Sivut

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa


Muistanette varmaan, kun joitakin postauksia sitten esittelin Kalmatollon kartanossa asustavan hurmaavan Ada Gootin? Ottilia ja keltainen kissa on Chris Riddellin toisen lastenkirjasarjan avausosa, joka jatkaa kirjailijalle ominaisella humoristisuudella, taidokkailla kuvituksilla ja mielenkiintoisilla yksityiskohdilla.

Ottilia ja keltainen kissa kertoo Ottilia-tytöstä, joka elää Ison Kaupungin Pippurimyllytalossa. Hänen tehtävänään on pitää huolta vanhempiensa matkoilta tuomista erilaisista kokoelmista, kuten kuumavesipullokokoelmasta ja meteoriittikokoelmasta. Esineiden hoitamisen rinnalla Ottiliaa kiinnostaa "visaisten pulmien ratkominen ja ovelien suunnitelmien laatiminen". Ottilia pääsee tositoimiin, kun naapurustosta alkavat katoamaan niin sylikoirat kuin näiden omistajien korut. Jäljet johtavat lopulta keltaisen kissan luokse.

Ottilian tarina sijoittuu Adan 1700-1800-lukujen vaihteen sijaan 2000-luvulle, ja tarina tuntuu jo heti tämän vuoksi tavanomaisemmalta. Mukana ei ole eriskummallisia kotiopettajattaria tai haamuja, vaan tuttuja kissoja ja koiria. Rikoksen selvittämisen lomassa kuvataan Ottilian ja karvaisen Mauri-herran arkea, johon kuuluu perinteinen aamupuuro ja kaakao, sekä Ottilian vanhempien palkkaamat siivous- ja ruokapalvelut.

Ottiliasta ja keltaisesta kissasta puuttuvat kirjallisuusviittaukset, jotka puolestaan tekivät Ada Gootin tarinasta omasta mielestäni niin merkittävän ja mieleenpainuvan. Myös Ottiliassa on kuitenkin vire, joka ehkä kirjallisuusviittausten tapaan saattaa aueta paremmin vanhemmille lukijoille. Ottilian vanhemmat ovat koko tarinan ajan matkoilla, ja Ottilia ja Mauri-herra asuttavat kotia kahdestaan. Tarinasta huokuu yksinäisyys kummankin hahmon kohdalla. Ottilia kaipaa vanhempiaan ja Mauri-herra puolestaan kiireisen Ottilian seuraa ja huomiota. Tunnelma muuttuu kuitenkin tarinan edetessä jälleen iloiseksi, ja hahmotkin tulevat uudella tavalla tietoisiksi ystävien ja perheen tärkeydestä.

Chris Riddell on onnistunut luomaan kaksi omannäköistä ja ihastuttavaa lastenkirjasarjan aloitusta, joissa seikkailut yhdistyvät hahmojen arkielämään. Vaikka itse miellyin hiukan enemmän Ada Gootin tarinaan, aion jatkossa seurata myös Ottilian matkaa.

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa (Ottoline and the Yellow Cat, 2007)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2017
171s.

torstai 14. syyskuuta 2017

Shari Lapena: A Stranger in the House


On tapahtunut auto-onnettomuus, jonka seurauksena Karen Krupp on sairaalassa. Hän ei muista mitään onnettomuudesta tai sitä edeltävistä tunneista, mutta hänen kerrotaan ajaneen kovaa vauhtia punaisia valoja päin ja iskeytyneen autollaan sähkötolppaan.

Auto-onnettomuus ei kuitenkaan ole illan ainoa tragedia. Lähellä onnettomuuspaikkaa on tehty toinenkin rikos, johon poliisit nyt epäilevät Karenin liittyvän. Karen on maineeltaan puhtoinen, eikä toiminta sovi lainkaan hänen tyyliinsä. Aviomies Tom ja muut läheiset eivät enää tiedä mitä uskoa. 

A Stranger in the House on psykologinen trilleri, jossa on useita näkökulmia. Lukija ei voi tietää, kuka puhuu totta: onko Karen todella niin puhtoinen kuin väitetään tai löytyykö aviomiehen taustalta jotain hämärää? Luin aikaisemmin tänä vuonna Lapenan esikoisteoksen Hyvä naapuri (The Couple Next Door, 2016), jonka kohdalla muistan ihmetelleeni samaa kuin tässä, eli miksi myös poliiseille on annettu puheenvuoro. Kummallakaan kerralla se ei tuonut esiin mitään uutta, vaan toisti jo kerrottuja asioita.

Tämä uusin jännäri on parempi kuin edeltäjänsä, jonka suurelle suosiolle en itse oikein lämmennyt. Hyvässä naapurissa juonenkäänteiden määrä alkoi olla naurettava, mutta tämä teos pysyy kasassa ilman turhia sivujuonteita.

Tarinan lähtökohta ei ole tässä teoksessa kovin erikoinen. Olen ilmeisesti lukenut muistikatkoksiin liittyviä kirjoja vähän liikaa, kun aihe alkaa kyllästyttää. Teos paranee huomattavasti loppua kohden, kun keskivaiheen jumituksesta päästään yli ja juoni tiivistyy ja muuttuu yhä kierommaksi. Uskon, että en ole ainoa, kenelle lopetuksesta tulee mieleen eräs nimeltä mainitsematon, saman lajityypin tunnettu edustaja.

Teoksella on oma imunsa, ja se rikkoo raikkaasti ehkä jopa vähän perinteistä käsitystä uhriudesta. Kun hahmot ovat kuitenkin varsin hengettömiä ja miljöö tavanomainen, tästä jää puuttumaan se viimeistelevä elementti, jonka vuoksi tarina voisi jäädä pidemmäksi aikaa mieleen.

Shari Lapena: A Stranger in the House
Bantam Press, 2017
292s.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.
Näin sanoo mieheni, neljäkymmentä vuotta myöhässä.
-- 
Istumme siinä, tämä pöytä välissämme, tämä käsittämätön lause välissämme, kunnes mieheni lähtee töihin. Aivoissani natisee, kun asiat, kuvat ja nimet irtoavat paikoiltaan.

On ollut kiireitä, enkä ole ehtinyt purkaa yöpöydälle vähän huomaamatta ilmestynyttä pinoa kirjaston lainoja. Kaikki teokset ovat jostain syystä tuntuneet liian pitkiltä tai muuten epäsopivilta lyhyihin hetkiin luettavaksi. Selja Ahavan osin omaelämäkerrallisen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa otin lopulta lukuun siksi, että siitä on varaus, ja siksi, että se on pinon kirjoista ohuin. Ohuin, minkä kuvittelin tässä tapauksessa erheellisesti tarkoittavan nopealukuista ja siinä mielessä helppoa. No juu, olisi pitänyt muistaa, että pieni sivumäärä tai taiton väljyys harvoin korreloi sisällön helppouden kanssa.

Romaanin kertojan aviomies ilmaisee aamiaispöydässä halunneensa aina olla nainen, ja sillä hetkellä kaikki aiempi heidän yhteisessä elämässään, kaikki sanat ja kaikki muu mitä joskus oli, menettää äkkiä merkityksensä vaimon silmissä. Avioparin tarinan rinnalla kulkee kertomus Kristoffer Kolumbuksen merimatkoista Intian löytämiseksi. Tämä asettaa myös parin tarinan suurempaan historialliseen ja maailmanlaajuiseen kehykseen, johon kuuluvat etsimisen ja löytämisen teemat. Kun mies muuttuu vaimolle vieraaksi, vaimo yrittää vielä löytää miehensä luo. Hän yrittää löytää miehensä, joka oli, eikä tunne tätä hänen näkökulmastaan uutta henkilöä, joka miehen kehon on asuttanut.

Tämä on tarina muutoksista. Suhteen toinen osapuoli, vaimo, havainnoi, mitä hänen miehensä käy vähä vähältä läpi, ja miten nämä muutokset vaikuttavat heidän yhteiseen elämäänsä. Vaimo syöksee tarinan kertojana auki tuntemuksiaan laidasta laitaan: välillä hän yrittää ymmärtää ja käyttäytyä rauhallisesti, välillä hän sanoo ja vaatii asioita, joiden tietää itsekin olevan epäreiluja toista kohtaan.

Vaimoon olisi helpointa samaistua, tuleehan hän minä-kertojana lukijaa lähimmäs. Näkökulma on kuitenkin niin vaimon tuntemuksiin keskittynyttä, että se jopa etäännyttää. Vaimo ilmaisee suoraan rumat, suuren muutoksen hetkellä kuitenkin inhimilliset ajatukset, mutta tämän vuoksi sitä kaipaisi vastapainoksi myös suhteen toisen osapuolen mietteitä, jotka jäävät kuulematta. Tarinat muuttuvat sen mukaan, kuka niitä kertoo, kuten teoksessakin todetaan. Miten erilainen tarina olisi, jos sen kertoisi aviomies, miten erilainen jos vaimo.

Ahavan edellinen teos, Taivaalta tippuvat asiat (suosittelen!), on yksiä lempikirjojani ja omasta mielestäni suomalaisen nykykirjallisuuden parhaimmistoa. Jo kyseisessä teoksessa rakastuin Ahavan tapaan kirjoittaa, eikä tämä uusi romaani ole poikkeus. Kieli on niin kaunista, niin kaunista ja tarkkaa. Siihen imeytyy mukaan, näkee silmissään hetken aamiaispöydässä, kun mies kerää ilmaa sisäänsä ennen paljastustaan.

Tämä romaani keskittyy suurelta osin juuri kieleen ja kommunikaatioon. Miten kieli muuttuu ja jopa katoaa. Miten ilman kieltä, ilman tarkkaan sovittuja sääntöjä merkeistä voisi olla hankalaa ilmaista mitään. Miten pienilläkin kielen muutoksilla on merkityksensä: Näytän valokuvaa, ja jos sanon: Tältä hän näyttää, hän on nainen. Jos taas sanon: Tältä hän näyttää nyt, hän on entinen mies.

Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja monin tavoin herättelevä romaani. Sen lukeminen tuntui suruna ja kipuna, ja se oli ajoittain muutenkin epämukava kokemus. Romaani näyttää kaksi näennäisesti eroavaa kertomusta: toinen avioparin, toinen löytöretkeilijän, jotka kuitenkin osaltaan kertovat samaa tarinaa pakonomaisesta etsimisestä ja löytämisen halusta. Halusta täyttää kartan valkoiset, tuntemattomat osiot ja merkitä muistiin asiat, jotka olivat, jotta voisi todistaa niiden olleen todella olemassa.

 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
250s.

lauantai 26. elokuuta 2017

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu


Ada Gootti ja hiiren haamu kertoo 11-vuotiaasta Adasta, joka elää suuressa kartanossa isänsä ja palvelusväkensä kanssa. Adan isällä, lordi Gootilla, on tapana pitää vuosittain juhlat, joihin kokoontuu tärkeää väkeä ympäri maan. Tänä vuonna luvassa on kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa, jotain, joka saa Adan aavistamaan pahaa.

Ada Gootti on kuin hieman nuoremmalle yleisölle suunnattu versiointi Alan Bradleyn Flavia de Luce -kirjasarjasta. Huolimatta ajallisista eroavaisuuksista (Ada Gootti ja hiiren haamu sijoittuu 1700-1800-lukujen vaihteeseen, Flavia de Luce -sarja 1900-luvun puoliväliin), Adassa ja Flaviassa on paljon samaa. Heitä yhdistää niin ikä, äidin menettäminen, kuin elämä etäisen isän kanssa isossa ja kolkossa kartanossa. Nuoresta iästään huolimatta tytöt ovat rohkeita ja oma-aloitteisia, ja he selvittävät aikuisia paremmin kimurantteja tapauksia. Bradleyn luomassa sarjassa rikokset ovat lähes poikkeuksetta murhia, kun taas Ada Gootin ja hiiren haamun tapahtumat eivät ylly liian pelottaviksi jännittävistä käänteistä huolimatta.

Yksi Ada Gootin ja hiiren haamun parhaimmista puolista on Riddellin itsensä tekemä runsas kuvitus. Lähes jokaiselta sivulta pilkistävät hahmot ja tapahtumapaikkojen eri kolkat on piirretty pikkutarkasti ja positiivisella tavalla yliampuvasti, ja ne ovat samaan aikaan sekä huvittavia että hiukan karmivia.

Teos on täynnä monia pieniä ja kiinnostavia yksityiskohtia. Kuin historiallisesti uskottavan tarinan ja miljöön luomiseksi Riddell on lisännyt joukkoon paljon faktaa mukailevaa nippelitietoa, jonka kuitenkin jo hassut sanavalinnat osoittavat keksityksi. Teos käyttää hyväkseen goottiperinnettä ja parodioi sitä lapsille sopivampaan tyyliin. Esimerkiksi kartanon nimi on "Kalmatollon kartano", ja sen aiemmat omistajat ovat kukin vuorollaan yrittäneet rakentaa kartanosta omanlaisensa. Lopputuloksena on surkuhupaisasti neljäsataa koristesavupiippua, tuhat puutarhatonttua, sekä keittiöpuutarha, makuuhuonepuutarha ja olohuonepuutarha.

Aikuisena lukijana hauskinta on bongailla viittauksia tunnettuihin kirjailijoihin, heidän teoksiinsa ja niiden hahmoihin. Esimerkiksi Adalla on ollut paljon kotiopettajattaria, jotka kuulostavat muunnetuista nimistään huolimatta äärimmäisen tutuilta. Yksi heistä on Jane Korva, joka "kulutti aikaansa keittelemällä teetä ja koputtelemalla lordi Gootin lukukammion oveen. Lordi Gootin oli lähetettävä hänet pois, kun hän yritti polttaa länsisiiven." Teos perustuukin hyvin vahvasti intertekstuaalisuudelle, ja saattaa olla, että muu osa tarinaa jää vähän sen jalkoihin.

Mitä otsikossa mainittuun hiiren haamuun tulee, on tämä kovin pienessä osassa kirjassa. Pääosaan teoksessa nousee Adan ja tämän tarinan aikana saamien uusien ystävien yritys estää lordi Gootin juhlien aikana mahdollisesti tapahtuva ilkeä suunnitelma. Tämän rinnalla hiiren tarina jääkin sivujuoneksi. Kivana yksityiskohtana lopussa on kuitenkin mukana pieni kirjanen, jossa perehdytään hiiren vaiheisiin hieman tarkemmin.

Ada Gootti ja hiiren haamu jättää ehkä hiiren taka-alalle, mutta tuo sen sijaan esiin kavalkadin muita ihastuttavia hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Mukaansatempaava ja nokkela, taatusti lukujumin poistava teos, jonka parissa viihtyy myös aikuinen lukija.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2015
220s.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10 & The Lying Game


Olen lukenut kesän aikana brittiläiseltä Ruth Warelta kaksi trilleriä, The Woman in Cabin 10 ja The Lying Game. Jossain vaiheessa lukuvuorossa tulee olemaan luultavasti myös hänen esikoisteoksensa In a Dark, Dark Wood, joka on suomennettu nimellä Synkän metsän siimeksessä.

The Woman in Cabin 10 kuvaa pienikokoisen luksuslaivan neitsytmatkaa Isosta-Britanniasta Norjaan revontulia ihailemaan. Matkan aikana laivalta katoaa nuori nainen, mutta vain matkailutoimittaja Laura Blacklock tunnustaa nähneensä ja puhuneensa naisen kanssa. Koska naista ei löydy matkustajalistalta, ja tämän hytti on lisäksi asumaton, ei alkoholiin sortuvaisen Lauran havaintoja oteta tosissaan. Katoamisen selvittäminen jääkin kokonaan Lauran harteille.

Waren uusin teos, The Lying Game, kertoo puolestaan nelihenkisestä ystäväporukasta, joidet tiet kohtaavat vuosien jälkeen, kun yksi heistä lähettää muille viestin: "I need you". Tämä viesti tarkoittaa, että ystävien on kokoonnuttava hinnalla millä hyvänsä, liikoja kyselemättä. Kaikki juontaa juurensa aikaan, jolloin tytöt kävivät samaa koulua, ja jolloin tapahtui jotain skandaalinomaista, mikä uhkaa nyt nousta pinnalle.

Kummatkin teoksista ovat aika tavanomaisia trillereitä, etenkin jos on yhtään lukenut muita viime vuosina ilmestyneitä jännäreitä (mm. Nainen junassa). The Woman in Cabin 10 -teokseen perinteisestä poikkeavan vireen tuo miljöö. Jännitysnäytelmä saa uudenlaisen tunnelman, kun laivaa ympäröi syvä meri korkeine aaltoineen, eikä poispääsyä ole. Mitä tulee The Lying Game -teokseen, tapahtumaympäristö pienine kylineen ja oppilaitoksineen on varsin tuttu, ja jo tämä tekee tarinasta osaltaan kuluneen tuntuisen.

The Woman in Cabin 10 on toimiva ja vetävä teos. Mahdollisia ratkaisuja on useita, samoin epäiltyjä laivamatkustajien joukossa. Loppuratkaisuun annetaan matkan varrella vihjeitä, mutta ne ovat joko todella hienovaraisia tai vievät niin harhaan, ettei niitä seuraamalla ole mahdollista saada koko kuvaa esiin.

The Lying Game sen sijaan kohtaa hieman samankaltaisen ongelman, kuin mikä oli muutama postaus sitten arvostelemassani Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -teoksessa. Piirit pyörivät pieninä, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Yllättävät käänteet puuttuvat lähes kokonaan, ja vastaukset tarjoillaan lukijalle puolivalmiina teoksen alkupuolella. Ainot, joilla tarinan ratkaisu vaikuttaa olevan hukassa, ovat hahmot. Teoksessa on lisäksi paljon takaumia tyttöjen elämään heidän ollessaan 15-vuotiaita. Ajanjakson kuvaus ensikokeiluineen, tehtyine virheineen ja hätiköityine päätöksineen tuntuu realistiselta, mutta saa toisaalta aikaan hyvin nuortenkirjamaisen sävyn tarinaan.

Kirjojen päähenkilöitä, Lauraa ja The Lying Game -teoksen Isaa, yhdistää mysteerin lisäksi kompleksinen yksityiselämä. Laura ei tiedä, sitoutuako miesystäväänsä vakavasti, Isa puolestaan tasapainoilee ystävien, vauvan ja miehen välillä, eikä osaa jakaa aikaansa kaikille. Kumpikaan päähenkilö ei noussut suosikikseni. Laura on muita ihmisiä kohtaan ajoittain selittämättömän töykeä, jopa hyökkäävä, mutta pidin siitä, miten hänen ongelmiaan alkoholin ja ahdistuneisuuden kanssa kuvataan. Isan on taas vaikea hyväksyä muiden ihmisten näkökulmia asioihin. Isan sijaan pidin enemmän Fatimasta, ystävänelikon mukautuvimmista, jolla on kuitenkin omat huolensa perheensä, sukunsa ja kukkaan puhjenneen uskonsa kanssa. 

Kahden kokeilun perusteella voinen sanoa, että Ruth Waren kirjat ovat genrelleen hyvin uskollisia. Teoksista löytyy imua, joka pitää tarinan parissa useita tunteja loppuratkaisua selvitellen. Näistä kahdesta suosittelen kuitenkin enemmän The Woman in Cabin 10 -teosta raikkaan miljöövalinnan ja kynsiä pureskelemaan saavan jännityksen vuoksi.

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10
Vintage, 2017 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2016)
344s. 

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker, 2017
374s.

perjantai 4. elokuuta 2017

Ann Patchett: State of Wonder


Vogel-nimisessä lääketieteellisessä yhtiössä työskentelevän Marina Singhin tutkijapari Anders Eckman on kuollut. Eckmanin on viimeksi tiedetty olleen Amazonin viidakossa selvittämässä tohtori Annick Swensonin uutta lääkekeksintöä ja sen aikataulua. Muuten Eckmanin kuolema ja sitä edeltäneet olosuhteet ovat epämääräisiä. 

Vogelin rahoituksella viidakossa työskentelevä Swenson on hankala persoona, johon tuntuu olevan mahdotonta saada yhteyttä. Koska Eckman on epäonnistunut tehtävässään, eikä yhtiöllä ole vieläkään tarkkoja tietoja lääkkeen vaiheista, Marinan pomo pyytää tätä lähtemään Brasiliaan ja Amazon-viidakkoon jatkamaan Eckmanin toimeksiantoa. Swensonin oppilaana vuosia sitten ollut Marina ei pidä onnistumistaan mahdollisena, mutta lähtee matkaan uskollisena kuolleelle työtoverilleen ja tämän perheelle, joka haluaa selvittää Eckmanin kohtalon perinpohjin.

Tarina alkaa todella hitaasti. Marina matkustaa ensin Minnesotasta Manaus-nimiseen kaupunkiin Brasiliaan, jossa hänen on yritettävä paikantaa tohtori Swensonin tuntema pariskunta. Ainoastaan tämän pariskunnan kautta on mahdollista päästä tohtorin puheille. Pariskunta ei kuitenkaan luovuta helpolla tietoja Swensonista ja tämän olinpaikasta, joten Marina joutuu jäämään Manausiin näiden seuraan siihen saakka, kunnes nämä oppivat tutustumaan ja luottamaan häneen.

Tarinan liikkeellelähdön odottelu tuntuu ajoittain ikuisuudelta, varmasti vähän siltä kuin Marinan yksitoikkoinen vaeltelu pitkin Manausta, jossa ajanviettomahdollisuudet ovat olemattomat ja kuumuus ja sairaudet yllättäviä ja piinaavia. Itse viidakko tulee ajankohtaiseksi vasta kirjan puolivälissä, mikä mielestäni tekee matkan alustuksesta liian pitkän.

Miljöö on oikeastaan syy siihen, miksi kiinnostuin kirjasta. En muista, että olisin aiemmin lukenut Amazon-joen ja -viidakon ympäristöön sijoittuvaa tarinaa. Miljöö korostuukin kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun matka viidakkoon alkaa. Tarinassa kuvataan kasveja, ötököitä ja käärmeitä - ja etenkin viidakossa asuvia heimoja. Swensonin tutkimus keskittyy suurelta osin Lakashi-nimiseen heimoon, joiden parissa hän on viettänyt useita vuosikymmeniä näiden valtaväestöstä poikkeavia elintapoja tarkastelemalla. Lakashi-heimon lisäksi viidakossa asuu myös muita heimoja, mutta ne eivät ole samalla tavalla keskeisessä osassa tarinassa.

Tarina sisältää runsaasti syvällisiä teemoja. Omasta mielestäni mielenkiintoista on esimerkiksi se, miten tarinassa pohditaan sivistyksen ja sivistymättömyyden, jopa villiyden, rajoja. Mitä sivistykseen vaaditaan, ja miten vahva raja sivistyksen ja villin viidakon välillä todella on? Marina miettii keskellä Manausta olevaa oopperataloa ja sitä, onko talon tarkoitus toimia symbolina kaupunkilaisten sivistykselle. Onko talo, jossa harrastetaan kulttuuria, kenties jonkinlainen raja-aita, joka pitää viidakon poissa kaupungista?

Tarinassa tuodaan esiin myös muukalaisuus ja heimojen kohtelu. Kirjan kansiliepeen juonireferaatissa kerrotaan tohtori Swensonin johtavan tutkimaansa heimoa jopa imperialistisen johtajan kovuudella. Vaikka tutkijaryhmän tavoitteita voidaan pitää ehkä ihmiskunnan mittakaavassa hyvinä, ovat he kuitenkin tunkeutuneet alueelle ja heimon elämään, joka on pärjännyt aikaisemmin ilman heitä. Tarinassa myös vihjataan, miten Lakashit eivät kielitaidottomina kykene ymmärtämään täysin, millaisiin kokeisiin ja seurauksiin tutkimuksiin osallistuessaan suostuvat. Yksilötasolla muukalaisuus korostuu Marinassa, siinä miten viidakko on hänelle aluksi luotaantyöntyvä ja vaikea paikka, mutta miten hän vähitellen sopeutuu sinne. Eri asia kuitenkin on, onko sopeutuminen lopullista.

Teoksessa pohditaan sitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään tärkeän, jopa ihmiskunnan kohtalon mullistavan lääkkeen kehittämiseksi. Tarina antaa kuitenkin myös muistutuksen siitä, että on asioita, joita ihmisen ei pidä lähteä muuttamaan. 

Tieteeseen liittyvää keskustelua on teoksessa paljon. Siinä sukelletaan hyvin pitkälle uudenlaisen lääketieteellisen läpimurron keksimiseen. Vaikka tämä on mielenkiintoista luettavaa, samalla tuntuu kuitenkin siltä, että tarinallisuus jää sen varjoon.

Teosta vaivaa lisäksi jonkinasteinen epäuskottavuus. Matka viidakkoon ja tohtori Swensonin tapaaminen aiheuttavat Marinassa ymmärrettävän kysymystulvan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole välttämättä uskottavia Marinan koulutustaustan omaavalle henkilölle, vaan tuntuvat jopa naiiveilta. Ylipäätään kahden selvästi matkaan kunnolla valmistautumattoman tutkijan, Marinan ja Anders Eckmanin, lähettäminen Amazonin viidakkoon kuulostaa epärealistiselta ratkaisulta. Marinan kysymyksillä on kuitenkin se tarkoitus, että niiden kautta lukija saa käsiinsä tarvittavat tiedot Swensonin projektista.

Sinänsä teos on kaunis ja lumoava, paikoitellen jopa herkkä. Marina kutoo lämpimän, vieraan ympäristön keskellä turvallisen ja inhimillisen suhteen kuuroon heimopoikaan, jonka kautta hän kyseenalaistaa omia valintoja elämässään. Kaiken kaikkiaan älykäs teos, josta pidän rehellisesti sanottuna näin jälkeenpäin enemmän, kuin itse lukuhetkellä.

Ann Patchett: State of Wonder 
HarperCollins, 2011
353s.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Peter Mayle: Provence nyt ja aina


Provence nyt ja aina tarjoaa jatkoa Peter Maylen kirjoittamalle omaelämäkerralliselle teokselle Vuosi Provencessa, jonka luin alkuvuodesta.

Tässä teoksessa Peter Mayle ja hänen vaimonsa ovat alkaneet kotiutua kunnolla Provenceen. Paikkakuntalaisten tavat ovat vähitellen juurtuneet heihin, eivätkä he enää huolehdi tarkoista ajanmääreistä tai siitä, ovatko heidän päällään olevat vaatteet tarpeeksi hienoja ravintolaan mennessä.

Kuten edellisen teoksen kohdalla jo toivoin, tähän kirjaan liittyy sentään muutakin kuin pelkkää talon remontoimista ja syömistä. Hip hei! Teos ei etene edellisen tavoin kuukausien mukaan, vaan nyt jaottelu tapahtuu aiheittain. Hauskoja sattumuksia koetaan yhdessä luvussa apteekissa peräpuikkojen kanssa, toisessa kurnutt... laulavien rupisammakoiden seurassa.

Oli mukavaa huomata, miten tarina ikään kuin jatkuu, ja miten edellisestä teoksesta tutut hahmot ovat jälleen mukana. Tämän teoksen myötä heihin pääsee myös vihdoin tutustumaan paremmin. Esimerkiksi Maylejen lähistöllä asuva Massot erakkomaisine ja kiukkupussimaisine luonteineen alkoi kiinnostaa ja huvittaa minua yhä enemmän. Eräässä luvussa Mayle on antanut Massotille luvan etsiä kultarahoja heidän pihaltaan, ja Massot on ottanut tehtävän hieman liian tosissaan ja kaivanut maan täyteen kuoppia. Kun kaivuu-uhan alle joutuu pihan uima-allas, Mayle toteaa paremmaksi lopettaa kaivuutyöt ja kuvaa Massotin suhtautumista asiaan näin:

Massot suhtautui kieltooni järkevästi ja oli mielissään pastis-pullosta, jonka annoin hänelle vaivanpalkaksi. Mutta aika ajoin näen hänen seisoskelevan polun päässä talomme takana. Sieltä hän katselee uima-allastamme ja imee miettiväisenä viiksiään. Luoja ties, mitä hän kännipäissään tekee jonakin yönä, varsinkin jos joku antaa hänelle kiviporan joululahjaksi.

Kuten jo totesin, edelliseen teokseen verrattuna tässä tehdään sentään muutakin kuin syödään. Huomasin kuitenkin, että ruokakuvausten kohdalla minun on vain pakko nöyrtyä. Ruoka on Provencessa iso juttu, eikä siitä päästä mihinkään. Ei taida olla sellaista paikasta kertovaa kirjaa, jossa ei olisi ainuttakaan ruokakuvausta. No, onneksi kuvaukset ovat sentään pääasiassa nautinnollisia. Kuten Mayle itsekin sanoo: "Olin jo oppinut että ennemmin tai myöhemmin keskustelu Provencessa kääntyy aina ruokaan ja juomaan."

Nautinnollisuuden lisäksi teos on informatiivinen ja opettavainen. Esimerkiksi luku, jossa kerrotaan aluetta piinanneista metsäpaloista, avasi itselleni enemmän sitä, miten metsäpalojen leviäminen todellisuudessa tapahtuu. En ollut nimittäin aikaisemmin ymmärtänyt täysin, miten nopeasti tulipalo voikaan levitä kuivalla alueella voimakkaan tuulen mukana, mutta tämän myötä oivalsin metsäpalojen vaarallisuuden riskialueilla.

Parasta teoksessa taitaa olla se, kun itse lukijana huomaa Maylejen vähittäisen oppimisen provencelaisten tavoille. Etenkin viimeinen luku, jossa Mayle sivuaa ranskan kielen omaksumista, kuvaa hyvin niitä jokapäiväisiä haasteita, joita pariskunta joutuu kokemaan uudessa asuinmaassaan. Kaikesta huolimatta he kokevat, että heidät on otettu lämpimästi vastaan, ja ehkä juuri siitä syystä he jaksavat suhtautua vaikeisiinkin asioihin pääasiassa huumorilla.

Peter Mayle: Provence nyt ja aina (Toujours Provence, 1991)
Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 2000 (ensimmäinen painos 1993)
258s.

torstai 13. heinäkuuta 2017

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi


Harry Potter ja kirottu lapsi on J.K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen yhdessä näyttämölle luoma kertomus, johon on viitattu kahdeksantena Harry Potter -tarinana. Kuoleman varjelusten tapahtumista ja Voldemortin kukistamisesta on kulunut noin kaksikymmentä vuotta, velhomaailman tutut hahmot ovat aikuistuneet, menneet naimisiin ja hankkineet lapsia. Pääosassa on Harryn, Ronin ja Hermionen sijaan Harryn poika Albus, sekä tämän paras ystävä Scorpius. Kun Albus eräänä iltana kuulee sattumalta tärkeän keskustelun, hän päättää muuttaa vuosia sitten tehdyt vääryydet oikeiksi. Siihen tarvitaan vain rutkasti onnea - ja keino palata ajassa taaksepäin.

Minun ei pitänyt edes lukea tätä. Muistan jo aikoinani vieroksuneeni Kuoleman varjelukset päättänyttä lyhyttä katsausta Harryn ja kavereiden vuosia myöhempään elämään ja toivoneeni, että kirja olisi loppunut suuren taistelun voittoon. En ollut siis kovinkaan innostunut lukemaan lisää siitä, miten hahmojen tarina on jatkunut. Kävi kuitenkin niin, että löysin tämän alennusmyynneistä, enkä vain voinut jättää ostamatta (se siitä lupauksesta olla ostamatta tänä vuonna muita kirjoja kuin WSOY:n uudet klassikot). Vaikka tämä olisi kuinka huono, olisipahan ainakin luettu ja tietäisin, mistä puhutaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ei kuitenkaan ole huono. Ihan yllätyin lukiessani, miten sujuvasti tarina tempaa mukaansa, ja miten paluu Tylypahkaan ja muihin tuttuihin maisemiin ei ollut lainkaan vaikeaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tarina on jännittävä ja hauska, ajoittain jopa hulvaton. Yhdeksi lempikohtauksekseni muodostui Albuksen ja Scorpiuksen tavallisesta poikkeava kohtaaminen velvollisuudentuntoisen kärrynoidan kanssa. Mielenkiintoisia olivat myös luodut vaihtoehtoiset tulevaisuusvisiot. Miten erilainen velhomaailma olisikaan, jos asiat eivät olisi menneet Harryn ja Voldemortin välillä niin kuin ne menivät?

On tarinalla omat kompastuskivensäkin. Olen lukenut arvosteluja, joissa on sanottu, etteivät hahmot ole sellaisia, kuin he ovat olleet edellisissä teoksissa. Tästä olen samaa mieltä. Hahmoilta ikään kuin puuttuvat ne piirteet, jotka määrittelevät heidät heiksi. Tietysti samankaltaisuutta on jonkin verran jäljellä, mutta lähinnä haljuna varjona entisestä. Osa hahmoista, kuten itse Harry Potter, ei ollut täysin uskottavia aikuisina versioina, vaan he vaikuttivat kypsymättömiltä. Lisäksi, minkä vuoksi teokseen on pitänyt ahtaa niin paljon imeliä rakkaudenosoituksia?!

Teos on kirjoitettu näytelmämuotoon tutun proosan sijaan, ja minä luen todella harvoin näytelmätekstejä. Tämä taitaa olla ensimmäinen näytelmä, josta edes kirjoitan blogiin. En kuitenkaan lukiessa huomannut näytelmämuodon aiheuttaneen ongelmia, vaan se lähinnä vauhditti lukemista. Näyttämöohjeet tuntuivat toimivan hyvin dialogin rinnalla, niiden avulla pystyi näkemään kohtaukset mielessään. Kuitenkin väistämättä siinä vaiheessa, kun suluissa kommentoidaan hahmon näyttelijää, illuusio vähän järkkyy. Kaikista parhaiten tämä teos toimiikin varmasti näyttämöllä.

Itselleni tärkeimmäksi tässä teoksessa muodostui se, kuinka tämän myötä ymmärsin kaipaavani kovasti takaisin Potterien maailmaan. Olen tainnut lukea niitä viimeksi 10 vuotta sitten, kun seitsemäs osa ilmestyi, enkä ole sen jälkeen uskaltanut palata niiden pariin. Olen vitkutellut ja vitkutellut niiden avaamista, vaikka kaikki löytyvät omasta hyllystä käsien ulottuvilta. Joidenkin lapsuuden lempikirjojen kanssa on käynyt niin, että taianomaiset muistot ovat ikään kuin menneet pilalle uudelleenluvun myötä, ja olen pelännyt näille käyvän samoin. Tämän teoksen lukemisen myötä taidan kuitenkin olla taas askeleen lähempänä muiden Pottereiden uudelleenlukua.

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi, osat yksi ja kaksi (Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two, 2016)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2016
446s.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin


Omistettu kaikille hankalille ihmisille.

Luin Paula Hawkinsin esikoisromaanin The Girl on the Train (suom. Nainen junassa) hieman reilu kaksi vuotta sitten ja pidin kirjasta silloin kovasti. Romaanissa toimivinta oli päähenkilö Rachelin alkoholismin ja siitä johtuvien muistikatkosten kuvaus, jotka tekivät hänestä epäluotettavan kertojan. Myös teoksen loppuratkaisu onnistuttiin pitämään pimennossa ihan viimeiseen saakka. Toisin sanoen, olin aika innoissani kuullessani alkuvuodesta, että Hawkins on julkaisemassa uuden romaanin.

Hawkinsin toinen teos, Tummiin vesiin, kuvaa pikkukaupunkia, jossa on jo vuosisatojen ajan tapahtunut selvittämättömäksi jääneitä naisten hukkumiskuolemia. Kaikkien näiden naisten on kuvattu olleen jollain tavalla hankalia persoonia. Niin kutsuttuun "hukkuneiden mutkaan" on viimeisimpänä menehtynyt Nel Abbott, jolle hukkuneiden naisten tapaukset ovat olleet pakkomielle. Nel ja tämän sisar, Jules, eivät ole olleet vuosiin yhteydessä toisiinsa, mutta nyt Jules joutuu palaamaan vastahakoisena kaupunkiin selvittämään sisarensa kuolemaa ja pitämään samalla huolta Nelin tyttärestä.

Tarinassa on monta näkökulmaa. Muun muassa Nelin kuoleman tutkintaa johtava poliisi, tämän vaimo ja isä, ja jopa kaupungin outolintuna pidetty selvännäkijä pääsevät vuorollaan kertomaan oman kantansa tapahtumiin. Jokaisella heistä on ollut jonkinlainen side joko Neliin tai aiemmin kuolleisiin naisiin.

Tarinan lähtökohta on mielenkiintoinen. Ei tosin yhtä mielenkiintoinen kuin Hawkinsin edellisessä romaanissa, johon jo junan ikkunoista tirkistely toi mukanaan tuoreutta, mutta lukemaan innostava kuitenkin. Aloin siis tutustua kirjaan ja odotin, millainen jännityskertomus tästä kuoriutuisi. Odottamiseksi se sitten menikin. Ja odottamiseksi. Kun sain kirjan viimein luettua, en ollut ihan varma, mihin lopputulemaan tarinassa oli päädytty. En ollut ylipäätään varma, mikä tämän teoksen pointti oli.

Tummiin vesiin ei ole jännittävä. Lähimmäs kylmiä väreitä ja niskavillojen ylösnousua päästään kai silloin, kun odotellaan, milloin jotain yllättävää tapahtuisi. Ei tapahdu, joten kannattaa lakata odottamasta. Rehellisesti sanottuna tarinasta puuttuu kunnon arvoitus. Toki hahmot yrittävät saada selvitettyä viimeisimpiä kuolintapauksia, mutta koska merkityksellisimmät juonenkäänteet ja johtolangat selitetään lähes välittömästi auki, ei lukijan omille päätelmille ja arvauksille jää lainkaan tilaa.

Tarinassa olisi voitu keskittyä enemmän naisiin, jotka olivat kuolleet vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten. Olisin ainakin itse lukenut heistä mielelläni lisää, sillä nyt heidän kohtaloaan sivutaan lähinnä parisivuisten minitarinoiden kautta. Koska naiset kuitenkin tuodaan esiin, eikä heihin paneuduta sen enempää, heidän merkityksensä jää kokonaisuuden kannalta vaisuksi. Ainoa syy heidän esiin nostamiseensa vaikuttaa olevan heidän väitetty hankaluutensa.

Tummiin vesiin jättää jälkeensä hämmentyneen ja karvaasti pettyneen olon yllätyksettömyydellään ja epäloogisuudellaan. Tarinassa on mukana aivan liikaa irrallista, kokonaisuuden kannalta irrelevanttia materiaalia. Sen tarkoituksena on varmasti hämmentää pakkaa, jotta ratkaisu ei olisi ennalta-arvattava, mutta nyt lopputulos on kaikkea muuta kuin eheä.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water, 2017)
Suomentanut: Antti Autio
Otava, 2017
415s.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Sarah Waters: Yövartio


Yövartio on toinen brittiläiseltä Sarah Watersilta lukemani romaani. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta Vieraan kartanossa, jännitystarinan, joka sijoittuu rapistuvaan maaseutukartanoon.

Yövartion tarina alkaa Lontoossa vuonna 1947. Toinen maailmansota on jäänyt taakse, ja ihmiset yrittävät sopeutua uudelleenrakentamiinsa elämiin. Seuraavaksi ollaankin vuodessa 1944, jolloin sota voi vielä hyvin. Pommit tuhoavat koteja, vievät raajoja ja henkiä. Viimeisenä saavutaan vuoteen 1941, jolloin nähdään hetkiä sodan alkuvuosien vaiheista. Tarinassa esiintyvät Kay ja Mickey, jotka häivyttävät vaatteilla sukupuolensa rajoja, parit Helen ja Julia, ja Reggie ja Viv, jotka piilottelevat rakkauttaan julkisilta katseilta eri syistä, sekä Duncan, joka kärsii vankilassa tuomiotaan.

Käänteinen kerrontajärjestys on kiehtova. Ensimmäisessä jaksossa näytetään tilanne sodan päättymisen jälkeen ja vasta vihjaillaan siitä, mitä sodan aikana on tapahtunut. Seuraavien jaksojen myötä selviää, miten hahmot ovat oikeasti päätyneet siihen, missä tarinan alkumetreillä ovat.

Jo kerrontatapa itsessään luo aukkoja tarinaan, kun se ei etene vuosi vuodelta järjestyksessä eteenpäin. Viimeisin vuosi, 1941, on kaikkein selittelevin. Osa tässä ajanjaksossa kuvatuista tapahtumista tuntuu jokseenkin turhalta näyttää, ja ne olisikin voinut jättää lukijoiden mielikuvituksen varaan. Toisaalta vuosi valottaa myös sellaisia merkittäviä tapahtumia, joita ei olisi voinut jättää paljastamatta, kuten syyn Duncanin päätymiseen vankilaan.

Sota on koko teoksen ajan läsnä. Pommitusten jyllätessä kaupungissa pahimmillaan ja muiden ollessa niiltä suojassa, viettävät Kay ja Mickey yönsä toimimalla ambulanssikuskeina, jotka kaivavat ihmisiä esiin raunioista. Hälytysten ulkopuolella Julia tutkii arkkitehti-isänsä kanssa rakennuksille, kuten perheiden kodeille, tapahtuneita vaurioita. Näitä kuvauksia tuoreemmilta tuntuivat kuitenkin vankien näkökulma sotaan, samoin kuin aikakauden muut yksityiskohdat, joihin sota ei edes pääsääntöisesti liittynyt. Siksi huomasin nauttivani niistä enemmän.

Osittain raakojen sotakuvausten vastapainona romaanissa toimii hahmojen välinen ystävyys ja etenkin rakkaus, jota voisi luonnehtia sensuelliksi ja kiihkeäksi. Rakkauteen kuuluu jatkuva pelko, ja toisaalta lievä myönteinen jännityskin, kiinnijäämisestä. Kiinnijäämisen pelko on todellista varsinkin naispareilla, sillä homoseksuaalisuuteen ei suhtauduttu 1940-luvulla erityisen suopeasti. Esimerkiksi Helen ja Julia joutuva järjestämään asumisensa niin, ettei kukaan arvaa heidän nukkuvan samassa huoneessa ja samassa sängyssä.

Romaanin ajankuvaus on mielenkiintoista ja pikkutarkkaa, etenkin sotakuvausten ulkopuolella. Homoseksuaalisuuden lisäksi tarinassa tulee esiin muutamia muitakin asioita, jotka ovat olleet kiellettyjä ja jopa kriminalisoituja vielä toisen maailmansodan aikaan, ja näistä lukeminen oli mielestäni erityisen kiinnostavaa.

Teosta voisi muutenkin kehua sujuvalukuiseksi. Matkan varrelle on ripoteltu sen verran arvoituksia, että lukija jaksaa helposti seurata 500 sivua mukana. Olisin kernaasti ottanut mukaan vielä enemmänkin sivuja, jos se olisi tarkoittanut sitä, että nyt omaan makuuni hieman liian ohuiksi jäävät henkilötarinat olisivat saaneet runsautta ympärilleen.

Sarah Waters: Yövartio (The Night Watch, 2006)
Suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 2007
509s.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street


Tässä on yksi edellisessä postauksessa esittelemistäni alkuvuoden kirjaostoksista. Teos herkullisen värisine kansineen oli niin kiinnostavan oloinen, että aloin lukea sitä melkein heti sen käsiini saatuani. Lukukokemus ei kuitenkaan kokonaisuutena ollut aivan niin ruusuinen, kuin olin toivonut.

84, Charing Cross Road - haaveilua Lontooseen matkustamisesta
Helene Hanffin vuonna 1970 ilmestynyt teos 84, Charing Cross Road on yksiä lempikirjojani. Viime postauksessa valotin jo hieman kirjan juonta, mutta teos tosiaan kuvaa amerikkalaisen Hanffin vuosikymmeniä kestänyttä kirjeenvaihtoa englantilaisen Marks & Company -nimisen antikvariaatin henkilökunnan kanssa. Pari vuotta sitten, teoksen ensimmäistä kertaa luettuani, kirjoitin siitä näin: "koskettava, hauska ja valloittava." Teos, josta "todella käy ilmi rakkaus kirjoja kohtaan."

Kirjassaan Hanff suunnittelee pitkään matkaa Lontooseen kirjetovereitaan tapaamaan. Aina tielle ilmestyy kuitenkin jokin este, kuten rahaongelmat, joiden vuoksi matkaa ei voida toteuttaa. Viimein, 84, Charing Cross Roadin ilmestyttyä ja jopa menestyttyä jonkin verran, Hanff pystyy kuin pystyykin ostamaan lentoliput Iso-Britanniaan. The Duchess of Bloomsbury Street kuvaa Hanffin päiväkirjamerkintöjen avulla tätä useita viikkoja kestänyttä oleilua Lontoossa ja sen lähiseuduilla.

The Duchess of Bloomsbury Street - Lontoossa lounaskutsuilla
The Duchess of Bloomsbury Street alkaa Yhdysvalloista. New Yorkissa asuva Hanff hermoilee ensimmäisissä merkinnöissään sitä, tekeekö hän oikean ratkaisun kauas Iso-Britanniaan matkustaessaan: 

I was terrified of going abroad by myself (I am terrified of going to Queens or Brooklyn by myself; I'm afraid of getting lost) and I had no idea what I would do if something went wrong and nobody met the plane.

Hanff on joutunut odottamattomaan leikkaukseen vain vähän ennen suunniteltua matkaa, eikä hänellä ole kunnolla aikaa toipua. Tämä vain lisää hänen paniikkiaan siitä, onko hän lainkaan kykeneväinen matkustamaan. Alkuvaikeuksista huolimatta kaikki tuntuu jatkossa sujuvan mainiosti, ja monta ihmistä on ottamassa Hanffia vastaan lentokentällä Lontoon päässä.

Hanff toteaa itse kirjassa, että 84, Charing Cross Road ei ole tuonut hänelle rikkauksia. Ihailijoita hän on sen sijaan saanut lukuisia sen kautta. Hanffin kalenteri täytyy matkan aikana erilaisista kutsuista jopa aivan tuntemattomien ihmisten luokse, jotka haluavat tutustua häneen hänen kirjansa luettuaan ja siitä pidettyään. Siinä, missä 84, Charing Cross Road keskittyy selkeästi kirjoihin ja lukemiseen, tässä ns. jatko-osassa on huomattavasti enemmän pintapuoleisempia mainintoja ihmisistä, jotka pyytävät Hanffin kotiinsa lounaalle. Ihan totta puhuen suurin osa kirjasta keskittyy puheeseen lounaskutsuista ihailijoiden luokse. Tietyssä mielessä ymmärrän, miksi Hanff kohdistaa huomionsa merkinnöissään juuri näihin lounaskutsuihin, niiden avullahan hän kykenee säästämään hieman rahaa ja olemaan maassa pidempään. Tämä kuitenkin johtaa päiväkirjamerkintöjen yksipuolisuuteen. 

Teoksessa ei juuri sivuta kirjoja, vaikka ne ovat sentään perimmäinen syy sille, miksi Hanff ylipäätään aloitti kirjeenvaihdon Marks & Companyn kanssa ja sai päähänsä matkustaa Lontooseen. Ne muutamat hetket, jolloin Hanff pohtii itseään kirjojen lukijana suhteessa muihin lukijoihin, ovat mielestäni ehdottomasti teoksen parasta antia. Kunpa tällaisia hetkiä olisi vain enemmän, silloin olisin ihastunut teokseen ikihyviksi.

The Duchess of Bloomsbury Street antaa Hanffista edellistä teosta kokonaisemman kuvan. En toisaalta tiedä nyt kirjan luettuani, mitä mieltä hänestä olen. Ajoittain nautin naisen kirjoitustyylistä paljon, mutta useimmiten tuntui, etten aivan saanut kiinni hänen ajatuksistaan ja etenkään huumoristaan. Tämä teos ei vaihtele näkökulmiltaan samalla tavalla, kuin edellinen kirja, mikä ehkä vaikutti myös siihen, miksi lukeminen tuntui ajoittain hieman puuduttavalta. 84, Charing Cross Roadissa lukemista jouduttivat usein vaihtelevat näkökulmat ja keskustelut eri henkilöiden välillä.

Erilaisia kokemuksia Hanffin parissa
The Duchess of Bloomsbury Street on lyhyt teos, vain 144 sivua, ja olikin mielestäni melkein naurettavaa, kuinka paljon aikaa käytin lopulta sen lukemiseen. Niin tahmeaa kirjan parissa tarpominen ensin oli.

Teos ei ole kuitenkaan huono, vaikka olenkin tässä kirjoituksessa ollut varsin kriittinen sitä kohtaan. Lukukokemus vain oli täysin erilainen tämän kirjan, kuin edellisen, parissa. Ehkä siitä syystä minun olikin aluksi niin vaikeaa suhtautua tähän jatko-osaan. 84, Charing Cross Road on nopealukuinen ja nautittava elämys, mutta tämä teos vaatii kärsivällisyyttä ennen kuin tarinaan ja Hanffin samoiluihin pitkin Lontoota pääsee kunnolla kiinni. 

Vaikka lämpesin Hanffille tällä kertaa todella hitaasti, teoksen parhaat osuudet korvaavat kyllä kaiken sen takkuamisen moninkertaisesti. Alussa saatoin jopa pariin otteeseen toivoa Hanffin jääneen New Yorkiin kirjoittamaan hauskoja kirjeitään Atlantin yli sen sijaan, että hän tuntui käyttävän matka-aikansa valittamiseen (tai sitten se valittaminen oli juuri sitä huumoria, jota en vain ymmärtänyt). Lopussa olinkin jo niin kiintynyt tarinaan, että ei ollut enää yhtään ihme, että viimeisillä sivuilla tuli surku, kun ymmärsin matkan olevan päätöksessä.

Kokemukseni Hanffin parissa eivät ole olleet lainkaan tasaisia, mitä tulee näihin kahteen teokseen. En kuitenkaan laita ollenkaan pahakseni, jos saan joskus tulevaisuudessa luettavakseni muitakin hänen kirjojaan.

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street
Alkusanat: Plum Sykes
Harper Perennial, 2016 (1. painos ilmestynyt vuonna 1973)
144s.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Alkuvuoden kirjahankinnat


Aloitettuani kirjabloggaamisen minulla on ollut jo useamman kerran tapana villiintyä ostamaan kirjoja kasakaupalla aina alkuvuodesta. Esimerkiksi täältä löytyy yksi tällainen tapaus, jolloin ostin vuoden ensimmäisten kuukausien aikana yhteensä kahdeksan kirjaa.

Tämäkään vuosi ei ole ollut mikään poikkeus. Olen ehtinyt pelkästään tammi- ja helmikuun aikana haalia itselleni jälleen kahdeksan teosta. Määrä tuntuu itselleni varsin korkealta, etenkin kun mielessä ovat vielä ne ajat, jolloin kului vuosia ilman, että ostin ainuttakaan kirjaa omaksi. 

En tiedä, miksi ostobuumini sijoittuu aina alkuvuoteen. Kyse kun ei ole varsinaisesti siitäkään, että silloin ilmestyisi paljon hyviä uusia teoksia, sillä useimmat ostamani kirjat ovat jo useita vuosia vanhoja. Etenkin tänä vuonna ostoinnostus ihmetyttää itseäni, sillä olen käyttänyt myös kirjastoa hyvin ahkeraan viime aikoina. Tälläkin hetkellä lainassa on 12 teosta, jotka nyt sitten uhkaavat jäädä näiden uusien löydösten jalkoihin.

Tässä kaikki nämä uudet hankinnat:

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Tämän novellikokoelman löysin tammikuussa Akateemisesta Kirjakaupasta alennettuun hintaan. Olimme käyneet osan teoksen novelleista läpi proosan analyysikurssilla viime syksynä, ja ihastuin silloin Kaajan tarinoihin.

Raymond Chandler: Tappaja sateessa
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Sarah Waters: Yövartio

Nämä neljä teosta ostin kirpputorilta seitsemällä eurolla. Kirpputoreilta tekee muuten joka kerta hyviä kirjalöytöjä. Harvoin löydän juuri niitä tiettyjä teoksia, joita olen etsimässä, mutta muita loistavia kyllä. Nytkin jouduin hieman kamppailemaan itseni kanssa, sillä mukaan meinasi lähteä näiden lisäksi pari muutakin, vaikka alkuun vannoin ostavani ainostaan yhden kirjan.

Chandleria, Ishiguroa ja Watersia olen lukenut jo aikaisemmin, ainoastaan Hustvedt on uusi tuttavuus. Näistä odotan kuitenkin eniten Ishiguron teoksen lukemista, vaikka en pitänytkään hänen romaanistaan Pitkän päivän ilta. Ole luonani aina kuulostaa kuitenkin ihan siltä, että se voisi olla minun kirjani (ja nyt kun menin sanomaan näin, niin ei varmasti ole).

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street
Tove Jansson: Kesäkirja
Juhani Aho: Rautatie

Nämä tilasin Adlibriksesta. Helene Hanffin kirjan halusin omakseni siitä syystä, että hänen  teoksensa 84, Charing Cross Road (suomeksi Rakas vanha kirja) on aivan loistava. Olen lukenut sen nyt jo muutamaan kertaan, mutta edelleen amerikkalaisen Hanffin vuosikausia kestävä kirjeenvaihto englantilaisen kirjakaupan henkilökunnan kanssa jaksaa ilahduttaa. Tämä ns. jatko-osa ei kuitenkaan harmikseni vienyt ihan samalla lailla mukanaan. Ei kirja ollut lainkaan huono, eikä varsinaisesti tylsäkään, vaikka sellaisia arvosteluja olen lukenut, mutta jotenkin lukeminen vain takkusi. Sain teoksen loppuun viime yönä, ja oikeastaan vasta viimeisten kymmenien sivujen aikana aloin tavoittamaan sitä samaa tunnelmaa, kuin Hanffin edellisessä teoksessa oli.

Tove Janssonin Kesäkirja ja Juhani Ahon Rautatie kuuluvat WSOY:n kampanjaan, jossa julkaistaan 12 kotimaista klassikkoa juhlapainoksina 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Myönnän, että omaan ostopäätökseeni vaikuttivat suuresti teosten uudet, kuvassakin näkyvät kauniit kannet. Tein kuitenkin näitä ostaessani samalla itselleni lupauksen loppuvuodeksi: en osta tänä vuonna enää muita kirjoja, kuin nämä kampanjan teokset. Osan niistä olen toki lukenut jo, kuten juuri Kesäkirjan, Janssonin Muumipapan ja meren, sekä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Valtaosa listalta on kuitenkin vielä lukematta, eli siinä samalla, kun hankin hyllyyni silmiä hivelevän kirjakokoelman, voin myös sivistää itseäni.

Minkälaisia kirjaostoksia te olette tehneet näin alkuvuodesta? Entä aiotteko minun laillani kerätä kokoon tuon WSOY:n kokoelman?

maanantai 13. helmikuuta 2017

Viime vuodesta jäi mieleen tämä teos


Palaan hetkeksi vielä takaisin viime vuoteen, vaikka se alkaakin pikkuhiljaa jäämään jo kuukausien taakse. Viime vuonna minulla ei tosiaan ollut juuri inspiraatiota blogata, mutta syksyllä tuli vastaan yksi sellainen teos, joka antoi pitkästä aikaa intoa kirjoittamiseen. En kuitenkaan julkaissut kirjoitusta silloin, vaan se jäi luonnoksiin. Postaus on kaivellut edelleen silloin tällöin mieltäni, ja nyt päätin sen sitten lopulta julkaista.

Kohti Alaskaa
Rosamund Lupton on minulle tuttu kirjailija hänen kahdesta aiemmasta teoksestaan, Sisar ja Afterwards. Kummastakin pidin, mutta kumpaakaan en sen kummemmin rakastanut. Muistan yhä kyseisistä teoksista joitain harvahkoja mieleenpainuneita kohtauksia, mutta pidemmän päälle sekä tarinat että hahmot ovat unohtuneet.

Luptonin kolmas romaani, The Quality of Silence, sijoittuu Alaskaan. Merkittävä miljöö onkin se, mikä minua jäi kirjasta muistuttamaan, ja minkä vuoksi tämän postauksen päätin alunperin kirjoittaa. Alaska on tarinan keskus, missä ja miksi kaikki tapahtuu. Se on alku ja loppu, se on lumisine kinoksineen kaiken ympärillä. On jäätä, joka pettää jalkojen alla, pakkasta, joka tummentaa varpaat ja liimaa kyyneleet poskille, ja on pimeyttä, joka antaa luulla, ettei milloinkaan ole enää mahdollista nähdä luonnollista valoa. Alaska on sekä konkreettinen että abstrakti elementti, johon liittyvät niin ihmisten halu suojella kuin halu tuhota, ja osa tarinasta onkin varsin ympäristökriittistä.

Olin viime syksynä jostain syystä todella kiinnostunut sekä Alaskasta että esimerkiksi Siperiasta ja katsoin näihin liittyviä elokuviakin innolla. Olisi voinut luulla, että Suomen lähestyvä talvi olisi aiheuttanut silloin päinvastaisen reaktion, kuten vaikkapa tropiikkiin sijoittuvien kirjojen lukemisen ja lämpimien kesämuistojen vaalimisen, mutta minä halusinkin näköjään sijoittaa itseni mielessäni keskelle lumihuippuisia puita ja vinkuvaa tuulta. Halusin kokea Alaskan karun luonnon ja mahtavat revontulet sekä lukuisat tähdet.

Äidin ja tyttären vahva side
Jos unohdetaan itse Alaska, niin kirjassa nousevat esiin Luptonin aiempien teosten tavoin vahvat siteet hahmojen välillä. Pääosissa ovat äiti ja tytär, jotka lähtevät keskelle erämaata etsimään aviomiestä ja isää, jonka kaikki muut uskovat kuolleen eskimokylän palossa. Tytär Ruby on kuuro, mikä tuo tarinaan aivan uudenlaisia tapoja kommunikoida. Äiti haluaisi tyttären opettelevan puhumista suullaan, jotta tämän olisi helpompi tutustua muihin ihmisiin, mutta Ruby käyttää mieluummin apunaan sormiaan ja tietokonettaan. Yksi tapa hänelle tulla kuulluksi on Twitter, jonne hän kirjoittaa, miltä tietyt sanat hänen mielestään maistuvat ja miltä ne näyttävät.

Tämä on selviytymistarina vaikeiden olosuhteiden keskellä. Äiti ja tytär joutuvat monenlaisiin ongelmiin yrittäessään saavuttaa miestä, jota kukaan muu ei enää etsi, ja jonka olemassaolosta ei tosiasiassa ole minkäänlaisia todisteita. Tämän lisäksi kirja kertoo yksinäisyydestä sekä pelosta, ettei tule kuulluksi, ettei ole omaa ääntä. Kirja näyttää, millaisin tavoin, ja miten vaikeaa, on lopulta yrittää kohdata toinen ihminen muuten kuin perinteisesti kommunikoimalla. Äidin tarkoitus panostaa siihen, että tytär puhuisi suullaan, on hyvä, mutta hän ei ymmärrä, että se tapa ei ehkä ole Rubylle luonnollisin ja omin.

Tien päälle sijoittuvia jännäreitä ja epäuskottavia henkilökehityksiä
Juonellisesti tarinasta tuli mieleen road moviet, kuten Steven Spielbergin Duel. On rekka-auto, liukkaita ja mäkisiä teitä, lähestyvät valot takapeilissä ja uhkaavia ääniä radiossa. Minä nautin tien päälle sijoittuvista trillereistä aina paljon, etenkin silloin, jos takaa-ajaja jää etäiseksi, kasvottomaksi uhaksi. Täytyy kyllä myöntää, että jouduin jättämään kirjan lukemisen ainakin kerran kesken, sillä tarina uhkasi muuttua liian jännittäväksi nukkumaan mennessä.

Lumouduin Alaskasta ja teillä tapahtuvista käänteistä niin, etten jaksanut lukiessa olla kovin kriittinen tarinan epäkohtien suhteen. Juoni ja tarina ovat kuitenkin ajoittain epäuskottavia. Uskon siihen, että erittäin vaativissa olosuhteissa ihminen pystyy viemään itsensä niin pitkälle kuin vain mahdollista, joten tiettyjä asioita katsoin sormieni välistä. Ehkä se, mikä minua eniten lukiessa häiritsi, oli se, miten ihmisten toimia ja motiiveja oli kuvattu. Esimerkiksi  tarinan loppuvaiheessa erään hahmon sinisilmäisyys ei ollut mielestäni enää millään tavoin uskottavasti esitettyä, ja muutoinkin saman hahmon kehitys tapahtui epäloogisen nopeasti.

Tiivistetysti voisin sanoa lukukokemuksesta näin: Alaska, I'm coming!

Rosamund Lupton: The Quality of Silence
Little, Brown, 2015
340s.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Peter Mayle: Vuosi Provencessa


Matkustan mielessäni salaa paljon. Olen kolunnut lampaiden kanssa nummia Skotlannissa, hypännyt kuumiin lähteisiin Islannissa ja ostanut vanhoja taloja Ranskan ja Italian idyllisiltä maaseuduilta. Toteuttaisin näitä haaveita mielelläni ihan todellisuudessakin, mutta opiskelijan matkakassa ei anna periksi, kuten eivät välttämättä hermonikaan aina lentokoneeseen astumiselle. Jostain syystä potentiaaliset matkakumppanini ovat myös olleet eri mieltä siitä, mikä on unelmaloma. Ai ei kiinnosta sumuinen ja sateinen brittiläismaisema jossain pienessä kämäisessä mökissä ihmisten ulottumattomissa?!  

Peter Maylen omaelämäkerrallisen teoksen Vuosi Provencessa avulla hain lohtua siihen, etten kykene oikeasti ostamaan taloa Ranskan maaseudulta ja asettumaan sinne asumaan auringon ja viiniköynnösten seuraksi.

Esikatsaus provencelaiseen elämään
Kirjassa Peter Mayle, englantilainen mainostoimiston johtaja ja kirjailija, sekä hänen vaimonsa, ostavat talon Provencesta ja muuttavat sinne. Paikka on heille entuudestaan tuttu useilta lomamatkoilta, mutta kuten tarinan edetessä selviää, on muutto toiseen maahan ja kulttuuriin aivan erilaista kuin alkuun olisi voinut kuvitella.

Kirja on jaettu lukuihin kuukausien mukaan. Näiden perusteella on helppo pysyä mukana vuodenaikojen vaihtumisessa, siinä, kuinka kesä tulee ensin lähemmäs ja toisaalta taas hetken kuluttua kaikkoaa, kun ollaan lähempänä joulua. Vuodenaikojen vaihtelu on provencelaisille tärkeää esimerkiksi sadon kannalta, mutta myös siitä syystä, että kuumimpina kesäkuukausina tiedetään loitota paikkakunnalta, kun sen valtaavat turistijoukot.

Huomasin vasta sen jälkeen, kun olin lukenut kirjan, että sille on olemassa myös jatkoa. Jonkinlaiselta esiosalta tämä lukiessa tuntuikin. Olin tainnut alkaa lukemaan kirjaa vähän vääristä lähtökohdista, sillä jostain syystä oletin tämän olevan kattavampi katsaus provencelaisten elämäntyyliin ja Maylejen sopeutumiseen siihen. Tämä oli kuitenkin lähinnä vuoden mittainen pintaraapaisu ranskalaisesta kulttuurista, eikä Maylejen tutustuminen siihen päässyt mielestäni tarinan loppuessa kovinkaan pitkälle.

Loppumattomia vatsalaukkuja ja mistraalituulia
Tarinan keskiössä on pariskunnan talo, jonka remontoimiseen he koko kuluvan vuoden käyttävät. Apunaan heillä on ranskalaisia työmiehiä, joiden kautta tulee myös ilmi paikallisia tapoja, joita Maylejen on aluksi vaikeaa ymmärtää. Provencelaiset eivät esimerkiksi noudata lainkaan tarkkuutta aikaan liittyvissä lupauksissaan, vaan kaksi viikkoa saattaa helposti venyä kolmeksi kuukaudeksi. Lopulta töitä tehdessään he ovat kuitenkin äärimmäisen tunnollisia.

Remontin edistyminen kuljettaa tarinaa eteenpäin, mutta ajoittain tuntuu, kuin kaikki muut tapahtumat jäisivät sen alle. Jos tätä kirjaa verrataan vaikkapa Satu Rämön teokseen Islantilainen voittaa aina, jota sivusin nopeasti edellisessä postauksessa, ei minulle tätä lukiessa tullut lainkaan tunnetta siitä, että olisin tutustunut kunnolla Provenceen ja sen asukkaisiin, toisin kuin Rämön ja islantilaisten kanssa.

Pieniä infopätkiä minulle jäi sentään kaiken remonttipölyn ja -melun keskeltä mieleen, muun muassa se, että provencelaisten vatsalaukku on loppumaton. Maylet ovat jo siinä vaiheessa täynnä, kun heidän provencelaiset naapurinsa vasta aloittelevat kahdentoista ruokalajin illallistaan. Rakastan teosten ruokakuvauksia, ja tässä niitä oli kyllä aivan yllin kyllin, ellei jopa hieman liikaa.

Lisäksi provencelaiset syyttävät ongelmistaan aina mistraalituulia. Jos jokin asia ei suju suunnitelmien mukaan, on se tuulen vika. Provencessa sää saattaakin vaihdella aivan yllättäen aurinkoisesta ja lämpimästä talon seiniä ja kattoa ravisuttavaan myrskyyn.

Mitä olisin kaivannut lisää? 
Mayle vertailee kyllä välillä entistä kotimaan uuteen. Olisin kuitenkin toivonut, että tätä olisi tapahtunut vielä useammin ja perusteellisemmin. Olisin myös halunnut tutustua paremmin tarinan hahmoihin, sillä nyt jopa Mayle itse, hänen vaimosta puhumattakaan, jää vähän etäiseksi ja tuntemattomaksi henkilöksi. Toivottavasti he seuraavissa osissa unohtavat hetkeksi oman suojaisan pihamaansa ja lähtevät seikkailemaan ihmisten pariin - muustakin syystä, kuin ruuan toivossa.

Peter Mayle: Vuosi Provencessa (A Year in Provence, 1990)
Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 1994
257s.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuu


Tammikuussa palasin pitkän tauon jälkeen takaisin bloggaamisen pariin. Kertoilin alkukuusta, miten vuosi 2016 oli mennyt lukemisen suhteen, ja mitä aioin lukea seuraavaksi. Ilo paluusta kirjoittamisen pariin oli kuitenkin varsin lyhyt, sillä muuta en sitten tammikuun aikana ehtinytkään täällä julkaista. Nyt olen kuitenkin aikeissa ottaa itseäni niskasta kiinni ja palata takaisin oikein kunnolla!

Tammikuuta voisi myös sanoa valmistujaisjuhlien kuukaudeksi. Alkukuusta juhlittiin kahden ystävän valmistujaisia Helsingissä, ja kuun loppupuolella vuorossa olivat omat valmistujaiseni. Periaatteessa valmistuin kandiksi jo joulukuun puolella, mutta fyysiset paperit sain käsiini vasta tammikuun puolessa välissä. Suunnitelmani loppuopintojen suhteen ovat vielä vähän auki, mutta koska luultavasti jatkan vielä graduun ja maisteripapereihin saakka, en juhlinut tällä kertaa suuresti, vaan kävimme yhdessä perheen kanssa syömässä.

Juhlinnan ohella olen yrittänyt ottaa takaisin kaiken sen, mitä en viime vuonna lukemisen suhteen ehtinyt tai jaksanut tehdä. Luin ja kuuntelin tammikuun aikana yhteensä 11 kirjaa, mikä on varsin mainio luku vuoden aloittamiseen.

Lukemista on vauhdittanut Seinäjoen kaupunginkirjaston haaste, josta kirjoitin jo edellisessä postauksessa. Ajattelin, että jos otan näin alkuvuodesta hyvän lähdön haasteen suhteen, ei loppuvuodeksi ole luvassa stressiä siitä, ehdinkö varmasti lukea kaikki 100 kirjaa. Haasteen lisäksi innostuin tammikuussa varailemaan kirjastosta aivan mahdottomasti kirjoja varausmaksujen poistuttua vuodenvaihteessa.

Nämä kirjat luin ja kuuntelin tammikuun aikana:

1. Sophie Kinsella: Shopaholic to the Rescue
2. Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa (e-kirja)
3. Anni Nykänen: Mummo 3
4. Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (äänikirja)
5. Tove Jansson: Taikatalvi (äänikirja)
6. Lena Dunham: Sellainen tyttö
7. John Green, Maureen Johnson & Lauren Myracle: Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa (äänikirja)
8. Peter Mayle: Vuosi Provencessa
9. Elsi Hyttinen & Katri Kivilaakso (toim.): Lukemattomat sivut - Kirjallisuuden arkistot käytössä
10. Alexander McCall Smith, Ian Rankin, Irvine Welsh & J. K. Rowling: One City
11. Nicola Yoon: Everything, Everything

Lukulistastani huomaa ainakin sen, että kokeilin tammikuussa ensimmäistä kertaa Bookbeatia, sovellusta, joka tarjoaa kuukausimaksua vastaan e-kirjoja ja äänikirjoja. Ilmaiskokeilun aikana kuuntelin ja luin yhteensä 4 teosta. Luku olisi voinut olla huomattavasti suurempikin, sillä sovelluksen tarjonta on etenkin uutuuskirjojen kohdalla lupaava. Huomasin kuitenkin jälleen kerran, etten vain kokeiluista huolimatta totu e-kirjoihin. Konkreettista kirjaa on edelleen mukavampi lukea, ja e-kirjat tuppaavat jäämään helposti kesken. Äänikirjojen kohdalla ongelma on puolestaan se, että muumikirjoja ja muita helppoja tarinoita pystyn kyllä kuuntelemaan samalla, kun puuhailen muuta. Jos kuitenkin yritin yhtään vaikeampaa romaania, huomasin tunnin jälkeen, etten muistanut tarinasta yhtikäs mitään. Tämän perusteella en siis aio tilaustani jatkaa, vaan pitäydyn edelleen lähinnä konkreettisissa kirjoissa.

Laadultaan tammikuun luetut olivat enimmäkseen hyviä. Kärkeen ylsivät Satu Rämön Islantilainen voittaa aina, sekä Tove Janssonin Taikatalvi. Muumien kanssa harvoin toki mennään vikaan, mutta Taikatalven tarina tauluja nurinpäin järjestelevine esi-isineen hurmasi erityisen paljon - saattaa jopa olla, että siitä tuli uusi lempimuumikirjani. Rämön omaelämäkerrallinen teos sen sijaan sai minut hurjan matkakuumeen valtaan ja antoi samalla todella paljon informaatiota Islannista ja islantilaisista. Minulle selvisi, etten ollut tiennyt maasta ja sen kansalaisista tähän mennessä oikeasti mitään!

Kuukauden pettymyksiin kuului oikeastaan ainoastaan John Greenin, Maureen Johsonin ja Lauren Myraclen Let It Snow. Joulunaikaan sijoittuvat kolme tarinaa olisivat ehkä ihastuttaneet kymmenen vuotta nuorempaa itseäni. Nyt huomasin kuitenkin lähinnä ärsyyntyväni teini-ikäisten hahmojen hätiköidyistä ja epäuskottavista päätöksistä ja ylipäätään tapahtumaköyhistä tarinoista, jotka olivat kaikki toistensa kaltaisia. Kuukauden toisesta nuortenkirjasta, Nicola Yoonin Everything, Everything -romaanista, pidin sen sijaan enemmän. Kirjan ensimmäinen puolikas on aika tavanomainen, mutta hauskat kuvitukset pelastavat paljon. Tarinan paras osuus alkaa mielestäni loppuvaiheen käänteestä, joka yllätti minut aivan täysin. En ainakaan muista, että olisin milloinkaan aikaisemmin lukenut mitään samanlaista. 

Helmikuussa pitäisi sen sijaan keskittyä ainejärjestötoimiin ja tentteihin. Jos jätetään tenttikirjat laskuista, niin haluaisin lukea tällä hetkellä paljon matkailuun liittyviä kirjoja. Rämön teoksen lisäksi Peter Maylen Vuosi Provencessa -kirja kasvatti jälleen intoa lähteä maailmalle - tai ainakin lukea kirjan jatko-osat. Maylen teoksesta kirjoittelenkin seuraavassa postauksessa lisää.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

2016 - ei ehkä kuitenkaan aivan läpimätä kirjavuosi


Jos oikein mietitään, niin viime vuosi oli aika huono. Bad, dålig, ja etenkin schlecht. Itse en ainakaan näin jälkeenpäin muistele vuotta mitenkään lämmöllä, vaan olen ihan kiitollinen, että nyt saa jälleen kirjoittaa ylös uuden vuosiluvun (heti kun sen vain muistaa).

Mitä tulee blogin päivittämiseen, viime vuosi oli katastrofaalinen. Julkaisin postauksen helmikuussa ja sen jälkeen - ei mitään. Olen toki seurannut kirjauutisia ja -bloggauksia ynnä muita esimerkiksi Twitterin kautta, ja yrittänyt useaan otteeseen palata itsekin takaisin blogin pariin. Kirjoittaminen on kuitenkin takunnut pitkään, ja siitä syystä onkin ollut parempi jättää kirjoitukset luonnoksiin tai heittää ne suoraan roskakoriin.

En oikeastaan edes lukenut viime vuonna. Kirjalukemaksi kyllä kertyi vuoden loppuun mennessä 32, mikä oli 23 kirjaa vähemmän, kuin mitä alunperin tavoittelin. Olen aikaisemmin kertonut täällä, miten minulla tapaa usein jäädä haasteet kesken, ja no, viime vuonna niin tapahtui oikein urakalla. Sain näinkin paljon luettua lopulta ainoastaan siksi, että joulukuussa innostuin jälleen ja urakoin loman aikana päivittäinkin useita teoksia.

En taida kuitenkaan kaikin tavoin olla pettynyt kirjalliseen vuoteeni. Tuli nimittäin luettua paljon loistavia teoksia, ajatuksella valittuja. Luin kerrankin omasta aloitteestani runsaasti kotimaisia teoksia, jonkin verran sarjakuvia, ja jopa runoteoksia (tästä on kiittäminen mahtavaa kotimaisen kirjallisuuden lyriikan analyysikurssia, jonka kuvittelin aluksi erheellisesti olevan kamalaa pakkopullaa - anteeksi vain siitä).

Vuoden top viisi näyttää tältä:

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (ja myös vuoden ehdottomasti paras lukukokemus)
Laura Lindstedt: Oneiron
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Ernest Cline: Ready Player One
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vuoden kärkeä tarkastellessani huomasin, että loppujen lopuksi kirjat muistattavat toisiaan aika lailla. Suurin osa on kotimaisten naiskirjailijoiden tuottamia utuisia tarinoita, mutta ei joukon ainoan mieskirjailijan, Ernest Clinen, Ready Player One täysin ulkopuoliseksi jää. Kertoivat nämä tarinat sitten nykyhetkestä ja menneestä, tai spekuloivat tulevaa maailmaa, tietystä näkökulmasta katsoen kaikissa niistä raja toden ja fantasian välillä hämärtyy. Joko juuri ja juuri merkille pantavasti tai todella voimakkaasti. Jokainen näistä on myös jäänyt kutkuttelemaan mieleen pidemmäksi aikaa, ja etenkin Itärannan teoksesta olisin halunnut lukea lisää tarinan jäädessä mielestäni hieman kesken.

Tämä vuosi puolestaan on alkanut siinä mielessä paremmin näiden neljän päivän aikana, että olen ehtinyt lukea jo muutaman kirjan. Toinen niistä oli täysi kymppi, ja sai minut haaveilemaan matkustamisesta aivan uudella tavalla. Muuten jatkan eteenpäin fiktiivistä taivaltani hobittien, haltioiden ja muiden kumppanien kanssa, sillä tavoitteenani on saada Taru Sormusten Herrasta luettua viimein tämän vuoden puolella (puolivälissä mennään jo!). Haasteita en juuri tälle vuodelle lupaile, sillä tiedän jo etukäteen, miten siinä sitten kävisi. Ainoastaan Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjan haasteen yritän saada luettua marraskuun loppuun mennessä, sillä lyhyiden teosten avulla sen ei pitäisi olla aivan mahdotonta.

Hyvää uutta vuotta 2017!