Sivut

maanantai 23. syyskuuta 2013

Leo Tolstoi: Anna Karenina


"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Näillä sanoilla alkaa Leo Tolstoin suurteos Anna Karenina. Kirja vie lukijan Moskovan ja Pietarin aateliston pariin, tarinoihin elämästä, jonka osapuolet tavoittelevat onnea hinnalla millä hyvänsä. Pinnan alla sykkii niin petollisuus, intohimoinen ja kaiken voittava rakkaus, kuin tyytymättömyys omaan elämään.

Anna Karenina on arvostettu aatelisnainen, joka tekee kohtalokkaan virheen rakastuessaan keikarimaiseen kreivi Vronskiin. Alkaa rakkaustarina, jota koettelevat niin sukulaiset, Annan jyrkkä aviomies, kuin armottomat seurapiiritkin. Toisaalla seurataan muun muassa Annan häntäheikkiveljen ja tämän vaimon elämää, sekä maatilanomistaja Levinin rakkautta seurapiirineiti Kittyä kohtaan. Kunkin henkilön tarina limittyy lähelle toista.

Anna Karenina on traaginen tarina rakkaudesta ja sen kaipuusta. Kirja esittelee avioliittoja, joista osa on niin onnettomia, että osapuolet alkavat kaivata rinnalleen jotakuta, joka rakastaisi heitä intohimoisesti. Tämän vastapainona on onneksi onnellisia, pitkäikäisiä avioliittoja, sekä myös huumoripitoisia tapahtumia ja nokkelia kommentteja. Esimerkiksi Annan veli, Stiva, on naisseikkailujaan lukuun ottamatta hulvaton hahmo ja positiivisuudessaan tervetullut lisä vähän alakuloiseen henkilökategoriaan.

Alakuloisuudesta huolimatta hahmot ovat loistavasti rakennettuja. Vaikka henkilöitä on kirjassa useita ja jokaisella lukuisia eri nimiä, on Tolstoi saanut kaikista hahmoistaan yksilöllisiä. Päähenkilö Anna ilahdutti minua kirjan alkutaipaleella vahvalla esiintymisellään, mutta vähitellen aloin inhoamaan hänen itsekkyyttään ja ripustautumistaan muihin. En tiedä, onko kirjailijan tarkoitus ollut saada lukijoita Annan puolelle, mutta tapa, jolla hänestä kerrotaan kirjassa, ei ole aina hirveän mairitteleva. Toisaalta tämän voisi tulkita myös niin, että Tolstoi on onnistunut kuvaamaan hyvin epätoivoista tilannetta, joka muuttaa Annankin luonteen pikkuhiljaa vähemmän miellyttäväksi.

Voin kuvitella, että teos on saanut ilmestyessään paljon huomiota, niin hyvässä kuin pahassa. Annan ja Vronskin laiton suhde on luultavasti herättänyt ihmisissä mielipiteitä, mutta ei varmastikaan ole ainoa tuohon aikaan kohahduttanut asia. Eräässä kohdassa esimerkiksi keskustellaan positiivisessa valossa naisten oikeuksista päättää omasta vartalostaan ja siitä, haluavatko he ylipäätään tulla raskaaksi. Lisäksi uskontoon liittyviä asioita puidaan ja tarkastellaan myös ei-uskovan näkökulmasta.
 
Annan ja Vronskin myrskyisää suhdetta kuvaillaan teoksen takakannessa "maailmankirjallisuuden kuolemattomaksi rakkaudeksi." Täytyy myöntää, että minua heidän rakkaustarinansa ei kuitenkaan voittanut puolelleen, vaan jätti lähinnä jälkeensä kuvan kahdesta onnettomasta ihmisestä. Onneksi kirjassa on myös muita hyviä ansioita, joiden vuoksi nautin sen lukemisesta kovasti.

★★★★

Leo Tolstoi: Anna Karenina (alkup. Anna Karenina, 1875-1877)
Suomentanut:  Lea Pyykkö
Karisto, 1979 (kuvassa näkyvä painos 2010)
999s.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Tove Jansson: Muumipappa ja meri


Muumipappa tahtoisi olla toimelias ja perheelleen avuksi, mutta Muumilaaksossa kukaan ei näytä tarvitsevan häntä. Pienet tulipalot sammutetaan ilman häntä, eikä edes Mörkö ole tarpeeksi vaarallinen, jotta häneltä täytyisi suojautua. Helpottaakseen Papan oloa Muumimamma päättää perheen muuttavan Majakkasaarelle, jossa Papalla ja koko perheellä tulisi olemaan kädet täynnä työtä.

Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Majakan valoa ei saada syttymään, eikä meri näytä hyväksyvän tulijoita laisinkaan. Ainoa, joka voisi perhettä auttaa, on vanha kalastaja, mutta tämähän ei suostu puhua pukahtamaankaan.

Olen lukenut kevään aikana 3 muuta muumikirjaa ja ihastunut täysin noihin hellyyttäviin palleroihin. Muumipappa ja meri eroaa kuitenkin mielestäni huomattavasti toisista lukemistani teoksista. Se on melankolisempi ja filosofisempi, ja tarjoaa näin paremman pohjan lukijan syvällisille mietinnöille muumeista.

Muumipappa ja meri paljastaa muumeista uusia, synkkiäkin puolia. Pappa tuntuu vajoavan itseensä toimettomuudessaan ja turhautuneisuudessaan, ja myös Muumimamma kaipaa kovasti omaa rauhaa sekä omaa rooliaan, jonka tuttu Muumilaakso hänelle soi. Kaikkien epämiellyttävienkin piirteiden takaa onneksi paistaa se rakkaus, joka vain Muumiperheessä voi sykkiä.

Minua ei Muumipappa ja meri kuitenkaan ihastuttanut. Hahmoista esiin tulevat luonteenpiirteet olivat siinä määrin ärsyttäviä, etten voinut täydestä sydämestä toivoa perheelle parempaa onnea Majakkasaarella. Esimerkiksi Muumipappa oli mielestäni raivostuttava kaikessa itsekkyydessään, aivan kuin ainoastaan hänellä olisi ollut merkitystä. Ymmärrän kyllä hyvin tuon turhautumisen tunteen, joka syntyy, kun tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kuitenkin Muumipapan kohdalla tämä piirre oli mielestäni viety liian pitkälle.

Teos olisi voinut toimia paremmin, jos olisin lukenut sitä seesteisemmässä mielentilassa vaikkapa juuri meren rannalla. Muuttohässäköiden ja muiden kiireiden lomassa kirjasta tuli ehkä esiin kunnolla vain sen heikoimmat ja ärsyttävimmät puolet. Teoksessa ei tuntunut tapahtuvan mitään, vaan juoni junnasi paikoillaan. Rauhallisemmassa tilanteessa olisin ehkä voinut keskittyä paremmin siihen muutokseen, mikä kirjan aikana tapahtui muumien sisimmässä.

Kaikesta huolimatta Muumipappa ja meri ei ole mielestäni täysin läpimätä teos. Se on oiva pohja mietiskelylle identiteeteistä ja omasta roolista niin perheen keskuudessa kuin maailmassa. Minä taisin vain lukea sen väärällä hetkellä.

 ★★★

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (alkup. Pappan och havet, 1965)
Suomentanut: Laila Järvinen
WSOY, 1965 (kuvassa näkyvä painos 2010)
186s. 

torstai 5. syyskuuta 2013

Elokuun kooste



Elokuussa minä...

Luin 1 kirjan:
Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Ostin ja sain yhteensä 4 teosta: 
Irvine Welsh: Trainspotting
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi
Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Niin sitä ollaan eletty syyskuuta jo viisi päivää. Elokuu taisi olla kiireisin kuukausi hetkeen, mutta ei se syyskuukaan rennolta näytä. Elokuussa ehdin muun muassa käydä Lontoossa ja muuttaa toiseen kaupunkiin. Elämä turkulaisena on alkanut hyvin, vaikka opiskelu onkin vielä sekavaa ja uusi asunto täynnä banaanilaatikoita. No, onneksi ensimmäisen vuoden opiskelijalle sallitaankin pienoinen hukassa olo ja jos asunnon sotkuisuus ahdistaa, voi aina paeta vaikka kauniin Aurajoen rannalle kävelemään tai kahville Elegiaan. Ah, ihana Turku.

Blogiin kiireisyys tosin vaikutti negatiivisesti, sillä en ehtinyt lukea kuin yhden teoksen kokonaan ja blogatakin ainoastaan neljä kertaa. Ikuisuusprojektini Anna Karenina on edelleen kesken, mutta uskon vakaasti saavani sen tämän kuun aikana luetuksi. Alkavat koulutyöt haittaavat varmasti vapaa-ajan lukemista, mutta enköhän löydä jostain aikaa myös koulukirjojen ulkopuolisille teoksille.

Elokuussa hankin kaksi teosta, Irvine Welshin Trainspottingin sekä Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita. Trainspotting oli löytö Lontoosta ja muuten ainoa kirja, jonka matkalta ostin. Olen kyseisen teoksen lukenut monia vuosia sitten suomenkielisenä ja rakastunut siihen niin palavasti, että teos oli ehdottomasti hommattava myös omaan hyllyyn. Saa nähdä, kuinka minulta sujuu kirja alkuperäiskielellä, ainakaan ensimmäiset sivut eivät hirveän sujuvilta näyttäneet. Harrisin kirjan minä puolestaan jo omistankin, mutta pokkariversiona ja ruotsinkielisenä. Nyt kirja löytyy omasta hyllystä myös kovakantisena ja suomenkielisenä, sillä voi olla, etten tuota ruotsinkielistä jaksa kahlata läpi ollenkaan.

Elokuussa vietin myös syntymäpäiviäni ja sain lahjaksi kaksi kirjaa, Katherine Pancolin Kilpikonnien hitaan valssin sekä Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan. Pancolin teos on jatkoa ihastuttavalle Krokotiilin keltaisille silmille, enkä malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan Joséphinen tarinaa eteenpäin. Soitellaan, soitellaan jatkaa luultavasti Sophie Kinsellan taattua tyyliä. Vaikka minua välillä vähän nolottaisikin myöntää, että pidän Kinsellan kirjoista, ovat ne mielestäni hömppäkirjallisuuden parhaimmistoa. Tätä naisen viimeisintä suomennettua teosta luen varmasti ainakin silloin, kun elämä potkii päähän ja vakavammat kirjat vain masentavat.