Sivut

maanantai 23. lokakuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen


Haruki Murakamin toteava, ylimääräisestä riisuttu kirjoitustyyli on minulle tuttua ja turvallista. Aina sitä alkaa väistämättä ikävöimään, jos kirjailijan teosten lukemisesta on kulunut kauan aikaa. Edellisen romaanin kansien sulkemisesta on kai jo muutama vuosi, ellei mukaan lasketa Maailmanloppua ja ihmemaata, jota olen kummallisen köyhin tuloksin yrittänyt lukea toissa kesästä saakka. Kirjailijan uusimman suomennoksen, Rajasta etelään, auringosta länteen, sain kuitenkin jälleen vaivatta luettua loppuun. Se muistutti minua taas siitä arvoituksellisuudesta ja suruviritteisyydestä, joka niin usein kirjailijan teoksissa on läsnä ja joka minua niissä kiehtoo.

Hajime löytää elämänsä rakkauden jo lapsena. Tyttö laahaa toista jalkaansa ja on kasvanut yksilapsisessa perheessä, kuten Hajime. Hajime on kuitenkin liian nuori ilmaistakseen tunteitaan, ja vähitellen heidän välinsä etääntyvät. Hajime kasvaa, kohtaa muita naisia, menee naimisiin ja saa lapsia. Yllättäen ensirakkaus kuitenkin palaa hänen elämäänsä ja saa hänet kyseenalaistamaan päätöksiään.

Romaani kuvaa elämää, jossa kaikki on hyvin, mutta josta siitä huolimatta puuttuu jotain merkittävää. Kun Hajimelle tulee tilaisuus täyttää tuo puute, hän alkaa miettimään niitä päätöksiä, joita elämässä tehdään: päätöksiä, joita ei olisi pitänyt tehdä ja päätöksiä, jotka vastavuoroisesti olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Tulisiko hänen pitäytyä turvallisessa asemassa vai ottaa hyppy tuntemattomaan?

Murakamin toisen teoksen, Värittömän miehen vaellusvuosien, tapaan myös tässä romaanissa kertojahahmolla on jokin poikkeva piirre. Värittömän miehen vaellusvuosien Tsukurulla se on väritön nimi, joka erottaa hänet ystävistä, joiden kaikkien nimet tarkoittavat jotain väriä. Hajime tulee puolestaan yksilapsisesta perheestä, mikä on vielä hänen lapsuudessaan 50- ja 60-luvuilla harvinainen asia. Tämä piirre määrittää kertojahahmoja ja heidän kohtaloitaan - tai niin he ainakin itse kokevat asian. Tsukuru kuvittelee värittömyytensä olevan syynä ystävien etääntymiseen hänestä, Hajime taas ajattelee olevansa sisaruksettomana hemmoteltu ja itsekäs ja siten ajautuvansa aina loukkaamaan toisia ihmisiä. Tämän voisi nähdä niin, että kertojat ajattelevat tiensä olevan ennalta määritetyn, ja huolimatta päätöksistä, joita he tekevät, ovat he voimattomia tältä tieltä poistumaan.

Rajasta etelään, auringosta länteen sisältää muitakin Murakamille tyypillisiä elementtejä. Tarinat kietoutuvat usein jonkin kappaleen ympärille, ja tässä se on otsikon viittaama Nat King Colen "South of the Border". Kappale on Hajimelle merkityksellinen, sillä sitä hän ja hänen ensirakkautensa kuuntelevat lapsina. Tarina myös alkaa, kuten kirjailijan teokset yleensä, realistisena. Jossain välissä raja toden ja uskomattoman välillä kuitenkin aina vääjäämättä hämärtyy. Tämänkin romaanin kohdalla voi miettiä, tapahtuvatko asiat todella kirjan todellisuudessa vai ovatko Hajimen voimakkaat mielenliikkeet saattaneet värittää niitä tai johtaa jopa kokonaan niiden keksimiseen.

Parasta romaanissa on tunnelma, joka ajoittain muuttuu todella nopeasti. Tarinan sävy saattaa olla pitkään rauhallinen ja unenomainen, kunnes sen katkaisee yhtäkkiä jokin outo, hieman pelottavakin kohtaus. Viipyilevään, arkiseen juonenkulkuun poikkeamia tuovat muun muassa salapoliisitarinamainen varjostaminen, sekä kohtalokkaalla tavalla muuttuneen entisen tyttöystävän kohtaaminen.

Rajasta etelään, auringosta länteen on kuvaus elämän hiuksenhienoista rajoista ja niiden ylityksistä. Tarina värittyy menetyksillä ja kaipauksella, loukkaavilla teoilla ja niiden seurauksilla, sekä nuoruusaikojen muisteluilla. Taustalla on ohimennen mainittuna yhteiskunnallista, sotien jälkeistä myllerrystä, jossa Hajime on osallisena ensin opiskelijaliikkeen kautta, sitten aiemmin halveksimansa kapitalistisen järjestelmän. 

Mitä enemmän romaania pohdin tätä bloggausta kirjoittaessani, sitä enemmän saan siitä irti. Teosta on kuitenkin hankala arvostella: se ei ole lainkaan huono, mutta siitä ei myöskään tullut minulle yhtä rakasta ja unohtumatonta kuin vaikka Kafkasta rannalla.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (No Minami, Taiyõ No Nishi, 1992)
Suomentanut: Juha Mylläri
Tammi, 2017
230s.

4 kommenttia:

  1. Minullakin takkusi Maailmanloppu ja ihmemaa, mutta sain luettua. Näin jälkikäteen täytyy todeta, että se on jäänyt tosi vahvasti mieleeni. En kaikkia Murakamin kirjoja muista yhtä vahvasti kuin sitä. Tämänkin varmaan jossain vaiheessa luen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, aika erikoista, että Maailmanloppu ja ihmemaa on jäänyt noin vahvasti mieleen, vaikka se lukiessa takkusi! Itsekin toivon jotain samanlaista käyvän omalle lukukokemukselle, mutta saa nähdä, muutaman kerran olen jo leikitellyt ajatuksella, että jätän kirjan kesken. :D Tästä osaan sanoa nyt jo sen verran, että tuskin tulen tätä vahvasti muistamaan hetken päästä - harmi. Mutta kenties tämäkin jää sinulle paremmin mieleen kuin minulle, sitten kun/jos tämän luet. :)

      Poista
  2. Olen lukenut Murakamilta vain Norwegian Woodin, josta pidin älyttömästi ja nyt tuumin, että olisi jo aika lukea häneltä lisää. Nyt sitten hyllyssä odottaa juuri tämä kirja, katsotaan kuinka minun käy:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on itse asiassa jonkin verran samaa kuin Norwegian Woodissa (tunnelma yhtä haikea, rakkaussotkuja jne.). Omasta mielestä tämä on kuitenkin Norwegian Woodia vaisumpi teos, mutta ehkä sinuun iskee paremmin! :-)

      Poista