Maaliskuu: Edinburgh ja lyhyitä kirja-arvioita

Olen jo vuosia halunnut käydä Skotlannissa, ja viimein muutama viikko sitten matkustimme kolmen ystäväni kanssa maaliskuiseen Edinburghiin. Tavoitteena oli koluta kaupunkia läpi ja vaihtaa samalla kuulumisia yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, joka asuu nykyisin Ranskassa ja jota siitä syystä tulee nähtyä ihan liian harvoin.

Kaupungin keskiössä sijaitsee Edinburghin linna, joka oli ensimmäisiä nähtävyyksiä listallamme. Linnan edustalta avautuvat ihan huikeat maisemat kaupunkiin ja sitä ympäröiviin kukkuloihin (katso alla oleva kuva). Kuitenkin tässä vaiheessa tuuli, joka oli riepotellut meitä jo saapuessamme, oli ehtinyt yltyä niin voimakkaaksi, että pihalla käyskentely näissä korkeuksissa alkoi olla tuskallista. Olen asunut sekä Vaasassa että Turussa ja valittanut vuorotellen kummankin tuulisuudesta, mutta morjens, tämän reissun jälkeen en valita tuulesta koto-Suomessa enää kertaakaan. Onneksi linnan alueella on vaikka mitä nähtävää myös sisätiloissa, kuten ostospuoteja ja erilaisia museoita, joten alueella on mahdollista saada kulumaan helposti useampi tunti. Suositukset erityisesti linnan kahvilan maukkaalle hedelmäskonssille!

Linna on osa Edinburghin vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin kaduista huomattavimpia ovat varmasti the Royal Mile, joka on täynnä turisteja houkuttelevia matkamuisto- ja pikkutavarapuoteja (empiirinen tutkimuksemme vähintään viidestä tällaisesta puodista tosin todistaa, että niiden valikoimissa ei ole juuri eroja), samoin Victoria Street, jonka kerrotaan toimineen innoituksena Harry Potterin Diagon Alleylle. Ehdinkin jo Instagramissa kertoa, kuinka Victoria Street värikkäine ovineen ja kaartuvine kulkuteineen on mielestäni yksi Edinburghin kauneimmista kaduista, eikä siellä sijaitseva, Potter-tavaraa myyvä kolmikerroksinen kauppa ainakaan vähentänyt tätä ihastusta. Ylipäätään Pottereiden kanssa kasvaneena oli mielenkiintoista viimein päästä todellisuudessa näkemään paikkoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjasarjan syntyyn (kuten The Elephant House -kahvila, jossa Rowlingin kerrotaan kirjojaan kirjoittaneen - tätä tosin ihailimme vain ulkoapäin).

Edinburghissa on mahdollista osallistua vaikka minkälaisille kaupunkia ja sen historiaa esitteleville kierroksille niin kävellen kuin bussilla. Me osallistuimme yhtenä iltana ilmaiselle kummituskierrokselle, joka kulki pitkin vanhan kaupungin syrjäisiä katuja ja kujia. Kävi kuitenkin niin, että pelottavan sijaan tunnelma kierroksella oli vähän surkuhupaisa, kun monikymmenpäinen osallistujajoukko värjötteli piilossa tuulta ja vaakasuorassa satavaa räntää samalla, kun lannistumaton oppaamme esitti karmivia tarinoita kaupungin menneisyydestä. Kierros jouduttiin lopulta olosuhteiden vuoksi lopettamaan lyhyeen, mutta ilahduttavan positiivisen oppaan takia kokemuksesta ei jäänyt pahaa makua suuhun.

Kirjallisuuden ystäville herkkua tarjosi monikerroksinen kirjakauppa Waterstones, jolle annan plussaa lisäksi kaupan yhteydessä olevasta kahvilasta kuppikakkuineen ja nautittavine maisemineen ostoskatu Princess Streetin ylitse. Kirjallisuusteema näkyi myös pienessä ja kotoisassa kirjailijamuseossa (Writer's Museum), johon on koottu näyttelyt Robert Louis Stevensonista, Walter Scottista ja Robert Burnsista. Ymmärsin, että museot ylipäätään olisivat Edinburghissa pääasiassa ilmaisia, joten suosittelen ehdottomasti hyödyntämään niitä.

Matkan aikana mieleeni olivat ehkä eniten yleinen kaupunkiin tutustuminen ja reippailu pitkin sen mäkiä. Pääsimme jopa vähän seikkailullisiin tunnelmiin, kun laskeuduimme alas jyrkkiä ja lumisen liukkaita polkuja linnan puutarhaan vain huomataksemme alhaalla, että ainoa tie pois vei samaa kautta. Korkeimmille kukkuloille kipuamisen jouduimme tuulen vuoksi jättämään tällä kerralla väliin, mutta esimerkiksi alla olevaa Arthur's Seatia pääsimme muiden turistien tavoin ihailemaan vähän loivemmalta Calton Hill -kukkulalta.

Nyt kotiin palattuani reissusta ovat jääneet hauskan seuran lisäksi mieleen kaupungin värimaailma sateenkaarenvärisine ovineen ja yksityiskohtineen harmahtavan arkkitehtuurin keskellä, kaduilla viimaa urheasti kilteissä uhmaavat miehet ja skotlantilainen puhetapa ("cheers, mate!"). Koska olimme käsimatkatavaroilla liikenteessä, omat ostokseni jäivät vähäisiksi, mutta ystäväni sen sijaan toi Edinburghista mukanaan teemaan sopivasti kiltin! Mitä tulee mahdolliseen seuraavaan kertaan kaupungissa, en laittaisi sitä lainkaan pahakseni. Silloin haluaisin kavuta nyt kokematta jääneille kukkuloille, koluta näkemättä jääneet kaupunginosat ja nauttia perinteisen afternoon tea'n.

Oletteko te olleet koskaan Edinburghissa tai haluaisitteko matkustaa sinne?

Matkustamisen lisäksi luin ja kuuntelin maaliskuussa jonkin verran kirjojakin, ja tässä on lyhyet arviot kolmesta niistä:
 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014. Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière. Gummerus, 2017. Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13h 42min.)  

En ole kenties ikinä lukenut kirjaa, jonka alku olisi yhtä H-I-D-A-S kuin Mackintoshin esikoisjännärissä. Ellen olisi kuunnellut jo aiemmin kirjailijan toista teosta, Minä näen sinut (jonka juonikuviot kaappaavat samantien mukaansa), ja ellei tätä olisi lukenut suosikikseni noussut Krista Putkonen-Örn, olisin jättänyt tämän hyvin äkkiä kesken. Teoksessa tuntematon autoilija törmää kuolettavasti pikkupoikaan, ja tarinassa keskitytään autoilijan henkilöllisyyden selvittämiseen. Hitaudellakin on arvonsa, kuten myöhemmin selviää, ja toinen puolisko teoksesta etenee vetävämmin.

Helmet-haaste: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
(Tammi, 2018. Äänikirjan lukija: Anni Kajos. Kesto: 7h 12min.)

Turusen uusin teos tuntuu alussa ihanan raikkaalta, enkä voinut olla tarinaa ja sen lukijaa Anni Kajosta kuunnellessa saamatta jostain syystä mieleeni vahvoja peppipitkätossumaisia viboja. Samaistuin tarinan arkipäiväisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, miten jäiset marjat aina tippuvat lattialle ja tahraavat sukat. Löysin itseni myös päähenkilön epävarmuudesta omaa itseä ja osaamista kohtaan. Tarinassa kritisoidaan vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, mm. sitä, että parisuhde katsotaan jonkinlaiseksi päämääräksi, ja sinkkuus ja yksinolo on yhtä kuin välivaihe, jopa epäonnistuminen, jotain mistä pitäisi pyrkiä pois. Ajan myötä alun raikkaus kuitenkin karisee, ja tarina muuttuu vähän puuduttavaksi.

Helmet-haaste: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja
(Atena, 2018. 176 s.)

Toisessa teoksessaan Rönkkönen jatkaa rohkeasti sinkkuelämän ja sen herättämien ajatusten puimista. Tapa, jolla Rönkkönen käsittelee teoksessaan intiimejä asioita, herätti minussa ajoittain epämukavuutta. En kuitenkaan näe tätä huonona asiana, sillä tämäntyylinen käsittelytapa ravisuttaa normeja. Teos ei kuitenkaan lopulta yllä edellisen tasolle, vaan tuntuu liikaa sen laimeammalta toistolta.

Helmet-haaste: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 
Kahden viikon Storytel-kokeilun aikana kuuntelin John Greenin Turtles All the Way Down -nuortenkirjan lisäksi Clare Mackintoshin vastikään suomeksi ilmestyneen jännärin, Minä näen sinut.

Lontoolaisen Zoe Walkerin tavanomainen elämä muuttuu, kun hän eräänä iltapäivänä junalla töistä palatessaan sattuu puolihuolimattomasti selailemaan lehteä ja näkee kuvansa seuranhakuilmoitusten joukossa. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan? Onko nainen kuvassa edes oikeasti Zoe? Zoe yrittää karistaa asian mielestään, kunnes saa tietää, että aiemmin samanlaiseen ilmoitukseen päätynyt nainen on löydetty murhattuna.

Toisaalla seurataan urallaan virheen tehnyttä konstaapeli Kelly Swiftiä, joka vakavien rikosten tutkimisen sijaan jahtaa nyt metron taskuvarkaita. Kelly haluaa ratkaista seuranhakuilmoituksiin liittyvän, yhä kierommaksi käyvän tapauksen ja todistaa olevansa taas uransa arvoinen.

En voinut kirjaa kuunnellessa olla miettimättä, että perusasetelma on vähän kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa -teoksesta (johon taidan aika yksipuolisesti kaikkia lukemiani jännäreitä verrata - mutta mielestäni Nainen junassa vain on lajissaan varsin onnistunut). Tottahan toki on, että saman tyylilajin edustajat muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet teosten välillä mieleen toi tarinan keskiössä oleva juna, joka on Zoelle päivittäinen liikkumaväline kodin ja töiden välillä. Kummassakin teoksessa isossa osassa on yksipuolinen näkeminen, salaa katselu ja jopa tirkistely. Hawkinsin kirjassa merkityksellinen asia nähdään junan ikkunasta ulos katsoessa, tässä katse kohdistetaan junan sisällä oleviin tietämättömiin matkustajiin.

Mysteerin lisäksi Minä näen sinut käsittelee perhesuhteita. Miten dynamiikka perheessä toimii, kun vanhemmat ovat eronneet ja äiti-Zoe on muuttanut yhteen uuden miehen kanssa. Miten suhtautua aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiin, jotka tekevät suuria (ja äidin näkökulmasta vääriä) valintoja. Perheen sunnuntaipäivällisen äärellä tapahtuvan rupattelun ja kinastelun kuuntelu tuntui kotoisalta ja viihdyttävältä, vaikka kaikki tiedot eivät tarinan kannalta tarpeellisia olleetkaan.

Arkisen perhe-elämän kuvauksen merkittävä osuus tarinasta saattaa vaikuttaa siihen, ettei kirja juuri jännitä (tai ainakaan pelota). Minulle kävi äänikirjakokeilun loppuvaiheessa niin, että ilmaisjakso oli jo umpeutumassa ja kirja vielä pahasti kesken, joten päädyin kuuntelemaan tämän loppuun neljän aikaan yöllä. Silloin mietin, millaiseksi tarina vielä tiivistyy ja tuleeko se liian iholle, kun pahantekijällekin on annettu puheenvuoro. Ratkaisun hetket ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän vetäviä ja mielenkiintoisia kuin hermoja raastavia.

Vaikka juonenkäänteitä vaivaa osittainen yliampuvuus, eikä monimutkaisen suunnitelman toteuttamisen helppous tunnu realistiselta, pidin kirjaa nautittavana kuuntelukokemuksena ja haluan tutustua myös muihin Mackintoshin teoksiin. Voisin nostaa esiin myös sen muihin jännäreihin verrattuna positiivisen poikkeuksen, että tässä päähenkilö saa puolelleen edes muutaman hänen epäilyksensä ja pelkonsa uskovan ihmisen, eikä joudu kamppailemaan yksin koko tarinan ajan. Pidän nimittäin trillereissä (sekä kirjoissa että elokuvissa) jopa epäuskottavana sitä, että kukaan läheisistä tai virkavallan edustajista ei koskaan usko päähenkilöä kuin viimeisten kriittisten minuuttien aikana. Ah, kuinka piristävää!

Helmet-haaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016)

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

Gummerus, 2018

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Äänikirjakokeiluja: Turtles All the Way Down (John Green)

Lapsena tarinoiden kuuntelu kasetilta oli yksi parhaimmista asioista, jonka tiesin. Nyt aikuisena en ole kuitenkaan monista yrityksistä huolimatta päässyt kunnolla sisään äänikirjojen maailmaan. Yhtenä syynä on, että ellei kerrottu tarina ole tarpeeksi yksinkertainen (kuten vaikka muumikirjoissa), en pysy siinä kuuntelemalla mukana, ellen ole jatkuvasti aivan skarppina. Äänikirjoissa jonkin jo kuullun asian tarkistaminen jälkikäteen tuntuu mahdottomalta, mikä osaltaan vaikeuttaa mukana pysymistä.

Toisena äänikirjoissa turhauttaa se, että niiden kuuntelu on hidasta puuhaa. En pysty olemaan ajattelematta, että lukemalla kirjan itse olisin saanut sen jo loppuun. Tiedän kuitenkin, että äänikirjat vaativat totuttelua, jos on viettänyt suuren osan elämästään lukemalla pääasiassa fyysisiä kirjoja tai e-kirjoja. Siksi halusinkin antaa äänikirjoille (jälleen kerran) uuden mahdollisuuden nyt alkuvuodesta, kun huomasin, etten ollut vielä käyttänyt Storytel-sovelluksen kahden viikon ilmaiskokeilua.

Lopputulos kahden viikon jälkeen: Kuuntelin sovelluksen kautta yhteensä kaksi äänikirjaa ja luin yhden e-kirjan. Oletetusti suhtautumiseni äänikirjoihin ei muuttunut aivan radikaalisti, ja kesti aika kauan, ennen kuin edes löysin sellaisia kirjoja, joiden kuuntelu oli sujuvaa ja muuten mukavaa. Esimerkiksi Lucia Berlinin kehuttua novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kuunnellessani olin jälleen saman vanhan ongelman äärellä: tarinat yksityiskohtineen eivät jääneet mieleen, ja välillä oli vaikea pysyä mukana edes siinä, oliko novelli vaihtunut toiseen vai oliko edelleen kyse samasta tarinasta. Vähitellen aloin kuitenkin jossain määrin tottua äänikirjan kuunteluun kirjan lukemisen sijaan, ja huomasin myös, että vaikkapa värityskirjan täyttäminen äänikirjan soidessa taustalla on rentouttavaa puuhaa lukemispainotteisten opintojen vastapainona.

John Green: Turtles All the Way Down: John Greenin tuoreehko nuortenkirja Turtles All the Way Down (suom. Kilpikonnan kuorella) osoittautui yhdeksi helpoimmin kuunneltavista äänikirjoista. Kirja kertoo teini-ikäisestä Azasta ja tämän parhaasta ystävästä Daisysta, jotka haluavat selvittää kadonneen miljonäärin tapauksen ja saada palkkioksi muhkean rahasumman. Ennen kaikkea kirja kertoo Azan ahdistuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä, joiden vuoksi hän pelkää kuollakseen mm. sairastuvansa johonkin vakavaan tautiin. Välillä pelko vaatii Azalta jopa äärimmäisiä toimia, jotta bakteerit eivät vain pääsisi valtaamaan hänen kehoaan.

Pidän todella tärkeänä sitä, että Azan mielenterveysongelmat on nostettu kirjassa niin näkyvästi esiin, vaikka kuvaus kehittyy osin jopa painostavuuteen saakka. Mielenterveyshäiriöistä on välttämätöntä kirjoittaa, jotta ymmärrys niistä leviäisi, ja jotta niistä kärsivät ihmiset (etenkin nuoret) tuntisivat, etteivät ole oireidensa kanssa yksin. 

Näihin kuvauksiin verrattuna kadonneen miljonäärin tapaus vaikuttaa aluksi vähän hupaisalta ja jännittävältä seikkailulta, johon nuoret lähtevät mukaan. Mitä pidemmälle mennään, sitä epäuskottavammaksi koko juttu muuttuu, etenkin sen vuoksi, että nuoret tuntuvat laiskahkon salapoliisityön tuloksena olevan tapauksesta paremmin selvillä kuin poliisi. Miljonäärin tapauksessa ei lopulta ole merkittävintä katoamisen aiheuttama mysteeri, vaan se, miten tämän kaksi poikaa pärjäävät ilman isäänsä, äitinsä jo aiemmin menettäneinä. Davis, pojista vanhempi ja Azan lapsuudenkaveri, yrittää ottaa vanhemman roolia, mutta kokee olevansa pahasti hukassa.

Davisin voimattomuus isänsä katoamisen vuoksi on ymmärrettävää ja uskottavaa, kuten on myös hänen henkinen kasvunsa tarinan edetessä. Mielestäni Davisin hahmoon kuitenkin tiivistyy se, mistä en joissain nuortenkirjoissa pidä: se, miten hänestä yritetään tehdä teennäisen syvällistä ja vähän jopa traagisen romanttista hahmoa. Davis yrittää ymmärtää Azaa, johon hän haluaa luoda siteen, mutta mielestäni nuorten välinen kemia ei toimi. Vaikuttaa siltä, ettei Davis oikeasti ymmärrä Azaa, vaan käyttää kaiken tilan omasta ahdingostaan puhumiseen (ja kärjistettynä: väräjävien runositaattien lausumiseen).

Kuuntelukokemuksen kantavana voimana oli ehdottomasti äänikirjan ilmeikäs kertoja, Kate Rudd. Hän vahvistaa ääntään muuntelemalla jokaisen hahmon persoonaa: Azan ääni on pehmein ja "tavallisin" (häntä kuullaan kirjassa eniten, joten äänen täytyy varmasti olla lähestyttävin), Davis on tummaääninen ja hieman juro, ja Daisy kuulostaa liioitellun nenäkkäältä ja kaikkitietävältä teini-ikäiseltä. Hahmoista eniten mieleeni onkin vapaa-ajallaan Chewbacca-fanitarinoita kirjoitteleva Daisy, joka jää mieleen hauskoilla ja näsäviisailla kommenteillaan.

Turtles All the Way Down naurattaa, ärsyttää ja tuo esiin tärkeitä aiheita. Greenin tarinankerronta ei ole mielestäni erityistä, ja tarinasta muistettavan tekeekin lähinnä Azan mielen häiriöiden kuvaus. En kehittänyt itselleni tämän myötä mitään Green-allergiaa, sillä kirjaa oli suureksi osaksi kiva kuunnella, mutta en toisaalta ymmärrä täysin, miksi juuri Greenin tuotanto on niin suuressa suosiossa.

Helmet-haaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Kouluympäristö ja kotitehtävät ovat yksi osa tarinaa.

Oletteko te päässeet sisään äänikirjojen maailmaan?

John Green: Turtles All the Way Down

Penguin, 2017

Äänikirjan lukija: Kate Rudd