Sivut

torstai 31. toukokuuta 2012

Anna Godbersen: Juoruja (Huumaa, osa 2)



Anna Godbersenin Huumaa-sarjan ensimmäinen osa tutustutti lukijan 1800-luvun lopun valloittaviin seurapiireihin, missä mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Toisin kuin olin toivonut, Huumaa ei onnistunut vakuuttamaan minua arvattavilla juonenkäänteillään ja pyrkyrimäisillä henkilöhahmoillaan. Sen verran luettava se kuitenkin oli, että annoin vielä seuraavalle osalle mahdollisuuden löytäessäni sen halvalla kirjamessuilta.

Juoruja jatkaa suoraan siitä, mihin Huumaa jäi. Kaikkea en halua ensimmäisestäkään osasta paljastaa, mutta sen voin sanoa, että se päättyi varsinaiseen käännekohtaan; kohtaan, joka muutti kaiken aiemmin kerrotun päälaelleen. Juoruja paljastaa enemmän tästä käännekohdasta ja sen vaikutuksista, samoin kuin jo aiemmin tavatuista henkilöistä, kuten perheensä rahaongelmista ja sisarensa katoamisesta kärsivästä Diana Hollandista, uudenlaista elämää elävästä Linasta, sekä varakasta ja seikkailunhaluista Henryä itselleen kärkkyvästä Penelopesta.

Vaikka Juoruja lähtee liikkeelle mielestäni hitaasti kirjailijan kertaillessa aiempia tapahtumia ja pohjustaessa tulevia juonenkäänteitä, oli se loppujen lopuksi oikein positiivinen lukukokemus. Tarinan syventyessä alun hitaus ja oma epäröintini kirjan suhteen unohtuivat, ja uppouduin kuin huomaamatta vuosisadan loppua juhlivien ja kieroilevien henkilöiden elämään. Jos minua sarjan ensimmäisessä osassa harmittikin tarinan ennalta-arvattavuus, on Godbersen onnistunut tässä teoksessa olemaan lankeamatta samaan ansaan. Niin uskomattomia juonenkäänteitä kirja sisältää, alkaen kadonneen ja kuolleeksi oletetun tytön kihlasormuksen ilmestymisestä peräkorven panttilainaamoon, kuin muutamista erittäin yllättävistä hääjuhlista.

Huumaa-kirjaa lukiessani hahmot olivat mielestäni vastenmielisiä ja vain omaa etuaan tavoittelevia pyrkyreitä. Tarinan edetessä toisessa osassa hahmot alkoivat kuitenkin tuntua tutuilta, kuin vanhoilta, mutta ei niin läheisiltä ystäviltä. Toisin kuin aikaisemmin mainitsemassani Chasing Harry Winstonissa, Juoruja-teoksessa kieroilu on oikeastaan hyvin nautittavaa. Kirjan loppuvaiheilla huomasin esimerkiksi pitäväni paljon Penelopesta, tuosta kieroilijoiden kuningattaresta, jonka määrätietoisuutta olin aiemmin ehkä jopa hieman pelännyt.

Mikä minua vaivasi lukiessani Juoruja, ja minkä olin pistänyt merkille jo edeltävässä osassa, oli se, että välillä unohti lukevansa tarinaa, joka sijoittuu aikaan yli 100 vuotta taaksepäin. Godbersen kyllä kuvaa ajoittain aikakauden pukuloistoa, hevoskärryajeluita, sekä seurapiirien muodollista käyttäytymistä, mutta mielestäni se tuntuu vain pintaraapaisulta siitä, mitä 1800-luvulta olisi voinut tarinaan ottaa mukaan.

Kuten ensimmäisessä osassa, myös Juoruja-kirjassa loppu on tarinan kannalta erityisen merkittävä. Viimeiset sivut antavat selvästi viitteitä sarjan seuraavaan osaan Erheitä, joka minunkin pitäisi mahdollisimman pian etsiä jostain käsiini.

*

Anna Godbersen: Juoruja (alkup. RUMORS, 2008)
Suomentanut: Katja Ruunaniemi
Karisto Oy, 2011

tiistai 29. toukokuuta 2012

Day 12: A book you used to love but don't anymore


Ollessani 10- tai 11-vuotias, luin moneen kertaan läpi Wendy Loggian kirjoittaman, uudistetun tuhkimotarinan nimeltään Ikuisesti sinun. Tarina oli mielestäni mukaansatempaava ja koskettava, ja asioita uudenlaisella näkökulmalla esille tuova. Koin sen muokanneen jopa ajatusmaailmaani.
Lukiessani teoksen uudelleen joitakin vuosia myöhemmin, en pystynyt muistamaan, mikä siinä aikaisemmin oli minuun niin kovasti vaikuttanut. Tarina ei ollut enää henkeäsalpaava, vaan noudatti monien romanttisten teosten loppuunkulutettua kaavaa.

Tavallaan Ikuisesti sinun uudisti vanhaa, antoi toisenlaisen näkökulman jo nähtyihin asioihin. Monet muut kirjat ovat kuitenkin tehneet sen mielestäni vielä paremmin. Tai ehkä minä vain kasvoin yli prinsessatarinoista.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Day 11: A book you hated


 

Alkaessani lukea Lauren Weisbergerin teosta Chasing Harry Winston, minulla oli erheellinen käsitys siitä, että se olisi kirjoitettu yhtä sympaattisesti kuin Sophie Kinsellan Himoshoppaajat. Minulla ei ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta kirjailijan tuotoksista, ja takakansitekstin perusteella kuvittelin, että luvassa olisi hölmönhauskoja kuvauksia kolmen naisen vedonlyönnistä rakkauden suhteen. Olin väärässä.

Chasing Harry Winstonissa ei ole mitään hölmönhauskaa. Siitä puuttuu mielestäni kaikki sellainen hyväntahtoisuus, mihin olen muissa "chick lit" -kirjoissa ihastunut. Teoksen yleinen tunnelma on lähinnä ikävä, johtuen hahmojen kieroiluista ja varsinkin Adrianan jo naurettavuuksiin menevästä itsetietoisuudesta. Hahmo on mielestäni hyvin kirjoitettu, jos siihen kaikesta epäinhimillisestä käytöksestä huolimatta pystyy samaistumaan edes jollain tasolla. Itse en kuitenkaan nähnyt tämän teoksen hahmojen kehittyvän tarinan kuluessa suuntaan tai toiseen, eikä Weisberger yrityksistään huolimatta saa luotua esimerkiksi juuri Adrianaan minkäänlaista samaistuttavuutta.

Tarina ei missään vaiheessa lunasta odotuksia jännittävistä hetkistä. Harry Winstonin, tuon arvokkaan sormuksen, tavoittelu jätetään todella vähälle, ja muutkin tärkeäksi kokemani kohtaukset ohitetaan joko kokonaan tai esitetään hieman latteasti. Kummallista mielestäni kirjassa onkin se, kuinka Weisberger on päättänyt jättää jotkin kohtaukset kokonaan pois. Esimerkkinä se, kun naiset ovat lähtemässä matkalle, jossa yhden heistä vedonlyönnin seurauksena täytyy iskeä itselleen mies. Kirjailija kyllä kertoo heidän jutusteluistaan lentokentällä, mutta seuraavassa hetkessä ollaankin jo takaisin kotimaassa, ja tarinan kannalla tärkeä matka on ohi.
 
Kokonaisuutena minulle jäi Chasing Harry Winstonista paha maku suuhun. Katsotaan, pystyykö Lauren Weisberger kumoamaan sen toisella teoksellaan.

torstai 24. toukokuuta 2012

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola


Terveisiä Helsingistä! Takana on muun muassa mahtava päivä Linnanmäellä, liian monta hampurilaisateriaa, sekä muutama kassi ostoksia (kirjoja en tosin tällä kertaa tullut ostaneeksi yhtään). Ihana pikkuloma, mutta kiva olla taas kotona!


Tässä olisi seuraava kirja-arvostelu, kuten jo aiemmin lupailinkin.


"Eikö hän ollut hieman liian nuori omistautuakseen niin täydestä sydämestään nostalgialle?"


Pikkukaupungin kasvatti Agnes on tyytyväinen elämäänsä Tukholman hulinassa. Kunnes lähentelevä pomo antaa potkut hovimestarin toimesta rikkoutuneen arvoviinipullon vuoksi, ja rokkaripoikaystävä löytää paremman "meloniparin" rinnalleen. Avun särkyneen sydämen korjaamiseen ja tyhjyyttään ammottavan pankkitilin täyttämiseen tarjoaa yllättäen vanha työkaveri, joka on perustamassa omaa ravintolaa. Tulevaisuus näyttää Agnesin mielestä yhtä valoisalta, kuin ravintolan vasta maalatut sitruunankeltaiset seinät. Mutta entä sitten, kun ravintola, johon kaikki ovat panostaneet melkein koko elämänsä, ei tunnukaan menestyvän?

Keltaisten sitruunoiden ravintola oli varsin erikoinen lukukokemus. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olin jo valmis heittämään kaiken toivon menemään, puolessa välissä olin varma siitä, että kirja on yksi epäonnistuneimmistä teoksista ikinä. Sitten jotain tapahtui. Tarina vetäisi minut mukaansa, ja loput kirjasta luinkin lähinnä ahmien.

Mikään loistoteos Keltaisten sitruunoiden ravintola ei ole. Teksti on haparoivaa ja mielikuvituksetonta, ja kirjailija (/suomentaja?) käyttää liikaa lyhyitä virkkeitä, mikä saa aikaan töksähtelevän vaikutelman. Teos on ilmeisesti tarkoitettu nuorille aikuisille, mutta välillä epäuskottava tarina ja hahmot tuntuvat aliarvioivan jopa teini-ikäistä. Kuka lähellä kolmeakymmentä ikävuotta oleva henkilö oikeasti käyttää sanaa "melonit"?

Olen aikaisemmin puhunut siitä, kuinka tärkeitä kirjan hahmot ovat minulle. Keltaisten sitruunoiden ravintolan hahmot eivät ole onnistuneita oikeastaan ollenkaan, ja pahin kaikista on päähenkilö Agnes. Aikuinen nainen, joka käyttäytyy kuin murrosiässä oleva nuori. Hän vähättelee jatkuvasti vanhempiensa unelmia, vihaa naapuriaan vanhahtavan musiikkimaun vuoksi ja kuvittelee tämän olevan vainoaja, koska tämä käy muutaman kerran hänen työpaikallaan syömässä. Myös tunnettu "ruokakriitikko" haluaa selvästi pukeutua domina-asuun ja piiskata häntä, koska kutsuu hänet lounaalle kanssaan.

Jokin teoksessa sai minut kuitenkin luopumaan ajatuksesta, että se olisi täysin epäonnistunut. Se ei ollut kirjan antoiset ruokakuvaukset, jotka eivät olleet niin antoisia, kuin olin etukäteen kuvitellut, ja joita olisin toivonut takakansitekstin perusteella lisää. Se ei myöskään ollut kirjan hahmot tai niiden kasvaminen tarinan kuluessa. Tarina itse, sen sujuvampi kulku ja jännittävien tapahtumien lisääntyminen, se se oli. Kirjailija tuntuu säästäneen kiinnostavimmat kohtaukset teoksen loppupuoliskolle, sillä puoleen väliin asti tarina matelee.

En erityisesti suosittele Keltaisten sitruunoiden ravintolaa kenellekään, mutta en myöskään kadu, että itse sen tulin lukeneeksi. Täysin en ymmärrä, kuinka kirja on takakannen perusteella voinut olla "Ruotsin myydyin romaani vuonna 2005", mutta ehkä onnistuin tavoittamaan pienen palan siitä, mitä nämä muut kirjan ostaneet ihmiset ovat tunteneet sitä lukiessaan.

*

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola (alkup. Små citroner gula, 2004)
Suomentanut: Sanna Manninen
Otava, 2009

lauantai 19. toukokuuta 2012

Off to Helsinki!


Nyt on pienen blogitauon paikka, sillä lähden aikaisin huomenaamulla rentoutumismatkalle Helsinkiin tänään alkaneen kesälomani kunniaksi. Seuraavaa postausta on luultavasti luvassa siis vasta ensi keskiviikkona.

Tähän loppuun voisin kuitenkin vielä laittaa väliaikatiedotetta. Olen tällä hetkellä puolessa välissä vähän aikaa sitten hankkimaani Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintolaa. Arvostelu tulee luultavasti heti reissuni jälkeen, sillä uskon saavani tuon kohtalaisen ohuen opuksen luettua helposti junamatkojen aikana. Kuten minulle itseasiassa jo aiemmin vinkattiin, ei kirja ole osoittautunut miksikään mestariteokseksi...

torstai 17. toukokuuta 2012

Day 10: Favourite classic book



En ole kovinkaan kunnostautunut lukija, mitä tulee klassikkokirjoihin. Suomalaisista teoksista lukematta ovat niin Sinuhet kuin Seitsemät veljekset, ulkomaisista esimerkiksi Kotiopettajattaren romaani sekä Sota ja rauha. Jane Austenin inspiroivan, mutta pidemmän päälle puuduttavan Ylpeyden ja ennakkoluulon olen sentään kahlannut läpi.

Klassikkokirjat ovat tahtomattaan aina, ainakin omalla kohdallani, leimautuneet tylsiksi, ja pitkiksi kuin kaamoskauden yöt. Sellaisiksi, joita kouluissa pakotetaan lukemaan, ja joista jälkeenpäin kerrotaan vain kauhulla.

Eräät klassikkoteokset ovat kuitenkin välttyneet leimautumiselta, ja kiitos siitä kuuluu äidilleni. Hänen sormenjälkiään seuraten tutustuin jo pienenä L. M. Montgomeryn tyttökirjoihin, niin Annaan, kuin Runotyttö Emiliaan. Kummassakin kirjasarjassa liikutaan ihastuttavasti kuvatuissa maisemissa kukkivien omenapuiden ja laidunmaiden keskellä, koetaan rakkautta ja vankkaa ystävyyttä, mutta myös vaikeuksia. Montgomery on onnistunut muista lukemistani klassikkokirjoista poiketen säästämään kirjansa pitkäveteiseltä jaarittelulta, ja sen sijaan säilyttänyt teksteissään innostuneen lapsenomaisuuden. Liian naiiviksi eivät hänen teoksensa missään vaiheessa kuitenkaan muutu, siksi niitä jaksaa lukea vanhempanakin.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Stephenie Meyer: Breaking Dawn



Toiset pitävät sitä ajanhukkana ja oikeiden vampyyritarinoiden pilaajana, toiset palvovat sitä maasta taivaisiin. Stephenie Meyerin Houkutus -kirjasarja totisesti osaa herättää tunteita. Kumpaanko ryhmään itse kuulun? No, se selviää aivan tuota pikaa.

Houkutus -sarjan viimeisen osan, Breaking Dawnin (suomeksi Aamunkoi) alussa ihmis-Bella ja vampyyri-Edward virallistavat suhteensa ja menevät naimisiin. Tuskin on heidän yhteinen elonsa ehtinyt alkaa, kun jo tapahtuu kaksi isoa mullistusta, jotka kääntävät sekä heidän että kaikkien heidän läheistensä elämän päälaelleen.

Enempää on Breaking Dawnin juonesta vaikea selittää siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä ei tapahdu mitään. Kaikki, mitä tässä ylipitkässä, 754 sivuisessa teoksessa tapahtuu, on noita kahta mullistusta lukuun ottamatta käyty läpi jo kolmessa aikaisemmassa teoksessa. Kohtaukset ja dialogi noudattavat samaa pitkäveteistä kaavaa, kun Meyer jälleen kerran hehkuttaa hehkuttamasta päästyään Edwardin ja Bellan ylivertaista rakkautta, korostaa entisestään Jacobin epäluuloisuutta, ja miettii, hyökkäisikö Volturi kenties oikeasti tällä kertaa.

Jännityksen luomisessa Meyer on kohtuullisen hyvä, se minun sentään täytyy myöntää. Eräs ainoista lempikohdistani kirjassa onkin, kun muutama Cullenin perheen jäsen pakenee lähestyvän vaaran tieltä ja näyttää jättävän läheisensä ahdinkoon. Näin mielenkiintoinen asetelma kuitenkin pilataan nopeasti Meyerin tapaan. Hän osaa saada lukijansa jännityksen valtaan, odottamaan malttamattomana mitä seuraavaksi tapahtuu, ja sitten... Sitten ei tapahdu yhtikäs mitään. Kaikki näyttää sujuvan tämän kirjasarjan fantasiamaailmassa aivan liian helposti ja täydellisesti, ja se jos mikä saa lukijan pitkästymään.

Täydellisestä puhuttaessa voidaankin siirtyä ruotimaan Meyerin täydellisiä henkilöhahmoja. En vertaa sarjan vampyyrejä muihin kirjojen/elokuvien vampyyreihin, sillä olen niihin aivan liian vähän perehtynyt ollakseni oikea ihminen sanomaan, millainen on oikea vampyyri ja millainen ei. Tottakai auringossa kimaltelu kuulostaa minunkin korvaani hölmöltä, mutta ainakin se sopii muuten niin pinnalliseen kirjasarjaan. Sillä sellaisia Meyerin hahmot ovat; pinnallisia ja liian täydellisiä. Bella esimerkiksi vaikuttaa aivan keskiverrolta ihmiseltä, niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, mutta silti kaupungin jokainen mies on lääpällään häneen. Puhumattakaan siitä, kuinka hahmot selviävät kaikista vaikeuksistaan vain sormiaan näpäyttämällä.

Breaking Dawnissa esitellään muista sarjan osista poiketen tällä kertaa enemmän vampyyrejä. Tässä kuitenkin tulee esille entisestään Meyerin ongelma hahmojensa kanssa; hän esittelee kourakaupalla lisää hahmoja sekä heidän voimiaan, mutta luvun ollessa jotain väliltä kaksikymmentä ja kolmekymmentä, ei lukija pysty millään muistamaan heitä kaikkia. Meyerille määrä tuntuu merkitsevän laatua enemmän, osaksi siksi hänen hahmonsa niin pinnallisiksi jäävätkin.

Kuten varmasti tuli selväksi, minä kuulun siihen joukkoon, joka pitää koko Houkutus -kirjasarjaa ajanhukkana. Näin 21-vuotiaana taidan kyllä olla joitakin vuosia liian vanha sarjan kohderyhmään, mutta olen minä myös kliseettömiä ja sisältörikkaita nuorten- ja lastenkirjoja lukenut tämän ikäisenä ;).

*

Stephenie Meyer: Breaking Dawn
Atom, 2008

perjantai 11. toukokuuta 2012

Viimeisin kirjahankintani



Bongasin sattumalta Citymarketista ruuanhakureissulla Lauren Weisbergerin uusimman teoksen Viime yönä Chateau Marmontissa, joka alle seitsemän euron hinnalla oli pakko napata mukaan.

Minulla on hieman ristiriitaisia tunteita Lauren Weisbergerin kertojanlahjojen suhteen. Olen aiemmin lukenut häneltä ainoastaan teoksen Chasing Harry Winston, joka rehellisesti sanottuna oli yksi huonoimpia ikinä lukeamiani kirjoja. Toisaalta taas en haluaisi tuomita kirjailijaa yhden teoksen perusteella. Ehkä Viime yönä Chateau Marmontissa osoittautuu edeltäjäänsä paremmaksi, takakansiteksti ainakin vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Onko kukaan teistä lukenut Viime yönä Chateau Marmontissa? Tai muita Weisbergerin kirjoja? Mitä mieltä olette olleet niistä?

tiistai 8. toukokuuta 2012

Day 09: A book you thought you wouldn't like but ended up loving


Tämänkertaiseen haasteeseen valitsin Irvine Welshin Trainspottingin, vaikkei se täysin tehtävänantoa vastaakaan. Sillä, toisin kuin haasteessa sanotaan, minä tiesin jo ennen Trainspottingin lukemista tulevani rakastumaan siihen. Tai "luulin" on oikeastaan parempi sana. Mitä muuta voisikaan odottaa, kun jo kirjan kannessa oleva Rebel Inc.:n lainaus sanoo näin: "tätä on syytä myydä enemmän kuin Raamattua"?

Minun ja Trainspottingin yhteinen taival alkoi lukion äidinkielentunnilta, jossa meidän piti valita tehtävää varten luettavaksemme kirja suppeasta listasta. Minun valintani olivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja Irvine Welshin Trainspotting. Ensisilmäyksellä kummatkin kirjat vaikuttivat mielenkiintoisilta, ja ongelmia odotin tulevan ainoastaan siinä, kumman kirjan lopulta tehtävään valitsen. Ei se kuitenkaan ihan niin mennyt.

Tehtävä alkoi todella huonosti. Populäärimusiikkia lensi nurkkaan jo ensimmäisten sivujen jälkeen, eikä Trainspotting vakuuttanut yhtään sen enempää. Olin pettynyt. Jos kirjan kannessa on tämänkaltainen maininta Raamatusta, eikö sisällön silloin pitäisi olla jotain mullistavaa? Ainoa, mitä minulle Trainspottingista jäi ensimmäisten lukujen jälkeen käteen, oli huonolla kielellä kirjoitettu kirja täynnä rääväsuisia idiootteja. Populäärimusiikkia enemmän se kuitenkin minua viehätti, siksi jatkoin lukemista, vaikkakin vastahakoisesti.

Jossain kaiken sen moraalittomuuden ja siinä tietyssä, nimeltämainitsemattomassa ruskeassa ulosannissa kylpemisen välillä se ilmeisesti sitten tapahtui. Minä rakastuin. Kieli muuttui huonosta hyväksi tehokeinoksi, hahmot idiooteista moniulotteisiksi ja varsin sympaattisiksi rötöksiinsä nähden. No, rääväsuita he olivat edelleen. Trainspottingin myötä aloin myös ensimmäistä kertaa arvostaa aiemmin karttamaani mustaa huumoria. Welsh vie tapahtumat moraalin äärirajoille asti, mutta tekee sen niin mielenkiintoisesti, että paikoitellen lukija joutuu miettimään, onko aivan oikein nauttia tällaisen lukemisesta.

Trainspotting sysäsi 16-vuotiaan itseni sille kirjojen rosoisemmalle puolelle. Sen takia en myöskään nykyisin niin helpolla pelästy, vaikka kirja aluksi vaikuttaisikin erilaiselta, kuin mihin itse olen tottunut.

Suosittelen kirjaa jokaiselle!

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Day 08: Most overrated book


 

"Mielettömän hauska... ikimuistoinen ja koskettava" - The Guardian


Kun kirjan etukannessa on tällainen lainaus, ja jatkuvasti törmää niin kanssabloggaajien, kriitikoiden, kuin muiden kirjan lukeneiden hehkutuksiin, nousevat odotukset vähintään korkealle. David Nichollsin Sinä päivänä -teoksen kanssa minulle kävi niin, että nämä odotukset tippuivat rytinällä alas jo muutamia sivuja luettuani.

Itse tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Tapa kertoa tapahtumista ainoastaan kerran vuodessa, joka heinäkuun 15. päivä, on mielenkiintoinen ratkaisu, jonka Nicholls on saanut toimimaan ilman suurempia aukkoja juonessa. Kirjan kuiva huumori toimii kohtalaisesti, ja saattoivat muutamat erityisen nokkelasti kirjoitetut kohtaukset saada minut jopa naurahtamaan pariin otteeseen hyväksyvästi.

Suurin ongelma kirjassa ovat sen päähenkilöt Emma ja Dexter. Dexter on itsekeskeinen moukka, Emma vätys, joka ei saa elämässään juuri mitään aikaiseksi. Nämä kaksi hahmoa ajavat toisensa hulluuden partaalle ärsyttävyydellään, ja sen saman he tekevät myös lukijalle. Heidän välisensä romanttinen kemia ei välittynyt ainakaan minulle asti. Siitä johtuen en enää tarinan edetessä jaksanut kiinnostua, menevätkö he kenties yhteen, vai eivät.

Sinä päivänä ei ole mielestäni ikimuistoinen teos, vaikka sillä omat hyvät hetkensä onkin. Se on keskinkertainen, liikaa kehuttu kuvaus kahdesta erilaisesta henkilöstä ja heidän vaikeasta rakkaudestaan. Eikä sellaisista kirjoista taida olla maailmassa pulaa.

Mitä mieltä te olette Sinä päivänä -kirjasta? Varsinkin positiivisia kommentteja olisi mukava kuulla oman mielipiteeni vastapainoksi :).

perjantai 4. toukokuuta 2012

Day 07: Most underrated book


Tällä kertaa vastaan haasteeseen vähän eri tavalla. Yhden tai kahden kirjan sijaan otan nimittäin tarkastelun kohteeksi kotimaisen kirjallisuuden, jota ainakin minä itse tunnun aliarvostavan kovasti.

Kovin tiiviisti en ole suomalaisen kirjallisuuden hyvinvointia seurannut, mutta tällä hetkellä se näyttää elävän omaa kulta-aikaansa. Kotimaisia kirjoja hehkutetaan ulkomailla asti, ja Suomessakin ne nousevat myyntilistojen kärkeen. Silti minä mahdollisuuksien mukaan kierrän ne kaukaa.

Kokonaan ei kotimaisuus ole sentään saanut minua käännytettya pois kirjamarkkinoiltaan. Monet lastenkirjat ovat mielestäni ihania, esimerkkinä Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarja, joka sisältää valloittavia kertomuksia kahdesta tytöstä ja heidän pikkiriikkisistä vieraistaan. Aikuisille tarkoitetuista teoksista en kuitenkaan ole etsinnöistä huolimatta onnistunut löytämään suosikkiani.

Ehkä syy on siinä, että alkuperältään vieraskieliset kirjat eivät tunnu niin arkipäiväisiltä ja tylsän tutuilta tapahtuessaan mitä todennäköisimmin vieraassa ympäristössä ja ehkä vieraassa kulttuurissakin. Toista se on lukea naapurin Pertin toilailuista, joihin törmää muutenkin päivittäin astuessaan ulos ovesta. Näin kärjistettynä.

Tai ehkä olen vain törmännyt vääriin kirjoihin. Olen lukenut muun muassa Tuija Lehtisen vanhemmille suunnattua tuotantoa, sekä Leena Landerin Tummien perhosten kodin, mutta mikään niistä ei saanut minua vakuutettua. Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän vaikutti lupaavalta, mutta jostain syystä sekin jäi kesken.

Kaikesta huolimatta uskon vakaasti, että suomalaiset kirjailijat ovat vähintään yhtä lahjakkaita kuin kollegansa muualla maailmassa. Siksi olen päättänyt kumota omat epäluuloni kotimaista kirjallisuutta kohtaan, ja te saatte auttaa siinä :). Kertokaa siis minulle, mikä on teidän suomalainen lempikirjanne?

torstai 3. toukokuuta 2012

Antikirppistelijän kirpparilöytöjä


Se oli se eräs pahuksen vapaapäivä, joka sai minut lankeamaan. Rehellisesti sanottuna minä en hirveästi pidä kirpputoreista, vaan lähinnä kyynisesti ajattelen, ettei sieltä kuitenkaan mitään käyttökelpoista löydy. Ainoa poikkeus on meidän olohuoneemme pieni ja sympaattisen ruttuinen nahkasohva, jota rakastan täydellä sydämellä, mutta jonka ostamiseen vaadittiin aika paljon painostusta äitini ja poikaystäväni suunnalta.

Kuitenkin tuona tiettynä päivänä ystäväni sai minut houkuteltua mukaansa kirpputorikierrokselle. Ensimmäiseltä kirppikseltä en -yllätys, yllätys- löytänyt mitään, mutta toisessa tärppäsi. "5 pokkaria 3 euroa". Ja niin minä, ainainen antikirppistelijä, olin mennyttä naista. Ainakin tällä kertaa, jatkosta en vielä lupaa mitään.

Tässä esittely löydöistäni:


Joanne Harris: Pieni suklaapuoti. Tämä oli ensimmäinen ja hyvin välttämätön valinta. Elokuva on yksi suosikeistani ja siksi odotan malttamattomana myös kirjan lukemista. Joanne Harrisilta en ole aikaisemmin lukenut yhtään teosta, mutta odotan yllättyväni iloisesti, sillä Harrisin tapa kirjoittaa ja kuvailla kuulostaa juuri sellaiselta, mistä pidän.

Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni. Pakko-ostos myös! Dahl on ehdoton lempikirjailijani lastenkirjojen saralla, joten on mielenkiintoista päästä tutustumaan myös hänen aikuisille tarkoitettuun tuotantoonsa.

Joanne Harris: Gentlemän och spelare. Jo toinen Harrisin kirja. Tästä teoksesta olen kuullut niin paljon kehuja, etten millään voinut jättää sitä hyllyyn lojumaan. Teosta ei löytynyt suomenkielisenä, mutta minä lähinnä ilahduin siitä, että saan harjoitettua ruotsinkielentaitoani lisää.

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola. Tämän kirjan valitsin vain ja ainoastaan houkuttelevan takakansitekstin perusteella. Huumorilla höystettyä kuvausta ravintolamaailmasta, rakkaudesta ja herkullisista ruoka-annoksista ilmeisesti siis luvassa, mmm.

Candace Bushnell: Reittä pitkin. Tämän kirjan kohdalla jouduin miettimään tovin. Mikään siinä ei oikeastaan houkutellut, ei nimi, ei takakansiteksti, eikä liioin kirjailija. Valinnanvaraa ei kuitenkaan hirvesti ollut, joten korvista ulos tunkevien vampyyritarinoiden ja chick-litin väliltä valitsin tämän. Candace Bushnell saa siis vielä tilaisuuden, vaikken hänen Sinkkuelämää -kirjastaan pitänyt alkuunsakaan.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Day 06: A book that makes you sad


Olen hyvin herkkä ihminen tietyssä mielessä. Olipa kyse sitten elokuvassa/kirjassa esiintyvästä rakastavaisten riidasta, läheisten jälleennäkemisestä, tai vain söpöstä pikkueläimestä, olen minä aina ensimmäisenä vollottamassa.

Siitä huolimatta minun oli vaikea valita kirjaa, joka olisi tehnyt minut oikeasti surulliseksi. Monet ovat koskettaneet, ja monissa on ollut traagisia kohtauksia, mutta ei niiden välttämättä tarvitse tehdä koko kirjan tunnelmasta surullista. Aikani päätäni vaivattuani päätin valita tämänkertaiseen haasteeseen Stephen Kingin Kuoleman käytävän, josta on tehty myös elokuva nimellä Vihreä maili.

Itse kirja ei mielestäni yllä ihan elokuvan, joka on paras koskaan näkemäni, tasolle. Silti se onnistuu hyvin tavoitteessaan kuvata kuolemaantuomittujen vankien viimeisiä päiviä ennen "vihreällä maililla" kävelyä. Teoksesta huokuu alusta saakka hienoista epätietoisuutta ja vääryyden kokemisen tunnetta yhden päähenkilön puolesta, loppua kohden voimistuvasta surusta puhumattakaan.
Kuoleman käytävä on mielestäni yllättävän realistinen ja kauniita kohtauksia sisältävä Kingin kirjaksi. Muutamat yliluonnolliset tapahtumatkin tuntuvat lähes arkipäiväisiltä, sellaisilta, että "näin niiden kuuluukin tapahtua". Ehkä juuri siksi tämä kyseinen teos kosketti minua muita Kingin teoksia enemmän.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Day 05: A book that makes you happy


Hyvää vappupäivän iltaa kaikille! Oma vappu on kulunut niin hyvän seuran, siman ja munkkien, kuin saippuakuplien, serpentiinin ja fosforitikkujen parissa. Näin rattoisasti vierähtäneiden parin päivän päätteeksi onkin hyvä ottaa uusi haaste kehiin. Eli päivä 05: A book that makes you happy.

Kirja, joka saa minut hyvälle tuulelle ja iloiseksi... On ikävä jatkaa jo aiemmin mainituilla kirjoilla, mutta pakkohan minun on tässä kohtaa mainita jälleen Sophie Kinsellan teokset. Ne ovat sen sorttista luettavaa, joka puhdistaa mielen stressistä ja antaa nauruhermojen laulaa huonoinakin päivinä.

Hieman toisella tapaa onnelliseksi minut saavat teokset, jotka vaikuttavat minuun syvästi, olivatpa ne sitten iloisia tai surullisia. Esimerkiksi Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on ajoittain aika surullinen kirja, mutta silti se teki minut onnelliseksi valloittavalla tarinallaan ja epätavallisesta ongelmasta huolimatta niin ihastuttavan tavallisilla henkilöhahmoillaan.

------

Uutta kirja-arvostelua tulossa toivottavasti pian! Luennan alla on tällä hetkellä Stephenie Meyerin Breaking Dawn, josta viimeiset parisataa sivua vielä jäljellä.