Sivut

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Tua Harno: Oranssi maa



Ihmiset takertuvat niin helposti ympäristöönsä, tai ympäristö heihin, heistä tulee aivan sen muotoisia, minkälaiseen astiaan heidät on pantu, Martti oli kertonut. Uudessa paikassa ei ole mitään valmiina. Silloin on mahdollisuus kasvaa reunoiltaan toisenlaiseksi.

Raskaana oleva Sanna lähtee Australiaan kaivoksille viimeistelemään graduaan ja pakoon kipeää eroaan. Kaivoksilla vietetyn ajan jälkeen hänen on tarkoitus vaeltaa muutama viikko erämaassa itseään etsien, oppaanaan ainoastaan tutkija Ralda. Sanna kuitenkin tapaa kaivoksilla suomalaisen Martin ja, vastoin kaikkia neuvoja, rakastuu. Erämaahan lähtö ei ole enää samalla tavalla houkuttelevaa, mutta siitä huolimatta Sanna päättää lähteä. Matka osoittautuu kaikin tavoin erilaiseksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

Oranssi maa houkuttelee lukijaa jo ulkomuodollaan. Kansi (suunnittelijana Timo Numminen) on kaunis ja harmoninen, sisältöön sopiva. Oranssi maa, Australia ja sen erämaa, ei jää vain nimeksi romaanille, vaan sillä on tapahtumien kannalta suuri merkitys. Se on itselleni täysin vieras paikka, ja varmasti siksi erityisen kiehtova. Romaanissa maa esiintyy mystisenä ja jopa pelottavana, mutta jollain tavalla kuitenkin myös inhimillisenä ja luettavissa olevana. Maa, joka tuottaa ihmisten lailla uutta elämää oranssin tulen ravittua sitä.

Aloin lukea kirjaa, enkä yhtäkkiä voinutkaan laskea sitä enää käsistäni. Luin sen loppuun kahdessa illassa, vaikka aluksi mietin vähän epäilevästi, kiinnostaako minua todella näiden Sannan ja Martin tarina(t). Kyllä kiinnosti. Tarinan lisäksi ajauduin sujuvasti eteenpäin soljuvan kielen vietäväksi, vaikka ajoittain tuottikin hieman vaikeuksia ymmärtää, kuka puhui ja puhuiko tämä ääneen vai ajatuksissaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivinen. Likaiset hotellihuoneet ja kaivoksilla ruskettuneiden miesten katseet tulevat iholle. Autiomaassa suussa pystyy maistamaan hiekanjyvät ja ötökät, kuulemaan tuulen viuhunan korvissa, samoin täydellisen hiljaisuuden. Lopulta sitä taitaa olla itsekin oranssin pölyn ja auringonpolttamien peitossa.

Oranssi maa näyttää runsaasti yksinäisyyttä, jonka toiset hahmot kääntävät vahvuudeksi ja itsenäisyydeksi, mutta joka on toisille arka paikka. Randa ja Martti ovat oman tiensä kulkijoita, jatkuvassa liikkeessä, mutta Sanna huomaa varsinkin erämaassa ollessaan, että toisten ihmisten seura on hänelle tärkeää. Vaikka kaivoksilla on töissä paljon ihmisiä, tiivistyy myös siellä yksinäisyyden tunnelma traagisella tavalla.

Oranssi maa on selviytymistarina, rakkaustarina ja tarina rikkinäisistä, ongelmaisista perheistä. Se on tarina suurista unelmista, joiden toteuttaminen ei välttämättä ole mahdollista, tarina miehistä ja varsinkin naisista. Minulle se on etenkin tarina uusista aluista. Kuten romaanista lainaamani pätkä tuossa ylhäällä kertoo, jos jäät pitkäksi aikaa yhteen paikkaan, tekee se sinusta tietynlaisen ihmisen. Jääminen ja pysähtyminen ovat hyväksi, mutta välillä kannattaa kokeilla myös uusia paikkoja ja katsoa, millaisia puolia ne ehkä itsessä herättävät.

Tuntuu, että lukukokemusta on vaikea pukea perusteellisesti sanoiksi. Romaani on kuitenkin puhutteleva ja varmasti mieleenpainuva. Tällä hetkellä minulle aika lailla se täydellinen teos.

Goodreads-haaste: Oranssi maa menee kohtaan 37. A book with a color in the title.

 ★★★★★ 

Tua Harno: Oranssi maa
Otava, 2015
336s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Herman Koch: Lääkäri



Hollantilaisen Herman Kochin Lääkäri lähti vähän yllättäen mukaan kirjastosta, kun olin etsimässä hänen uusinta suomennettua romaaniaan, Naapuri. Naapuri oli ilmeisesti juuri viety nenäni edestä hyllystä, mutta koska halusin kuitenkin tutustua tähän blogeissa kohtuullisen paljon luettuun kirjailijaan, nappasin Lääkärin mukaan kokeeksi.

Kirjan kertoja Marc Schlosser on yleislääkäri, jolla on vastaanotto talonsa alakerrassa ja jo alkusivuilta lähtien paljon epämiellyttäviä ajatuksia asiakkaistaan. Jos totta puhutaan, Marc ajattelee olevansa ovenvartija järjestelmässä, jota luulosairaat ihmiset ylikuormittavat. Hänen tehtävänään on vakuuttaa potilaat siitä, ettei heitä vaivaa mikään. Jos jokainen huomionkipeä (tai välillä oikeastikin kipeä) potilas pääsisi yleislääkärin neuvosta "erikoislääkärille tai sairaalaan, koko järjestelmä romahtaisi."

Tarinan ydinongelma tulee selville heti tarinan alussa. Marcin kuuluisa potilas on kuollut, ja Marcia syytetään vakavasta hoitovirheestä. Muutamien sivujen aikana Marcista saadun kuvan perusteella tämä olisi hyvin helppo uskoa, mutta totuus ei ole ihan niin yksinkertainen. Palataan ajassa taaksepäin noin vuodella, niihin hetkiin, kun Marc tutustui potilaaseen ensimmäistä kertaa, ja kun näiden perheet viettivät yhdessä kesälomaa.

Marc ei ole ihannehahmo, ihannelääkäri tai edes ihanneaviomies, mutta lapsiaan kohtaan hän sentään osoittaa inhimillistä rakkautta ja suojelunhalua. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä yhtään miellyttävämpää omissa silmissäni. Olen luullut pitäväni hahmoista, jotka eivät ole ihan perinteisellä tavalla pidettäviä, vaan jotka käyvät hyvinkin reilusti moraalisten rajojen tuolla puolen. Joko olen ollut makuni suhteen väärässä tai sitten Marc vain yksinkertaisesti on hahmo, jota kohtaan ei pysty osoittamaan positiivisia tuntemuksia.

Kirja paljastaa korttinsa hitaasti. Mitä on tapahtunut, kuka on tehnyt mitä, ja mitkä ovat näiden tapahtumien seuraukset. Aluksi yritin olla välittämättä inhostani Marcia kohtaan, sillä kirjan kieli on kuitenkin jollain tavalla hykerryttävää kaikessa kammottavuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, kun kuvaillaan asiakkaiden vatsamakkaroita ja erinäisiä eritteitä. Ja halusinhan lisäksi toki tietää, mitä on tapahtunut. Spekulointi ei kuitenkaan jaksa innostaa loppuun saakka, eikä paljastus omasta mielestäni edes palkinnut tästä kaikesta. Olisin itse kaivannut räjähtävämpää ratkaisua muuten tasapaksun tarinan päätteeksi.

Minulla oli kovia odotuksia Kochin varalle, mutta Lääkäri petti ne pahasti. Voi olla, että esimerkiksi romaanin esittämiä moraalisia valintoja olisi ollut mielenkiintoista tarkastella syvällisemminkin, mutta epämiellyttävät hahmot saivat minut kääntelemään sivuja rivakasti eteenpäin, jotta saisin kirjan luettua mahdollisimman pian loppuun. Naapuri ja Illallinen olisivat vielä lukematta, mutta mahdankohan uskaltaa tarttua niihin enää tämän jälkeen?

Goodreads-haaste: Lääkäri menee kohtaan 44. A book that was originally written in a different language.

 ★★ 

Herman Koch: Lääkäri (alkup. Zomerhuis met zwembad, 2011)
Suomentanut: Sanna van Leeuwen
Siltala, 2013
447s.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo



Ihmeellisten asioiden museo näyttää miehiltä, joiden vartalo on täynnä karvaa, ja naisilta, jotka muistuttavat merenneitoa tai joilla on kauniit kasvot täynnä paloarpia. Se tuoksuu savulta, makeisilta ja oopiumilta, ja kuulostaa ihmisten hätäiseltä kirkunalta ja rakastavaisten kuiskauksilta. Se tuntuu veden vapauttavalta viileydeltä iholla.

Professori Sardiella on 1900-luvun alun New Yorkissa Ihmeellisten asioiden museo, jossa hänellä on esillä niin eläviä kuin kuolleitakin ihmeitä. Hänen tyttärensä, nuori Coralie, viihtyy vedessä ja on parempi uimari, kuin muut ihmiset. Isä ottaakin Coralien mukaan museoonsa, yhdeksi esiintyjistä. Tämä ei kuitenkaan tuo tytölle itselleen onnea, vaan Coralie kaipaa vapautta, omaa ja itsenäistä elämää.

Eddie puolestaan on valokuvaaja ja hyvä löytämään kadonneita ihmisiä. Hän on yksinäinen susi, seuranaan ainoastaan koiransa Mits, ja elää valokuvilleen, joiden toivoo paljastavan elämästä mustan ja valkoisen lisäksi muitakin sävyjä, inhimillisyyttä ja lämpöä, joille hän on sokea. Takaraivossa jyskyttää jatkuvasti taakse jätetty juutalaisyhteisö ja isä, jota Eddie halveksii silmittömästi.

Romaanissa on paljon erilaisia teemoja maahanmuutosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta yksinäisyyteen ja erilaisuuteen. Coralie on syntynyt sormiensa välissä ihokaistaleet, jotka saavat hänet muistuttamaan jonkinlaista kalaolentoa. Hän ei pidä erilaisuudestaan, vaan toivoo jatkuvasti, että voisi olla kuten muut tytöt, joita hän näkee ainoastaan ikkunastaan tai harvoilla torimatkoillaan. Hän, kuten muut museon esiintyjät, joutuu peittämään erilaisuutensa julkisilla paikoilla ollessaan, sillä ihmiset eivät ole valmiita hyväksymään kummallisen näköisiä olentoja joukkoonsa.

Coralien näkökulmaa oli minusta kiinnostava seurata. Tyttö, jolle vesi on kaikista tärkein elementti, piilopaikka ja lupaus vapaudesta, ja joka pelkää isäänsä, mutta yrittää löytää sisältään voimaa vastustaa tätä. Hän tuntee sympatiaa jokaista olentoa kohtaan, mutta hänen isälleen nämä ovat vain alhaisia työntekijöitä, rahantuojia. Sitä vastoin Eddien näkökulma jätti minut vähän kylmäksi. Hänen itseinhonsa ja halveksuntansa isäänsä kohtaan olivat vieraita, enkä pitänyt jopa sentimentaalisiksi yltyvistä, syvällisyyttä tavoittelevista lausahduksista, joita hän viljeli tiheään tahtiin.
 
Kuvitteellisten ja uskomattomien asioiden lisäksi romaaniin on yhdistetty todellisia historiallisia tapahtumia. Lukija pääsee mielessään lähelle sitä, miltä Manhattan ja Brooklyn näyttivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, osaksi työläisten lakkoja ja mielenosoituksia, sekä yhä laajemmalle luonnon rauhaan leviävää kaupunkia.
 
Romaanissa on kaikki tarvittava täyteläisen lumoavaan lukukokemukseen. On kutkuttavan kummallisia olentoja, traagisia tapahtumia ja rakkaustarinoita. Kirjaa oli mukava lukea, mutta kovin voimakkaita tunteita se ei minussa kyennyt herättämään. Tapahtumat ja hahmot jäivät hieman etäisiksi, kuin valokuvat, jotka epäonnistuvat tallentamaan kuvattavansa sisimmän olemuksen.
 
Ihmeellisten asioiden museo on vähän kuin vääristynyt satu ihmeellisine olentoineen ja pahaa uhmaavine sankareineen ja sankarittarineen. Kuulin lukiessani korvissani huvipuistojen musiikin ja näin liikkuvat, iloiset valot, mutten siitä huolimatta voinut olla ajattelematta vapauteen kaipaavia olentoja ja kaikkia niitä hirvittäviä tekoja, joita kuuluisuuden ja rahan vuoksi ollaan valmiita tekemään.   

★★★ 

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (alkup. The Museum of Extraordinary Things, 2014)
Suomentanut: Raimo Salminen
Gummerus, 2015
447s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta! 

maanantai 14. syyskuuta 2015

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni



Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa.

Opettaja K rakastaa ystäväänsä Sumirea, kirjailijanalkua, jolla ei ole palavia tunteita ketään kohtaan. Ei, ennen kuin hän tapaa serkkunsa häissä seitsemäntoista vuotta vanhemman, naimisissa olevan Miun. Sumire alkaa työskennellä Miun yrityksessä, ja se vie heidät työmatkalle ulkomaille, aina eräälle Kreikan saarelle saakka. Sitten Sumire katoaa. K yrittää epätoivoisesti saada selville, mitä hänen rakkaalle ystävälleen on oikein tapahtunut.

K on tarinan kertoja, mutta hänestä lukija saa tietää suoraan varsin vähän. Kuten K itsekin toteaa, kertoo hän Sumiren tarinan. K:sta saadaan hänen omien vähäisten paljastustensa lisäksi tietää siitä, mitä ja miten hän kertoo Sumiresta ja kuinka tyttö puolestaan suhtautuu häneen. Kuten siis tavallista, Murakamin kirjan kertoja vetäytyy tarinan taustalle ja antaa tilaa muille, värikkäämmille hahmoille.

Sputnik-rakastettuni sisältää useita maailmoja, mikä on Murakamia enemmän lukeneille tuttua jo hänen muista teoksistaan. On tämä todellinen maailma ja toisaalta toinen, johon hahmot menettävät palasia itsestään ja jossa he käyttäytyvät tavallisesta poikkeavalla tavalla. Tarinan edetessä näiden maailmojen rajat alkavat muuttua utuisiksi, eikä todellisuutta pysty enää erottamaan yhtä selkeästi.

Romaani käsittelee muun muassa kirjailijuutta ja luomisen tuskaa, sekä identiteettiä, sen rakentumista ja muuttumista tapahtumien seurauksena. Ennen kaikkea se kertoo ystävistä ja rakastetuista, jotka vain piipahtavat elämässämme. Kuinka surulliseksi ja yksinäiseksi se jättää, kuinka paljon se saa aikaan hämmentyneitä kysymyksiä, mutta on kaikesta huolimatta osa normaalia elämän kiertokulkua.

Sputnik-rakastettuni on niin Murakamia. Romaanin tunnelma on usvainen, painostava ja vähän pelottavakin, mutta silti sen keskeltä pystyy poimimaan pieniä oivalluksia, jotka ovat kuin omasta elämästä. Tämä kirjailija on rakkautta.

Goodreads-haaste: Sputnik-rakastettuni & 34. A book with a love triangle. 

★★★★★ 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (alkup. Supuutoniku no koibito, 1999)
Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Ilkka Malinen
Tammi, 2012 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 2003)
252s.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Tove Jansson: Kesäkirja


Tyttö, isoäiti ja isä. Tove Janssonin Kesäkirja sisältää joidenkin vuosien ajan episodimaisia lukuja tämän pienen perheen elämästä kesäisellä saarella.

Isä on etäinen henkilö, tytön äiti kuollut. Tyttö ja isoäiti viettävätkin suurimman osan ajastaan kahden kesken. Tyttö etsii selkeästi isoäidistä auktoriteettiä, hakee lohtua ja turvaa. Isoäiti ei kuitenkaan ole ihan perinteinen aikuishahmo, vaan oman tiensä kulkija, rauhaa rakastava, ilkikurinen keppostelija ja ajoittain jopa kovin äreä. Vanhuus ja lapsuus eivät tunnu olevan erityisen kaukana toisistaan, sillä mummo ryhtyy joskus pikkumaiseksi ja toisaalta tyttö neuvoo isoäitiään ottamaan lääkkeensä ja varomaan hauraita luitaan. Kun mennään salaa naapurin tontille, on isoäiti se, joka lähtee ensimmäisenä pakoon omistajien tullessa kotiin. Mummoa määrittää osaltaan säilynyt lapsenomaisuus, tyttö puolestaan vaikuttaa (ehkä olosuhteiden pakosta) aikuistuneen ikäistään nopeammin. Näitä hahmoja yhdistää toisiinsa keskinäinen kunnioitus sekä toisesta välittäminen.

Luonto luo valtaisan kehyksen perheen elämälle. Se on osa heidän jokapäiväisiä toimiaan, se luo puitteet leikeille ja ruuan hankinnalle. Luonnon hoivissa eletään sen alkuperäisyyttää kunnioittaen ja arvostaen, ja naapureita, jotka yrittävät tavoitella jotain luonnon ehtoja vastaan, katsotaan vähän karsastaen.

Kesäkirja ei ole mielestäni mikään perinteisen kevyt rantakirja, vaikka nimi voisikin sellaista lupailla. Kirjan tunnelmasta jää mieleen melankolisuus ja raskaus, mutta toisaalta myös lämpimyys ja seesteisyys. Kesän päivät ovat täynnä iloa ja naurua, mutta välillä mielessä käy myös kysymys, että mitäs sitten syksyn tullessa. Elämän ja kesän lyhyys, menneet ja tulevat menetykset eivät ole aurinkoisinakaan päivinä kokonaan unohduksissa.

Kesäkirja on ylistys yksinkertaiselle elämälle ja sen pienille ilonhetkille. Vieraat ovat saarelle tervetulleita, mutta kaikkein onnellisinta on olla omassa rauhassa leikkien tai kirjaa lukien. Luulen, että omalla kohdallani kirja saavuttikin tavoitteensa: lukemisen jälkeen minut valtasi kaipuu luonnon levollisuuteen.

Goodreads-haaste: Kesäkirja menee kohtaan 16. A book from an author you love that you haven't read yet.

 ★★★★ 

Tove Jansson: Kesäkirja (alkup. Sommarboken, 1972)
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
WSOY, 2014 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 1973)
135s.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Taiye Selasi: Ghana Must Go


Taiye Selasin Ghana Must Go on jäänyt luonnoksiin lojumaan, vaikka lupasin kirjoitella siitä lisää jo huhtikuussa. Tämän mahtavan teoksen löysin keväällä opintojeni parista, keskeltä muuten teoriakirjapainotteista kurssia. Hyvän kirjan löytäminen ilahduttaa aina, mutta tästä olin erityisen innostunut. Olin nimittäin kuullut kirjasta aikaisemmin ohimennen, mutta sen aihe ei ollut silloin kiinnostanut minua tarpeeksi. Ilman opintoja Ghana Must Go olisikin saattanut mennä minulta ohi.

Romaani kertoo tarinan Sain perheestä. Perheen vanhemmat ovat lähtöisin Ghanasta ja Nigeriasta, mutta ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin koulutuksen, paremman elämän ja menestyksen toivossa. Varsinkin isä Kweku elättelee mielessään lisäksi haavetta siitä, kuinka antoisaa olisi palata joskus takaisin kotimaahan läheisten luo näiden menestyksen hedelmien, eli esimerkiksi hyvän ammatin, kanssa.

Unelmia ei ole kuitenkaan perheen kohdalla tehty kestäviksi. Kweku, äiti Fola ja lapset Olu, Taiwo, Kehinde ja Sadie, kokevat erään ikävän, epäreilun tapauksen, joka hajottaa heidät pirstaleiksi ympäri maailman eri kolkkia. Vasta vuosia myöhemmin he ovat valmiita kokoontumaan jälleen yhteen.

Romaanin rakenne on haastava. Näkökulmat vaihtuvat perheenjäsenestä toiseen, maa Ghanasta Yhdysvaltoihin ja aika nykyhetkestä vuosien taakse. Aluksi tässä oli totuttelemista, varsinkin kun kirja piti lukea englanniksi. En tahtonut päästä kiinni rakenteen rytmiin, vaan se tuntui epätasaisen töksähtelevältä ja jopa epämieluisalta. Loppua kohden tarinan aukot alkoivat kuitenkin vähitellen täydentyä ja erikoinen rakenne miellyttää minua. Rakenteella on suuri merkitys tarinan kannalta, eikä kronologinen kerronta olisikaan luultavasti pystynyt täyttämään tarkoitusta samalla tavalla.

Hahmot ovat kompleksisia aukinaisine haavoineen ja ratkaisemattomine ongelmineen. Lempihahmoni vaihteli tarinan kuluessa useaan otteeseen. Aluksi pidin huolehtivasta ja rakastavasta Kwekusta ja perheen kuopuksesta Sadiesta, enkä voinut sietää etäistä ja kovaa Taiwoa. Paljastuvat asiat kuitenkin kääntävät asetelman päälaelleen, enkä voinut lopuksi olla tuntematta sympatiaa jokaista hahmoa kohtaan.

Ghana Must Go on monipolvinen tarina sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta tuttuun tai vieraaseen maahan, omaan perheeseen, omaan vartaloon. Tämän puolesta se tuo minulle mieleen Zadie Smithin Valkoiset hampaat, jonka luin myös alkuvuodesta opintoja varten. Valkoiset hampaat on kuitenkin materiaaliltaan varsin runsas ja näin ollen jopa hengästyttävä ja raskas, joten siinä mielessä teemoiltaan hieman rajallisempi Ghana Must Go oli enemmän mieleeni. Myös Smithin teos on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Ghana Must Go saa tuotua henkilöiden surun ja hädän todella lähelle. Millaista on, kun vuosia rakennettu unelma ja toisten luottamus katoavat minuuteissa? Millaista on elää ilman turvaverkkoa vieraassa paikassa? Kuinka aiempien sukupolvien odotukset ja tehdyt virheet vaikuttavat myös nuoriin? Romaani ei säästä ketään: niin äidinrakkautta kuin lasten luottamusta vanhempiinsa koetellaan. Kirja antaa kuitenkin myös vastauksia ja niiden myötä mahdollisuuden anteeksiantoon.

Vakavien kysymysten ja teemojen rinnalla kulkee myös lämmin huumori ja ajoittainen kepeys. Liian humoristiseksi kirja ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa, vaan suurin rooli pysyy kaiken aikaa hahmojen hitaalla ja kipeällä matkalla takaisin yhtenäiseksi perheeksi. Tarinan päätös on mielestäni yksi koskettavimmista koskaan lukemistani.

Goodreads-haasteessa Ghana Must Go menee kohtaan 13. A book set in a different country.

★★★★★ 

Taiye Selasi: Ghana Must Go
The Penguin Press, 2013
318s. 

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kooste kesästä & kymmenen kysymyksen haaste


Kesä alkaa olemaan lopuillaan, vaikka säiden puolesta viimeisimpien kuukausien nimittäminen kesäksi onkin hienoista liioittelua. Yleensä en ole ollenkaan sen sortin ihminen, että kaipaisin lämpöä, mutta viime aikoina olen haikaillut enemmän kuin kerran kaukomaiden aurinkoon. Onneksi lempivuodenaikani syksy kirkkaine väreineen vie sääpettymystä vähän pois.

Myös kirjallinen kesäni on ollut aika vaihteleva. Toukokuun lopulla tekemäni lukusuunnitelma ei esimerkiksi toteutunut kuin kahden kirjan, Rainbow Rowellin Fangirlin ja E. Lockhartin We Were Liarsin, osalta. Kesän aikana eteen tuli paljon muutakin kiinnostavaa luettavaa, enkä siksi halunnut pysytellä vain yhden kirjapinon rajoissa. Mutta niinhän se usein meneekin.

Kesäkuussa luin yhteensä 8 kirjaa, mikä on minulle aika paljon, heinäkuussa 5 ja nyt elokuussa tähän mennessä 4. Olisin halunnut lukea enemmänkin, sillä syksyllä ei opintojen vuoksi ehdi samalla tavalla, mutta kesän muut aktiviteetit veivät lukemiselta aikaa pois. Parhaiten kesän kirjoista mieleen jäi Helene Hanffin ihana, kirjaisa kirjeromaani Rakas vanha kirja, pahimpia pettymyksiä taisivat puolestaan olla We Were Liars sekä Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen omaan lukukesääni.

Lisäksi sain reilu viikko sitten Cats, books & me -blogin Kirsiltä kymmenen kohdan haasteen, joka on kiertänyt urakalla kirjablogeissa. Kiitos Kirsi! :-)

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.
Olenkohan kertonut jo, että tykkään dipata ranskalaisia jäätelöön? Tämä tapa herättää jostain syystä useimmissa ihmisissä aina inhotusta.

En myöskään juuri välitä laittaa ruokaa, mutta tykkään leipoa. Mietin ärsyttävyyksiin asti, mitä mieltä muut ihmiset ovat minusta. En ole allerginen millekään. Pelkään hammaslääkärissä käyntiä, ilmapalloja ja lentämistä. Minulla on luonnonkiharat hiukset, joille en osaa oikeastaan tehdä mitään, ja joita sekä vihaan että rakastan.

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?
On - ihan jo sen takia, kuten tuossa ylempänä totesin, että minulle on tärkeää, mitä mieltä muut ovat minusta ja siitä mitä teen. Kirjoitan itseni vuoksi, mutta toivon myös, että pystyn ilahduttamaan muita teksteilläni ja kuvillani ja antamaan uusia kirjavinkkejä niitä kaipaaville.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Blogistani taitaa saada minusta hillitymmän kuvan kuin millainen olen todellisuudessa. Ehkä blogiminäni onkin vähän sellainen, millainen olen itse uusien ihmisten seurassa - hiljaisempi ja asiallisempi. Läheisten seurassa saatan olla ajoittain hyvinkin kovaääninen ja nauravainen, toisaalta myös blogiminääni reilusti melankolisempi.

4. Mikä saa sinut nauramaan?
Tosielämän tilannekomiikka. En tiedä olenko vähän erikoinen, mutta minua eivät juuri koomiset tv-sarjat tai elokuvat naurata. Tekemällä tehdyt vitsit eivät vain iske.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
Luovuus on iso osa minua. Se on vapautta päästää mielikuvituksensa valloilleen paperilla. En osaa piirtää tai muuta, mutta kirjoittamalla olen aina ilmaissut itseäni.

6. Ketä läheistäsi ihailet?
Sanoisin, että jokaista läheistäni, sillä jokainen heistä elää omaa elämäänsä eteenpäin, vaikka matkan varrella olisi ajoittain pieniä tai suurempiakin ongelmia.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
Jätän epämiellyttävien asioiden hoitamisen usein viime tippaan, vaikka olisi paljon helpompaa, jos ne hoitaisi samantien. En uskalla mielestäni tarpeeksi mennä uusiin tilanteisiin ja haasteisiin mukaan. En osaa ottaa rennosti.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
Poikaystävän mukaan tietynlainen innostus asioita kohtaan sekä se, että minun seurassani ei kuulemma ole koskaan sellainen olo, että tarvitsisi esittää muuta kuin on.

9. Mikä sinusta tulee isona?
Huolettomampi, toivon mukaan. Kirjailija.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Tämä riippuu varmasti ihan siitä, miten onnellinen loppu määritellään. Ehkä toiset loput ovat onnellisempia kuin toiset, mutta jokaisen tarina saa kuitenkin aina jonkinlaisen lopun.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Michael Cunningham: Tunnit


Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
  Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
  Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku?

Tuntien alussa Virginia Woolf hukuttautuu - kuten hänelle kävi todellisuudessakin. Cunningham ammentaakin kirjaansa aineksia kirjailijan elämästä, tämän romaanista Mrs. Dalloway, ja sen syntyprosessista. Tunnit kertoo kolmesta naisesta kolmena aikana, sekä romaanista, joka yhdistää heidät. Cunninghamin Virginia Woolf hioo uutta teostaan, Mrs. Dallowayta, ja kamppailee samalla mielenterveysongelmien kanssa. Muutama vuosikymmen myöhemmin kotiäiti ja lukutoukka Laura Brown löytää romaanista vastakohdan arkiselle elämälleen. 1900-loppupuolen New Yorkissa elää puolestaan Clarissa Vaughan, josta tärkeä ystävä käyttää nimitystä Mrs. Dalloway.

Mrs. Dalloway on näkyvin side naisten välillä. Heitä yhdistää lisäksi se, että heistä jokaisen elämää kuvataan yhden päivän ajan (kuten Clarissa Dallowayn elämää Woolfin romaanissa), ja myös heidän ajatuksensa ovat jokseenkin samankaltaisia. Naisia pohdituttaa - tai oikeastaan pohdituttaa on ehkä väärä sana, sillä heidän ajatuksensa ovat lyhyempiaikaisia, pikemminkin mielessä käväiseviä - muun muassa kuolevaisuus, elämän hetkellisyys, ajan kuluminen ja muistot. Kuten romaanin nimi kertoo, on naisilla tuntinsa: menneet, kuluvat ja tulevat. Tarina saattaa kestää päivän, mutta mielessä koetaan monta ihmiselämää. 

Tunnit herätti minussa paljon ajatuksia, ajoittain jopa niin paljon, etten tiedä, mistä kaikesta kirjoittaa. Olin alussa pitkään viehättynyt niin tarinasta kuin kerronnasta, ja halusin vain, että kukin nainen kertoisi minulle tavallisesta, mutta silti niin vivahteikkaasta elämästään sekä ohikiitävistä ajatuksistaan. Niin he tekivätkin. Kertoivat salaisista, kielletyistä haluistaan (kuten toisen naisen suutelemisesta tai kirjojen pariin uppoutumisesta) ja näyttivät paikat, jotka symboloivat jokaiselle heistä eri asioita (ystävän sairauden ja lähestyvän kuoleman saastuttama asunto, inspiroivan villi ja vapaa Lontoo, hotellihuone johon paeta lukemaan).

En kuitenkaan nauttinut romaanin loppupuolesta ihan samalla tavalla. Romaani vaatii keskittymistä, mutta minulta se alkoi herpaantua kesken kaiken. Kirjoitus on hyvin esteettistä, oikein mieltä hivelevää, mutta jossain vaiheessa se alkoi hieman tympiä, ja syvällisetkin ajatukset muistuttivat yhä enemmän tyhjiä korulauseita, kun niitä oikein toistettiin. Sama ongelma minulla oli myös Woolfin Mrs. Dallowayn kanssa pari vuotta sitten.

Kaunis kirjoitustyyli, osittain tajunnanvirran kaltaisena eteenpäin soljuva, saattaa aiheuttaa lisäksi sen, että romaanin henkilöt näyttäytyvät elämineen jokseenkin pinnallisina. Jos kuitenkin pystyy näkemään myös tyylin ohitse (mihin en itse aina kyennyt), on lukijan edessä kolme naista riisuttuina ja haavoittuvaisina, heidän pelkonsa ja toiveensa paljastettuina.

Goodreads-haaste: Tunnit menee kohtaan 18. A Pulitzer Prize -winning book.

 ★★★★ 

Michael Cunningham: Tunnit (alkup. The Hours, 1998)
Suomentanut: Marja Alopaeus
Gummerus, 2000
239s.  

tiistai 18. elokuuta 2015

Jodi Picoult: Sisareni puolesta


Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia oli vaikka mitä. Se oli surullinen, vihaksi pistävä ja kuitenkin mukaansatempaava. Pidin kovasti siitä, että kirja laittoi minut miettimään, kuka olikaan loppujen lopuksi oikeassa vai oliko kukaan.

Sisareni puolesta, Picoultin aikaisempi romaani, käsittelee ilahduttavasti samankaltaisia asioita, vaikka ilahduttava ei välttämättä muuten olekaan oikea sana tämän kirjan kohdalla. Kirja kertoo Annasta, jonka lapsuus on kulunut sairaalle sisarelle soluja luovuttaen. Teini-iässä Anna haluaa ensimmäistä kertaa päättää oman vartalonsa kohtalosta ja tekee ratkaisun, jolla voi olla vakavia seurauksia hänen sisarensa elämän kannalta.

Vaikka Picoultin kirjat käsittelevät kipeitä aiheita, joista muuten tunnutaan puhuvan vähän, vievät ne yllättävän hyvin mukanaan. Tämänkin lähes 500 sivuisen teoksen luin ihan muutamien päivien sisällä. Picoultin kirjoitustyyliä on helppo lukea, mutta siitä huolimatta hänen tarinansa antavat paljon ajattelemisen aihetta.

Picoultin kirjat tuovat esiin sen, että me emme elä missään kovin yksinkertaisia vastauksia tarjoavassa maailmassa. Ei ole aina olemassa vain mustaa ja valkoista, ei ihmisiä, jotka ovat joko oikeassa tai väärässä mutta eivät mitään siltä väliltä. Sisareni puolesta, kuten Yhdeksäntoista minuuttiakin, tekee hankalien päätöksien tekemisestä entistä vaikeampaa, sillä useiden näkökulmien kautta jokaiseen henkilöön pystyy samaistumaan enemmän tai vähemmän ja heidän ratkaisunsa ymmärtämään. Kuten kirjassa todetaan, ei tällaisissa tapauksissa ole olemassa voittajia.

On romaanissa kuitenkin myös seikkoja, jotka häiritsivät omaa lukukokemustani. Esimerkiksi jotkut tapahtumat vaikuttivat liian sattumanvaraisilta ollakseen uskottavia. Tähän lukeutuu muun muassa loppuratkaisu, josta toisaalta pidin, mutta joka toisaalta oli hieman epäuskottava kaikkine käänteineen. Muutamassa kohdassa tuntui myös siltä, kuin tarinasta olisi yritetty tehdä syvällisempää ja tunteisiin vetoavampaa kuin se onkaan, eivätkä nämä liian selkeät ratkaisut olleet aivan mieleeni.

Kokonaisuutena Sisareni puolesta on kuitenkin myös aidosti koskettava teos ihmisistä, jotka yrittävät selviytyä elämästä parhaaksi näkemällään tavalla - oli se sitten muiden mielestä oikein tai ei. Tätä lukiessa en lopulta välttynyt kyyneleiltäkään.

Goodreads-haaste: Sisareni puolesta täyttää kohdan 38. A book that made you cry.

★★★★ 

Jodi Picoult: Sisareni puolesta (alkup. My Sister's Keeper, 2004)
Suomentanut: Tytti Träff
Karisto, 2009
480s.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Sarah Waters: Vieras kartanossa


Sarah Waters sai minulta uuden mahdollisuuden teoksellaan Vieras kartanossa. Aloitin nimittäin useita vuosia sitten häneltä Silmänkääntäjä-nimistä kirjaa, joka jäi kesken, vaikkei se muistaakseni edes ollut huono. Tällä kertaa suhteellisen positiiviseksi jääneen lukukokemuksen myötä saatan ehkä kokeilla Silmänkääntäjääkin uudelleen. 

Kuvitelkaa vanha, rapistumaisillaan oleva kartano ja sijoittakaa se 1900-luvun puolivälin Englannin maaseudulle. Kartanoa asuttavat vanhan ja aikoinaan arvostetun suvun viimeiset jäsenet, Ayresien perhe, johon kuuluvat äiti ja parikymppiset lapset, Caroline ja Roderick. Tarinan päähenkilö on tohtori Faraday, yksi paikkakunnan lääkäreistä, joka tulee kartanoon sairaskäynnille virkaveljensä sijaan. Tästä käynnistä alkaa vähitellen syvenevä suhde, ystävyys, Faradayn ja perheen välille.

Kertoja-Faradayn silmien kautta nähdään, kuinka kartanossa alkaa pikkuhiljaa tapahtua outoja asioita. Seinille ilmestyy kummallisia tummia jälkiä ja yläkerroksista kuuluu ääniä, vaikka siellä ei pitäisi olla ketään. Tapahtumille ei tunnu löytyvän aiheuttajaa ja pian aletaankin epäillä yliluonnollisia voimia. Osaksi ammattinsa puolesta Faradayn täytyy ajatella maanläheisesti ja hän uskookin, että tapahtumille on olemassa täysin järjellinen selitys.

Vieras kartanossa on eräänlainen perinteiseen ympäristöön sijoitettu kummitustarina, mutta se ei ole vain sitä. On myös rakkautta, luokkayhteiskunnan hajoamista ja sodan jättämiä traumoja. Perheen asema rapistuu yhtä matkaa heidän rakkaan kartanonsa kanssa. Hahmojen on vaikeaa myöntää, että uudet ajat ovat odottamassa, ja he roikkuvatkin tiukasti kiinni nostalgisessa menneisyydessään.

En tiennyt etukäteen, mistä kirja kertoo, ja ihan hyvä niin. Jos olisin odottanut ainoastaan tarinan kauhuelementtejä, olisin saattanut pettyä karvaasti. Kummitustarinan piirteet nimittäin rakentuvat todella hitaasti, ja ymmärsinkin niiden painostavuuden ja hienouden kunnolla vasta tarinan päätyttyä.

Kun en odotellut jännitysnäytelmän alkua, pystyin keskittymään paremmin myös henkilöiden väliseen dialogiin ja vaihteleviin kemioihin, sillä niistä tarina aika suureksi osaksi tohtori Faradayn mietteiden lisäksi rakentuu. Tarinan loppuratkaisun voi ajatella monin eri tavoin, ja sanotuista asioista ja tehdyistä teoista täytyykin päätellä, mitä omasta mielestä on tapahtunut.

Viihdyin lukiessa kohtuullisen hyvin, ja kirjan pariin oli aina mukava palata. Tarinan hitaus ei kuitenkaan ollut tällä kerralla mieleeni, ja jouduin pitkään miettimään, annanko kirjalle kolme vai neljä tähteä. Hyvä lopetus nosti kirjan arvoa silmissäni ja sai minut pohtimaan tarinan käänteitä uudesta näkökulmasta. En kuitenkaan usko, että tämä on Watersin paras kirja.

Goodreads-haaste: Vieras kartanossa menee kohtaan 29. A book set somewhere you've always wanted to visit, sillä ah, Englannin maaseutu!

★★★★ 

Sarah Waters: Vieras kartanossa (alkup. The Little Stranger, 2009)
Suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 2011
592s. 

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Helene Hanff: Rakas vanha kirja


Helene Hanff on ollut tyytymätön kulmiensa kirjakauppoihin New Yorkissa ja lähestyy kirjein englantilaista antikvariaattia, Marks & Companya. Hänelle vastaa nimimerkki FPD, joka kertoo kaupan selvittävän mielellään naisen kirjaongelmia. Kirjeenvaihto kestää näiden ihmisten, ja muutamien muiden tapahtumiin liittyvien henkilöiden, välillä kaksikymmentä vuotta. Siinä ajassa ehditään lähetellä toiveita, rahaa, kirjoja ja ruokaa puolin ja toisin, ja selvittää myös salaperäisen nimen taakse kätkeytyvä henkilö. Rakas vanha kirja on kokoelma näitä todellisia kirjeitä.

Mitä Rakkaasta vanhasta kirjasta voisi oikein sanoa? Se on ihana! Se on koskettava, hauska ja valloittava. Helenen kirjeistä pulppuaa elämää ja räväkkyyttä ja tähän on vastapainoksi FPD:n hieman jäykkä ja muodollinen brittiläinen kirjoitustyyli. Kirjasta tuli mieleen suosikkini Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, joka samalla tavalla kertoo kirjeiden välityksellä sodasta tai sen jälkeisestä ajasta, yllättävistä ystävyyssuhteista ja rakkaudesta lukemista kohtaan.

Jos jotain moitittavaa täytyisi löytää, olisi se ainoastaan kirjan ulkoasu ja noh, myös suomennoksen nimi. Nimen kanssa olisin voinut melkein elää (itseasiassa nyt moneen kertaan sitä toistettuani alkaa se kuulostaa aika hyvältä), jos ulkoasu vain olisi ollut muuten houkuttelevampi. Ellen olisi varta vasten mennyt etsimään tätä kirjastosta, en olisi tätä kyllä pelkän kannen perusteella lainannut. En ole myöskään aikaisemmin juuri kiinnittänyt huomiota kirjojen sivuihin, mutta tässä ne tuntuivat häiritsevän paksuilta ja jäykiltä.

Muuten suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa. Mielestäni kirjeiden sävyt on saatu hyvin käännettyä, ja hauskat kohdat myös kuulostavat hauskoilta, mikä ei ole aina itsestäänselvää. Itseasiassa mieleeni ei edes tainnut tulla missään vaiheessa, että lukisin käännöstä, enkä alkuperäiskielisiä kirjeitä.

Kiitos tästä ihanasta kirjasta ja näistä loistavista kirjeistä, ne tulivat vastaan juuri oikeaan aikaan, kun kamppailin lukujumin kanssa. Tässä on hyvä esimerkki sellaisesta teoksesta, josta todella käy ilmi rakkaus kirjoja kohtaan. Tällaista olen pitkään kaivannutkin!

Goodreads-haaste: Rakas vanha kirja menee kohtaan 27. A book you can finish in a day.

 ★★★★★ 

Helene Hanff: Rakas vanha kirja (alkup. 84, CHARING CROSS ROAD, 1970)
Suomentanut: Anneli Tarkila
Karisto, 1982
101s.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta


Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

Olen vieraillut kirjastoissa ihan pikkuruisesta asti. Erityisesti mieleeni on jäänyt sellainen kerta, jolloin olin lainannut niin ison kasan kirjoja, ettei kassi kestänyt niiden painoa, vaan hajosi keskelle tietä. Niin innokas asiakas siis olin. Siihen aikaan lähikirjastonani toimi Vaasan kaupunginkirjasto sekä muutamat sen sivukirjastoista.

Kirjastossa käynti on edelleen viikkojeni kohokohta. Ellei yliopiston yhteydessä toimivia kirjastoja oteta lukuun, käytän tällä hetkellä eniten kuvassa näkyvää Turun kaupunginkirjastoa ja sen kaunokirjallisuusosastoa. Viimeksi toissapäivänä kannoin sieltä jälleen pinon kirjoja kotiin.

Kirjastot ja niiden tasokkaat palvelut ovat mahdollistaneet itselleni rakkaan ja huokean harrastuksen, joka on puolestaan suuresti vaikuttanut siihen, mitä olen lähtenyt opiskelemaan ja mitä haluan tulevaisuudessa tehdä työkseni. Eli niin iso osa kirjastoilla on ollut ja tulee olemaankin elämässäni.

Toivon kovasti, että kirjastoilla olisi mahdollisuus säilyttää asiakasystävälliset ja mallikelpoiset palvelunsa myös jatkossa, sillä niistä hyötyvät niin monet ihmiset niin monin eri tavoin!

Millaisia kokemuksia teillä on kirjastossa asioinnista?

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Rainbow Rowell: Fangirl


Luin viime vuoden lopulla Rainbow Rowellin Eleanorin & Parkin, söpön mutta karun nuortenkirjan, johon ihastuin ikihyviksi. Sen vuoksi olikin aika selvää, että tarttuisin ennemmin tai myöhemmin myös Rowellin muihin kirjoihin.

Fangirl kertoo collegen aloittavasta Cathista, jonka intohimona on lukeminen ja Simon Snow -fanfictionin kirjoittaminen. Toisin kuin kaksoissisarensa, villi ja juhlia rakastava Wren, viettää Cath kaikkein mieluiten aikansa omissa oloissaan. Huippusuositun Carry On -ficin ylläpitäminen ei kuitenkaan suju häneltä ongelmitta, sillä päänvaivaa aiheuttavat niin opiskelu ja perhe kuin naljaileva kämppis ja kämppiksen mukana roikkuva leveähymyinen poika.

Rowellin tyylin tunnistaa. Kirja on leppoisan kevyttä luettavaa, mutta käsittelee jälleen myös vakavia aiheita. On ulkopuolisuuden tunnetta, mielisairautta, hylätyksi tulemista, keskittymisvaikeuksia ja ongelmia alkoholin kanssa. Jokainen näistä asioista on mielestäni tärkeää nostaa esiin, mutta mietin silti jossain vaiheessa, onko kirja ylikuormitettu kaikenlaisilla ongelmilla.

Fangirl on aika tyypillinen nuortenkirja kouluympäristöineen ja ihmissuhdesotkuineen. Tuoreutta siihen tuo kuitenkin fanfictionin hyödyntäminen. En ainakaan muista, että olisin koskaan aiemmin törmännyt samanlaiseen kirjaan. Simon Snow'sta tulee selkeästi mieleen Harry Potter, mutta Pottereiden tasolle Snow-pätkät eivät kuitenkaan pääse, ja loppua kohden niitä alkoikin olla omaan makuuni liian paljon, liian pitkinä. Pienissä määrin ne kuitenkin toimivat.

Cath couldn't imagine having any sort of job or career. She'd majored in English, hoping that meant she could spend the next four years reading and writing. And maybe the next four years after that.

Lukutoukkana, fanfictionia teini-ikäisenä itsekin jonkin verran lukeneena ja kirjoittaneena pystyin samaistumaan Cathiin. Välillä hänen intohimonsa ficin kirjoittamiseen tuntui kuitenkin menevän yli, sillä siitä kärsivät niin opinnot kuin ihmissuhteetkin. Cathin tietynlainen (vaikka jollain tavalla myös ymmärrettävä) naiivius valintojen tekemisessä tai tekemättömyydessä alkoikin kirjan loppupuolella jo vähän nyppiä.

Fangirl lähtee liikkeelle hyvin, mutta ihan yhtä loistava se ei kuitenkaan ole kuin Eleanor & Park. Kun Cath soutaa ja huopaa päätöksiensa kanssa, junnaa tarinakin ikävästi paikoillaan. Mielestäni loppu tuli myös vähän yllättäen, sillä se ei tuntunut kursivan juuri mitään kasaan, vaan jätti hahmojen kohtalon aika avoimeksi. Tästä jäi hieman laimea vaikutelma.

Muutamista moitteista huolimatta Fangirl on kuitenkin jälleen hyvä nuortenkirja Rainbow Rowellilta, eikä hänen teoksiinsa tutustuminen todellakaan jäänyt tähän! Tätä voin suositella kaikille, jotka ovat joskus fanittaneet jotain koko sydämestään tai jotka ovat tunteneet itsensä jollain tavalla ulkopuolisiksi.

Goodreads-haaste: Fangirl menee kohtaan 39. A book with magic, sillä taikuutta löytyy Simon Snow -ficistä.

★★★★ 

Rainbow Rowell: Fangirl
St. Martin's Griffin, 2013
433s.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Lauri & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi


Mummon lisäksi viime aikoina on tullut luettua sarjakuvista myös Lauri ja Jaakko Ahosen Pikku Närhi. Kuitenkin siinä missä Mummo on höpsön söpöä ja liikuttavan keveää luettavaa, on Pikku Närhi kaikkea muuta.

Pikku Närhi kuvaa nimensä mukaisesti pienen närhen eloa pimeässä, suurehkossa talossa sairaan äitinsä kanssa. Talo tuntuu puoleksi unhoitetulta, sillä ovia on laudoitettu kiinni ja huonekaluja peitelty lakanoilla. Pikkuisen Närhen aika kuluu taloa siivoamalla ja äitiään hoivaamalla. Ulos talosta hänellä ei kuitenkaan ole asiaa, sillä äiti varoittaa häntä toisista, pahaa tahtovista närhistä, jotka odottavat siellä ja jotka eivät saa kuulla heitä.

Pelko on yksi suurimmista sarjakuvan teemoista. Muut närhet ovat Pikku Närhelle vieraita, mutta äidin puheiden kautta hänessä herää pelko ja suojautumisen halu niitä kohtaan. Pelkoa voisi kuvailla peloksi jotain tuntematonta ja vaarallista kohtaan, peloksi siitä, mitä tapahtuisi, jos tämä tuntematon uhka pääsisi laudoitettujen ovien välistä sisälle taloon.

Pikku Närhi on synkistä väreistään huolimatta kaunis sarjakuva, varmasti yksi kauneimmista koskaan lukemistani. Kuten jo Mummon kohdalla totesin, suosin sarjakuvissa tekstiä, mutta vaikka tässä vuoropuhelua onkin aika harvakseltaan, ei se haittaa, sillä tapahtumien kulussa ja hahmojen mielenliikkeissä pysyy hyvin perässä muutenkin.

Sarjakuvan tarina on jo siitä mielenkiintoinen, ettei kaikkea kerrota suoraan. Ei mielestäni ollut nimittäin aivan selvää, kuinka Pikku Närhi ja hänen äitinsä ovat joutuneet kyseiseen tilanteeseen tai miksi ja mitä äiti sairastaa. Vihjeitä annetaan, mutta mahdollisia vastauksia on monia. Tästä syystä lukijalle jääkin lopuksi paljon pohdittavaa, ja ehkä sarjakuvan uudelleenlukeminen mahdollistaisikin jälleen uusia spekulaatioita.

Pikku Närhi on täynnä painostavaa tunnelmaa, kauniita kuvia ja traagista tarinaa. Itselleni tarinan surullisuus ja ahdistavuus olivat kuitenkin siinä mielessä liikaa, etten voinut antaa aivan viittä tähteä, vaikka sarjakuvasta muuten kovasti nautinkin.

Goodreads-haaste: Pikku Närhi & 7. A book with nonhuman characters.

★★★★ 

Lauri & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi 
Egmont, 2012
126s. 

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Anni Nykänen: Mummo 2


Tartun yleisesti aika huonosti sarjakuviin, mutta kesäisin ne ovat juuri sopivan helppolukuisia. Viime kesänä löysin ensimmäistä kertaa Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan, ja kuten silloin vähän ennustelinkin, oli nyt vuorossa sarjan toinen osa.

Kuten Mummon ensimmäisessä kokoelmassa, myös tässä toisessa osassa keskitytään Lyyli-mummon ja Sulo-paapan, näiden kissan ja lastenlasten elämän pieniin ja suuriin sattumuksiin. Stripeissä tutustutaan uusiin teknologisiin keksintöihin ja ruokalajeihin, pöyristytään postissa tulevista laskuista ja löydetään sosiaalisen median ilot. Mummo säilyttää menneen, mutta on samalla myös nykyajan hermolla.

Lukukokemus oli aika samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, ja löysin jälleen sekä hyviä että vähemmän hyviä kohtia. Tällä kertaa pistin kuitenkin merkille sen, että paikoitellen teksti ei päässyt hauskuudessa ihan kuvien tasolle, vaan kertoi lähinnä turhaan sen, mitä kuvista pystyi muutenkin päättelemään. Vaikka muuten tekstin ystävä sarjakuvissa olenkin, tässä kokoelmassa loistaville piirroksille olisi voinut antaa vielä enemmän itsenäistä tilaa tekstiltä.

Mummo on hahmona koko sarjakuvan kantava voima. Ilkikurinen, mutta sisimmissään välittävä ja huolehtiva. Lempistrippini löytyi tällä kertaa ihan kokoelman alusta, kun lapsenlapset vastaanottavat mummolta kirjeen, jossa hän marttyyrinomaisesti ilmoittaa olevansa vielä hengissä. Niin, toteavat lapsenlapset, eihän edellisestä mummon luona vierailusta ollutkaan kuin muutama päivä.

Kumpikaan kokoelmista ei ole ollut kauttaaltaan loistava omasta mielestäni, mutta silti niiden parissa viihtyy hyvin. Mummo lämmittää sydäntä, tuo mieleen omat vanhemmat sukulaiset ja antaa inspiraatiota siihen, millä mielellä elää elämäänsä.

Goodreads-haaste: Mummo kuittaa kohdan 40. A graphic novel.

★★★ 

Anni Nykänen: Mummo 2
Sammakko, 2012
104s.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

E. Lockhart: We Were Liars


Cadence Sinclair Eastman on viisitoistavuotias, kun hän joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen muistonsa saman vuoden kesältä katoavat. Kaksi vuotta myöhemmin hän palaa sukunsa omistamalle saarelle, jossa häntä odottavat myös hänen kolme hyvää ystäväänsä, niin kutsutut valehtelijat. Kaikki ei kuitenkaan ole samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, kesällä viisitoista, vaan Cadencen sukulaiset ja ystävät käyttäytyvät omituisesti, vieraalla tavalla, eivätkä vastaa hänen kysymyksiinsä onnettomuudesta. Cadencen täytyy ottaa yksin selvää siitä, minkä hän on unohtanut.

Cadencen onnettomuuden selvittäminen on iso osa tarinaa. Hän kerää huoneensa seinille muistiinpanoja kaikesta, minkä hän muistaa itse tai minkä saa selville muiden puheiden kautta. Kaikki mitä kerrotaan, ei kuitenkaan ole totta. Jopa tyttö itse menee välillä sekaisin omien muistojensa kanssa. We had been in the attic before. Also, we had never been in the attic before. Vähitellen palapeli alkaa kuitenkin hahmottua niin Cadencen kuin lukijan mielessä.

Tarina lähtee käyntiin erittäin lupaavasti. Cadence aloittaa kertomuksena ikään runoilemalla suvustaan, jossa kukaan ei ole epäonnistuja tai addikti, ei rikollinen tai väärässä. Hän kuvailee isänsä kipeää lähtöä sanoin then he pulled out a handgun and shot me in the chest,  vaikkei konkreettista ampumista tapahdukaan. Lisäksi normaali kerronnan kulku vaihtuu ajoittain sadunomaisiin pätkiin, joissa kuvataan kuningaskuntia, lohikäärmeitä ja kauniita neitoja. Nämä tyyliratkaisut ovatkin varmasti yksiä parhaimpia elementtejä kirjassa.

Vaikka olin alussa jopa lumoutunut tarinasta, alkoi sen kuluessa olla kuitenkin vähitellen selvää, ettei minua kiinnostanut enää muu kuin salaisuuden selville saaminen. Kun puhe kääntyi mysteeristä talonjakoihin ynnä muihin ikävystyttävämpiin asioihin yhä useammin, tuntui kirjan muuten lyhyt sivumääräkin jo liian pitkältä. En voi myöskään sanoa, etteikö loppuratkaisu olisi ollut itselleni pettymys, vaikken sitä suoranaisesti arvannutkaan. Olisin vain toivonut sen herättävän itsessäni enemmän tunteita suuntaan tai toiseen.

Suurin ongelma kohdallani oli luultavasti se, että henkilöt olivat mielestäni lähes poikkeuksetta epämiellyttävän pinnallisia. Tämähän on toki varmasti kirjan tarkoituskin, sillä se keskittyy osaksi rikkaan suvun jäsenten keskinäisiin konflikteihin. On valtaa käsissään pitävä isoisä Harris Sinclair, on tämän kolme maallista mammonaa ja täydellistä ulkokuorta tavoittelevaa tytärtä, on nuoria, jotka pakenevat pintaliitoista elämää omiin oloihinsa. Ne muutamat henkilöt, joihin olisin halunnut tutustua syvemmin, jäivät kuitenkin auttamatta etäisiksi. Jopa Cadencen kertojanääni on harmittavan väritön ja persoonaton.

Kaiken kaikkiaan We Were Liars onnistui säilyttämään salaisuutensa melko hyvin, mutta ei kuitenkaan saanut minua järkyttymään tai herättänyt muutenkaan vahvoja tuntemuksia. Tämä olisi voinut olla hyvinkin hieno teos kaikkine erikoisine ratkaisuineen, mutta jäi lopulta vaisuksi kuvaukseksi itselleni mitäänsanomattomista ihmiskohtaloista.

★★ 

E. Lockhart: We Were Liars
Hot Key Books, 2014
227s.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Paula Hawkins: The Girl on the Train


Rachel Watsonilla on tapana ottaa arkiaamuisin klo 8.04 juna Lontooseen ja klo 17.56 takaisin Ashburyyn. Hän istuu penkillä ikkunan vieressä ja tutkii silmillään ohikiitäviä taloja. Varsinkin yksi on kiinnittänyt hänen huomionsa, talo, jossa asuu onnelliselta näyttävä pariskunta. Eräänä päivänä Rachel kuitenkin näkee sattumalta jotain, joka ei tunnu luonnolliselta. Eikä hän voi jättää asiaa sikseen.

The Girl on the Train kiinnosti minua heti ilmestyttyään alkuvuodesta ja tilasinkin sen aika nopeasti itselleni. Kirjaa on verrattu monessa paikassa Hitchcockin Takaikkunaan, joka on omastakin mielestäni varsin hyvä ja mielenkiintoinen elokuva. Elokuvasta tutut tirkistelynhaluisuus ja salaa nähdyt oudot asiat kuulostivat hykerryttäviltä, mutta siitä huolimatta sain aloitettua kirjan lukemisen vasta muutamia päiviä sitten.

Rachelin lisäksi tarinassa pääsee ääneen kaksi muuta naista, ja jokaisen näkökulma tuntuu esittävän asiat erilaisessa valossa. Toinen saattaa nähdä tuntemattomien ihmisten elämässä kaiken sen, mitä on halunnut itse aina saavuttaa, toinen vain kuulla äänekkäät riidat. Kun hahmot eivät lisäksi tunnu erityisen pidettäviltä tai samaistuttavilta, on lukijan vaikea tietää, keneen luottaa. Tämä tekee tarinasta toimivan.

Näin vielä viileään, sateiseen ja hämärään alkukesään The Girl on the Train oli aivan loistava trilleri ja sisälsi juuri sopivasti kaipaamaani jännitystä. Pitkästä aikaa jouduin valvomaan myöhään yöhön lukien, jotta saisin ratkaisun selville. Tarinassa paljastuu jatkuvasti niin paljon yllättäviä käänteitä, ettei lukemista voinut vain jättää kesken.

Kirja onnistui huiputtamaan minua täysin. Esitin itselleni jos jonkinmoisia skenaarioita siitä, mitä olisi voinut tapahtua, mutta varsinainen ratkaisu tuli tästä huolimatta yllätyksenä. Kirjassa on paljon eri suuntiin sinkoilevia, solmimattomia langanpätkiä, jotka saivat minut ensin epäilemään vahvasti yhtä asiaa, mutta jo seuravassa hetkessä jouduinkin taas kyseenalaistamaan kaiken.

The Girl on the Train ei ole täydellinen kirja, vaikka aika läheltä liippaakin. Juonenkäänteet olivat ajoittain liian pienestä sattumasta kiinni ja näin vähän epäuskottavia, samoin joidenkin hahmojen käyttäytyminen. Pettynein olin kuitenkin loppuhuipennukseen, joka tuntui kierrättävän kuluneita lausahduksia ja tapahtumia. Itse ratkaisu ei tehnyt minua tyytymättömäksi, sillä siihen liittyvät asiat olivat oikein mielenkiintoisia. Tapa, jolla ne esitettiin, varisti kuitenkin tarinasta kaiken sen tuoreuden, joka siinä mielestäni pitkään oli.

The Girl on the Train sopii lukijoille, jotka rakastavat jännitystä ja kierohkoja juonenkäänteitä. Se sisältää monia sinänsä rankkojakin käänteitä, mutta esimerkiksi liialla verellä tai kauhulla mässäilyä ei tarvitse pelätä. Ihanteellisin lukukokemus syntyisi varmasti kirjan tapaan lämpimänä, jopa tukahduttavan kuumana kesäiltana, junan jyristellessä ohitse.

Goodreads-haaste: The Girl on the Train menee kohtaan 4. A book published this year.

★★★★ 

Paula Hawkins: The Girl on the Train
Doubleday, 2015
319s. 

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa


Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa -teoksesta löytyy nimensä mukaisesti kirjakaupan asiakkaiden sanomia omituisia, hauskoja, ilahduttavia ja välillä jopa pelottavia asioita. Kysymyksiä on koottu kirjakaupoista ympäri maailman, mutta pääasiassa Isosta-Britanniasta.

Kysymyksiä ja keskusteluja on ihan laidasta laitaan, jotkut jopa niin eriskummallisia, että tulee väistämättä mieleen, voivatko ne olla totta. Esimerkiksi lukuisat tapaukset, joissa asiakas on tiedustellut myyjältä villalankaa tai siivoustarvikkeita, puhumattakaan siitä, kuinka kauppaa luullaan lastentarhan korvikkeeksi, kuulostavat lähinnä vitseiltä.

Jos jotain moitittavaa pitäisi löytää, niin kuten usein tällaisissa teoksissa, koottujen lausahdusten hauskuus vaihtelee aika lailla. Parhaimmillaan kirja kuitenkin naurattaa ja jopa huonoimmille tapauksille tuli sentään tuhahdettua vähän ääneen. Kuvat olisi mielestäni voinut tällä kertaa jättää kokonaan pois kirjasta, vaikka yleensä niistä pidänkin, sillä ne eivät olleet tarpeeksi viihdyttäviä ja tuntuivat ajoittain jopa menevän liian kauas pois tekstin aiheesta.

Teos on nopealukuinen ja sen parissa viihtyy enimmäkseen oikein mainiosti. Varsinkin lukutoukille ja muille kirjakaupoissa viihtyville tätä voi suositella lämpimästi! Jopa vähemmän lukeva poikaystäväni tarttui tähän ihan omasta aloitteestaan, mistä olen hyvin tyytyväinen.

Goodreads-haaste: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa menee kohtaan 8. A funny book.

★★★★ 

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa (alkup. Weird Things Customers Say in Bookshops, 2012)
Suomentanut: Aino Partanen
Nemo, 2012
114s.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Luettavaa lomalle


Okei, periaatteessahan kesälomaani on vielä vajaa kaksi viikkoa, mutta en siitä huolimatta malttanut olla tekemättä tätä postausta jo nyt. Niin, ja hakematta tuota kirjakasaa kirjastosta yöpöydälle notkumaan. Sen verran alan olla jo kesämielellä, ettei koulukirjojen lukeminen enää jaksaisi millään innostaa. Pakko se on kuitenkin vielä yhteen tenttiin päntätä.

Olen alustavasti ajatellut lukea lomani aikana kuvassa näkyviä kirjoja, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos eteen sattuukin muita mielenkiintoisia teoksia. Tuntuu nimittäin siltä, ettei lukulistallani ole tällä hetkellä sellaisia kirjoja, jotka haluaisin aivan ehdottomasti lukea. Tai jos on, niin niitä ei ole saatavilla kirjastosta.

Kesäisin alan lähes poikkeuksetta janoamaan jännitystä kirjojen ja elokuvien muodossa. Kirjojen osalta jännitystä ja rikosten ratkaisua tarjoavat kasastani ilmeisesti ainakin Stephen Kingin Joyland ja Veera Valan Kuolema sypressin varjossa. Kingiä olen lukenut aikaisemminkin ihan kohtuullisen hyvällä menestyksellä, mutta Vala on minulle uusi tuttavuus. Näiden lisäksi voisin kuvitella, että myös Neil Gaimanin Neverwhere - Maanalainen Lontoo, Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä sekä E. Lockhartin We Were Liars aiheuttaisivat jonkin verran sydämentykytyksiä, olenkohan aivan väärässä?

Omasta hyllystäni haluaisin saada luettua Ian McEwanin Sovituksen, Aravind Adigan The White Tigerin ja Haruki Murakamin Sputnik - rakastettuni -romaanin. Harkitsin lisäksi jo keväällä, että jos olisin aloittanut lukemaan Pottereita uudelleen, mutta en päässyt silloin hankkeessa ajatusta pidemmälle. Ehkä nyt kesän aikana voisi olla aikaa tarttua Viisasten kiveenkin.

Vielä lukemattomien kirjojen lisäksi kasan huipun tienoilla keikkuu tällä hetkellä lukemani Rainbow Rowellin Fangirl. Pidin kirjailijalta aikaisemmin lukemastani Eleanorista&Parkista niin paljon, ettei tätäkään voinut jättää välistä. Fangirl kertoo collegen aloittavasta Cathystä, joka uusiin ihmisiin tutustumisen sijasta haluaisi keskittyä lähinnä fanfictionin kirjoittamiseen. Kirjan alku on ainakin ollut hauska, ja olen pystynyt samaistumaan kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan syventyvään Cathyyn aika lailla.

Kertokaahan, mitä te aiotte lukea kesällä? Ehkä saan listoistanne itsellenikin lisää vinkkejä. :)

tiistai 5. toukokuuta 2015

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta


Cormac McCarthyn Veren ääriin -romaania lukiessa voi oikeastaan unohtaa kaiken, mitä tietää moraalista. Tarinassa seurataan nimetöntä nuorta poikaa, jonka huonot kotiolot ajavat karkuteille. Hän vaeltaa pitkin erämaita ja lyöttäytyy yhteen erilaisten porukoiden kanssa. Eräs joukkio koostuu palkkatappajista, jotka metsästävät apassien päänahkoja. Veri lentää, ja käsitys ihmisyydestä sen kun katoaa.

Pelkkä intiaanien päänahka ei riitä palkkatappajille kuin aluksi. Heitä pidetään kaupungeissa sankareina, ja he hyväksikäyttävät tätä viemällä paikkojen naiset, ruuat ja rahat. Vähitellen heidän aseensa tavoittavat myös niiden ihmisten kallot, joita heidän tuli alunperin intiaaneilta suojella. Eivät apassitkaan viattomia tosin ole, vaan yhtä lailla heidän jousensa ja seipäänsä laulavat muiden ihmisten osuessa kohdalle.

Palkkatappajien pääpiruna toimii tuomari Holden. Hän ei pidä siitä, että maailmassa on salaisuuksia, joita hän ei tiedä, ja paikkoja, joihin hän ei ole tutustunut. Hän haluaa ne kaikki tietoonsa ja mieluiten myös orjuuttaa kaiken valtaansa. Tuomarin mukaan korkeimman oikeuden edessä ei myöskään kysellä ihmisten tekoja, vaan kaikki ovat samalla viivalla. Tällöin eivät normaalit moraaliopit päde, vaan kyse on ainoastaan elämästä ja kuolemasta. Näin hahmot ehkä perustelevat itselleen silmittömät tapponsa.

Tuomaria pelätään ja kummeksutaan jopa oman joukon sisällä, ja varsinkin nuoresta pojasta nousee vastakohta tämän moraalittomuudelle. Ei poika itsekään välty tappamiselta, eikä hän muutenkaan tunnu olevan välittävintä sorttia, mutta silti hänestä löytyy tuomaria enemmän inhimillisyyttä. Tämä näkyy muun muassa siinä, kuinka hän on hanakka pelastamaan tovereitaan viimeiseen saakka, vaikka nämä hidastuttaisivatkin hänen omaa matkaansa.

Vaikka kirja on raaka, ajoittain jopa erittäin raaka, ei kertoja millään tavoin kauhistele tai ihannoi hahmojen tekoja. Asiat vain kerrotaan niin kuin ne tapahtuvat. Kirjan rakenne on lisäksi aika haastava, vuorosanoja ei ole juuri erotettu muusta kerronnasta, ja tämä taas toi lukemiseen omat vaikeutensa. Huomasin, että varsinkin väsyneenä saatoin lukea useamman sivun ilman, että minulle jäi niistä mitään mielikuvia. Lopussa oleva sanasto oli sen sijaan tarpeellinen ja mielenkiintoinen, saatoin jopa oppia muutaman fraasin lisää espanjaa.

Koska kirja ei ilottele inhimillisyydellä, on sen lukeminen välillä vähän ahdistavaakin. Ehkä kaikille ikävyyksille voisikin pitää kontrastina kirjan miljöötä, erämaata. Koska muita ihmisiä ei välttämättä ole tavattavissa päiväkausiin, syntyy paikasta kamaluuksista huolimatta tietynlainen rauhan pesä. Maisemat kuvataan kauniina ja auringonlaskut ja -nousut kirkkaina. Toisaalta välillä erämaakin on yksinäinen, auringonlasku verenpunainen, ja edessä siintää tuhoutunut kylä.

Veren ääriin on ajoittain mielenkiintoinen tarina ihmisyydestä (tai oikeastaan sen puutteesta). Kerronta on kuitenkin suhteellisen vaativaa ja tarina toisaalta tasapaksua, joten lukeminen vei minulta paljon aikaa. Etukannen Helsingin Sanomien sitaatti lupaa, että kirja jättää sieluun syvän jäljen, mutta itse en ainakaan tällaista jälkeä huomaa tai sitten se on aika tavalla haalea.

Tällä romaanilla saan vedettyä yli Goodreads-haasteen kohdan 41. A book by an author you've never read before.

★★★ 

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta (alkup. Blood Meridian, or the Evening Redness in the West, 1985)
Suomentanut: Kaijamari Sivill
WSOY, 2012
408s.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Blogi täyttää 3 vuotta!


Tasan kolme vuotta sitten, huhtikuun 22. päivän iltana 2012, istuin silloisen kaksiomme keittiössä Vaasassa ja julkaisin ihkaensimmäisen blogikirjoitukseni. Päätös ei ollut äkkinäinen, vaan olin pohtinut sitä pitkään seuraillessani vierestä monia muoti- ja kirjablogeja. Kirja-arvioiden kirjoittaminen ei ollut minulle kokonaan uutta, sillä olin jo aikaisemmin merkinnyt ylös mietteitä lukemistani teoksista. Oli se silti jännittävää laittaa tekstejään ensimmäistä kertaa julkisesti esille, jonkun nähtäväksi.

Tuohon iltaan on matkaa niin aikaa kuin kilometrejä. Työpaikka vaatekaupassa on vaihtunut kirjallisuuden opiskeluun ja kotipaikkakunta ihanaan Turkuun. Olen päivittänyt blogini ensimmäistä ulkoasua enemmän omaa silmääni miellyttävään suuntaan ja tutustunut niin bloggaamisen hyviin kuin huonoihin puoliin.

Vaikkei itse välttämättä haluaisi uskoa, että omaan harrastukseen kuuluu myös niitä vähemmän kivoja elementtejä, on niiden olemassaolo kuitenkin totta. On päiviä, jolloin inspiraatio majailee jossain aivan muualla kuin sen pitäisi, kuvat eivät onnistu kymmenennelläkään kerralla tai kirjoitus ei tavoita sitä mitä haluaisit sanoa. Oman stressinaiheensa bloggaamiseen tuo myös opiskelu. Opinnot, joihin kuuluu suurena osana lukeminen ja joissa ei ole harvinaista, että yksi kurssi vaatii 14-20 kirjaa, vähentävät ymmärrettävästi omaksi iloksi lukemista ja kirjoittamista. Negatiiviset puolet vaativat kompromissien tekoa: pidän blogista taukoa silloin, kun ajatus ei kulje tai kun ei ole aikaa, ja kirjoitan sydämeni pohjasta aina silloin, kun opinnoista on lomaa tai minulla on jotain sanottavaa.

Kaikeksi onneksi bloggaamisen hyvät puolet peittoavat huonot kevyesti. Mukavaa on muun muassa se, kun huomaa omien kirjoitustensa tason kohonneen (vanhojen tekstien lukeminen hävettää aina) tai kun pystyy pienistä vaikeuksista huolimatta säilyttämään rakkauden ja ilon kirjoittamiseen, lukemiseen ja kuvaamiseen. Näiden lisäksi parasta ovat kaikki blogikollegat ja lukijat. Tähän harrastukseen kuuluu niin isona osana vuorovaikutus, että on mahtavaa, kun ympärillä on kivoja ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia kirjoista ja jotka suosittelevat uutta luettavaa. Suuri kiitos teille kaikille! <3

Synttäreiden kunniaksi ajattelin listata blogiajan parhaimpia kirjoja. Innoituksen tähän sain Annamilta, joka teki saman tammikuussa omien blogisynttäreidensä yhteydessä. Kirjat eivät ole missään tietyssä järjestyksessä.

1. Haruki Murakami: Kafka rannalla
Viimeisimpiä lukemiani kirjoja. Omaa tekstiäni lainaten: "[L]uo yhteyksiä sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei voisi edes kuvitella niitä olevan. Inspiroiva teos, joka todella saa ajattelemaan sen eri puolia ja merkityksiä."

2. Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 ja 2)
Heti perään toinen Murakamin teos. 1Q84 vie meidät omaamme kovasti muistuttavaan ja silti niin erilaiseen maailmaan. Sellaiseen, jossa fantasian elementit ovat valloillaan: taivaalla paistaa kaksi kuuta ja pikkuväki rakentelee ilmakoteloita.

3. Annie Barrows & Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Synkähkö aihe toisen maailmansodan aikaisesta miehityksestä. Tästä huolimatta kirjasta jää päällimmäisenä mieleen voimakas elämänilo. Itseäni jälleen lainaten: "Niin vaikuttava, että minun tekisi samantien mieli pakata laukkuni ja muuttaa pienelle saarelle, yhtä ihastuttavien ihmisten pariin."

4. George Orwell: Vuonna 1984
Vahva teos siitä, millaista olisi jos jokaista sanaasi ja liikettäsi tarkkailtaisiin. Keskiössä on yksilön voimattomuus yhteiskunnan koneistoa vastaan, mutta taustalta pilkistää rakkaus. Tämä on teos, jota voisi suositella lähes jokaiselle.

5. Tove Janssonin Muumikirjat
Oikein hävettää myöntää, että vaikka katselin lapsena urakalla Muumilaakson tarinoita -tv-sarjaa, tutustuin alkuperäisiin kirjoihin vasta muutama vuosi sitten. Nuo suloiset ja hauskat, melankoliset ja ajattelemaan kannustavat kirjat veivät kuitenkin samalla hetkellä sydämeni.

6. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Mustaa huumoria, aikuiseksi kasvamisen kipua ja perheen tuomaa turvallisuuden tunnetta.
Liikaa siirappisuutta välttävä kuvaus nuorten rakkaudesta ja sopeutumisesta. Kaunistelematon, mutta silti kaunis.

8. Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu
Harrisin kirjassa on jotain samaa kuin Kirjallisessa piirissä perunankuoripaistoksen ystäville. Tarina kertoo toisesta maailmansodasta, perheestä sen keskellä ja suuresta salaisuudesta. Lämmin teos, joka saa veden kielelle herkullisten ruoka-annosten kuvauksella.

9. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Kuvausta ranskalaisen perheen ja näiden lähimmäisten elämästä. Päältä kevyt tarina sisältää myös menneisyydestä kumpuavaa surua ja katkeruutta, huonon itsetunnon kanssa kamppailua ja rakkauden kaipuuta.

10. Taiye Selasi: Ghana Must Go (tarkempi arvio tulossa)
Vaikka ylempänä kerroin opintojen ja suurten kirjamäärien stressaavan, löytyy niidenkin keskeltä onneksi välillä loistavia teoksia. Taiye Selasin Ghana Must Go on ehdottomasti yksi sellaisista. Koskettava tarina muun muassa siitä, millaista on tavoitella unelmaansa toisessa maassa ja mitä tapahtuu, kun se unelma särkyykin. Kirjan rakenne tuntuu ensin haastavalta näkökulmien vaihdoksineen ja takaumineen, mutta palkitsee lopussa.

Kertokaahan ihmeessä, jos olette näitä kirjoja jo lukeneet, ja varsinkin, jos tämän postauksen myötä innostuitte jotain lukemaan! :)

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Blogi onkin näköjään uinaillut viimeisen kuukauden kevätväsymyksen kourissa. Voisin valittaa jälleen kerran siitä, kuinka kiireistä aikaa tämä vuodenaika on opintojen suhteen, mutta enpäs valitakaan! Sen sijaan kerron kirjasta, joka toi piristystä tentteihin lukemisen ja esseiden kirjoittamisen lomassa.

Haruki Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja hänen luomansa maailmat ja runollisen melankoliset hahmot vetoavat minuun yhä uudestaan. Kafka rannalla ei ollut poikkeus. Se kertoo kaksi sinänsä erillistä tarinaa, jotka kuitenkin yhtyvät jollain tasolla. Toisessa kuvataan 15-vuotiasta Kafkaa, joka karkaa kotoaan ja päätyy töihin hiljaiseen ja kipeitä salaisuuksia kätkevään kirjastoon. Toisessa tarinassa tutustutaan Nakataan, vanhanpuoleiseen mieheen, joka on lapsuudessaan kokemansa onnettomuuden seurauksena muita ihmisiä älyllisesti kehityksessä jäljessä, mutta joka osaa puhua kissoille. Nakatan seuraksi ilmaantuu Hoshino, parikymppinen perusjamppa, joka ensijärkytyksen jälkeen tykästyy Nakataan ja tämän outoihin tapoihin.

Nakatalla ja Kafkalla on kummallakin päämäärä, jonka he yrittävät tavoittaa. Kafkaa vaivaa hänen isänsä aikoinaan tekemä synkkä ennustus hänen tulevaisuudestaan, ja hän haluaa päättää itse omasta elämästään ja tehdä omia valintojaan. Nakataa puolestaan ohjaavat oudot voimat ensin kissojen sieluja pyydystävästä miehestä kummallisen, vaikeasti tavoitettavan kynnyskiven luokse. Vaikka pojan ja miehen tiet eivät koskaan kohtaa konkreettisesti, on heidän elämillään ja tehtävillään silti yhteys.

Hahmojen ja maailmojen välisten rajojen hämärtyminen on Murakamille tyypillistä. Esimerkiksi Kafkalla on toinen puoli, poika nimeltä Varis, joka välillä sanelee hänelle uskaliaasti mitä tulisi tehdä. Myös syvältä metsästä löytyvän toisen maailman voisi ehkä ajatella kuvaavan Kafkaa jollain tavoin: hänen synkempää puoltaan, joka yrittää ottaa hänestä aika ajoin vallan. Itse aloin ajatella tällaisen hahmojen ja maailmojen sekoittumisen tarkoittavan kenties sitä, että teot ja tunteet ovat tärkeitä ja kaikille ihmisille tietyllä tavalla samoja, riippumatta siitä, millaisessa maailmassa elää.

Kafka rannalla on omasta mielestäni yksi Murakamin parhaista kirjoista, ellei paras. Vähän jouduin tosin ensin miettimään viiden tähden antamista, sillä koin välillä vaikeuksia Kafkan hahmon kanssa. Toisaalta hahmo muistuttaa Murakamin tuttuja, pari-kolmekymppisiä päähenkilöitä, toisaalta vaikuttaa realistisesti nuoren ikänsä puolesta niitä kypsymättömämmältä. Tuo Kafkan "vanhempi" ja viisaampi puoli aiheutti kuitenkin jonkinlaista ärsytystä, sillä se ei sopinut 15-vuotiaalle. Vaikka ehkä tässäkin tulee esiin se, kuinka hahmot vaikuttavat toisiinsa: ehkä Kafka ei henkisesti olekaan 15-vuotias, vaan monia elämiä ja kokemuksia vanhempi.

Kafka rannalla on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja hyväksymisestä. Se kertoo ennustuksista, oman polun etsimisestä ja oman tehtävän toteuttamisesta. Se luo yhteyksiä sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei voisi edes kuvitella niitä olevan. Inspiroiva teos, joka todella saa ajattelemaan sen eri puolia ja merkityksiä.

Goodreads-haaste: Kafka rannalla menee kohtaan 1. A book with more than 500 pages.

★★★★★ 

Haruki Murakami: Kafka rannalla (alkup. Umibe no Kafuka, 2002)
Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Juhani Lindholm
Tammi, 2011
639s.