevät. Etenkin Cliven sävellyksistä kertovat kohdat saivat minut joko kääntelemään sivuja turhautuneena eteenpäin tai lukemaan saman kohdan useaan kertaan uudelleen, sillä en jaksanut keskittyä kunnolla. Pidän musiikista, paljonkin, mutta kaikissa kirjoissa en aina ymmärrä sen merkitystä. Toisaalta Cliven suunnaton intohimo säveltämistä ja musiikkia kohtaan kertoo paljon hänen persoonastaan, ja toimii osaltaan motiivina loppuratkaisulle. 

Ainoa henkilö, joka todella toi valoa ja eloa kirjaan, oli Molly, vaikkakin vain menneessä muodossa. Molly on romaanin perusta, alku, keskipiste ja loppu. Oikeastaan kaikki merkityksellinen, mikä tarinassa tapahtuu, juontuu jotenkin hänestä. Hänestä huokuu muiden muisteluiden kautta elinvoimaa ja boheemiutta. Olisin kernaasti halunnut tutustua hänen hahmoonsa paremmin.

Annan näköjään aina McEwanin teoksille keskinkertaiset pisteet, mutta tiedostan sen, ettei kirjailijaa voi kaikesta huolimatta kutsua keskinkertaiseksi. Ei ole keskinkertaista, että pystyy joka kerta yllättämään lukijan juonenkäänteillä ja niiden arveluttavalla moraalilla sekä ainutlaatuisuudella. Tässäkin tapauksessa olisi ollut kaikki ainekset arvata, mitä lopussa tapahtuu, mutta enpä vain arvannut. Vasta siinä vaiheessa, kun ratkaisua alettiin kertoa suoraan, silmäni rävähtivät auki ja olin, että ei voi olla totta, ei tässä voi käydä näin. Lopetus on jälleen kammottava, mutta silti niin nerokas. Tämä kirja ei vain olisi voinut päättyä mitenkään toisin.

Sementtipuutarha laittoi oikeastaan jatkuvasti miettimään tekojen oikeellisuutta, huipentuen karmaisevaan ratkaisuunsa, ja olinkin pistänyt silloin merkille McEwanin taitavan tavan kertoa tarinaansa. Pisteitä vähensi lähinnä se, että tapahtumat olivat minulle aivan liikaa. Tässä romaanissa tarina etenee kuitenkin hitaasti, liian hitaasti, jotta siitä olisi voinut kunnolla nauttia, eikä kerronta saanut minua tällä kertaa ollenkaan sukeltamaan sisälle tarinaan. Vaikka en ole ihastunut ikihyviksi miehen teoksiin, saatan kuitenkin lukea niitä vielä lisää, sillä mestarillisiin lopetuksiin olen nyt jäänyt koukkuun. Ikävää, että hyllyssä odottavan Sovituksen lopun olen spoilannut itseltäni jo vuosia sitten elokuvan katsomalla...

★★★ 

Ian McEwan: Amsterdam (alkup. Amsterdam, 1998)
Suomentanut: Juhani Lindholm
Otava, 2000
185s.