Sivut

tiistai 31. lokakuuta 2017

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Ada Gootti #2)


Blogi on pyörinyt viime päivinä vähän huomaamatta Halloween-teeman ympärillä (johtunee osaksi noista Candy corn -karkeista, joita löysin viimein kaupasta). Chris Riddellin kirjojen lisäksi luin eilen loppuun yhden kauhuteemaisen sarjakuvateoksen, joka ei nyt harmikseni enää Halloweeniksi ehdi, mutta josta aion siitä huolimatta kirjoittaa lisää myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin sen verran huima lukukokemus. 

Ada Gootin kotona Kalmatollon kartanossa on puolestaan palattu arkeen edellisen osan tapahtumien jälkeen. Ada harjoittelee kotiopettajattarensa kanssa miekkailua katon huipulla öisin ja tapaa ystäviään ruokailun merkeissä aamuisin. Pian aletaan kuitenkin suunnitella uutta suurtapahtumaa: Täysikuukestejä. Kartanoon kokoontuu leipureita, maalareita ja viihdyttäjiä ympäri maailman. Tälläkään kerralla ei vältytä ilkeiltä juonilta, joita Ada ja ystävät pääsevät taas ratkomaan. Sivujuonena on hiiren haamun sijaan rakkaushuolista kärsivä, kaapissa asuva karhu.

Ensimmäinen harmituksen aihe liittyy siihen, että tarinan huippukohtana on jälleen suuret juhlat. Joka puolella hössötetään ja hulistaan, eikä lukijakaan tunnu pääsevän tästä rauhaan. Juhlat toki tarjoavat oivan tilaisuuden juonitteluille, mutta itse olisin halunnut näyttämöksi jonkin arkisemman tapahtuman. Se olisi tuonut vastapainoa edellisen osan kinkereille.

Ensimmäinen osa, Ada Gootti ja hiiren haamu, innoitti minut ylistämään tarinan runsasta intertekstuaalisuutta. Nyt täytyy vähän pyörtää puheita, sillä tässä osassa viittausten määrä alkaa mennä yli. Tarinan käänteitä on ajoittain vaikea seurata, ja jo lukuisten hahmojen muunnelluissa ja monimutkaisissa nimissä menee sekaisin. En oikeastaan lopulta yrittänyt enää edes pysytellä kärryillä siinä, kuka kukin on, enkä tiedä, miten tällainen palvelee lapsilukijoitakaan. Viittauksia olisi saanut karsia todella isolla kädellä.

Sijoitin ensimmäisen osan jonnekin 1700-1800-luvun taitteeseen, ja ainakin lehtileikkeissä olevien päivämäärien mukaan tämä osa sijoittuu sinne myös. Tuntuu, että viitteissä ajankuva ei kuitenkaan näy, sillä tarinassa seikkailevat (jos tunnistin oikein) mm. kokki Gordon Ramsey, sekä bändit Simon & Garfunkel ja Belle & Sebastian. Viitteet on ryhmitelty kotiopettajariin, kokkeihin, maalareihin, mutta itse olisin kaivannut vielä harkitumpaa rajausta vaikkapa aikakauden tai maan mukaisesti (brittiläiset tekijät ja teokset tms.).

Purnattavaa löytyi tällä kertaa edellistä enemmän, mutta sarja on toki edelleen ihastuttava. Yhtenä positiivisista puolista voisin mainita sen, että tytöt ja naiset nostetaan tarinassa näyttävästi esille. Ada on kaikkien sankari, ja maalauksissa ja muissa taideteoksissa vanhat sukupuoliroolit ovat kääntyneet päälaelleen (nuorukaiset ovat nyt niitä, jotka esimerkiksi tuijottelevat kuvaansa vedestä).

Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit on vauhdikas ja viihdyttävä teos rohkeine päähenkilöineen. Seuraavaksi odotan uteliaana ainakin sitä, millainen hahmo lukijoille esitellään hiiren haamun ja rakkausongelmaisen karhun jälkeen sarjan kolmannessa osassa.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Goth Girl and the Fete Worse Than Death, 2014)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2016
212s.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottilia #2)


Ottilia-sarjan toisessa osassa Ottilia ja Mauri-herra tutustuvat Seela-nimiseen tyttöön ja tämän lemmikkiin. Ottilia saa kuulla, että Seela käy "erilaisesti lahjakkaiden koulua", ja pyytää itsekin vanhemmiltaan luvan lähteä kouluun. Niin Ottilia ja Mauri-herra matkustavat vuoren huipulle kartanomaiseen oppilaitokseen, jossa oppilaita kannustetaan keksimään omat erilaiset lahjansa.

Tarina alkaa arkisesti, mutta jännitys hiipii mukaan, kun selviää, että koulussa kummittelee. Öiseen aikaan kuuluu aavehevosen kavioiden kopsetta ja taideteoksia tuhritaan. Ottilia ja Mauri-herra saavat syyt niskoilleen, mutta parivaljakko ei vähästä lannistu, vaan päättää selvittää kummittelun alkuperän.

Edellisen osan kohdalla pohdin sitä, miten Riddellin Ottilia- ja Ada Gootti-sarjat eroavat toisistaan. Ada Gootin ensimmäinen osa iloitteli runsailla intertekstuaalisilla viittauksilla kirjallisuuteen, mutta Ottiliasta ne jäivät uupumaan. Tämä kuitenkin muuttuu tässä toisessa osassa, sillä niin kummitustarinoista kuin kartanon henkilökunnan parista on löydettävissä viitteita toisiin kirjallisiin teoksiin, kuten vaikkapa Mary Shelleyn Frankensteiniin.

Kirjan vallitsevina aiheina ovat omien lahjojen löytäminen ja koti-ikävän käsitteleminen. Ottiliaa ei onnista missään koulun hänelle tarjoamassa lajille, kuten lautasten pyörittämisessä tai origamien taittelussa verhoihin, mutta hän löytääkin erityistaitonsa muualta. Ottilian uusi ystävä ei puolestaan viihdy koulussa, vaan kaipaa kotiin, vaikka siellä hänen kiireisillä vanhemmillaan ei ole hänelle aikaa.

Pidin tästä osasta enemmän kuin ensimmäisestä, Ottilia ja keltainen kissa. En osaa sanoa, oliko osasyynä juuri tuo intertekstuaalisuuden lisääntyminen, jota kautta tarinaan saatiin uusia mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tarina on ylipäätään kiinnostavampi: unohdetaan tuttu kotiympäristö ja poistutaan kaupungista eristyneeseen kartanoon. Aiheet, etenkin omien lahjojen löytäminen, ovat aika perinteisiä, mutta mielestäni niitä on käsitelty kekseliäillä tavoilla. Miten eri tavoin lapset esimerkiksi ilmaisevat koti-ikäväänsä?

Jännittävien tapahtumien johdosta Ottilia menee kouluun soveltuu paremmin kuin hyvin parhaillaan olevaan Halloween-viikonloppuun! Ei kuitenkaan huolta, tarina on edelleen lapsille mainiosti sopiva.

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottoline Goes to School, 2008)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2017
170s.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen


Haruki Murakamin toteava, ylimääräisestä riisuttu kirjoitustyyli on minulle tuttua ja turvallista. Aina sitä alkaa väistämättä ikävöimään, jos kirjailijan teosten lukemisesta on kulunut kauan aikaa. Edellisen romaanin kansien sulkemisesta on kai jo muutama vuosi, ellei mukaan lasketa Maailmanloppua ja ihmemaata, jota olen kummallisen köyhin tuloksin yrittänyt lukea toissa kesästä saakka. Kirjailijan uusimman suomennoksen, Rajasta etelään, auringosta länteen, sain kuitenkin jälleen vaivatta luettua loppuun. Se muistutti minua taas siitä arvoituksellisuudesta ja suruviritteisyydestä, joka niin usein kirjailijan teoksissa on läsnä ja joka minua niissä kiehtoo.

Hajime löytää elämänsä rakkauden jo lapsena. Tyttö laahaa toista jalkaansa ja on kasvanut yksilapsisessa perheessä, kuten Hajime. Hajime on kuitenkin liian nuori ilmaistakseen tunteitaan, ja vähitellen heidän välinsä etääntyvät. Hajime kasvaa, kohtaa muita naisia, menee naimisiin ja saa lapsia. Yllättäen ensirakkaus kuitenkin palaa hänen elämäänsä ja saa hänet kyseenalaistamaan päätöksiään.

Romaani kuvaa elämää, jossa kaikki on hyvin, mutta josta siitä huolimatta puuttuu jotain merkittävää. Kun Hajimelle tulee tilaisuus täyttää tuo puute, hän alkaa miettimään niitä päätöksiä, joita elämässä tehdään: päätöksiä, joita ei olisi pitänyt tehdä ja päätöksiä, jotka vastavuoroisesti olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Tulisiko hänen pitäytyä turvallisessa asemassa vai ottaa hyppy tuntemattomaan?

Murakamin toisen teoksen, Värittömän miehen vaellusvuosien, tapaan myös tässä romaanissa kertojahahmolla on jokin poikkeva piirre. Värittömän miehen vaellusvuosien Tsukurulla se on väritön nimi, joka erottaa hänet ystävistä, joiden kaikkien nimet tarkoittavat jotain väriä. Hajime tulee puolestaan yksilapsisesta perheestä, mikä on vielä hänen lapsuudessaan 50- ja 60-luvuilla harvinainen asia. Tämä piirre määrittää kertojahahmoja ja heidän kohtaloitaan - tai niin he ainakin itse kokevat asian. Tsukuru kuvittelee värittömyytensä olevan syynä ystävien etääntymiseen hänestä, Hajime taas ajattelee olevansa sisaruksettomana hemmoteltu ja itsekäs ja siten ajautuvansa aina loukkaamaan toisia ihmisiä. Tämän voisi nähdä niin, että kertojat ajattelevat tiensä olevan ennalta määritetyn, ja huolimatta päätöksistä, joita he tekevät, ovat he voimattomia tältä tieltä poistumaan.

Rajasta etelään, auringosta länteen sisältää muitakin Murakamille tyypillisiä elementtejä. Tarinat kietoutuvat usein jonkin kappaleen ympärille, ja tässä se on otsikon viittaama Nat King Colen "South of the Border". Kappale on Hajimelle merkityksellinen, sillä sitä hän ja hänen ensirakkautensa kuuntelevat lapsina. Tarina myös alkaa, kuten kirjailijan teokset yleensä, realistisena. Jossain välissä raja toden ja uskomattoman välillä kuitenkin aina vääjäämättä hämärtyy. Tämänkin romaanin kohdalla voi miettiä, tapahtuvatko asiat todella kirjan todellisuudessa vai ovatko Hajimen voimakkaat mielenliikkeet saattaneet värittää niitä tai johtaa jopa kokonaan niiden keksimiseen.

Parasta romaanissa on tunnelma, joka ajoittain muuttuu todella nopeasti. Tarinan sävy saattaa olla pitkään rauhallinen ja unenomainen, kunnes sen katkaisee yhtäkkiä jokin outo, hieman pelottavakin kohtaus. Viipyilevään, arkiseen juonenkulkuun poikkeamia tuovat muun muassa salapoliisitarinamainen varjostaminen, sekä kohtalokkaalla tavalla muuttuneen entisen tyttöystävän kohtaaminen.

Rajasta etelään, auringosta länteen on kuvaus elämän hiuksenhienoista rajoista ja niiden ylityksistä. Tarina värittyy menetyksillä ja kaipauksella, loukkaavilla teoilla ja niiden seurauksilla, sekä nuoruusaikojen muisteluilla. Taustalla on ohimennen mainittuna yhteiskunnallista, sotien jälkeistä myllerrystä, jossa Hajime on osallisena ensin opiskelijaliikkeen kautta, sitten aiemmin halveksimansa kapitalistisen järjestelmän. 

Mitä enemmän romaania pohdin tätä bloggausta kirjoittaessani, sitä enemmän saan siitä irti. Teosta on kuitenkin hankala arvostella: se ei ole lainkaan huono, mutta siitä ei myöskään tullut minulle yhtä rakasta ja unohtumatonta kuin vaikka Kafkasta rannalla.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (No Minami, Taiyõ No Nishi, 1992)
Suomentanut: Juha Mylläri
Tammi, 2017
230s.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kesken jäi: Rainbow Rowellin Landline


Rainbow Rowellin voisi ajatella olevan yksi luottokirjailijoistani. Ainakin hän on kirjoittanut omasta mielestäni taidokkaita ja samaistuttavia nuortenkirjoja. Ne ovat olleet kekseliäitä fantasiaseikkailuja (Carry On), ajankohtaisia aiheiltaan (Fangirl) ja kipeän suloisia (Eleanor & Park). Tällä kertaa halusin poikkeuksellisesti kirjoittaa vähän vähemmän onnistuneesta lukukokemuksesta.

Hieman 30 Rock -sitcomia muistuttava Landline kertoo aviokriisistä ja komediasarjan tekemisestä. Georgie ja hänen  käsikirjoittajakollegansa ovat lähellä luomansa tv-sarjan menestystä, eikä Georgiella ole pitkiin aikoihin ollut tarpeeksi aikaa perheelleen. Ainakaan miehensä Nealin mielestä. Vaikka päähahmot ovat neljänkympin tienoilla, mukana on Rowellille tutusti paluuta myös nuoruuden aikoihin. Kaiken keskiössä on taianomainen keltainen lankapuhelin, jonka Georgie löytää äitinsä luota.

Rowellin teoksissa on paljon yhtymäkohtia. Hän kirjoittaa usein nuoruuden ja kasvamisen kipukohdista ja yhdistää ne populaarikulttuuriin, kuten tässä tv-sarjoihin ja sarjakuviin. Tuttu tyyli ei kuitenkaan pelasta, kun tarinasta puuttuu terä. Kaavamainen "päivät toimistolla, illat puhelimessa" -juonikuvio puuduttaa, loppuratkaisu vaikuttaa alusta saakka yllätyksettömältä (voin toki olla väärässä, enhän ikinä päässyt loppuun), eikä mikään pidä jännitteitä yllä. Hahmot ovat valjuja ja heidän vitsinsä pitkäveteisiä.

Jätän kirjat nykyisin aika helposti kesken. Tapaan lukea ensimmäisen luvun ja se on sitten siinä, ellei kirjassa ole mitään kiinnostusta herättävää. En siis oikein käsitä, miten sain luettua tätä puoleen väliin saakka. Jouduin kyllä pitämään itselleni preppauspuheita lukemisen edistämiseksi, mutta aikani tätä tehtyäni tulin järkiini. Eivät kaikki hyviä, jopa loistavia, romaaneja kirjoittaneen kirjailijan teokset ole välttämättä yhtä onnistuneita - eikä niitä tarvitse kituuttaa loppuun asti.

Tästä takaiskusta huolimatta suosittelen kolmea ensimmäisenä mainitsemaani nuortenkirjaa edelleen hyvin lämpimästi.

Rainbow Rowell: Landline
St. Martin's Press, 2014
310s.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kirjamessutunnelmia viikonlopulta



Odotetut Turun Kirjamessut alkoivat perjantaina 6.10, ja itse saavuin paikalle hieman ennen kahtatoista aamupäivällä. Heti ensimmäisenä kiirehdin Fiore-lavalle kuuntelemaan keskustelua lasten- ja nuortenkirjojen sateenkaariteemoista. Keskustelemassa olivat kirjailijat Tittamari Marttinen & Siri Kolu, tutkija Heta Mulari, Tämän kylän homopoika -blogista tuttu Eino Nurmisto, sekä haastattelijana toiminut Sari Miettinen, Suomen Queer-tutkimuksen seuran puheenjohtaja. Keskustelu oli avartavaa. Mieleeni jäivät erityisesti se, että sateenkaariteemoista kirjoittaminen ei ole ainoastaan kirjan mahdollinen aihe, vaan sen avulla nostetaan esiin ihmisyyden eri kirjoja. Myös samaistuminen koettiin tärkeänä: sen tunteen antaminen nuorille lukijoille, etteivät he ole yksin.

Keskustelun jälkeen tarkastelin messujen kirjatarjontaa. Päivän ainoa täysihintainen ostos oli Saara Henrikssonin uutuusromaani Syyskuun jumalat, jonka ostamista olin etukäteen pohtinutkin. Loput neljä teosta olivat aktikvariaattien puolelta. Ostin Khaled Hosseinin Leijapojan, Riikka Pulkkisen Rajan, Agatha Christien Roger Ackroydin murhan, sekä Douglas Adamsin viisiosaisen Linnunrata-trilogian, joka minun on pitänyt iät ja ajat lukea. Saatoin vähän pelästyä, että mihin tässä vielä joudutaan seuraavien messupäivien aikana, jos ensimmäisenä päivänä ostossaldo on jo tällainen. Sain kuitenkin Twitterissä useita lohdutuksia tilanteen hyvyydestä, sekä tiedon, että joillakin kirjasaalis oli vielä suurempi!

Ohimennen kirjaostoksia tehdessä päädyin kuuntelemaan jälleen Fiore-lavalla käydyn keskustelun siitä, onko kiroilu sopivaa nuortenkirjoissa. Kirjailijat Ilkka Auer ja Mervi Heikkilä keskustelivat Haamu Kustannuksen Tiina Hautalan johdolla romaaneistaan ja nuortenkirjoissa esiintyvistä kirosanoista. Kiroilun suhteen tunnuttiin olevan positiivisella kannalla, kunhan sitä ei esiintyisi jokaisessa lauseessa ja kunhan se tulisi luonnostaan.


Lauantaina pidin välipäivän messuilusta ja tein oppimispäiväkirjaa (lue: leivoin omenapiirakan). Messuilu jatkui jälleen sunnuntaina, heti puoli yhdentoista jälkeen aamulla. 

Kun perjantaina vietin enemmän aikaa kirjoja katselemalla ja ostelemalla, sunnuntai kului kirjailijahaastatteluja ja -paneeleja kuunnellen, sekä messujen ruokapuolta koluten. Ensimmäiseksi kävimme kuuntelemassa Kallaksessa, kun Jani Saxell, Katja Kaukonen ja Saara Henriksson kertoivat itäiseen Eurooppaan sijoittuvista maagisista teoksistaan. Kaukonen kertoi ammentavansa tarinaansa historiasta, sillä sitä on hänen mielestään helpompi ymmärtää kuin nykyhetkeä. Saxell ja Henriksson tuntuivat olevan keskenään samaa mieltä siinä, että ajankohtaiset aiheet inspiroivat heidän kirjoittamistaan.

Itäisen Euroopan jälkeen vuorossa oli Saksa. Roman Schatz kertoi uudesta Asevelipuolet-teoksestaan, joka valottaa muun muassa sitä, miten eri tavoin suomalaiset ja saksalaiset näkevät toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat. Schatzin kertomista eroista mieleeni jäi etenkin se, että suomalainen jokamiehenoikeus on saksalaisille tuntematon asia.

Haastattelujen välissä oli aikaa tutustua ruokamessujen antiin. Pääsin maistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni heinäsirkkaa! Rehellisesti sanottuna maku ei ollut lainkaan paha, mutta koostumus sen sijaan tuntui kammottavan rusahtelevalta. Tuntuu myös, että minulla on vielä näin seuraavana päivänäkin sirkanjalka kurkkua kutittelemassa.

Sunnuntain mielenkiintoisimmassa paneelissa kirjailijat Marko Hautala, Tiina Raevaara ja Hanna Morre keskustelivat siitä, mikä kauhukirjailijoita pelottaa. Hautala määritteli pelkonsa kohteeksi nimettömän ja häilyväisen kauhun. Toisin kuin Morrelle, Hautalalle ei esimerkiksi kauhuelokuvien katsominen tuota ongelmaa. Morre ja Raevaara olivat samaa mieltä, että pahinta kauhussa on odotus: se, että tietää jotain pahaa tapahtuvan pian. Raevaara lisäsi tähän, että pahinta hänelle itselleen on kauhuntunne itsessään: se hetki, kun alkaa pelkäämään. Keskustelu oli innokasta ja polveilevaa, jopa hieman kylmäävää! Olisin voinut kuunnella aiheesta lisää vaikka kuinka pitkään, ja keskustelun loputtua olikin pakko käydä ostamassa Marko Hautalan ja Brocin sarjakuvateos Varpaat. Myös Raevaaran ja Morren teoksia olisi tulevaisuudessa mielenkiintoista lukea, jos vain uskallusta löytyy.
 

Sunnuntain erikoisuutena oli Cosplay-päivä, ja ilahduttavan moni kävijä olikin pukeutunut sen mukaisesti. Me asua vailla olevatkin pääsimme kokeilemaan Bard & Jesterin pisteellä steampunk-henkisiä asusteita (kts. oikea yläkulma). Pukeutuminen huipentui Cosplay-kisaan messukeskuksen Auditoriossa. Kisan tuomareilla tuntui olevan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia lopullisen voittajan päättämisessä, eikä ihme, upeita asuja oli paljon. Omia suosikkejani olivat muun muassa Iso Paha Susi, Harry Pottereista tuttu Sibylla Punurmio, sekä voittajaksi valikoitunut Venom.

Messuista tulen muistamaan pitkään juuri Cosplay-päivän, sirkansyönnin ja jo ennen messuja paljon huomiota Twitterissä saaneen klassikkokirjojen hauskan tiivistämisen. Muistan myös ystävällisen ja lämpimän tunnelman ja lukuisat kohtaamiset muiden kirjaystävien kanssa. Kokonaisuus oli niin hyvä, että edes se ei harmita paljon, etten koskaan päässyt salaperäiseen Tekstiretriittiin tai että kirjaostossaldoni jäi lopulta vaivaiseen kuuteen (perjantaiset pelot olivat siis aivan turhia, hah).

Suuri kiitos messujen järjestäjille!

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sarjakuvavinkki: Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti


Aikuisuus on myytti on yhdysvaltalaisen Sarah Andersenin osaksi omaelämäkerrallinen sarjakuva. Vaikka kansikuva ehkä vähän hämää, kyseessä ei ole lastenkirja, vaan parikymppisen nuoren naisen elämää kuvaava teos. Siihen kuuluu kumppani, kissoja ja kansikuvassakin näkyvä kani, joka toimii usein päähenkilön omantunnonäänenä (ja joka jää yhtä usein kuulematta).

Sarjakuvasta huokuu rakkaus eläimiin ja inho ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita kohtaan. Tarinoissa katsellaan mielellään Netflixiä, kääriydytään peittokasoihin ja syödään herkkuja. Niissä kuvataan mm. sitä, millaista on kuunnella listahittejä ja ymmärtää järkyttyneenä, että artisti on itseä nuorempi, ja tuntea siten olonsa vanhaksi (voitte vain kuvitella millainen mummo-olo minulla on nyt, kun sain selville, että tämä sarjakuvantekijä on minua kaksi vuotta nuorempi!!).

Tämä teos on helppolukuinen, hauska ja ihanan samaistuttava. Se kuvaa inhimillisesti elämään kuuluvia noloja ja vaivaannuttavia hetkiä. Se on ajankohtainen ja kantaaottava kuvatessaan niin sosiaalista mediaa kuin nuorten kokemia ulkonäköpaineita. Aiheet ovat arkisia: kuukautiset, rapistuneet kynsilakat (huom. katso kuva!) ja muiden ihmisten kohtaaminen.

Tämä sarjakuva on introverteille ja vaivaantuneille ihmisille. Kaikille, jotka joskus häpeävät tekemiään asioita ja miettivät niitä vielä vuosikymmenten päästä, ja kaikille, joista joskus tuntuu siltä, ettei elämänhallinta mene nyt ihan suunnitelmien mukaan. Otsikon mukaisesti tämä on kaikille niille, joille aikuisuus on edelleen myytti.


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti: "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is A Myth: A "Sarah's Scribbles" Collection, 2016)
Suomentanut: Aura Nurmi
Sammakko, 2017
109s.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Tärppejä Turun Kirjamessuille 2017



Ei enää kuin jokunen päivä Turun vuotuisiin Kirjamessuihin! Tänä vuonna pääteemana on mikäs muukaan kuin 100-vuotisjuhlaansa viettävä Suomemme. Olen itse käynyt messuilla vuodesta 2013 saakka, ja tämä vuosi on ensimmäinen bloggaajapassin kanssa.

Vielä en tiedä, minä päivinä olen tällä kertaa messuille menossa, mutta siitä huolimatta olen merkinnyt muistiin mielenkiintoisilta vaikuttavia ohjelmia jokaiselta kolmelta päivältä. Kaikkiin ohjelmiin tuskin ehdin (paikanpäällä suunnitelmat tuppaavat aina vähän muuttumaan), mutta yritys on kova! Omia messutunnelmiani voi seurata niin Twitteristä kuin Instagramista, linkit profiileihin löytyvät sivupalkista. Kirjamessujen viralliset hashtagit ovat puolestaan #kirjamessut ja #montaääntä.


PERJANTAI

12:00-12:40 (Fiore A-halli) Omaa itseä rakentamassa: sateenkaariteemat lasten- ja nuortenkirjallisuudessa
Tärkeä teema, jota käsittelevistä nuortenkirjoista itselleni tulevat ensimmäisenä mieleen Salla Simukan teokset. Kiinnostavaa tutustua aiheeseen nyt laajemminkin.
  
16:30-16:45 (Tekstiretriitti 1. krs) Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Tämä romaani tuli juuri luettua ja blogattua. Mielenkiintoista kuulla kirjailijan ajatuksia teoksesta livenä, muuten kun olen jättänyt puhetta herättäneet haastattelut vielä lukematta.
  
17:00-17:20 (Agricola A-halli) Murhamysteeri kirjallisuudenopiskelijoiden Lundissa
Murhamysteeri? Kirjallisuudenopiskelijat? Say no more! Mattias Edvardsson kertoo teoksestaan Melkein tosi tarina, jota on messuohjelman mukaan verrattu Donna Tarttin menestyskirjaan Jumalat juhlivat öisin.

17:40-18:00 (Kuisti B-halli) Kun kääntäjän työ huomataan
Jaana Kapari-Jatta on tehnyt loistavaa työtä suomentaessaan niin Harry Pottereita kuin muita kirjoja (huomatkaa hänen suomentaneen mm. äskettäin lukemani Ada Gootti- ja Ottilia-kirjat!). Potter-fanina ja kääntämisestä yhä enemmän kiinnostuneena tämä keskustelu on pakko kuulla.


LAUANTAI

10:20-11:00 (Jukola 2. krs) Unohtuneet kirjat
Messuohjelmassa ei valitettavasti löydy tästä juuri enempää infoa, mutta otsikon perusteella ohjelma vaikuttaa hyvältä. Tämä herättää ainakin itselleni heti kysymyksiä, kuten millaiset kirjat jäävät unohduksiin / mitä tapahtuu kirjoille, joita kukaan ei enää lue / millä tavoin unohtuneita kirjoja voitaisiin nostaa uudestaan esille?
   
14:20-14:40 (Jukola 2. krs) Perkele!
Kirosanojen kääntämisestä kertomassa suomentaja Juhani Lindholm. Tässä taas sellainen aihe, jota ei ole koskaan aiemmin tullut sen kummemmin miettineeksi. Kiinnostavaa!

  17:00-17:30 (Onerva 2. krs) Jaetut ilot ja surut - Missä kirjoittajat kohtaavat
Kirjailijoiden yhteisöllisyydestä. Tuntuu, että ollaan tultu kauas siitä ajatuksesta, että kirjailijat tekisivät työnsä täysin yksin jonkin kuplan sisällä. 

Messualueen tapahtumien ulkopuolella minua kiinnostaa kovasti Pienen Kirjapuodin la-su klo 8:30-9:30 järjestämä runousaamiainen. Paikalla on silloin mahdollista kuulla mm. Johanna Venhon ja Tommi Parkon lausumia runoja aamiaista syödessään.


SUNNUNTAI

11:00-11:30 (Kallas) Itäinen Eurooppa mystisyyden ja realismin rajamailla
Jani Saxell, Katja Kaukonen ja Saara Henriksson kertomassa itäiseen Eurooppaan sijoittuvista romaaneistaan. Etenkin Henrikssonin teos on hypellyt viime aikoina joka paikasta silmieni eteen, ja nyt onkin mahdollisuus kuulla siitä lisää.

14:20-15:00 (Eino 2. krs) Mikä kauhukirjailijaa pelottaa?
Aiheesta keskustelevat kirjailijat Marko Hautala, Hanna Morre ja Tiina Raevaara. Kauhu on ollut genrenä itselleni aikaisemmin lähellä sydäntä (nyt olen muuttunut hieman pelkurimaisemmaksi), siksi keskustelu voisi olla mielenkiintoinen. Onko aiheita, joita kauhukirjailijat välttelevät, koska ne ovat heillekin liian pelottavia?  

16:20-17:00 (Jukola 2. krs) Miten kirjani ovat kuolleet?
Kirjan elämänkaari ja monet kuolemat. Keskustelemassa kirjailijat Juha-Pekka Koskinen ja Anne Leinonen.

Sunnuntain kohokohta taitaa olla lisäksi Cosplay-asukilpailu ja voittajan julistus klo 15:00-15:40 Auditoriossa. Sunnuntaina cosplay-asuihin pukeutuneet vieraat pääsevät messuille ilmaiseksi, ja toivonkin kovasti, että mahdollisimman moni ottaa osaa pukeutumiseen. Itse harmikseni ujostelen vähän cosplay-asuihin pukeutumista, enkä tällä aikataululla ehdi keksiä hyvää hahmoa muutenkaan, joten taidan saapua omana (tylsänä) itsenäni paikalle myös sunnuntaina.




En ole oikeastaan ikinä messuille lähtiessäni miettinyt etukäteen, mitä haluan ostaa kotiin. Siitä huolimatta joka kerta on jotain myös tarttunut mukaan. Yllä näkyvät ostokset ovat viime vuodelta, jolloin kiertelin Kirjamessujen lisäksi samaan aikaan järjestetyillä (kuten tänäkin vuonna!) Ruoka- ja Viinimessuilla. Täytyy myöntää, että viime vuoden löydöt olivat kyllä ekstrahyviä, jokainen ostoksista on nyt Knausgårdia ja Smithiä lukuun ottamatta joko luettu, syöty tai muuten käytössä. Toivottavasti ostokset osuvat myös tänä vuonna kohdilleen! Ainakin Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat on alkanut kiinnostaa sen verran, että pohdin sen ostamista messuilta.

Oletteko te tulossa Turun Kirjamessuille tänä vuonna? Millaisia suunnitelmia teillä on messujen ohjelmiston tai ostosten suhteen?

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa


Muistanette varmaan, kun joitakin postauksia sitten esittelin Kalmatollon kartanossa asustavan hurmaavan Ada Gootin? Ottilia ja keltainen kissa on Chris Riddellin toisen lastenkirjasarjan avausosa, joka jatkaa kirjailijalle ominaisella humoristisuudella, taidokkailla kuvituksilla ja mielenkiintoisilla yksityiskohdilla.

Ottilia ja keltainen kissa kertoo Ottilia-tytöstä, joka elää Ison Kaupungin Pippurimyllytalossa. Hänen tehtävänään on pitää huolta vanhempiensa matkoilta tuomista erilaisista kokoelmista, kuten kuumavesipullokokoelmasta ja meteoriittikokoelmasta. Esineiden hoitamisen rinnalla Ottiliaa kiinnostaa "visaisten pulmien ratkominen ja ovelien suunnitelmien laatiminen". Ottilia pääsee tositoimiin, kun naapurustosta alkavat katoamaan niin sylikoirat kuin näiden omistajien korut. Jäljet johtavat lopulta keltaisen kissan luokse.

Ottilian tarina sijoittuu Adan 1700-1800-lukujen vaihteen sijaan 2000-luvulle, ja tarina tuntuu jo heti tämän vuoksi tavanomaisemmalta. Mukana ei ole eriskummallisia kotiopettajattaria tai haamuja, vaan tuttuja kissoja ja koiria. Rikoksen selvittämisen lomassa kuvataan Ottilian ja karvaisen Mauri-herran arkea, johon kuuluu perinteinen aamupuuro ja kaakao, sekä Ottilian vanhempien palkkaamat siivous- ja ruokapalvelut.

Ottiliasta ja keltaisesta kissasta puuttuvat kirjallisuusviittaukset, jotka puolestaan tekivät Ada Gootin tarinasta omasta mielestäni niin merkittävän ja mieleenpainuvan. Myös Ottiliassa on kuitenkin vire, joka ehkä kirjallisuusviittausten tapaan saattaa aueta paremmin vanhemmille lukijoille. Ottilian vanhemmat ovat koko tarinan ajan matkoilla, ja Ottilia ja Mauri-herra asuttavat kotia kahdestaan. Tarinasta huokuu yksinäisyys kummankin hahmon kohdalla. Ottilia kaipaa vanhempiaan ja Mauri-herra puolestaan kiireisen Ottilian seuraa ja huomiota. Tunnelma muuttuu kuitenkin tarinan edetessä jälleen iloiseksi, ja hahmotkin tulevat uudella tavalla tietoisiksi ystävien ja perheen tärkeydestä.

Chris Riddell on onnistunut luomaan kaksi omannäköistä ja ihastuttavaa lastenkirjasarjan aloitusta, joissa seikkailut yhdistyvät hahmojen arkielämään. Vaikka itse miellyin hiukan enemmän Ada Gootin tarinaan, aion jatkossa seurata myös Ottilian matkaa.

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa (Ottoline and the Yellow Cat, 2007)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2017
171s.

torstai 14. syyskuuta 2017

Shari Lapena: A Stranger in the House


On tapahtunut auto-onnettomuus, jonka seurauksena Karen Krupp on sairaalassa. Hän ei muista mitään onnettomuudesta tai sitä edeltävistä tunneista, mutta hänen kerrotaan ajaneen kovaa vauhtia punaisia valoja päin ja iskeytyneen autollaan sähkötolppaan.

Auto-onnettomuus ei kuitenkaan ole illan ainoa tragedia. Lähellä onnettomuuspaikkaa on tehty toinenkin rikos, johon poliisit nyt epäilevät Karenin liittyvän. Karen on maineeltaan puhtoinen, eikä toiminta sovi lainkaan hänen tyyliinsä. Aviomies Tom ja muut läheiset eivät enää tiedä mitä uskoa. 

A Stranger in the House on psykologinen trilleri, jossa on useita näkökulmia. Lukija ei voi tietää, kuka puhuu totta: onko Karen todella niin puhtoinen kuin väitetään tai löytyykö aviomiehen taustalta jotain hämärää? Luin aikaisemmin tänä vuonna Lapenan esikoisteoksen Hyvä naapuri (The Couple Next Door, 2016), jonka kohdalla muistan ihmetelleeni samaa kuin tässä, eli miksi myös poliiseille on annettu puheenvuoro. Kummallakaan kerralla se ei tuonut esiin mitään uutta, vaan toisti jo kerrottuja asioita.

Tämä uusin jännäri on parempi kuin edeltäjänsä, jonka suurelle suosiolle en itse oikein lämmennyt. Hyvässä naapurissa juonenkäänteiden määrä alkoi olla naurettava, mutta tämä teos pysyy kasassa ilman turhia sivujuonteita.

Tarinan lähtökohta ei ole tässä teoksessa kovin erikoinen. Olen ilmeisesti lukenut muistikatkoksiin liittyviä kirjoja vähän liikaa, kun aihe alkaa kyllästyttää. Teos paranee huomattavasti loppua kohden, kun keskivaiheen jumituksesta päästään yli ja juoni tiivistyy ja muuttuu yhä kierommaksi. Uskon, että en ole ainoa, kenelle lopetuksesta tulee mieleen eräs nimeltä mainitsematon, saman lajityypin tunnettu edustaja.

Teoksella on oma imunsa, ja se rikkoo raikkaasti ehkä jopa vähän perinteistä käsitystä uhriudesta. Kun hahmot ovat kuitenkin varsin hengettömiä ja miljöö tavanomainen, tästä jää puuttumaan se viimeistelevä elementti, jonka vuoksi tarina voisi jäädä pidemmäksi aikaa mieleen.

Shari Lapena: A Stranger in the House
Bantam Press, 2017
292s.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.
Näin sanoo mieheni, neljäkymmentä vuotta myöhässä.
-- 
Istumme siinä, tämä pöytä välissämme, tämä käsittämätön lause välissämme, kunnes mieheni lähtee töihin. Aivoissani natisee, kun asiat, kuvat ja nimet irtoavat paikoiltaan.

On ollut kiireitä, enkä ole ehtinyt purkaa yöpöydälle vähän huomaamatta ilmestynyttä pinoa kirjaston lainoja. Kaikki teokset ovat jostain syystä tuntuneet liian pitkiltä tai muuten epäsopivilta lyhyihin hetkiin luettavaksi. Selja Ahavan osin omaelämäkerrallisen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa otin lopulta lukuun siksi, että siitä on varaus, ja siksi, että se on pinon kirjoista ohuin. Ohuin, minkä kuvittelin tässä tapauksessa erheellisesti tarkoittavan nopealukuista ja siinä mielessä helppoa. No juu, olisi pitänyt muistaa, että pieni sivumäärä tai taiton väljyys harvoin korreloi sisällön helppouden kanssa.

Romaanin kertojan aviomies ilmaisee aamiaispöydässä halunneensa aina olla nainen, ja sillä hetkellä kaikki aiempi heidän yhteisessä elämässään, kaikki sanat ja kaikki muu mitä joskus oli, menettää äkkiä merkityksensä vaimon silmissä. Avioparin tarinan rinnalla kulkee kertomus Kristoffer Kolumbuksen merimatkoista Intian löytämiseksi. Tämä asettaa myös parin tarinan suurempaan historialliseen ja maailmanlaajuiseen kehykseen, johon kuuluvat etsimisen ja löytämisen teemat. Kun mies muuttuu vaimolle vieraaksi, vaimo yrittää vielä löytää miehensä luo. Hän yrittää löytää miehensä, joka oli, eikä tunne tätä hänen näkökulmastaan uutta henkilöä, joka miehen kehon on asuttanut.

Tämä on tarina muutoksista. Suhteen toinen osapuoli, vaimo, havainnoi, mitä hänen miehensä käy vähä vähältä läpi, ja miten nämä muutokset vaikuttavat heidän yhteiseen elämäänsä. Vaimo syöksee tarinan kertojana auki tuntemuksiaan laidasta laitaan: välillä hän yrittää ymmärtää ja käyttäytyä rauhallisesti, välillä hän sanoo ja vaatii asioita, joiden tietää itsekin olevan epäreiluja toista kohtaan.

Vaimoon olisi helpointa samaistua, tuleehan hän minä-kertojana lukijaa lähimmäs. Näkökulma on kuitenkin niin vaimon tuntemuksiin keskittynyttä, että se jopa etäännyttää. Vaimo ilmaisee suoraan rumat, suuren muutoksen hetkellä kuitenkin inhimilliset ajatukset, mutta tämän vuoksi sitä kaipaisi vastapainoksi myös suhteen toisen osapuolen mietteitä, jotka jäävät kuulematta. Tarinat muuttuvat sen mukaan, kuka niitä kertoo, kuten teoksessakin todetaan. Miten erilainen tarina olisi, jos sen kertoisi aviomies, miten erilainen jos vaimo.

Ahavan edellinen teos, Taivaalta tippuvat asiat (suosittelen!), on yksiä lempikirjojani ja omasta mielestäni suomalaisen nykykirjallisuuden parhaimmistoa. Jo kyseisessä teoksessa rakastuin Ahavan tapaan kirjoittaa, eikä tämä uusi romaani ole poikkeus. Kieli on niin kaunista, niin kaunista ja tarkkaa. Siihen imeytyy mukaan, näkee silmissään hetken aamiaispöydässä, kun mies kerää ilmaa sisäänsä ennen paljastustaan.

Tämä romaani keskittyy suurelta osin juuri kieleen ja kommunikaatioon. Miten kieli muuttuu ja jopa katoaa. Miten ilman kieltä, ilman tarkkaan sovittuja sääntöjä merkeistä voisi olla hankalaa ilmaista mitään. Miten pienilläkin kielen muutoksilla on merkityksensä: Näytän valokuvaa, ja jos sanon: Tältä hän näyttää, hän on nainen. Jos taas sanon: Tältä hän näyttää nyt, hän on entinen mies.

Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja monin tavoin herättelevä romaani. Sen lukeminen tuntui suruna ja kipuna, ja se oli ajoittain muutenkin epämukava kokemus. Romaani näyttää kaksi näennäisesti eroavaa kertomusta: toinen avioparin, toinen löytöretkeilijän, jotka kuitenkin osaltaan kertovat samaa tarinaa pakonomaisesta etsimisestä ja löytämisen halusta. Halusta täyttää kartan valkoiset, tuntemattomat osiot ja merkitä muistiin asiat, jotka olivat, jotta voisi todistaa niiden olleen todella olemassa.

 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
250s.

lauantai 26. elokuuta 2017

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu


Ada Gootti ja hiiren haamu kertoo 11-vuotiaasta Adasta, joka elää suuressa kartanossa isänsä ja palvelusväkensä kanssa. Adan isällä, lordi Gootilla, on tapana pitää vuosittain juhlat, joihin kokoontuu tärkeää väkeä ympäri maan. Tänä vuonna luvassa on kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa, jotain, joka saa Adan aavistamaan pahaa.

Ada Gootti on kuin hieman nuoremmalle yleisölle suunnattu versiointi Alan Bradleyn Flavia de Luce -kirjasarjasta. Huolimatta ajallisista eroavaisuuksista (Ada Gootti ja hiiren haamu sijoittuu 1700-1800-lukujen vaihteeseen, Flavia de Luce -sarja 1900-luvun puoliväliin), Adassa ja Flaviassa on paljon samaa. Heitä yhdistää niin ikä, äidin menettäminen, kuin elämä etäisen isän kanssa isossa ja kolkossa kartanossa. Nuoresta iästään huolimatta tytöt ovat rohkeita ja oma-aloitteisia, ja he selvittävät aikuisia paremmin kimurantteja tapauksia. Bradleyn luomassa sarjassa rikokset ovat lähes poikkeuksetta murhia, kun taas Ada Gootin ja hiiren haamun tapahtumat eivät ylly liian pelottaviksi jännittävistä käänteistä huolimatta.

Yksi Ada Gootin ja hiiren haamun parhaimmista puolista on Riddellin itsensä tekemä runsas kuvitus. Lähes jokaiselta sivulta pilkistävät hahmot ja tapahtumapaikkojen eri kolkat on piirretty pikkutarkasti ja positiivisella tavalla yliampuvasti, ja ne ovat samaan aikaan sekä huvittavia että hiukan karmivia.

Teos on täynnä monia pieniä ja kiinnostavia yksityiskohtia. Kuin historiallisesti uskottavan tarinan ja miljöön luomiseksi Riddell on lisännyt joukkoon paljon faktaa mukailevaa nippelitietoa, jonka kuitenkin jo hassut sanavalinnat osoittavat keksityksi. Teos käyttää hyväkseen goottiperinnettä ja parodioi sitä lapsille sopivampaan tyyliin. Esimerkiksi kartanon nimi on "Kalmatollon kartano", ja sen aiemmat omistajat ovat kukin vuorollaan yrittäneet rakentaa kartanosta omanlaisensa. Lopputuloksena on surkuhupaisasti neljäsataa koristesavupiippua, tuhat puutarhatonttua, sekä keittiöpuutarha, makuuhuonepuutarha ja olohuonepuutarha.

Aikuisena lukijana hauskinta on bongailla viittauksia tunnettuihin kirjailijoihin, heidän teoksiinsa ja niiden hahmoihin. Esimerkiksi Adalla on ollut paljon kotiopettajattaria, jotka kuulostavat muunnetuista nimistään huolimatta äärimmäisen tutuilta. Yksi heistä on Jane Korva, joka "kulutti aikaansa keittelemällä teetä ja koputtelemalla lordi Gootin lukukammion oveen. Lordi Gootin oli lähetettävä hänet pois, kun hän yritti polttaa länsisiiven." Teos perustuukin hyvin vahvasti intertekstuaalisuudelle, ja saattaa olla, että muu osa tarinaa jää vähän sen jalkoihin.

Mitä otsikossa mainittuun hiiren haamuun tulee, on tämä kovin pienessä osassa kirjassa. Pääosaan teoksessa nousee Adan ja tämän tarinan aikana saamien uusien ystävien yritys estää lordi Gootin juhlien aikana mahdollisesti tapahtuva ilkeä suunnitelma. Tämän rinnalla hiiren tarina jääkin sivujuoneksi. Kivana yksityiskohtana lopussa on kuitenkin mukana pieni kirjanen, jossa perehdytään hiiren vaiheisiin hieman tarkemmin.

Ada Gootti ja hiiren haamu jättää ehkä hiiren taka-alalle, mutta tuo sen sijaan esiin kavalkadin muita ihastuttavia hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Mukaansatempaava ja nokkela, taatusti lukujumin poistava teos, jonka parissa viihtyy myös aikuinen lukija.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2015
220s.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10 & The Lying Game


Olen lukenut kesän aikana brittiläiseltä Ruth Warelta kaksi trilleriä, The Woman in Cabin 10 ja The Lying Game. Jossain vaiheessa lukuvuorossa tulee olemaan luultavasti myös hänen esikoisteoksensa In a Dark, Dark Wood, joka on suomennettu nimellä Synkän metsän siimeksessä.

The Woman in Cabin 10 kuvaa pienikokoisen luksuslaivan neitsytmatkaa Isosta-Britanniasta Norjaan revontulia ihailemaan. Matkan aikana laivalta katoaa nuori nainen, mutta vain matkailutoimittaja Laura Blacklock tunnustaa nähneensä ja puhuneensa naisen kanssa. Koska naista ei löydy matkustajalistalta, ja tämän hytti on lisäksi asumaton, ei alkoholiin sortuvaisen Lauran havaintoja oteta tosissaan. Katoamisen selvittäminen jääkin kokonaan Lauran harteille.

Waren uusin teos, The Lying Game, kertoo puolestaan nelihenkisestä ystäväporukasta, joidet tiet kohtaavat vuosien jälkeen, kun yksi heistä lähettää muille viestin: "I need you". Tämä viesti tarkoittaa, että ystävien on kokoonnuttava hinnalla millä hyvänsä, liikoja kyselemättä. Kaikki juontaa juurensa aikaan, jolloin tytöt kävivät samaa koulua, ja jolloin tapahtui jotain skandaalinomaista, mikä uhkaa nyt nousta pinnalle.

Kummatkin teoksista ovat aika tavanomaisia trillereitä, etenkin jos on yhtään lukenut muita viime vuosina ilmestyneitä jännäreitä (mm. Nainen junassa). The Woman in Cabin 10 -teokseen perinteisestä poikkeavan vireen tuo miljöö. Jännitysnäytelmä saa uudenlaisen tunnelman, kun laivaa ympäröi syvä meri korkeine aaltoineen, eikä poispääsyä ole. Mitä tulee The Lying Game -teokseen, tapahtumaympäristö pienine kylineen ja oppilaitoksineen on varsin tuttu, ja jo tämä tekee tarinasta osaltaan kuluneen tuntuisen.

The Woman in Cabin 10 on toimiva ja vetävä teos. Mahdollisia ratkaisuja on useita, samoin epäiltyjä laivamatkustajien joukossa. Loppuratkaisuun annetaan matkan varrella vihjeitä, mutta ne ovat joko todella hienovaraisia tai vievät niin harhaan, ettei niitä seuraamalla ole mahdollista saada koko kuvaa esiin.

The Lying Game sen sijaan kohtaa hieman samankaltaisen ongelman, kuin mikä oli muutama postaus sitten arvostelemassani Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -teoksessa. Piirit pyörivät pieninä, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Yllättävät käänteet puuttuvat lähes kokonaan, ja vastaukset tarjoillaan lukijalle puolivalmiina teoksen alkupuolella. Ainot, joilla tarinan ratkaisu vaikuttaa olevan hukassa, ovat hahmot. Teoksessa on lisäksi paljon takaumia tyttöjen elämään heidän ollessaan 15-vuotiaita. Ajanjakson kuvaus ensikokeiluineen, tehtyine virheineen ja hätiköityine päätöksineen tuntuu realistiselta, mutta saa toisaalta aikaan hyvin nuortenkirjamaisen sävyn tarinaan.

Kirjojen päähenkilöitä, Lauraa ja The Lying Game -teoksen Isaa, yhdistää mysteerin lisäksi kompleksinen yksityiselämä. Laura ei tiedä, sitoutuako miesystäväänsä vakavasti, Isa puolestaan tasapainoilee ystävien, vauvan ja miehen välillä, eikä osaa jakaa aikaansa kaikille. Kumpikaan päähenkilö ei noussut suosikikseni. Laura on muita ihmisiä kohtaan ajoittain selittämättömän töykeä, jopa hyökkäävä, mutta pidin siitä, miten hänen ongelmiaan alkoholin ja ahdistuneisuuden kanssa kuvataan. Isan on taas vaikea hyväksyä muiden ihmisten näkökulmia asioihin. Isan sijaan pidin enemmän Fatimasta, ystävänelikon mukautuvimmista, jolla on kuitenkin omat huolensa perheensä, sukunsa ja kukkaan puhjenneen uskonsa kanssa. 

Kahden kokeilun perusteella voinen sanoa, että Ruth Waren kirjat ovat genrelleen hyvin uskollisia. Teoksista löytyy imua, joka pitää tarinan parissa useita tunteja loppuratkaisua selvitellen. Näistä kahdesta suosittelen kuitenkin enemmän The Woman in Cabin 10 -teosta raikkaan miljöövalinnan ja kynsiä pureskelemaan saavan jännityksen vuoksi.

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10
Vintage, 2017 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2016)
344s. 

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker, 2017
374s.

perjantai 4. elokuuta 2017

Ann Patchett: State of Wonder


Vogel-nimisessä lääketieteellisessä yhtiössä työskentelevän Marina Singhin tutkijapari Anders Eckman on kuollut. Eckmanin on viimeksi tiedetty olleen Amazonin viidakossa selvittämässä tohtori Annick Swensonin uutta lääkekeksintöä ja sen aikataulua. Muuten Eckmanin kuolema ja sitä edeltäneet olosuhteet ovat epämääräisiä. 

Vogelin rahoituksella viidakossa työskentelevä Swenson on hankala persoona, johon tuntuu olevan mahdotonta saada yhteyttä. Koska Eckman on epäonnistunut tehtävässään, eikä yhtiöllä ole vieläkään tarkkoja tietoja lääkkeen vaiheista, Marinan pomo pyytää tätä lähtemään Brasiliaan ja Amazon-viidakkoon jatkamaan Eckmanin toimeksiantoa. Swensonin oppilaana vuosia sitten ollut Marina ei pidä onnistumistaan mahdollisena, mutta lähtee matkaan uskollisena kuolleelle työtoverilleen ja tämän perheelle, joka haluaa selvittää Eckmanin kohtalon perinpohjin.

Tarina alkaa todella hitaasti. Marina matkustaa ensin Minnesotasta Manaus-nimiseen kaupunkiin Brasiliaan, jossa hänen on yritettävä paikantaa tohtori Swensonin tuntema pariskunta. Ainoastaan tämän pariskunnan kautta on mahdollista päästä tohtorin puheille. Pariskunta ei kuitenkaan luovuta helpolla tietoja Swensonista ja tämän olinpaikasta, joten Marina joutuu jäämään Manausiin näiden seuraan siihen saakka, kunnes nämä oppivat tutustumaan ja luottamaan häneen.

Tarinan liikkeellelähdön odottelu tuntuu ajoittain ikuisuudelta, varmasti vähän siltä kuin Marinan yksitoikkoinen vaeltelu pitkin Manausta, jossa ajanviettomahdollisuudet ovat olemattomat ja kuumuus ja sairaudet yllättäviä ja piinaavia. Itse viidakko tulee ajankohtaiseksi vasta kirjan puolivälissä, mikä mielestäni tekee matkan alustuksesta liian pitkän.

Miljöö on oikeastaan syy siihen, miksi kiinnostuin kirjasta. En muista, että olisin aiemmin lukenut Amazon-joen ja -viidakon ympäristöön sijoittuvaa tarinaa. Miljöö korostuukin kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun matka viidakkoon alkaa. Tarinassa kuvataan kasveja, ötököitä ja käärmeitä - ja etenkin viidakossa asuvia heimoja. Swensonin tutkimus keskittyy suurelta osin Lakashi-nimiseen heimoon, joiden parissa hän on viettänyt useita vuosikymmeniä näiden valtaväestöstä poikkeavia elintapoja tarkastelemalla. Lakashi-heimon lisäksi viidakossa asuu myös muita heimoja, mutta ne eivät ole samalla tavalla keskeisessä osassa tarinassa.

Tarina sisältää runsaasti syvällisiä teemoja. Omasta mielestäni mielenkiintoista on esimerkiksi se, miten tarinassa pohditaan sivistyksen ja sivistymättömyyden, jopa villiyden, rajoja. Mitä sivistykseen vaaditaan, ja miten vahva raja sivistyksen ja villin viidakon välillä todella on? Marina miettii keskellä Manausta olevaa oopperataloa ja sitä, onko talon tarkoitus toimia symbolina kaupunkilaisten sivistykselle. Onko talo, jossa harrastetaan kulttuuria, kenties jonkinlainen raja-aita, joka pitää viidakon poissa kaupungista?

Tarinassa tuodaan esiin myös muukalaisuus ja heimojen kohtelu. Kirjan kansiliepeen juonireferaatissa kerrotaan tohtori Swensonin johtavan tutkimaansa heimoa jopa imperialistisen johtajan kovuudella. Vaikka tutkijaryhmän tavoitteita voidaan pitää ehkä ihmiskunnan mittakaavassa hyvinä, ovat he kuitenkin tunkeutuneet alueelle ja heimon elämään, joka on pärjännyt aikaisemmin ilman heitä. Tarinassa myös vihjataan, miten Lakashit eivät kielitaidottomina kykene ymmärtämään täysin, millaisiin kokeisiin ja seurauksiin tutkimuksiin osallistuessaan suostuvat. Yksilötasolla muukalaisuus korostuu Marinassa, siinä miten viidakko on hänelle aluksi luotaantyöntyvä ja vaikea paikka, mutta miten hän vähitellen sopeutuu sinne. Eri asia kuitenkin on, onko sopeutuminen lopullista.

Teoksessa pohditaan sitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään tärkeän, jopa ihmiskunnan kohtalon mullistavan lääkkeen kehittämiseksi. Tarina antaa kuitenkin myös muistutuksen siitä, että on asioita, joita ihmisen ei pidä lähteä muuttamaan. 

Tieteeseen liittyvää keskustelua on teoksessa paljon. Siinä sukelletaan hyvin pitkälle uudenlaisen lääketieteellisen läpimurron keksimiseen. Vaikka tämä on mielenkiintoista luettavaa, samalla tuntuu kuitenkin siltä, että tarinallisuus jää sen varjoon.

Teosta vaivaa lisäksi jonkinasteinen epäuskottavuus. Matka viidakkoon ja tohtori Swensonin tapaaminen aiheuttavat Marinassa ymmärrettävän kysymystulvan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole välttämättä uskottavia Marinan koulutustaustan omaavalle henkilölle, vaan tuntuvat jopa naiiveilta. Ylipäätään kahden selvästi matkaan kunnolla valmistautumattoman tutkijan, Marinan ja Anders Eckmanin, lähettäminen Amazonin viidakkoon kuulostaa epärealistiselta ratkaisulta. Marinan kysymyksillä on kuitenkin se tarkoitus, että niiden kautta lukija saa käsiinsä tarvittavat tiedot Swensonin projektista.

Sinänsä teos on kaunis ja lumoava, paikoitellen jopa herkkä. Marina kutoo lämpimän, vieraan ympäristön keskellä turvallisen ja inhimillisen suhteen kuuroon heimopoikaan, jonka kautta hän kyseenalaistaa omia valintoja elämässään. Kaiken kaikkiaan älykäs teos, josta pidän rehellisesti sanottuna näin jälkeenpäin enemmän, kuin itse lukuhetkellä.

Ann Patchett: State of Wonder 
HarperCollins, 2011
353s.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Peter Mayle: Provence nyt ja aina


Provence nyt ja aina tarjoaa jatkoa Peter Maylen kirjoittamalle omaelämäkerralliselle teokselle Vuosi Provencessa, jonka luin alkuvuodesta.

Tässä teoksessa Peter Mayle ja hänen vaimonsa ovat alkaneet kotiutua kunnolla Provenceen. Paikkakuntalaisten tavat ovat vähitellen juurtuneet heihin, eivätkä he enää huolehdi tarkoista ajanmääreistä tai siitä, ovatko heidän päällään olevat vaatteet tarpeeksi hienoja ravintolaan mennessä.

Kuten edellisen teoksen kohdalla jo toivoin, tähän kirjaan liittyy sentään muutakin kuin pelkkää talon remontoimista ja syömistä. Hip hei! Teos ei etene edellisen tavoin kuukausien mukaan, vaan nyt jaottelu tapahtuu aiheittain. Hauskoja sattumuksia koetaan yhdessä luvussa apteekissa peräpuikkojen kanssa, toisessa kurnutt... laulavien rupisammakoiden seurassa.

Oli mukavaa huomata, miten tarina ikään kuin jatkuu, ja miten edellisestä teoksesta tutut hahmot ovat jälleen mukana. Tämän teoksen myötä heihin pääsee myös vihdoin tutustumaan paremmin. Esimerkiksi Maylejen lähistöllä asuva Massot erakkomaisine ja kiukkupussimaisine luonteineen alkoi kiinnostaa ja huvittaa minua yhä enemmän. Eräässä luvussa Mayle on antanut Massotille luvan etsiä kultarahoja heidän pihaltaan, ja Massot on ottanut tehtävän hieman liian tosissaan ja kaivanut maan täyteen kuoppia. Kun kaivuu-uhan alle joutuu pihan uima-allas, Mayle toteaa paremmaksi lopettaa kaivuutyöt ja kuvaa Massotin suhtautumista asiaan näin:

Massot suhtautui kieltooni järkevästi ja oli mielissään pastis-pullosta, jonka annoin hänelle vaivanpalkaksi. Mutta aika ajoin näen hänen seisoskelevan polun päässä talomme takana. Sieltä hän katselee uima-allastamme ja imee miettiväisenä viiksiään. Luoja ties, mitä hän kännipäissään tekee jonakin yönä, varsinkin jos joku antaa hänelle kiviporan joululahjaksi.

Kuten jo totesin, edelliseen teokseen verrattuna tässä tehdään sentään muutakin kuin syödään. Huomasin kuitenkin, että ruokakuvausten kohdalla minun on vain pakko nöyrtyä. Ruoka on Provencessa iso juttu, eikä siitä päästä mihinkään. Ei taida olla sellaista paikasta kertovaa kirjaa, jossa ei olisi ainuttakaan ruokakuvausta. No, onneksi kuvaukset ovat sentään pääasiassa nautinnollisia. Kuten Mayle itsekin sanoo: "Olin jo oppinut että ennemmin tai myöhemmin keskustelu Provencessa kääntyy aina ruokaan ja juomaan."

Nautinnollisuuden lisäksi teos on informatiivinen ja opettavainen. Esimerkiksi luku, jossa kerrotaan aluetta piinanneista metsäpaloista, avasi itselleni enemmän sitä, miten metsäpalojen leviäminen todellisuudessa tapahtuu. En ollut nimittäin aikaisemmin ymmärtänyt täysin, miten nopeasti tulipalo voikaan levitä kuivalla alueella voimakkaan tuulen mukana, mutta tämän myötä oivalsin metsäpalojen vaarallisuuden riskialueilla.

Parasta teoksessa taitaa olla se, kun itse lukijana huomaa Maylejen vähittäisen oppimisen provencelaisten tavoille. Etenkin viimeinen luku, jossa Mayle sivuaa ranskan kielen omaksumista, kuvaa hyvin niitä jokapäiväisiä haasteita, joita pariskunta joutuu kokemaan uudessa asuinmaassaan. Kaikesta huolimatta he kokevat, että heidät on otettu lämpimästi vastaan, ja ehkä juuri siitä syystä he jaksavat suhtautua vaikeisiinkin asioihin pääasiassa huumorilla.

Peter Mayle: Provence nyt ja aina (Toujours Provence, 1991)
Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 2000 (ensimmäinen painos 1993)
258s.

torstai 13. heinäkuuta 2017

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi


Harry Potter ja kirottu lapsi on J.K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen yhdessä näyttämölle luoma kertomus, johon on viitattu kahdeksantena Harry Potter -tarinana. Kuoleman varjelusten tapahtumista ja Voldemortin kukistamisesta on kulunut noin kaksikymmentä vuotta, velhomaailman tutut hahmot ovat aikuistuneet, menneet naimisiin ja hankkineet lapsia. Pääosassa on Harryn, Ronin ja Hermionen sijaan Harryn poika Albus, sekä tämän paras ystävä Scorpius. Kun Albus eräänä iltana kuulee sattumalta tärkeän keskustelun, hän päättää muuttaa vuosia sitten tehdyt vääryydet oikeiksi. Siihen tarvitaan vain rutkasti onnea - ja keino palata ajassa taaksepäin.

Minun ei pitänyt edes lukea tätä. Muistan jo aikoinani vieroksuneeni Kuoleman varjelukset päättänyttä lyhyttä katsausta Harryn ja kavereiden vuosia myöhempään elämään ja toivoneeni, että kirja olisi loppunut suuren taistelun voittoon. En ollut siis kovinkaan innostunut lukemaan lisää siitä, miten hahmojen tarina on jatkunut. Kävi kuitenkin niin, että löysin tämän alennusmyynneistä, enkä vain voinut jättää ostamatta (se siitä lupauksesta olla ostamatta tänä vuonna muita kirjoja kuin WSOY:n uudet klassikot). Vaikka tämä olisi kuinka huono, olisipahan ainakin luettu ja tietäisin, mistä puhutaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ei kuitenkaan ole huono. Ihan yllätyin lukiessani, miten sujuvasti tarina tempaa mukaansa, ja miten paluu Tylypahkaan ja muihin tuttuihin maisemiin ei ollut lainkaan vaikeaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tarina on jännittävä ja hauska, ajoittain jopa hulvaton. Yhdeksi lempikohtauksekseni muodostui Albuksen ja Scorpiuksen tavallisesta poikkeava kohtaaminen velvollisuudentuntoisen kärrynoidan kanssa. Mielenkiintoisia olivat myös luodut vaihtoehtoiset tulevaisuusvisiot. Miten erilainen velhomaailma olisikaan, jos asiat eivät olisi menneet Harryn ja Voldemortin välillä niin kuin ne menivät?

On tarinalla omat kompastuskivensäkin. Olen lukenut arvosteluja, joissa on sanottu, etteivät hahmot ole sellaisia, kuin he ovat olleet edellisissä teoksissa. Tästä olen samaa mieltä. Hahmoilta ikään kuin puuttuvat ne piirteet, jotka määrittelevät heidät heiksi. Tietysti samankaltaisuutta on jonkin verran jäljellä, mutta lähinnä haljuna varjona entisestä. Osa hahmoista, kuten itse Harry Potter, ei ollut täysin uskottavia aikuisina versioina, vaan he vaikuttivat kypsymättömiltä. Lisäksi, minkä vuoksi teokseen on pitänyt ahtaa niin paljon imeliä rakkaudenosoituksia?!

Teos on kirjoitettu näytelmämuotoon tutun proosan sijaan, ja minä luen todella harvoin näytelmätekstejä. Tämä taitaa olla ensimmäinen näytelmä, josta edes kirjoitan blogiin. En kuitenkaan lukiessa huomannut näytelmämuodon aiheuttaneen ongelmia, vaan se lähinnä vauhditti lukemista. Näyttämöohjeet tuntuivat toimivan hyvin dialogin rinnalla, niiden avulla pystyi näkemään kohtaukset mielessään. Kuitenkin väistämättä siinä vaiheessa, kun suluissa kommentoidaan hahmon näyttelijää, illuusio vähän järkkyy. Kaikista parhaiten tämä teos toimiikin varmasti näyttämöllä.

Itselleni tärkeimmäksi tässä teoksessa muodostui se, kuinka tämän myötä ymmärsin kaipaavani kovasti takaisin Potterien maailmaan. Olen tainnut lukea niitä viimeksi 10 vuotta sitten, kun seitsemäs osa ilmestyi, enkä ole sen jälkeen uskaltanut palata niiden pariin. Olen vitkutellut ja vitkutellut niiden avaamista, vaikka kaikki löytyvät omasta hyllystä käsien ulottuvilta. Joidenkin lapsuuden lempikirjojen kanssa on käynyt niin, että taianomaiset muistot ovat ikään kuin menneet pilalle uudelleenluvun myötä, ja olen pelännyt näille käyvän samoin. Tämän teoksen lukemisen myötä taidan kuitenkin olla taas askeleen lähempänä muiden Pottereiden uudelleenlukua.

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi, osat yksi ja kaksi (Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two, 2016)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2016
446s.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin


Omistettu kaikille hankalille ihmisille.

Luin Paula Hawkinsin esikoisromaanin The Girl on the Train (suom. Nainen junassa) hieman reilu kaksi vuotta sitten ja pidin kirjasta silloin kovasti. Romaanissa toimivinta oli päähenkilö Rachelin alkoholismin ja siitä johtuvien muistikatkosten kuvaus, jotka tekivät hänestä epäluotettavan kertojan. Myös teoksen loppuratkaisu onnistuttiin pitämään pimennossa ihan viimeiseen saakka. Toisin sanoen, olin aika innoissani kuullessani alkuvuodesta, että Hawkins on julkaisemassa uuden romaanin.

Hawkinsin toinen teos, Tummiin vesiin, kuvaa pikkukaupunkia, jossa on jo vuosisatojen ajan tapahtunut selvittämättömäksi jääneitä naisten hukkumiskuolemia. Kaikkien näiden naisten on kuvattu olleen jollain tavalla hankalia persoonia. Niin kutsuttuun "hukkuneiden mutkaan" on viimeisimpänä menehtynyt Nel Abbott, jolle hukkuneiden naisten tapaukset ovat olleet pakkomielle. Nel ja tämän sisar, Jules, eivät ole olleet vuosiin yhteydessä toisiinsa, mutta nyt Jules joutuu palaamaan vastahakoisena kaupunkiin selvittämään sisarensa kuolemaa ja pitämään samalla huolta Nelin tyttärestä.

Tarinassa on monta näkökulmaa. Muun muassa Nelin kuoleman tutkintaa johtava poliisi, tämän vaimo ja isä, ja jopa kaupungin outolintuna pidetty selvännäkijä pääsevät vuorollaan kertomaan oman kantansa tapahtumiin. Jokaisella heistä on ollut jonkinlainen side joko Neliin tai aiemmin kuolleisiin naisiin.

Tarinan lähtökohta on mielenkiintoinen. Ei tosin yhtä mielenkiintoinen kuin Hawkinsin edellisessä romaanissa, johon jo junan ikkunoista tirkistely toi mukanaan tuoreutta, mutta lukemaan innostava kuitenkin. Aloin siis tutustua kirjaan ja odotin, millainen jännityskertomus tästä kuoriutuisi. Odottamiseksi se sitten menikin. Ja odottamiseksi. Kun sain kirjan viimein luettua, en ollut ihan varma, mihin lopputulemaan tarinassa oli päädytty. En ollut ylipäätään varma, mikä tämän teoksen pointti oli.

Tummiin vesiin ei ole jännittävä. Lähimmäs kylmiä väreitä ja niskavillojen ylösnousua päästään kai silloin, kun odotellaan, milloin jotain yllättävää tapahtuisi. Ei tapahdu, joten kannattaa lakata odottamasta. Rehellisesti sanottuna tarinasta puuttuu kunnon arvoitus. Toki hahmot yrittävät saada selvitettyä viimeisimpiä kuolintapauksia, mutta koska merkityksellisimmät juonenkäänteet ja johtolangat selitetään lähes välittömästi auki, ei lukijan omille päätelmille ja arvauksille jää lainkaan tilaa.

Tarinassa olisi voitu keskittyä enemmän naisiin, jotka olivat kuolleet vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten. Olisin ainakin itse lukenut heistä mielelläni lisää, sillä nyt heidän kohtaloaan sivutaan lähinnä parisivuisten minitarinoiden kautta. Koska naiset kuitenkin tuodaan esiin, eikä heihin paneuduta sen enempää, heidän merkityksensä jää kokonaisuuden kannalta vaisuksi. Ainoa syy heidän esiin nostamiseensa vaikuttaa olevan heidän väitetty hankaluutensa.

Tummiin vesiin jättää jälkeensä hämmentyneen ja karvaasti pettyneen olon yllätyksettömyydellään ja epäloogisuudellaan. Tarinassa on mukana aivan liikaa irrallista, kokonaisuuden kannalta irrelevanttia materiaalia. Sen tarkoituksena on varmasti hämmentää pakkaa, jotta ratkaisu ei olisi ennalta-arvattava, mutta nyt lopputulos on kaikkea muuta kuin eheä.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water, 2017)
Suomentanut: Antti Autio
Otava, 2017
415s.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Sarah Waters: Yövartio


Yövartio on toinen brittiläiseltä Sarah Watersilta lukemani romaani. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta Vieraan kartanossa, jännitystarinan, joka sijoittuu rapistuvaan maaseutukartanoon.

Yövartion tarina alkaa Lontoossa vuonna 1947. Toinen maailmansota on jäänyt taakse, ja ihmiset yrittävät sopeutua uudelleenrakentamiinsa elämiin. Seuraavaksi ollaankin vuodessa 1944, jolloin sota voi vielä hyvin. Pommit tuhoavat koteja, vievät raajoja ja henkiä. Viimeisenä saavutaan vuoteen 1941, jolloin nähdään hetkiä sodan alkuvuosien vaiheista. Tarinassa esiintyvät Kay ja Mickey, jotka häivyttävät vaatteilla sukupuolensa rajoja, parit Helen ja Julia, ja Reggie ja Viv, jotka piilottelevat rakkauttaan julkisilta katseilta eri syistä, sekä Duncan, joka kärsii vankilassa tuomiotaan.

Käänteinen kerrontajärjestys on kiehtova. Ensimmäisessä jaksossa näytetään tilanne sodan päättymisen jälkeen ja vasta vihjaillaan siitä, mitä sodan aikana on tapahtunut. Seuraavien jaksojen myötä selviää, miten hahmot ovat oikeasti päätyneet siihen, missä tarinan alkumetreillä ovat.

Jo kerrontatapa itsessään luo aukkoja tarinaan, kun se ei etene vuosi vuodelta järjestyksessä eteenpäin. Viimeisin vuosi, 1941, on kaikkein selittelevin. Osa tässä ajanjaksossa kuvatuista tapahtumista tuntuu jokseenkin turhalta näyttää, ja ne olisikin voinut jättää lukijoiden mielikuvituksen varaan. Toisaalta vuosi valottaa myös sellaisia merkittäviä tapahtumia, joita ei olisi voinut jättää paljastamatta, kuten syyn Duncanin päätymiseen vankilaan.

Sota on koko teoksen ajan läsnä. Pommitusten jyllätessä kaupungissa pahimmillaan ja muiden ollessa niiltä suojassa, viettävät Kay ja Mickey yönsä toimimalla ambulanssikuskeina, jotka kaivavat ihmisiä esiin raunioista. Hälytysten ulkopuolella Julia tutkii arkkitehti-isänsä kanssa rakennuksille, kuten perheiden kodeille, tapahtuneita vaurioita. Näitä kuvauksia tuoreemmilta tuntuivat kuitenkin vankien näkökulma sotaan, samoin kuin aikakauden muut yksityiskohdat, joihin sota ei edes pääsääntöisesti liittynyt. Siksi huomasin nauttivani niistä enemmän.

Osittain raakojen sotakuvausten vastapainona romaanissa toimii hahmojen välinen ystävyys ja etenkin rakkaus, jota voisi luonnehtia sensuelliksi ja kiihkeäksi. Rakkauteen kuuluu jatkuva pelko, ja toisaalta lievä myönteinen jännityskin, kiinnijäämisestä. Kiinnijäämisen pelko on todellista varsinkin naispareilla, sillä homoseksuaalisuuteen ei suhtauduttu 1940-luvulla erityisen suopeasti. Esimerkiksi Helen ja Julia joutuva järjestämään asumisensa niin, ettei kukaan arvaa heidän nukkuvan samassa huoneessa ja samassa sängyssä.

Romaanin ajankuvaus on mielenkiintoista ja pikkutarkkaa, etenkin sotakuvausten ulkopuolella. Homoseksuaalisuuden lisäksi tarinassa tulee esiin muutamia muitakin asioita, jotka ovat olleet kiellettyjä ja jopa kriminalisoituja vielä toisen maailmansodan aikaan, ja näistä lukeminen oli mielestäni erityisen kiinnostavaa.

Teosta voisi muutenkin kehua sujuvalukuiseksi. Matkan varrelle on ripoteltu sen verran arvoituksia, että lukija jaksaa helposti seurata 500 sivua mukana. Olisin kernaasti ottanut mukaan vielä enemmänkin sivuja, jos se olisi tarkoittanut sitä, että nyt omaan makuuni hieman liian ohuiksi jäävät henkilötarinat olisivat saaneet runsautta ympärilleen.

Sarah Waters: Yövartio (The Night Watch, 2006)
Suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 2007
509s.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street


Tässä on yksi edellisessä postauksessa esittelemistäni alkuvuoden kirjaostoksista. Teos herkullisen värisine kansineen oli niin kiinnostavan oloinen, että aloin lukea sitä melkein heti sen käsiini saatuani. Lukukokemus ei kuitenkaan kokonaisuutena ollut aivan niin ruusuinen, kuin olin toivonut.

84, Charing Cross Road - haaveilua Lontooseen matkustamisesta
Helene Hanffin vuonna 1970 ilmestynyt teos 84, Charing Cross Road on yksiä lempikirjojani. Viime postauksessa valotin jo hieman kirjan juonta, mutta teos tosiaan kuvaa amerikkalaisen Hanffin vuosikymmeniä kestänyttä kirjeenvaihtoa englantilaisen Marks & Company -nimisen antikvariaatin henkilökunnan kanssa. Pari vuotta sitten, teoksen ensimmäistä kertaa luettuani, kirjoitin siitä näin: "koskettava, hauska ja valloittava." Teos, josta "todella käy ilmi rakkaus kirjoja kohtaan."

Kirjassaan Hanff suunnittelee pitkään matkaa Lontooseen kirjetovereitaan tapaamaan. Aina tielle ilmestyy kuitenkin jokin este, kuten rahaongelmat, joiden vuoksi matkaa ei voida toteuttaa. Viimein, 84, Charing Cross Roadin ilmestyttyä ja jopa menestyttyä jonkin verran, Hanff pystyy kuin pystyykin ostamaan lentoliput Iso-Britanniaan. The Duchess of Bloomsbury Street kuvaa Hanffin päiväkirjamerkintöjen avulla tätä useita viikkoja kestänyttä oleilua Lontoossa ja sen lähiseuduilla.

The Duchess of Bloomsbury Street - Lontoossa lounaskutsuilla
The Duchess of Bloomsbury Street alkaa Yhdysvalloista. New Yorkissa asuva Hanff hermoilee ensimmäisissä merkinnöissään sitä, tekeekö hän oikean ratkaisun kauas Iso-Britanniaan matkustaessaan: 

I was terrified of going abroad by myself (I am terrified of going to Queens or Brooklyn by myself; I'm afraid of getting lost) and I had no idea what I would do if something went wrong and nobody met the plane.

Hanff on joutunut odottamattomaan leikkaukseen vain vähän ennen suunniteltua matkaa, eikä hänellä ole kunnolla aikaa toipua. Tämä vain lisää hänen paniikkiaan siitä, onko hän lainkaan kykeneväinen matkustamaan. Alkuvaikeuksista huolimatta kaikki tuntuu jatkossa sujuvan mainiosti, ja monta ihmistä on ottamassa Hanffia vastaan lentokentällä Lontoon päässä.

Hanff toteaa itse kirjassa, että 84, Charing Cross Road ei ole tuonut hänelle rikkauksia. Ihailijoita hän on sen sijaan saanut lukuisia sen kautta. Hanffin kalenteri täytyy matkan aikana erilaisista kutsuista jopa aivan tuntemattomien ihmisten luokse, jotka haluavat tutustua häneen hänen kirjansa luettuaan ja siitä pidettyään. Siinä, missä 84, Charing Cross Road keskittyy selkeästi kirjoihin ja lukemiseen, tässä ns. jatko-osassa on huomattavasti enemmän pintapuoleisempia mainintoja ihmisistä, jotka pyytävät Hanffin kotiinsa lounaalle. Ihan totta puhuen suurin osa kirjasta keskittyy puheeseen lounaskutsuista ihailijoiden luokse. Tietyssä mielessä ymmärrän, miksi Hanff kohdistaa huomionsa merkinnöissään juuri näihin lounaskutsuihin, niiden avullahan hän kykenee säästämään hieman rahaa ja olemaan maassa pidempään. Tämä kuitenkin johtaa päiväkirjamerkintöjen yksipuolisuuteen. 

Teoksessa ei juuri sivuta kirjoja, vaikka ne ovat sentään perimmäinen syy sille, miksi Hanff ylipäätään aloitti kirjeenvaihdon Marks & Companyn kanssa ja sai päähänsä matkustaa Lontooseen. Ne muutamat hetket, jolloin Hanff pohtii itseään kirjojen lukijana suhteessa muihin lukijoihin, ovat mielestäni ehdottomasti teoksen parasta antia. Kunpa tällaisia hetkiä olisi vain enemmän, silloin olisin ihastunut teokseen ikihyviksi.

The Duchess of Bloomsbury Street antaa Hanffista edellistä teosta kokonaisemman kuvan. En toisaalta tiedä nyt kirjan luettuani, mitä mieltä hänestä olen. Ajoittain nautin naisen kirjoitustyylistä paljon, mutta useimmiten tuntui, etten aivan saanut kiinni hänen ajatuksistaan ja etenkään huumoristaan. Tämä teos ei vaihtele näkökulmiltaan samalla tavalla, kuin edellinen kirja, mikä ehkä vaikutti myös siihen, miksi lukeminen tuntui ajoittain hieman puuduttavalta. 84, Charing Cross Roadissa lukemista jouduttivat usein vaihtelevat näkökulmat ja keskustelut eri henkilöiden välillä.

Erilaisia kokemuksia Hanffin parissa
The Duchess of Bloomsbury Street on lyhyt teos, vain 144 sivua, ja olikin mielestäni melkein naurettavaa, kuinka paljon aikaa käytin lopulta sen lukemiseen. Niin tahmeaa kirjan parissa tarpominen ensin oli.

Teos ei ole kuitenkaan huono, vaikka olenkin tässä kirjoituksessa ollut varsin kriittinen sitä kohtaan. Lukukokemus vain oli täysin erilainen tämän kirjan, kuin edellisen, parissa. Ehkä siitä syystä minun olikin aluksi niin vaikeaa suhtautua tähän jatko-osaan. 84, Charing Cross Road on nopealukuinen ja nautittava elämys, mutta tämä teos vaatii kärsivällisyyttä ennen kuin tarinaan ja Hanffin samoiluihin pitkin Lontoota pääsee kunnolla kiinni. 

Vaikka lämpesin Hanffille tällä kertaa todella hitaasti, teoksen parhaat osuudet korvaavat kyllä kaiken sen takkuamisen moninkertaisesti. Alussa saatoin jopa pariin otteeseen toivoa Hanffin jääneen New Yorkiin kirjoittamaan hauskoja kirjeitään Atlantin yli sen sijaan, että hän tuntui käyttävän matka-aikansa valittamiseen (tai sitten se valittaminen oli juuri sitä huumoria, jota en vain ymmärtänyt). Lopussa olinkin jo niin kiintynyt tarinaan, että ei ollut enää yhtään ihme, että viimeisillä sivuilla tuli surku, kun ymmärsin matkan olevan päätöksessä.

Kokemukseni Hanffin parissa eivät ole olleet lainkaan tasaisia, mitä tulee näihin kahteen teokseen. En kuitenkaan laita ollenkaan pahakseni, jos saan joskus tulevaisuudessa luettavakseni muitakin hänen kirjojaan.

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street
Alkusanat: Plum Sykes
Harper Perennial, 2016 (1. painos ilmestynyt vuonna 1973)
144s.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Alkuvuoden kirjahankinnat


Aloitettuani kirjabloggaamisen minulla on ollut jo useamman kerran tapana villiintyä ostamaan kirjoja kasakaupalla aina alkuvuodesta. Esimerkiksi täältä löytyy yksi tällainen tapaus, jolloin ostin vuoden ensimmäisten kuukausien aikana yhteensä kahdeksan kirjaa.

Tämäkään vuosi ei ole ollut mikään poikkeus. Olen ehtinyt pelkästään tammi- ja helmikuun aikana haalia itselleni jälleen kahdeksan teosta. Määrä tuntuu itselleni varsin korkealta, etenkin kun mielessä ovat vielä ne ajat, jolloin kului vuosia ilman, että ostin ainuttakaan kirjaa omaksi. 

En tiedä, miksi ostobuumini sijoittuu aina alkuvuoteen. Kyse kun ei ole varsinaisesti siitäkään, että silloin ilmestyisi paljon hyviä uusia teoksia, sillä useimmat ostamani kirjat ovat jo useita vuosia vanhoja. Etenkin tänä vuonna ostoinnostus ihmetyttää itseäni, sillä olen käyttänyt myös kirjastoa hyvin ahkeraan viime aikoina. Tälläkin hetkellä lainassa on 12 teosta, jotka nyt sitten uhkaavat jäädä näiden uusien löydösten jalkoihin.

Tässä kaikki nämä uudet hankinnat:

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Tämän novellikokoelman löysin tammikuussa Akateemisesta Kirjakaupasta alennettuun hintaan. Olimme käyneet osan teoksen novelleista läpi proosan analyysikurssilla viime syksynä, ja ihastuin silloin Kaajan tarinoihin.

Raymond Chandler: Tappaja sateessa
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Sarah Waters: Yövartio

Nämä neljä teosta ostin kirpputorilta seitsemällä eurolla. Kirpputoreilta tekee muuten joka kerta hyviä kirjalöytöjä. Harvoin löydän juuri niitä tiettyjä teoksia, joita olen etsimässä, mutta muita loistavia kyllä. Nytkin jouduin hieman kamppailemaan itseni kanssa, sillä mukaan meinasi lähteä näiden lisäksi pari muutakin, vaikka alkuun vannoin ostavani ainostaan yhden kirjan.

Chandleria, Ishiguroa ja Watersia olen lukenut jo aikaisemmin, ainoastaan Hustvedt on uusi tuttavuus. Näistä odotan kuitenkin eniten Ishiguron teoksen lukemista, vaikka en pitänytkään hänen romaanistaan Pitkän päivän ilta. Ole luonani aina kuulostaa kuitenkin ihan siltä, että se voisi olla minun kirjani (ja nyt kun menin sanomaan näin, niin ei varmasti ole).

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street
Tove Jansson: Kesäkirja
Juhani Aho: Rautatie

Nämä tilasin Adlibriksesta. Helene Hanffin kirjan halusin omakseni siitä syystä, että hänen  teoksensa 84, Charing Cross Road (suomeksi Rakas vanha kirja) on aivan loistava. Olen lukenut sen nyt jo muutamaan kertaan, mutta edelleen amerikkalaisen Hanffin vuosikausia kestävä kirjeenvaihto englantilaisen kirjakaupan henkilökunnan kanssa jaksaa ilahduttaa. Tämä ns. jatko-osa ei kuitenkaan harmikseni vienyt ihan samalla lailla mukanaan. Ei kirja ollut lainkaan huono, eikä varsinaisesti tylsäkään, vaikka sellaisia arvosteluja olen lukenut, mutta jotenkin lukeminen vain takkusi. Sain teoksen loppuun viime yönä, ja oikeastaan vasta viimeisten kymmenien sivujen aikana aloin tavoittamaan sitä samaa tunnelmaa, kuin Hanffin edellisessä teoksessa oli.

Tove Janssonin Kesäkirja ja Juhani Ahon Rautatie kuuluvat WSOY:n kampanjaan, jossa julkaistaan 12 kotimaista klassikkoa juhlapainoksina 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Myönnän, että omaan ostopäätökseeni vaikuttivat suuresti teosten uudet, kuvassakin näkyvät kauniit kannet. Tein kuitenkin näitä ostaessani samalla itselleni lupauksen loppuvuodeksi: en osta tänä vuonna enää muita kirjoja, kuin nämä kampanjan teokset. Osan niistä olen toki lukenut jo, kuten juuri Kesäkirjan, Janssonin Muumipapan ja meren, sekä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Valtaosa listalta on kuitenkin vielä lukematta, eli siinä samalla, kun hankin hyllyyni silmiä hivelevän kirjakokoelman, voin myös sivistää itseäni.

Minkälaisia kirjaostoksia te olette tehneet näin alkuvuodesta? Entä aiotteko minun laillani kerätä kokoon tuon WSOY:n kokoelman?

maanantai 13. helmikuuta 2017

Viime vuodesta jäi mieleen tämä teos


Palaan hetkeksi vielä takaisin viime vuoteen, vaikka se alkaakin pikkuhiljaa jäämään jo kuukausien taakse. Viime vuonna minulla ei tosiaan ollut juuri inspiraatiota blogata, mutta syksyllä tuli vastaan yksi sellainen teos, joka antoi pitkästä aikaa intoa kirjoittamiseen. En kuitenkaan julkaissut kirjoitusta silloin, vaan se jäi luonnoksiin. Postaus on kaivellut edelleen silloin tällöin mieltäni, ja nyt päätin sen sitten lopulta julkaista.

Kohti Alaskaa
Rosamund Lupton on minulle tuttu kirjailija hänen kahdesta aiemmasta teoksestaan, Sisar ja Afterwards. Kummastakin pidin, mutta kumpaakaan en sen kummemmin rakastanut. Muistan yhä kyseisistä teoksista joitain harvahkoja mieleenpainuneita kohtauksia, mutta pidemmän päälle sekä tarinat että hahmot ovat unohtuneet.

Luptonin kolmas romaani, The Quality of Silence, sijoittuu Alaskaan. Merkittävä miljöö onkin se, mikä minua jäi kirjasta muistuttamaan, ja minkä vuoksi tämän postauksen päätin alunperin kirjoittaa. Alaska on tarinan keskus, missä ja miksi kaikki tapahtuu. Se on alku ja loppu, se on lumisine kinoksineen kaiken ympärillä. On jäätä, joka pettää jalkojen alla, pakkasta, joka tummentaa varpaat ja liimaa kyyneleet poskille, ja on pimeyttä, joka antaa luulla, ettei milloinkaan ole enää mahdollista nähdä luonnollista valoa. Alaska on sekä konkreettinen että abstrakti elementti, johon liittyvät niin ihmisten halu suojella kuin halu tuhota, ja osa tarinasta onkin varsin ympäristökriittistä.

Olin viime syksynä jostain syystä todella kiinnostunut sekä Alaskasta että esimerkiksi Siperiasta ja katsoin näihin liittyviä elokuviakin innolla. Olisi voinut luulla, että Suomen lähestyvä talvi olisi aiheuttanut silloin päinvastaisen reaktion, kuten vaikkapa tropiikkiin sijoittuvien kirjojen lukemisen ja lämpimien kesämuistojen vaalimisen, mutta minä halusinkin näköjään sijoittaa itseni mielessäni keskelle lumihuippuisia puita ja vinkuvaa tuulta. Halusin kokea Alaskan karun luonnon ja mahtavat revontulet sekä lukuisat tähdet.

Äidin ja tyttären vahva side
Jos unohdetaan itse Alaska, niin kirjassa nousevat esiin Luptonin aiempien teosten tavoin vahvat siteet hahmojen välillä. Pääosissa ovat äiti ja tytär, jotka lähtevät keskelle erämaata etsimään aviomiestä ja isää, jonka kaikki muut uskovat kuolleen eskimokylän palossa. Tytär Ruby on kuuro, mikä tuo tarinaan aivan uudenlaisia tapoja kommunikoida. Äiti haluaisi tyttären opettelevan puhumista suullaan, jotta tämän olisi helpompi tutustua muihin ihmisiin, mutta Ruby käyttää mieluummin apunaan sormiaan ja tietokonettaan. Yksi tapa hänelle tulla kuulluksi on Twitter, jonne hän kirjoittaa, miltä tietyt sanat hänen mielestään maistuvat ja miltä ne näyttävät.

Tämä on selviytymistarina vaikeiden olosuhteiden keskellä. Äiti ja tytär joutuvat monenlaisiin ongelmiin yrittäessään saavuttaa miestä, jota kukaan muu ei enää etsi, ja jonka olemassaolosta ei tosiasiassa ole minkäänlaisia todisteita. Tämän lisäksi kirja kertoo yksinäisyydestä sekä pelosta, ettei tule kuulluksi, ettei ole omaa ääntä. Kirja näyttää, millaisin tavoin, ja miten vaikeaa, on lopulta yrittää kohdata toinen ihminen muuten kuin perinteisesti kommunikoimalla. Äidin tarkoitus panostaa siihen, että tytär puhuisi suullaan, on hyvä, mutta hän ei ymmärrä, että se tapa ei ehkä ole Rubylle luonnollisin ja omin.

Tien päälle sijoittuvia jännäreitä ja epäuskottavia henkilökehityksiä
Juonellisesti tarinasta tuli mieleen road moviet, kuten Steven Spielbergin Duel. On rekka-auto, liukkaita ja mäkisiä teitä, lähestyvät valot takapeilissä ja uhkaavia ääniä radiossa. Minä nautin tien päälle sijoittuvista trillereistä aina paljon, etenkin silloin, jos takaa-ajaja jää etäiseksi, kasvottomaksi uhaksi. Täytyy kyllä myöntää, että jouduin jättämään kirjan lukemisen ainakin kerran kesken, sillä tarina uhkasi muuttua liian jännittäväksi nukkumaan mennessä.

Lumouduin Alaskasta ja teillä tapahtuvista käänteistä niin, etten jaksanut lukiessa olla kovin kriittinen tarinan epäkohtien suhteen. Juoni ja tarina ovat kuitenkin ajoittain epäuskottavia. Uskon siihen, että erittäin vaativissa olosuhteissa ihminen pystyy viemään itsensä niin pitkälle kuin vain mahdollista, joten tiettyjä asioita katsoin sormieni välistä. Ehkä se, mikä minua eniten lukiessa häiritsi, oli se, miten ihmisten toimia ja motiiveja oli kuvattu. Esimerkiksi  tarinan loppuvaiheessa erään hahmon sinisilmäisyys ei ollut mielestäni enää millään tavoin uskottavasti esitettyä, ja muutoinkin saman hahmon kehitys tapahtui epäloogisen nopeasti.

Tiivistetysti voisin sanoa lukukokemuksesta näin: Alaska, I'm coming!

Rosamund Lupton: The Quality of Silence
Little, Brown, 2015
340s.