En ole kovinkaan kunnostautunut lukija, mitä tulee klassikkokirjoihin. Suomalaisista teoksista lukematta ovat niin Sinuhet kuin Seitsemät veljekset, ulkomaisista esimerkiksi Kotiopettajattaren romaani sekä Sota ja rauha. Jane Austenin inspiroivan, mutta pidemmän päälle puuduttavan Ylpeyden ja ennakkoluulon olen sentään kahlannut läpi.
Klassikkokirjat ovat tahtomattaan aina, ainakin omalla kohdallani, leimautuneet tylsiksi, ja pitkiksi kuin kaamoskauden yöt. Sellaisiksi, joita kouluissa pakotetaan lukemaan, ja joista jälkeenpäin kerrotaan vain kauhulla.
Eräät klassikkoteokset ovat kuitenkin välttyneet leimautumiselta, ja kiitos siitä kuuluu äidilleni. Hänen sormenjälkiään seuraten tutustuin jo pienenä L. M. Montgomeryn tyttökirjoihin, niin Annaan, kuin Runotyttö Emiliaan. Kummassakin kirjasarjassa liikutaan ihastuttavasti kuvatuissa maisemissa kukkivien omenapuiden ja laidunmaiden keskellä, koetaan rakkautta ja vankkaa ystävyyttä, mutta myös vaikeuksia. Montgomery on onnistunut muista lukemistani klassikkokirjoista poiketen säästämään kirjansa pitkäveteiseltä jaarittelulta, ja sen sijaan säilyttänyt teksteissään innostuneen lapsenomaisuuden. Liian naiiviksi eivät hänen teoksensa missään vaiheessa kuitenkaan muutu, siksi niitä jaksaa lukea vanhempanakin.
tosi kiva banneri! :)
VastaaPoistahttp://kaisisblog.blogspot.com/
Kiitos! :-)
VastaaPoista