Sivut

torstai 5. helmikuuta 2015

Kesken jäänyt: Life After Life (Kate Atkinson)


Ei auta. Goodreadsin mukaan aloitin lukemaan Kate Atkinsonin Life After Life -teosta elokuussa, eli jo puoli vuotta sitten. Teosta, joka on saanut muut bloggaajat ihastumaan, ja joka jopa voitti viime kuussa järjestetyn Blogistanian Globalia-palkinnon. Teoksella olisi ollut siis kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta silti en saanut sitä luettua loppuun.

Kirjan alku on oikeasti hyvä, vaikkei sekään ehkä osunut minuun niin kovasti kuin olisin toivonut. Siinä kuitenkin väreilee vielä tietynlainen jännitys ja hämmennys, kun kuvataan, kuinka pikku-Ursula ensin kuolee syntyessään ja sitten taas selviää hengissä. Kuinka hän hukkuu aaltoihin rannalla leikkiessään ja toisaalta taas ei. Kirja on täynnä uudelleensyntymisiä ja toisia mahdollisuuksia. Monet muutkin ovat kehuneet kirjailijaa siitä, kuinka hän onnistuu pitämään langat taitavasti käsissään, eikä sekoa juonenkäänteissään (katso viimeisimpien arvostelijoiden joukosta esim. Annami). Kirjailija onkin taitava, mutta minä menin lukijana sekaisin. Varsinkin kun luin kirjaa englanniksi, mikä tämän kirjan kohdalla osoittautui vääräksi valinnaksi. Jouduin useaan otteeseen kääntelemään sivuja taaksepäin ja miettimään, tunsiko Ursula tätä henkilöä nyt tässä elämässä vai ei.

Suurimmaksi ongelmaksi minulle muodostui kirjan loppupuolisko, jossa Ursula on aikuinen keskellä maailmansotaa. Minä olen aikaisemmin pitänyt paljon maailmansotien kuvauksesta, ne olivat jo koulussa yksiä mielenkiintoisimpia aiheita historian tunneilla. Ehkä olen lukenut niitä liikaa tai sitten nykyään vain on todella paljon maailmansotiin keskittyviä kuvauksia, sillä minä tylsistyin näissä kohdin. Siinä missä Ursula hahmona on lapsena mielenkiintoinen ja samaistuttava, ja hänen perheensä tutustumisen arvoinen, ei minua enää sodankäynnin yhteydessä jaksanut kiinnostaa hahmot tai se, mitä heille tapahtuu. Enkä usko, että sellaista kirjaa, jossa on yhdentekevää, mitä päähenkilölle tapahtuu, kannattaa taistella loppuun saakka. Siksi minä jätän kirjan kesken sivulle 473 (yhteensä sivuja on kirjassa 622).

Hyvää tässä kesken jäämisessä on sentään se, että pääsen Goodreads-haastetta taas vähän eteenpäin. Kirja sijoittuu kohtaan 50. A book you started but never finished.

Kate Atkinson: Life After Life
Black Swan, 2014
622s. 

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Alan Bradley: Piiraan maku makea



11-vuotias Flavia de Luce rrrakastaa kemiaa ja omaa laboratoriotaan perheensä kotikartanossa Buckshawissa, Englannin maaseudulla. Kun tyttö ei ole keittelemässä myrkkyliemiä inhottavia isosiskojaan varten tai opettelemassa ulkoa uusia kaavoja, tykkää hän toimia salapoliisina. Yleensä tehtävät käsittelevät arkisia asioita, kuten sitä, kuka on mahtanut haukata palasen keittäjän vaniljapiiraasta, josta kukaan perheenjäsen ei pidä. Homma muuttuu kuitenkin vakavaksi, kun Flavia eräänä aamuna törmää kurkkumaalla kuolemaa tekevään mieheen. Kuolemaa epäillään pian murhaksi, ja lopulta jopa arkisella vaniljapiiraalla tuntuu olevan osansa jutussa.

Kirjaa suositellaan takakannessa Agatha Christien teosten sekä Viisikoiden ystäville, eivätkä suositukset juuri metsään mene. Flavia nimittäin on kuin pienoisversio Christien tunnetuimmista salapoliiseista loistavine päättelykykyineen ja ajoittain jopa liiankin itsevarmoine olemuksineen. Aikuisten keskuudessa Flavian ylenpalttinen into murhatapausta kohtaan aiheuttaa ihailun sijaan hämmästystä, ja varsinkin poliisit käskevät häntä pysymään siitä erossa, kuten tavallisen lapsen pitäisikin. Flavia ei kuitenkaan vähästä lannistu, vaan käyttää oletettua lapsenomaisuuttaan häikäilemättä hyväkseen päättäessään selvittää tapauksen ennen virkavaltaa.

Flavia on ikäisekseen hyvin itsenäinen, mutta välillä hänelläkin on hetkiä, jolloin tuntee olevansa yksin maailmassa. Hän asuttaa kartanoa isänsä ja kahden sisarensa kanssa, mutta isä on ollut etäinen rakkaan vaimonsa kuolemasta saakka, eivätkä sisaret voi sietää Flaviaa, vaan ovat iloisia hänen joutuessaan pinteeseen. Kartanoa pitävät oikeastaan pystyssä vain keittäjänä toimiva rouva Mullet, sekä Flavian isän apuri Dogger, joka on lähinnä Flavian uskottua. Ajoittain Flavian kokema yksinäisyys tuo koko tarinan ylle synkkiä pilviä, mutta tyttö itse ottaa kohtalonsa usein huumorilla.

Piiraan maku makea on nokkela ja nenäkäs teos, kuten pikkuvanha sankarittarensa itse. Perinteisenä, 1950-luvulle sijoittuvana salapoliisitarinana se ei juonellaan tuo genreensä mitään uutta, mutta vie voiton kotiin omaperäisellä päähenkilöllä ja hauskoilla, rönsyilevillä kuvauksilla. Tunnelma muuttuu varsin jännittäväksi loppua kohden, joten ihan pienimmille lukijoille en tätä lähtisi suosittelemaan, kun taas aikuiset ja teini-ikäiset varmasti viihtyvät tarinan parissa.

Kirjassa on paljon viittauksia kemiallisiin yhdistelmiin ja (ilmeisesti) brittiläisen kulttuurin suuriin nimiin, mutta minulta nämä menivät perehtymättömänä aivan ohi. Vaikka kirjasta ei oikein syvällistä tasoa löydy, toimii se viihdekirjallisuutena erinomaisesti. Ei taida olla epäilystäkään siitä, aionko lukea myös sarjan seuraavan osan, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Vähintäänkin jo näiden kirjojen herkullisen kammottavat kansikuvat ja nimet tekevät sarjasta kokonaisuudessaan tutustumisen arvoisen.

Piiraan maku makea -kirjalla osallistun Goodreads-haasteen kohtaan 10. A mystery or thriller.

★★★★ 

Alan Bradley: Piiraan maku makea (alkup. The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009)
Suomentanut: Maija Paavilainen
Bazar, 2014
389s. 

tiistai 20. tammikuuta 2015

David Walliams: Mr Stink (& blogin ulkoasun muodonmuutos!)


David Walliamsin Mr Stinkistä tuli ensimmäinen vuonna 2015 lukemani kirja. Ihan hyvä aloitus uudelle lukuvuodelle, vaikka kirjassa olisi mielestäni ollut aineksia vieläkin parempaan suoritukseen. Mainio lähtökohta on myös se, että luin kirjan englanniksi, sillä olen luvannut itselleni lukea tämän vuoden aikana enemmän vieraskielisiä kirjoja.

Mr Stink on lastenkirja, joka kertoo nimensä mukaisesti eräästä herra Lemusta. Herra Lemu on koditon mies, joka pitää majaa kaupungin penkillä likaisen ulkoasunsa ja vielä likaisemman koiransa kanssa. Ihmiset välttelevät herra Lemun seuraa, sillä hän haisee niin, niin pahalle, että silmät täyttyvät kyynelistä, jos seisot liian lähellä.

Toisaalla asustaa kiltti ja ujo, Chloe-niminen tyttö, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi niin kotona kuin koulussa. Kun Chloe ensimmäisenä ihmisenä pysähtyy juttelemaan herra Lemun kanssa, tulee heistä hyvät ystävät. Chloen harmiksi hänen koppava äitinsä suunnittelee kuitenkin ajavansa kodittomat kokonaan pois kaduilta, jos hän pääsee ministeriksi. Chloe saa mielestään hyvän idean, ja päättää piilottaa uuden ystävänsä perheensä pihavarastoon, jotta tällä olisi katto pään päällä. Siitä ne vaikeudet kuitenkin vasta alkavat.

Varsinkin kirjan alkupuoli on täynnä hersyvää huumoria. Herra Lemu tyhjentää erään kahvilan silmänräpäyksessä ja hänen hajunsa kerrotaan säilyvän vielä viikkojenkin päästä paikoissa, joissa hän on viettänyt aikaa. Tarinan edetessä syvennytään myös vähän vakavampiin aiheisiin. Mr Stink opettaa muiden, myös erilaisten ihmisten huomioon ottamista. Eikä herra Lemun menneisyydestäkään paljastuva asia ole kevyimmistä päästä.

Päähenkilö Chloe on varmasti monelle lapselle hyvä samaistumisen kohde siinä, kuinka hän uskaltaa toimia oikeaksi kokemallaan tavalla, vaikka kokee vastustusta. Itse kuitenkin pidin Chloeta vähän vaisuna ja ihastuinkin enemmän herra Lemuun sekä Chloen äitiin. Herra Lemu on mielenkiintoinen hahmo kaikessa kompleksisuudessaan, vaikka piirre välillä meneekin jo vähän sekavan puolelle. Chloen äiti puolestaan on räiskyvä persoona, joka myrkyllisyydessään toi minulle mieleen Roald Dahlin lastenkirjojen äiti- ja isä-hahmot. En kuitenkaan pitänyt suunnasta, johon hahmot kehittyvät, sillä se vie mielestäni lopulta terän.

Walliamsia ja Roald Dahlia on verrattu muutenkin paljon toisiinsa, eikä välttämättä ihme, sillä Dahlin luottokuvittaja Quentin Blake on tehnyt tämänkin kirjan kanssa erinomaista työtä. Liikaa ei kuitenkaan kannata miesten teoksia yhdistää toisiinsa, sillä mielestäni Walliamsin kirja toimii paremmin omillaan, ilman Dahlin nimen varjoa.

Mr Stink -kirjalla aloitan myös 50 kohdan Goodreads-haasteen. Kirja sijoittuu kohtaan 45. A book set during Christmas.

★★★ 

David Walliams: Mr Stink 
HarperCollins Children's Books, 2009
267s.


Kuten ehkä huomaatte, blogin ulkoasu on käynyt läpi vähän muutoksia. Olen ollut oikeastaan ihan blogin alkukuukausia lukuun ottamatta tyytymätön banneriin, mutta en ollut aikaisemmin saanut tehdyksi asialle mitään. Ei sillä, että minulla nytkään olisi juuri ollut taitoja muuttaa ulkoasua, mutta poikaystävän avustuksella banneri- ja profiilikuvat saatiin vaihdettua enemmän mieleisiksi. Nyt ulkoasu näyttää omasta mielestäni aiempaa tasapainoisemmalta.

Sivupalkista löytyvät lisäksi uutena Facebook-, Twitter- ja Instagram-sivuni. Facebook-sivu on pyhitetty ainoastaan blogijulkaisuille, mutta Instagramiin ja Twitteriin kuvailen ja kirjoittelen muitakin asioita. Tervetuloa seuraamaan. :)

Mitäs tykkäätte uudesta ulkoasusta, vai huomaako eroa vanhaan edes?

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Sophie Kinsella: Hääyöaie


Lottiella on tapana tehdä jotain todella älytöntä erotessaan parisuhteesta, kuten vaikkapa ottaa kivulias intiimialueen lävistys. Kun Lottie on siis jälleen kerran eroamassa, aavistaa isosisko Fliss pahaa. Onko tällä kertaa luvassa rajuja muutoksia ulkonäölle vai uusi, aivan liian kallis asunto hienolta ja aivan liian kalliilta alueelta? Flissin huolet käyvät toteen, kun Lottie ilmoittaa ilouutisen: hän on menossa naimisiin juuri maisemiin ilmestyneen ex-poikaystävänsä kanssa, jota ei ole tavannut 18 vuoteen!

Nimensä mukaisesti hääyöllä on kirjassa suuri merkitys, muttei mitenkään perinteisessä mielessä. Flissillä on takanaan huono liitto, eikä hän halua siskonsa joutuvan kokemaan samaa. Kun Fliss myöhästyy häiden estämisessä, laittaa hän kaikkensa peliin, jotta Lottien ja tämän miehen hääyöstä tulee kirjaimellisesti kammottava. Näin liitto voi olla vielä mahdollista perua.

Kirjassa on Kinsellan tuotannosta tuttuja teemoja rakkaudesta perhesuhteisiin. Siinä pohditaan, kuinka menneisyydessä tekemämme valinnat vaikuttavat tulevaisuuteemme, ja onko kauan sitten roihunneella tulisella romanssilla mahdollista kehittyä vuosisadan rakkaustarinaksi vai pitäisikö menneiden antaa vain olla. Tarina lähtee tuttuun tapaan liikkeelle englantilaisesta kaupunkimaisemasta, mutta lopulta henkilöt löytävät itsensä kauniilta Kreikan saarelta.

Sain kirjan joululahjaksi, ja se olikin mitä sopivin rentoon lomanviettoon. Juonenkäänteet yllättivät uskomattomuudellaan ja hahmot olivat höttöisiä kuin kuvassa näkyvät vaahtokarkit, mutta myös hyvällä tavalla hupsuja. Varsinkin impulsiivisen Lottien valintoja oli mielenkiintoista seurata, vaikka tarinan lopputuloksen pystyikin arvaamaan aika aikaisessa vaiheessa.

Hääyöaie toi Suomen kylmään joulukuuhun vaaleanpunaisia unelmia ja lämpimän tuulahduksen Kreikan saaristosta. Tarinaa ei kannata ottaa kovin vakavasti, mutta pinnan alta voi löytää myös joitakin tärkeitä ajatuksia. Hieman enemmän olen pohtinut Kinsellan kirjoja täällä.

★★★★ 

Sophie Kinsella: Hääyöaie (alkup. Wedding Night, 2013)
Suomentanut: Aila Herronen
WSOY, 2014
389s.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Pulkkista ja Rowellia


Rainbow Rowell: Eleanor&Park


En ole hetkeen lukenut juuri lainkaan nuortenkirjoja. Nyt pinnalla olevat dystopiateokset kun tuntuvat sekoittuvan massaan, enkä tiedä, mikä niistä olisi oikeasti lukemisen arvoinen. Tästä syystä Rainbow Rowellin realistinen Eleanor&Park tuntui tuoreelta löydöltä.

Kirja kertoo kuusitoistavuotiaista Eleanorista ja Parkista, jotka joutuvat istumaan joka päivä vieretysten ahtaassa koulubussissa. Vähitellen, lyhyiden keskustelunpätkien kautta, he tunnistavat toisissaan piilevän ulkopuolisuuden tunteen ja rakastuvat. Rakkaus ei ole aina nuorille ihmisille helppoa, mutta Eleanorille ja Parkille se on vielä vaikempaa läheisiltä tulevien paineiden ja huonojen kotiolojen vuoksi.

Yleensä nuortenkirjoja lukiessani olen kokenut ongelmaksi sen, etten tunnista hahmoista itseäni teini-ikäisenä, vaan ne tuntuvat epäuskottavilta aina puhetapaansa myöten. Eleanoria&Parkia lukiessani tällainen ei kuitenkaan minua vaivannut. Päähenkilöt ovat sympaattisia, ja lukijat ovat heidän puolellaan. Hahmot myös käyttäytyvät inhimillisesti, niin kuin olisin voinut kuvitella itseni ja ystävieni käyttäytyvän samanlaisissa tilanteissa.

Yhteen summattuna Rowellin romaani on suloinen ja rehellinen kuvaus nuorista, sopeutumisesta ja rakkaudesta. Kirjan rakkaus on juuri sellaista, mitä se teini-iässä oli: nopeasti syttyvää ja koko maailman kattavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille.

★★★★★ 

Rainbow Rowell: Eleanor&Park 
St. Martin's Griffin, 2013
328s.


Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän 


Riikka Pulkkisen Totta oli tottavie aikamoinen teos, varmasti yksi parhaimpia lukemiani suomalaisia kirjoja. Siksi rima Iiris Lempivaaran levotonta ja painavaa sydäntä kohtaan oli korkealla, vaikka tiesin jo etukäteen odottaa jotain aivan erilaista.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on osaksi kevyt ja huumorintajuinen, osaksi vakava teos Iiriksestä, joka tulee jätetyksi monen yhteisen vuoden jälkeen, juuri silloin, kun olisi korkea aika odottaa kosintaa. Kirja kertoo Iiriksen selviytymisestä eron jälkeen, hänen tutustumisestaan uudelleen itseensä ja kaikista mahdollista ongelmista, joita deittailuviidakossa tulee eteen.

Kirjassa on monia hyviä puolia. Se oli helposti ja nopeasti luettava, jopa kännykän näytöltä. Siitä voi löytää useita tarkkanäköisiä huomioita elämästä, rakkaudesta ja ihmisistä. Ajoittain se saa jopa vähän nauramaan. Päällimmäisenä minulle jäi kuitenkin mieleen tietynlainen teennäisyys. Sanavalinnat ovat usein tahallisen konstikkaita ja hienoja, vaikka yksinkertainen riittäisi aivan hyvin. En myöskään voinut sietää päähenkilöä ja tämän ylikorostettua minä-kuvaa.

Kahden kirjan perusteella voin sanoa pitäväni Pulkkisesta, vaikkei hän mielestäni tällaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa parhaimmillaan olekaan. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sopii luettavaksi ainakin silloin, kun kaipaa eronjälkeistä huumoria tai haluaa tutustua itseensä paremmin. Itse en olisi kuitenkaan menettänyt aivan hirveästi, vaikka tämä olisi jäänyt lukemattakin.

★★★ 

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Otava, 2013
E-kirja
174s.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Charles Dickens: Joululaulu


Kun pyysin teitä lukijoita suosittelemaan arvontapostauksessani jouluisia kirjoja, oli yksi suosituimmista vinkeistä Charles Dickensin Joululaulu (tai toiselta nimeltään esimerkiksi Saiturin joulu). Tunnelmaltaan loppujen lopuksi iloinen ja lämmin kirja sopi oikein mainiosti joulupäivään, jonka aikana sen luin. 

Kirjan pääosassa on Ebenezer Scrooge -niminen pihi äijänkuvatus, jolla ei ole sydäntä joulupyhille, köyhille ihmisille - tai ihmisille ylipäätään. Eräänä jouluyönä hän saa vieraakseen kolme aavetta, joista yksi näyttää hänelle menneisyyden, yksi nykyisyyden ja yksi tulevaisuuden. Käyntien tarkoituksena on muuttaa Scroogen asennetta, jottei häntä odottaisi kuolemansa jälkeen vaellus maan päällä raskaiden kahleiden kanssa.

Lukija temmataan Scroogen kanssa matkalle suoraan lämpimästä sängystä. Aaveet kuljettavat heitä synkän ja vaatimattoman, Scroogen taustoja selittävän menneisyyden kautta tärkeiden valintojen nykyisyyteen ja niiden seurauksista kärsivään tulevaisuuteen. Olivat aaveet sitten Scroogen unista hourailua tai eivät, auttavat ne häntä tarkastelemaan kriittisemmin omaa näkökulmaansa elämään.

Charles Dickensin teokset ovat kummitelleet mielessäni aina raskaina. En ollut aikaisemmin hänen kirjojaan lukenut, mutta Joululaulun tarina oli minulle (kuten varmasti usealle muulle) tuttu monien elokuvaversioiden kautta. Pelkäsin, kuinka tämä tarinan tuttuus vaikuttaisi lukemiseen, eli jaksaisinko edes loppuun saakka. Yllätyksekseni kirja olikin helppolukuinen, eikä minulla ollut sen kanssa minkäänlaisia vaikeuksia. Kieli on eloisaa ja vertauskuvat humoristisen osuvia, eikä niiden käyttöä aseena Scroogen yrmeää asennetta vastaan pelätä.

Kirjan sanoma on tärkeä, eikä sitä juuri peitellä: meidän täytyy välittää ympärillämme olevista ihmisistä, eikä antaa rahan hallita kaikkea. Joululaulun luettuani tiedän nyt myös, että uskallan kokeilla muitakin Dickensin kirjoja varauksetta.

★★★★ 

Charles Dickens: Joululaulu (alkup. A Christmas Carol, 1843)
Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola
WSOY, 2014 (kuvassa näkyvä painos)
115s.