Sivut

maanantai 25. joulukuuta 2017

Kirjaisat joululahjat



Viime päivinä olen viettänyt aikaa perheen kanssa, nähnyt ystäviä, katsonut jouluisia animaatioita, lukenut kirjoja ja avannut lahjoja. Olen myös perinteiden mukaisesti syönyt aivan liikaa suklaata, jonka vuoksi vietän luultavasti tulevat viikot löysissä yöpuvun housuissa, sillä muut vaatteet eivät enää mahdu päälle. Edelliseen joulufiilistä käsitelleeseen postaukseen viitaten voisin siis sanoa, että jouluisissa tunnelmissa olen loppujen lopuksi ollut.

Saamistani joululahjoista haluaisin nostaa esiin tietysti kirjat, joita tänä vuonna on neljä kappaletta. J. K. Rowlingin Harry Potter and the Prisoner of Azkaban on ehdoton suosikkiosani sarjasta, enkä malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan tämän kuvitetun version siitä. Mieluisat kirjamuistoni liittyvät erityisesti Lupinin opettamiin Pimeyden voimilta suojautumisen tunteihin ja mörköön, jota vastaan oppilaat harjoittelevat loitsujaan. Minulla on kuvitettuna versiona myös sarjan ensimmäinen osa (jota en tosin vielä ole lukenut), mutta pohdin, hankkisinko itselleni myös muut kuvitetut osat. Oletteko te muut lukeneet jo näitä Jim Kayn kuvittamia Pottereita? Mitä olette tykänneet?

Toiseksi sain Pasi Ilmari Jääskeläisen uusimman romaanin Väärän kissan päivä, joka on ollut paljon esillä Twitterissä. Kovin selkeää kuvaa romaanin juonesta minulla ei vielä ole, mutta ilmeisesti siihen liittyvät kissat, muistisairaus ja jokin mysteeri. Takaliepeessä teosta on verrattu Twin Peaksiin, yhteen lempisarjaani, joten tämä teos ei voi olla kovin huono.


Sarjakuvapuolta lahjoistani edustavat Sarah Andersenin Big Mushy Happy Lump ja Kris Keräsen Ahistunu Pupu 2. Kokoelmat kiertelevät osin yllättävän samankaltaisten aiheiden parissa: millaisina tiloina esimerkiksi ahdistus ja masennus näyttäytyvät. Andersenin toinen kokoelma jatkaa valloittavan ja hersyvän hauskan Aikuisuus on myytti -sarjakuvan viitoittamalla tiellä ja nousee jopa edellisen osan ylitse. Edelliseen osaan verrattuna Big Mushy Happy Lump -sarjakuvakokoelmassa on kuitenkin se ero, että mukana on kuvien lisäksi Andersenin lyhyenpuoleisia esseitä. Tämä tekee teoksesta omasta mielestäni edellistä henkilökohtaisemman tuntuisen, mikä ei kuitenkaan ole negatiivinen asia. Andersenin kevyen ilmavaan tyyliin verrattuna Ahistunu Pupu 2 on puolestaan astetta raskaampaa luettavaa, ja huumorikin kuivempaa.

Olisin halunnut lahjoa myös kaikkia läheisiäni kirjaisilla joululahjoilla, mutta kuten muinakin vuosina, ostopäätös tyssäsi joko siihen, että tiedän, ettei läheiseni tykkää lukea, tai siihen, etten tiedä, mitä kirjoja he ovat jo lukeneet. Tänä vuonna päädyin kuitenkin peloistani huolimatta ostamaan dekkareista pitävälle isälleni Terry Hayesin järkälemäisen Vaeltaja-romaanin ja ilokseni isäni vaikutti valinnasta pitävän, eikä ollut kyseistä kirjaa vielä lukenut.

Miten teidän joulunne on sujunut? Oletteko saaneet tai antaneet kirjoja lahjaksi?

tiistai 12. joulukuuta 2017

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 12. luukku


Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat

Joulu on itselleni rauhallista aikaa. Sitä edeltävät viikot menevät kuitenkin usein kiirehtimiseksi ja stressaamiseksi. Ei nimittäin paljon naurata, kun seitsemän kurssin deadlinet ajoittuvat kaikki melkein samalle viikolle, eikä joululahjoistakaan ole tietoa.

Etenkin kiireen keskellä joulun tunnelmaan pääseminen on tuntunut vuosi vuodelta vähän vaikeammalta. Usein tunnelma tuntuu olevan täydellisimmillään silloin, kun itse juhla alkaa olla ohi. Tämän vuoksi päätin kirjoittaa kirjabloggaajien joulukalenterin 12. päivän luukkuun siitä, millä keinoin pääsen tai ainakin yritän päästä kiinni jouluiseen tunnelmaan. Hieman samankaltaisissa tunnelmissa ollaan oltu esimerkiksi Kirjasähkökäyrä-blogissa.

  Joulumarkkinat ja muu jouluaiheinen ohjelma
Tuntuu, ettei Turussa ainakaan tarvitse tänä vuonna kärsiä puutetta jouluaiheisesta ohjelmasta. En muista, onko muina vuosina ollut yhtä paljon tapahtumia, mutta tänä joulukuuna täältä löytyy monenlaisia joulumarkkinoita, joulukahviloita ja joulupuoteja. Tuomiokirkon edustalle on tutusti pystytetty suuri joulukuusi ja muutamia Aurajoen ylittäviä siltoja koristavat teemaan sopivasti pikkukuuset valoineen ja taustalla soivine musiikkeineen.

Tuomiokirkon kuusta olenkin ehtinyt jo käydä ihailemassa, samoin noita jouluaiheisia siltoja. Yläpuolella vasemmalla olevassa kuvassa on Kauppatorin kauniita valokoristeita, joita ihailin samalla, kun join torille pystytetyssä tuvassa glögiä ja söin piparkakkua. Tupa näytti olevan täynnä muitakin joulumielenetsijöitä, jotka pakenivat sateista ilmaa tuvan lämpöön. Ensi viikonloppuna on vielä tiedossa ainakin Uuden Muotoilun Joulumarket Logomossa ja Kirjan Talon pop up -kirjakaupassakin huvittaisi ehtiä käymään.

Turussa asuvien kannattaa muuten myös käydä osallistumassa 17.12 saakka kaupunginkirjaston Kirjoita joulukortti tuntemattomalle -tapahtumaan. Tarkoituksena on siis joko ostaa tai askarrella itse joulukortti ja viedä se kirjaston vastaanottoaulassa sijaitsevaan keräyslaatikkoon, josta kortti sitten toimitetaan eteenpäin Turun seudun vanhuskeskuksiin niiden asukkaita ilahduttamaan. Vähällä vaivalla saa iloista mieltä toivottavasti sekä kortin lähettäjälle että saajalle. Osallistuin itse ensimmäistä kertaa tänä vuonna ja aion kyllä osallistua seuraavinakin vuosina, jos tapahtumaa vain järjestetään.

  Asusteet ja koristeet

En ole ikinä oikein innostunut koristelemaan kotia kunnolla joulua varten, sillä harvoin vietän aatonaikaa täällä. Sen verran joulua on kuitenkin pakko tuoda kotiin, että olen ripustanut ikkunaan joulutähden ja istuttanut eteisen pöydälle pienen joulupukkikoristeen. Asusteista parhaiten joulutunnelmaa tuovat sympaattiset tonttuvillasukat, jotka sain viime jouluna lahjaksi.


  Leipominen ja syöminen


Ruoka! Syöminen! Se on mielestäni yksi parhaimmista asioista joulussa. Olen perso etenkin kaikille makeille herkuille, kuten erilaisille suklaille, piparitaikinalle ja joulutortuille. Tänä vuonna torttujen täytteenä onkin ilmeisesti käytetty mitä ihmeellisempiä asioita suklaapaloista vuohenjuustoon ja Vihreä kuula -karkkeihin. Vihreitä kuulia kokeilin myös itse ja niitä voin kuulkaas suositella lämmöllä! Olivat oikein maukkaita torttujen täytteenä. Myös glögin juonnin olen aloittanut tänä vuonna ajoissa, heti kun tuttuja tölkkejä vain pystyi taas bongailemaan kauppojen hyllyiltä.


  Kirjat ja lukeminen


Ei blogipostausta ilman kirjoja. Luen jouluisin paljon, mutta melko harvoin jouluteemaan sopivia tarinoita. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet lapsuudesta erityisesti sekä Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talven että J. K. Rowlingin Harry Potterin ja Viisasten kiven joulukohtaukset. Onneli ja Anneli viettävät joulunaikaa vastikään tapaamansa pikkuruisen Vaaksanheimon perheen kanssa, Harry puolestaan nauttii Tylypahkassa lomasta ilman kamalia sukulaisiaan. Etenkin Tylypahkassa olisin itsekin viettänyt mielelläni joulua ja syönyt suklaasammakoita Harryn ja Ronin seurassa.


  Lahjojen ostaminen ja paketoiminen

Vuotuisesta lahjastressistä huolimatta nautin joululahjojen ostamisesta muille, etenkin silloin, jos olen omasta mielestäni keksinyt täydellisen lahjan. Tänä vuonna olen aloittanut lahjojen ostamisen varsin aikaisin, sillä hankin ensimmäiset lahjat jo lokakuussa Turun Ruoka- ja Viinimessuilta. Muidenkin lahjojen kohdalla ideointi on valmiina, mutta niiden hankkiminen uupuu vielä.

Mitä lahjojen paketointiin tulee, olen siinä aika kömpelö. Tästä huolimatta odotan innolla sitä, että kokoonnumme jouluviikolla yhteen ystävien kanssa ja paketoimme yhdessä lahjoja ja juomme glögiä. Eiköhän joulufiilis viimeistään silloin iske kunnolla päälle.


  Musiikki

Aattoina vanhempieni luona ovat aina soineet perinteiset joulukappaleet ja ilman niitä olisikin vaikea kuvitella viettävänsä joulua. Sen sijaan kotona kuuntelen harvoin joulumusiikkia. Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt She & Him -duon ja heidän versionsa klassisista joulukappaleista. Tässä postauksen loppuun yksi kappale joulutunnelmaa tuomaan:



Toivottavasti tämän postauksen myötä saitte jonkinlaisen kuvan siitä, miten valmistaudun joulun tuloon. Ja mikä tärkeintä, toivottavasti teille itsellennekin heräsi nyt pienoinen joulufiilis, ellei sellaista vielä aiemmin ollut.


Oikein hyvää joulunodotusta kaikille! Muistakaahan seurata myös muiden kirjabloggaajien jouluaiheisia postauksia. Eilen joulukalenterin luukku avautui Tuulevin lukublogissa ja huomenna on Kirsin Book Clubin vuoro.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin


Kiinnitin katseeni Zinaida Lindénin teokseen Rakkaus kolmeen appelsiiniin jo Turun kirjamessuilla. Minulla on erityinen mieltymys juuri oransseihin kansikuviin: ne näyttävät samalla kertaa lämpimiltä ja raikkailta ja kiinnittävät helposti huomion vähemmän värikkäiden kansien keskeltä. En ostanut teosta vielä messuilta, sillä en tiennyt sen sisällöstä mitään, mutta lainasin kirjan myöhemmin kirjastosta.

Lindénin teos on kahdeksan novellin kokoelma. Yhdistävänä tekijänä novellien välillä toimii lähes poikkeuksetta uuteen maahan muutto tai matkustaminen. Esimerkiksi novellissa Elämä on paikallista päähenkilö on muuttanut miehen perässä Venäjältä Suomeen ja koittaa nyt eron jälkeen löytää maasta omaa paikkaansa. Lindén kuvaa henkilöiden sopeutumista uuteen kotimaahansa ja sitä, miten uusi ja vanha kulttuuri elävät ja hengittävät rinnakkain ja jopa sulautuvat toisiinsa.

Novellikokoelman parhaimmistoa on tarina Valenciana. Filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa Japaniin äidin sisaria tapaamaan. Kun Islannissa purkautuu tulivuori ja lentoliikenne pysähtyy, matkasta tuleekin äkkiä aiottua pidempi. Novelli kertoo muun muassa siitä, miten eri kulttuureista tulevat ihmiset kohtaavat vailla yhteistä kieltä, mutta ymmärtävät toisiaan, kunhan löytävät yhteisen kiinnostuksen kohteen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta teoksessa on mielestäni se, että kokoelman nimi on vaihtunut käännösprosessin aikana ja näin painoarvoa annetaan eri novelleille eri kielillä. Alkuperäisen ruotsinkielisen kirjan nimi on Valenciana, mutta suomeksi teos on Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Nimikkonovellissa Rakkaus kolmeen appelsiiniin nuori nainen kamppailee masennuksen kanssa Venäjällä. Tarinassa kolmella appelsiinilla ja niitä koskevalla näytelmällä on suuri merkitys naisen elämässä ja hänen parantumisessaan.

Novellien aiheet ovat mielenkiintoisia ja avaavat ikkunan uusiin maihin muuttaneiden ihmisten elämiin. Kuitenkin itselleni kokoelma jäi jotenkin vieraaksi. Vaikka ymmärsin henkilöiden tunteita ja ajatuksia, en kyennyt samaistumaan niihin. Pohdin, voisiko se johtua osaksi siitä, että olen itse niin yhden maan asukas: en ole matkustellut pidempiä aikoja tai ollut edes vaihdossa (ellei viikkoa lukiossa lasketa). Koen, että teos tulee varmasti lähemmäksi niitä, jotka ovat jättäneet kotimaansa pidemmäksi aikaa tai lopullisesti taakseen ja muuttaneet uuden kulttuurin pariin.

Lindénin novellikokoelma on realistinen, ajankohtainen ja aikansa näköinen teos. Se nostaa esille niin maahanmuuton hyviä puolia kuin ongelmakohtiakin. Kokoelma sisältää tärkeitä aiheita, joista tulisi kirjoittaa, ja joista en ainakaan itse ole hirveästi aikaisemmin lukenut. Omalla kohdallani teos jäi kuitenkin etäiseksi.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Valenciana, 2016)
Suomentanut: Jaana Nikula
Into, 2017
210s.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Sarjakuvavinkki: Emily Carrollin Through the Woods


Emily Carrollin Through the Woods -sarjakuvakokoelma sisältää viisi tarinaa, joista suurin osa kietoutuu tavalla tai toisella metsän ympärille. Tarinoiden ajankuva on ilmeisesti noin 1800-1900-lukulainen, mutta sarjakuvamuoto piirrostyyleineen ja värien käyttöineen antaa niihin modernin vivahteen. Takakannessa teoksen kuvaillaan olevan niin goottilainen, sadunomainen kuin runollinenkin.  

Kokoelma on kaunis ja karmiva, viihdyttävä ja ahdistava. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkääni koko ajan, vaikka luin tätä keskellä päivää. Carrollin itsensä tekemä kuvitus on voimakkaasti väritettyä, yksityiskohtaista ja niin elävää, että hahmojen liikettä pitkin teitä ja metsien läpi on mahdollista seurata. 

Kokoelman kauhun tunne syntyy tekstin ja kuvituksen yhteistyönä, mutta erityisesti pienistä yksityiskohdista, joita saattaa olla aluksi vaikea huomata, ja tarinoiden avoimiksi jäävistä lopuista. Mitä tapahtuu seuraavaksi, jää lukija pohtimaan. Kuinka hahmoille mahtaa käydä? 

Teos toimii ennen kaikkea kokonaisuutena, mutta yhtenä helmenä voisin nostaa esiin tarinan His Face All Red. Miehen veli on saanut surmansa metsässä, mutta siitä huolimatta mies näkee veljensä seisovan vierellään. Tämä tarina herätti vahvoja spekulaatioita siitä, mitä todella on tapahtunut. Pidin myös siitä, että väreille (etenkin punaiselle) on annettu tässä tarinassa niin vahvasti symbolista arvoa. Tarinalla The Nesting Place on puolestaan kokoelman paras ja yllättävin loppuratkaisu! Tarina kertoo tytöstä, joka viettää lomaansa veljensä ja tämän vaimon luona. Positiivisella tavalla kummallinen, ehkä hieman iljettäväkin kuvaus erikoisesta äidinrakkaudesta.

Mikään tarinoista ei ole huono, mutta heikoimmaksi lenkiksi osoittautui A Lady's Hands Are Cold. Nuori nainen nai rikkaan miehen ja muuttaa tämän kartanoon. Öiseen aikaan nainen alkaa kuulla hyytävää laulua jostain päin kartanoa ja haluaa tietenkin ottaa sen alkuperästä selvää. Muihin tarinoihin verrattuna tämä tuntui kartanokuvastoineen kuluneimmalta ja luetuimmalta.

Carrollin sarjakuvakokoelma on huikea ja mieleenpainuva, oivan moderni lisäys takakannessa sivuttuun goottilaiseen kauhuperinteeseen. En edes etsinyt tätä mitenkään tietoisesti, vaan satuin nappaamaan ihan sattumalta mukaan kirjastosta. Lopputuloksena olikin sitten se, että luin tämän yhdeltä istumalta loppuun. Ja seuraavana päivänä uudelleen.


Emily Carroll: Through the Woods 
Faber & Faber, 2014
208s.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Ada Gootti #2)


Blogi on pyörinyt viime päivinä vähän huomaamatta Halloween-teeman ympärillä (johtunee osaksi noista Candy corn -karkeista, joita löysin viimein kaupasta). Chris Riddellin kirjojen lisäksi luin eilen loppuun yhden kauhuteemaisen sarjakuvateoksen, joka ei nyt harmikseni enää Halloweeniksi ehdi, mutta josta aion siitä huolimatta kirjoittaa lisää myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin sen verran huima lukukokemus. 

Ada Gootin kotona Kalmatollon kartanossa on puolestaan palattu arkeen edellisen osan tapahtumien jälkeen. Ada harjoittelee kotiopettajattarensa kanssa miekkailua katon huipulla öisin ja tapaa ystäviään ruokailun merkeissä aamuisin. Pian aletaan kuitenkin suunnitella uutta suurtapahtumaa: Täysikuukestejä. Kartanoon kokoontuu leipureita, maalareita ja viihdyttäjiä ympäri maailman. Tälläkään kerralla ei vältytä ilkeiltä juonilta, joita Ada ja ystävät pääsevät taas ratkomaan. Sivujuonena on hiiren haamun sijaan rakkaushuolista kärsivä, kaapissa asuva karhu.

Ensimmäinen harmituksen aihe liittyy siihen, että tarinan huippukohtana on jälleen suuret juhlat. Joka puolella hössötetään ja hulistaan, eikä lukijakaan tunnu pääsevän tästä rauhaan. Juhlat toki tarjoavat oivan tilaisuuden juonitteluille, mutta itse olisin halunnut näyttämöksi jonkin arkisemman tapahtuman. Se olisi tuonut vastapainoa edellisen osan kinkereille.

Ensimmäinen osa, Ada Gootti ja hiiren haamu, innoitti minut ylistämään tarinan runsasta intertekstuaalisuutta. Nyt täytyy vähän pyörtää puheita, sillä tässä osassa viittausten määrä alkaa mennä yli. Tarinan käänteitä on ajoittain vaikea seurata, ja jo lukuisten hahmojen muunnelluissa ja monimutkaisissa nimissä menee sekaisin. En oikeastaan lopulta yrittänyt enää edes pysytellä kärryillä siinä, kuka kukin on, enkä tiedä, miten tällainen palvelee lapsilukijoitakaan. Viittauksia olisi saanut karsia todella isolla kädellä.

Sijoitin ensimmäisen osan jonnekin 1700-1800-luvun taitteeseen, ja ainakin lehtileikkeissä olevien päivämäärien mukaan tämä osa sijoittuu sinne myös. Tuntuu, että viitteissä ajankuva ei kuitenkaan näy, sillä tarinassa seikkailevat (jos tunnistin oikein) mm. kokki Gordon Ramsey, sekä bändit Simon & Garfunkel ja Belle & Sebastian. Viitteet on ryhmitelty kotiopettajariin, kokkeihin, maalareihin, mutta itse olisin kaivannut vielä harkitumpaa rajausta vaikkapa aikakauden tai maan mukaisesti (brittiläiset tekijät ja teokset tms.).

Purnattavaa löytyi tällä kertaa edellistä enemmän, mutta sarja on toki edelleen ihastuttava. Yhtenä positiivisista puolista voisin mainita sen, että tytöt ja naiset nostetaan tarinassa näyttävästi esille. Ada on kaikkien sankari, ja maalauksissa ja muissa taideteoksissa vanhat sukupuoliroolit ovat kääntyneet päälaelleen (nuorukaiset ovat nyt niitä, jotka esimerkiksi tuijottelevat kuvaansa vedestä).

Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit on vauhdikas ja viihdyttävä teos rohkeine päähenkilöineen. Seuraavaksi odotan uteliaana ainakin sitä, millainen hahmo lukijoille esitellään hiiren haamun ja rakkausongelmaisen karhun jälkeen sarjan kolmannessa osassa.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Goth Girl and the Fete Worse Than Death, 2014)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2016
212s.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottilia #2)


Ottilia-sarjan toisessa osassa Ottilia ja Mauri-herra tutustuvat Seela-nimiseen tyttöön ja tämän lemmikkiin. Ottilia saa kuulla, että Seela käy "erilaisesti lahjakkaiden koulua", ja pyytää itsekin vanhemmiltaan luvan lähteä kouluun. Niin Ottilia ja Mauri-herra matkustavat vuoren huipulle kartanomaiseen oppilaitokseen, jossa oppilaita kannustetaan keksimään omat erilaiset lahjansa.

Tarina alkaa arkisesti, mutta jännitys hiipii mukaan, kun selviää, että koulussa kummittelee. Öiseen aikaan kuuluu aavehevosen kavioiden kopsetta ja taideteoksia tuhritaan. Ottilia ja Mauri-herra saavat syyt niskoilleen, mutta parivaljakko ei vähästä lannistu, vaan päättää selvittää kummittelun alkuperän.

Edellisen osan kohdalla pohdin sitä, miten Riddellin Ottilia- ja Ada Gootti-sarjat eroavat toisistaan. Ada Gootin ensimmäinen osa iloitteli runsailla intertekstuaalisilla viittauksilla kirjallisuuteen, mutta Ottiliasta ne jäivät uupumaan. Tämä kuitenkin muuttuu tässä toisessa osassa, sillä niin kummitustarinoista kuin kartanon henkilökunnan parista on löydettävissä viitteita toisiin kirjallisiin teoksiin, kuten vaikkapa Mary Shelleyn Frankensteiniin.

Kirjan vallitsevina aiheina ovat omien lahjojen löytäminen ja koti-ikävän käsitteleminen. Ottiliaa ei onnista missään koulun hänelle tarjoamassa lajille, kuten lautasten pyörittämisessä tai origamien taittelussa verhoihin, mutta hän löytääkin erityistaitonsa muualta. Ottilian uusi ystävä ei puolestaan viihdy koulussa, vaan kaipaa kotiin, vaikka siellä hänen kiireisillä vanhemmillaan ei ole hänelle aikaa.

Pidin tästä osasta enemmän kuin ensimmäisestä, Ottilia ja keltainen kissa. En osaa sanoa, oliko osasyynä juuri tuo intertekstuaalisuuden lisääntyminen, jota kautta tarinaan saatiin uusia mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tarina on ylipäätään kiinnostavampi: unohdetaan tuttu kotiympäristö ja poistutaan kaupungista eristyneeseen kartanoon. Aiheet, etenkin omien lahjojen löytäminen, ovat aika perinteisiä, mutta mielestäni niitä on käsitelty kekseliäillä tavoilla. Miten eri tavoin lapset esimerkiksi ilmaisevat koti-ikäväänsä?

Jännittävien tapahtumien johdosta Ottilia menee kouluun soveltuu paremmin kuin hyvin parhaillaan olevaan Halloween-viikonloppuun! Ei kuitenkaan huolta, tarina on edelleen lapsille mainiosti sopiva.

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottoline Goes to School, 2008)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2017
170s.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen


Haruki Murakamin toteava, ylimääräisestä riisuttu kirjoitustyyli on minulle tuttua ja turvallista. Aina sitä alkaa väistämättä ikävöimään, jos kirjailijan teosten lukemisesta on kulunut kauan aikaa. Edellisen romaanin kansien sulkemisesta on kai jo muutama vuosi, ellei mukaan lasketa Maailmanloppua ja ihmemaata, jota olen kummallisen köyhin tuloksin yrittänyt lukea toissa kesästä saakka. Kirjailijan uusimman suomennoksen, Rajasta etelään, auringosta länteen, sain kuitenkin jälleen vaivatta luettua loppuun. Se muistutti minua taas siitä arvoituksellisuudesta ja suruviritteisyydestä, joka niin usein kirjailijan teoksissa on läsnä ja joka minua niissä kiehtoo.

Hajime löytää elämänsä rakkauden jo lapsena. Tyttö laahaa toista jalkaansa ja on kasvanut yksilapsisessa perheessä, kuten Hajime. Hajime on kuitenkin liian nuori ilmaistakseen tunteitaan, ja vähitellen heidän välinsä etääntyvät. Hajime kasvaa, kohtaa muita naisia, menee naimisiin ja saa lapsia. Yllättäen ensirakkaus kuitenkin palaa hänen elämäänsä ja saa hänet kyseenalaistamaan päätöksiään.

Romaani kuvaa elämää, jossa kaikki on hyvin, mutta josta siitä huolimatta puuttuu jotain merkittävää. Kun Hajimelle tulee tilaisuus täyttää tuo puute, hän alkaa miettimään niitä päätöksiä, joita elämässä tehdään: päätöksiä, joita ei olisi pitänyt tehdä ja päätöksiä, jotka vastavuoroisesti olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Tulisiko hänen pitäytyä turvallisessa asemassa vai ottaa hyppy tuntemattomaan?

Murakamin toisen teoksen, Värittömän miehen vaellusvuosien, tapaan myös tässä romaanissa kertojahahmolla on jokin poikkeva piirre. Värittömän miehen vaellusvuosien Tsukurulla se on väritön nimi, joka erottaa hänet ystävistä, joiden kaikkien nimet tarkoittavat jotain väriä. Hajime tulee puolestaan yksilapsisesta perheestä, mikä on vielä hänen lapsuudessaan 50- ja 60-luvuilla harvinainen asia. Tämä piirre määrittää kertojahahmoja ja heidän kohtaloitaan - tai niin he ainakin itse kokevat asian. Tsukuru kuvittelee värittömyytensä olevan syynä ystävien etääntymiseen hänestä, Hajime taas ajattelee olevansa sisaruksettomana hemmoteltu ja itsekäs ja siten ajautuvansa aina loukkaamaan toisia ihmisiä. Tämän voisi nähdä niin, että kertojat ajattelevat tiensä olevan ennalta määritetyn, ja huolimatta päätöksistä, joita he tekevät, ovat he voimattomia tältä tieltä poistumaan.

Rajasta etelään, auringosta länteen sisältää muitakin Murakamille tyypillisiä elementtejä. Tarinat kietoutuvat usein jonkin kappaleen ympärille, ja tässä se on otsikon viittaama Nat King Colen "South of the Border". Kappale on Hajimelle merkityksellinen, sillä sitä hän ja hänen ensirakkautensa kuuntelevat lapsina. Tarina myös alkaa, kuten kirjailijan teokset yleensä, realistisena. Jossain välissä raja toden ja uskomattoman välillä kuitenkin aina vääjäämättä hämärtyy. Tämänkin romaanin kohdalla voi miettiä, tapahtuvatko asiat todella kirjan todellisuudessa vai ovatko Hajimen voimakkaat mielenliikkeet saattaneet värittää niitä tai johtaa jopa kokonaan niiden keksimiseen.

Parasta romaanissa on tunnelma, joka ajoittain muuttuu todella nopeasti. Tarinan sävy saattaa olla pitkään rauhallinen ja unenomainen, kunnes sen katkaisee yhtäkkiä jokin outo, hieman pelottavakin kohtaus. Viipyilevään, arkiseen juonenkulkuun poikkeamia tuovat muun muassa salapoliisitarinamainen varjostaminen, sekä kohtalokkaalla tavalla muuttuneen entisen tyttöystävän kohtaaminen.

Rajasta etelään, auringosta länteen on kuvaus elämän hiuksenhienoista rajoista ja niiden ylityksistä. Tarina värittyy menetyksillä ja kaipauksella, loukkaavilla teoilla ja niiden seurauksilla, sekä nuoruusaikojen muisteluilla. Taustalla on ohimennen mainittuna yhteiskunnallista, sotien jälkeistä myllerrystä, jossa Hajime on osallisena ensin opiskelijaliikkeen kautta, sitten aiemmin halveksimansa kapitalistisen järjestelmän. 

Mitä enemmän romaania pohdin tätä bloggausta kirjoittaessani, sitä enemmän saan siitä irti. Teosta on kuitenkin hankala arvostella: se ei ole lainkaan huono, mutta siitä ei myöskään tullut minulle yhtä rakasta ja unohtumatonta kuin vaikka Kafkasta rannalla.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (No Minami, Taiyõ No Nishi, 1992)
Suomentanut: Juha Mylläri
Tammi, 2017
230s.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kesken jäi: Rainbow Rowellin Landline


Rainbow Rowellin voisi ajatella olevan yksi luottokirjailijoistani. Ainakin hän on kirjoittanut omasta mielestäni taidokkaita ja samaistuttavia nuortenkirjoja. Ne ovat olleet kekseliäitä fantasiaseikkailuja (Carry On), ajankohtaisia aiheiltaan (Fangirl) ja kipeän suloisia (Eleanor & Park). Tällä kertaa halusin poikkeuksellisesti kirjoittaa vähän vähemmän onnistuneesta lukukokemuksesta.

Hieman 30 Rock -sitcomia muistuttava Landline kertoo aviokriisistä ja komediasarjan tekemisestä. Georgie ja hänen  käsikirjoittajakollegansa ovat lähellä luomansa tv-sarjan menestystä, eikä Georgiella ole pitkiin aikoihin ollut tarpeeksi aikaa perheelleen. Ainakaan miehensä Nealin mielestä. Vaikka päähahmot ovat neljänkympin tienoilla, mukana on Rowellille tutusti paluuta myös nuoruuden aikoihin. Kaiken keskiössä on taianomainen keltainen lankapuhelin, jonka Georgie löytää äitinsä luota.

Rowellin teoksissa on paljon yhtymäkohtia. Hän kirjoittaa usein nuoruuden ja kasvamisen kipukohdista ja yhdistää ne populaarikulttuuriin, kuten tässä tv-sarjoihin ja sarjakuviin. Tuttu tyyli ei kuitenkaan pelasta, kun tarinasta puuttuu terä. Kaavamainen "päivät toimistolla, illat puhelimessa" -juonikuvio puuduttaa, loppuratkaisu vaikuttaa alusta saakka yllätyksettömältä (voin toki olla väärässä, enhän ikinä päässyt loppuun), eikä mikään pidä jännitteitä yllä. Hahmot ovat valjuja ja heidän vitsinsä pitkäveteisiä.

Jätän kirjat nykyisin aika helposti kesken. Tapaan lukea ensimmäisen luvun ja se on sitten siinä, ellei kirjassa ole mitään kiinnostusta herättävää. En siis oikein käsitä, miten sain luettua tätä puoleen väliin saakka. Jouduin kyllä pitämään itselleni preppauspuheita lukemisen edistämiseksi, mutta aikani tätä tehtyäni tulin järkiini. Eivät kaikki hyviä, jopa loistavia, romaaneja kirjoittaneen kirjailijan teokset ole välttämättä yhtä onnistuneita - eikä niitä tarvitse kituuttaa loppuun asti.

Tästä takaiskusta huolimatta suosittelen kolmea ensimmäisenä mainitsemaani nuortenkirjaa edelleen hyvin lämpimästi.

Rainbow Rowell: Landline
St. Martin's Press, 2014
310s.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kirjamessutunnelmia viikonlopulta



Odotetut Turun Kirjamessut alkoivat perjantaina 6.10, ja itse saavuin paikalle hieman ennen kahtatoista aamupäivällä. Heti ensimmäisenä kiirehdin Fiore-lavalle kuuntelemaan keskustelua lasten- ja nuortenkirjojen sateenkaariteemoista. Keskustelemassa olivat kirjailijat Tittamari Marttinen & Siri Kolu, tutkija Heta Mulari, Tämän kylän homopoika -blogista tuttu Eino Nurmisto, sekä haastattelijana toiminut Sari Miettinen, Suomen Queer-tutkimuksen seuran puheenjohtaja. Keskustelu oli avartavaa. Mieleeni jäivät erityisesti se, että sateenkaariteemoista kirjoittaminen ei ole ainoastaan kirjan mahdollinen aihe, vaan sen avulla nostetaan esiin ihmisyyden eri kirjoja. Myös samaistuminen koettiin tärkeänä: sen tunteen antaminen nuorille lukijoille, etteivät he ole yksin.

Keskustelun jälkeen tarkastelin messujen kirjatarjontaa. Päivän ainoa täysihintainen ostos oli Saara Henrikssonin uutuusromaani Syyskuun jumalat, jonka ostamista olin etukäteen pohtinutkin. Loput neljä teosta olivat aktikvariaattien puolelta. Ostin Khaled Hosseinin Leijapojan, Riikka Pulkkisen Rajan, Agatha Christien Roger Ackroydin murhan, sekä Douglas Adamsin viisiosaisen Linnunrata-trilogian, joka minun on pitänyt iät ja ajat lukea. Saatoin vähän pelästyä, että mihin tässä vielä joudutaan seuraavien messupäivien aikana, jos ensimmäisenä päivänä ostossaldo on jo tällainen. Sain kuitenkin Twitterissä useita lohdutuksia tilanteen hyvyydestä, sekä tiedon, että joillakin kirjasaalis oli vielä suurempi!

Ohimennen kirjaostoksia tehdessä päädyin kuuntelemaan jälleen Fiore-lavalla käydyn keskustelun siitä, onko kiroilu sopivaa nuortenkirjoissa. Kirjailijat Ilkka Auer ja Mervi Heikkilä keskustelivat Haamu Kustannuksen Tiina Hautalan johdolla romaaneistaan ja nuortenkirjoissa esiintyvistä kirosanoista. Kiroilun suhteen tunnuttiin olevan positiivisella kannalla, kunhan sitä ei esiintyisi jokaisessa lauseessa ja kunhan se tulisi luonnostaan.


Lauantaina pidin välipäivän messuilusta ja tein oppimispäiväkirjaa (lue: leivoin omenapiirakan). Messuilu jatkui jälleen sunnuntaina, heti puoli yhdentoista jälkeen aamulla. 

Kun perjantaina vietin enemmän aikaa kirjoja katselemalla ja ostelemalla, sunnuntai kului kirjailijahaastatteluja ja -paneeleja kuunnellen, sekä messujen ruokapuolta koluten. Ensimmäiseksi kävimme kuuntelemassa Kallaksessa, kun Jani Saxell, Katja Kaukonen ja Saara Henriksson kertoivat itäiseen Eurooppaan sijoittuvista maagisista teoksistaan. Kaukonen kertoi ammentavansa tarinaansa historiasta, sillä sitä on hänen mielestään helpompi ymmärtää kuin nykyhetkeä. Saxell ja Henriksson tuntuivat olevan keskenään samaa mieltä siinä, että ajankohtaiset aiheet inspiroivat heidän kirjoittamistaan.

Itäisen Euroopan jälkeen vuorossa oli Saksa. Roman Schatz kertoi uudesta Asevelipuolet-teoksestaan, joka valottaa muun muassa sitä, miten eri tavoin suomalaiset ja saksalaiset näkevät toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat. Schatzin kertomista eroista mieleeni jäi etenkin se, että suomalainen jokamiehenoikeus on saksalaisille tuntematon asia.

Haastattelujen välissä oli aikaa tutustua ruokamessujen antiin. Pääsin maistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni heinäsirkkaa! Rehellisesti sanottuna maku ei ollut lainkaan paha, mutta koostumus sen sijaan tuntui kammottavan rusahtelevalta. Tuntuu myös, että minulla on vielä näin seuraavana päivänäkin sirkanjalka kurkkua kutittelemassa.

Sunnuntain mielenkiintoisimmassa paneelissa kirjailijat Marko Hautala, Tiina Raevaara ja Hanna Morre keskustelivat siitä, mikä kauhukirjailijoita pelottaa. Hautala määritteli pelkonsa kohteeksi nimettömän ja häilyväisen kauhun. Toisin kuin Morrelle, Hautalalle ei esimerkiksi kauhuelokuvien katsominen tuota ongelmaa. Morre ja Raevaara olivat samaa mieltä, että pahinta kauhussa on odotus: se, että tietää jotain pahaa tapahtuvan pian. Raevaara lisäsi tähän, että pahinta hänelle itselleen on kauhuntunne itsessään: se hetki, kun alkaa pelkäämään. Keskustelu oli innokasta ja polveilevaa, jopa hieman kylmäävää! Olisin voinut kuunnella aiheesta lisää vaikka kuinka pitkään, ja keskustelun loputtua olikin pakko käydä ostamassa Marko Hautalan ja Brocin sarjakuvateos Varpaat. Myös Raevaaran ja Morren teoksia olisi tulevaisuudessa mielenkiintoista lukea, jos vain uskallusta löytyy.
 

Sunnuntain erikoisuutena oli Cosplay-päivä, ja ilahduttavan moni kävijä olikin pukeutunut sen mukaisesti. Me asua vailla olevatkin pääsimme kokeilemaan Bard & Jesterin pisteellä steampunk-henkisiä asusteita (kts. oikea yläkulma). Pukeutuminen huipentui Cosplay-kisaan messukeskuksen Auditoriossa. Kisan tuomareilla tuntui olevan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia lopullisen voittajan päättämisessä, eikä ihme, upeita asuja oli paljon. Omia suosikkejani olivat muun muassa Iso Paha Susi, Harry Pottereista tuttu Sibylla Punurmio, sekä voittajaksi valikoitunut Venom.

Messuista tulen muistamaan pitkään juuri Cosplay-päivän, sirkansyönnin ja jo ennen messuja paljon huomiota Twitterissä saaneen klassikkokirjojen hauskan tiivistämisen. Muistan myös ystävällisen ja lämpimän tunnelman ja lukuisat kohtaamiset muiden kirjaystävien kanssa. Kokonaisuus oli niin hyvä, että edes se ei harmita paljon, etten koskaan päässyt salaperäiseen Tekstiretriittiin tai että kirjaostossaldoni jäi lopulta vaivaiseen kuuteen (perjantaiset pelot olivat siis aivan turhia, hah).

Suuri kiitos messujen järjestäjille!

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sarjakuvavinkki: Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti


Aikuisuus on myytti on yhdysvaltalaisen Sarah Andersenin osaksi omaelämäkerrallinen sarjakuva. Vaikka kansikuva ehkä vähän hämää, kyseessä ei ole lastenkirja, vaan parikymppisen nuoren naisen elämää kuvaava teos. Siihen kuuluu kumppani, kissoja ja kansikuvassakin näkyvä kani, joka toimii usein päähenkilön omantunnonäänenä (ja joka jää yhtä usein kuulematta).

Sarjakuvasta huokuu rakkaus eläimiin ja inho ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita kohtaan. Tarinoissa katsellaan mielellään Netflixiä, kääriydytään peittokasoihin ja syödään herkkuja. Niissä kuvataan mm. sitä, millaista on kuunnella listahittejä ja ymmärtää järkyttyneenä, että artisti on itseä nuorempi, ja tuntea siten olonsa vanhaksi (voitte vain kuvitella millainen mummo-olo minulla on nyt, kun sain selville, että tämä sarjakuvantekijä on minua kaksi vuotta nuorempi!!).

Tämä teos on helppolukuinen, hauska ja ihanan samaistuttava. Se kuvaa inhimillisesti elämään kuuluvia noloja ja vaivaannuttavia hetkiä. Se on ajankohtainen ja kantaaottava kuvatessaan niin sosiaalista mediaa kuin nuorten kokemia ulkonäköpaineita. Aiheet ovat arkisia: kuukautiset, rapistuneet kynsilakat (huom. katso kuva!) ja muiden ihmisten kohtaaminen.

Tämä sarjakuva on introverteille ja vaivaantuneille ihmisille. Kaikille, jotka joskus häpeävät tekemiään asioita ja miettivät niitä vielä vuosikymmenten päästä, ja kaikille, joista joskus tuntuu siltä, ettei elämänhallinta mene nyt ihan suunnitelmien mukaan. Otsikon mukaisesti tämä on kaikille niille, joille aikuisuus on edelleen myytti.


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti: "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is A Myth: A "Sarah's Scribbles" Collection, 2016)
Suomentanut: Aura Nurmi
Sammakko, 2017
109s.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Tärppejä Turun Kirjamessuille 2017



Ei enää kuin jokunen päivä Turun vuotuisiin Kirjamessuihin! Tänä vuonna pääteemana on mikäs muukaan kuin 100-vuotisjuhlaansa viettävä Suomemme. Olen itse käynyt messuilla vuodesta 2013 saakka, ja tämä vuosi on ensimmäinen bloggaajapassin kanssa.

Vielä en tiedä, minä päivinä olen tällä kertaa messuille menossa, mutta siitä huolimatta olen merkinnyt muistiin mielenkiintoisilta vaikuttavia ohjelmia jokaiselta kolmelta päivältä. Kaikkiin ohjelmiin tuskin ehdin (paikanpäällä suunnitelmat tuppaavat aina vähän muuttumaan), mutta yritys on kova! Omia messutunnelmiani voi seurata niin Twitteristä kuin Instagramista, linkit profiileihin löytyvät sivupalkista. Kirjamessujen viralliset hashtagit ovat puolestaan #kirjamessut ja #montaääntä.


PERJANTAI

12:00-12:40 (Fiore A-halli) Omaa itseä rakentamassa: sateenkaariteemat lasten- ja nuortenkirjallisuudessa
Tärkeä teema, jota käsittelevistä nuortenkirjoista itselleni tulevat ensimmäisenä mieleen Salla Simukan teokset. Kiinnostavaa tutustua aiheeseen nyt laajemminkin.
  
16:30-16:45 (Tekstiretriitti 1. krs) Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Tämä romaani tuli juuri luettua ja blogattua. Mielenkiintoista kuulla kirjailijan ajatuksia teoksesta livenä, muuten kun olen jättänyt puhetta herättäneet haastattelut vielä lukematta.
  
17:00-17:20 (Agricola A-halli) Murhamysteeri kirjallisuudenopiskelijoiden Lundissa
Murhamysteeri? Kirjallisuudenopiskelijat? Say no more! Mattias Edvardsson kertoo teoksestaan Melkein tosi tarina, jota on messuohjelman mukaan verrattu Donna Tarttin menestyskirjaan Jumalat juhlivat öisin.

17:40-18:00 (Kuisti B-halli) Kun kääntäjän työ huomataan
Jaana Kapari-Jatta on tehnyt loistavaa työtä suomentaessaan niin Harry Pottereita kuin muita kirjoja (huomatkaa hänen suomentaneen mm. äskettäin lukemani Ada Gootti- ja Ottilia-kirjat!). Potter-fanina ja kääntämisestä yhä enemmän kiinnostuneena tämä keskustelu on pakko kuulla.


LAUANTAI

10:20-11:00 (Jukola 2. krs) Unohtuneet kirjat
Messuohjelmassa ei valitettavasti löydy tästä juuri enempää infoa, mutta otsikon perusteella ohjelma vaikuttaa hyvältä. Tämä herättää ainakin itselleni heti kysymyksiä, kuten millaiset kirjat jäävät unohduksiin / mitä tapahtuu kirjoille, joita kukaan ei enää lue / millä tavoin unohtuneita kirjoja voitaisiin nostaa uudestaan esille?
   
14:20-14:40 (Jukola 2. krs) Perkele!
Kirosanojen kääntämisestä kertomassa suomentaja Juhani Lindholm. Tässä taas sellainen aihe, jota ei ole koskaan aiemmin tullut sen kummemmin miettineeksi. Kiinnostavaa!

  17:00-17:30 (Onerva 2. krs) Jaetut ilot ja surut - Missä kirjoittajat kohtaavat
Kirjailijoiden yhteisöllisyydestä. Tuntuu, että ollaan tultu kauas siitä ajatuksesta, että kirjailijat tekisivät työnsä täysin yksin jonkin kuplan sisällä. 

Messualueen tapahtumien ulkopuolella minua kiinnostaa kovasti Pienen Kirjapuodin la-su klo 8:30-9:30 järjestämä runousaamiainen. Paikalla on silloin mahdollista kuulla mm. Johanna Venhon ja Tommi Parkon lausumia runoja aamiaista syödessään.


SUNNUNTAI

11:00-11:30 (Kallas) Itäinen Eurooppa mystisyyden ja realismin rajamailla
Jani Saxell, Katja Kaukonen ja Saara Henriksson kertomassa itäiseen Eurooppaan sijoittuvista romaaneistaan. Etenkin Henrikssonin teos on hypellyt viime aikoina joka paikasta silmieni eteen, ja nyt onkin mahdollisuus kuulla siitä lisää.

14:20-15:00 (Eino 2. krs) Mikä kauhukirjailijaa pelottaa?
Aiheesta keskustelevat kirjailijat Marko Hautala, Hanna Morre ja Tiina Raevaara. Kauhu on ollut genrenä itselleni aikaisemmin lähellä sydäntä (nyt olen muuttunut hieman pelkurimaisemmaksi), siksi keskustelu voisi olla mielenkiintoinen. Onko aiheita, joita kauhukirjailijat välttelevät, koska ne ovat heillekin liian pelottavia?  

16:20-17:00 (Jukola 2. krs) Miten kirjani ovat kuolleet?
Kirjan elämänkaari ja monet kuolemat. Keskustelemassa kirjailijat Juha-Pekka Koskinen ja Anne Leinonen.

Sunnuntain kohokohta taitaa olla lisäksi Cosplay-asukilpailu ja voittajan julistus klo 15:00-15:40 Auditoriossa. Sunnuntaina cosplay-asuihin pukeutuneet vieraat pääsevät messuille ilmaiseksi, ja toivonkin kovasti, että mahdollisimman moni ottaa osaa pukeutumiseen. Itse harmikseni ujostelen vähän cosplay-asuihin pukeutumista, enkä tällä aikataululla ehdi keksiä hyvää hahmoa muutenkaan, joten taidan saapua omana (tylsänä) itsenäni paikalle myös sunnuntaina.




En ole oikeastaan ikinä messuille lähtiessäni miettinyt etukäteen, mitä haluan ostaa kotiin. Siitä huolimatta joka kerta on jotain myös tarttunut mukaan. Yllä näkyvät ostokset ovat viime vuodelta, jolloin kiertelin Kirjamessujen lisäksi samaan aikaan järjestetyillä (kuten tänäkin vuonna!) Ruoka- ja Viinimessuilla. Täytyy myöntää, että viime vuoden löydöt olivat kyllä ekstrahyviä, jokainen ostoksista on nyt Knausgårdia ja Smithiä lukuun ottamatta joko luettu, syöty tai muuten käytössä. Toivottavasti ostokset osuvat myös tänä vuonna kohdilleen! Ainakin Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat on alkanut kiinnostaa sen verran, että pohdin sen ostamista messuilta.

Oletteko te tulossa Turun Kirjamessuille tänä vuonna? Millaisia suunnitelmia teillä on messujen ohjelmiston tai ostosten suhteen?

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa


Muistanette varmaan, kun joitakin postauksia sitten esittelin Kalmatollon kartanossa asustavan hurmaavan Ada Gootin? Ottilia ja keltainen kissa on Chris Riddellin toisen lastenkirjasarjan avausosa, joka jatkaa kirjailijalle ominaisella humoristisuudella, taidokkailla kuvituksilla ja mielenkiintoisilla yksityiskohdilla.

Ottilia ja keltainen kissa kertoo Ottilia-tytöstä, joka elää Ison Kaupungin Pippurimyllytalossa. Hänen tehtävänään on pitää huolta vanhempiensa matkoilta tuomista erilaisista kokoelmista, kuten kuumavesipullokokoelmasta ja meteoriittikokoelmasta. Esineiden hoitamisen rinnalla Ottiliaa kiinnostaa "visaisten pulmien ratkominen ja ovelien suunnitelmien laatiminen". Ottilia pääsee tositoimiin, kun naapurustosta alkavat katoamaan niin sylikoirat kuin näiden omistajien korut. Jäljet johtavat lopulta keltaisen kissan luokse.

Ottilian tarina sijoittuu Adan 1700-1800-lukujen vaihteen sijaan 2000-luvulle, ja tarina tuntuu jo heti tämän vuoksi tavanomaisemmalta. Mukana ei ole eriskummallisia kotiopettajattaria tai haamuja, vaan tuttuja kissoja ja koiria. Rikoksen selvittämisen lomassa kuvataan Ottilian ja karvaisen Mauri-herran arkea, johon kuuluu perinteinen aamupuuro ja kaakao, sekä Ottilian vanhempien palkkaamat siivous- ja ruokapalvelut.

Ottiliasta ja keltaisesta kissasta puuttuvat kirjallisuusviittaukset, jotka puolestaan tekivät Ada Gootin tarinasta omasta mielestäni niin merkittävän ja mieleenpainuvan. Myös Ottiliassa on kuitenkin vire, joka ehkä kirjallisuusviittausten tapaan saattaa aueta paremmin vanhemmille lukijoille. Ottilian vanhemmat ovat koko tarinan ajan matkoilla, ja Ottilia ja Mauri-herra asuttavat kotia kahdestaan. Tarinasta huokuu yksinäisyys kummankin hahmon kohdalla. Ottilia kaipaa vanhempiaan ja Mauri-herra puolestaan kiireisen Ottilian seuraa ja huomiota. Tunnelma muuttuu kuitenkin tarinan edetessä jälleen iloiseksi, ja hahmotkin tulevat uudella tavalla tietoisiksi ystävien ja perheen tärkeydestä.

Chris Riddell on onnistunut luomaan kaksi omannäköistä ja ihastuttavaa lastenkirjasarjan aloitusta, joissa seikkailut yhdistyvät hahmojen arkielämään. Vaikka itse miellyin hiukan enemmän Ada Gootin tarinaan, aion jatkossa seurata myös Ottilian matkaa.

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa (Ottoline and the Yellow Cat, 2007)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2017
171s.

torstai 14. syyskuuta 2017

Shari Lapena: A Stranger in the House


On tapahtunut auto-onnettomuus, jonka seurauksena Karen Krupp on sairaalassa. Hän ei muista mitään onnettomuudesta tai sitä edeltävistä tunneista, mutta hänen kerrotaan ajaneen kovaa vauhtia punaisia valoja päin ja iskeytyneen autollaan sähkötolppaan.

Auto-onnettomuus ei kuitenkaan ole illan ainoa tragedia. Lähellä onnettomuuspaikkaa on tehty toinenkin rikos, johon poliisit nyt epäilevät Karenin liittyvän. Karen on maineeltaan puhtoinen, eikä toiminta sovi lainkaan hänen tyyliinsä. Aviomies Tom ja muut läheiset eivät enää tiedä mitä uskoa. 

A Stranger in the House on psykologinen trilleri, jossa on useita näkökulmia. Lukija ei voi tietää, kuka puhuu totta: onko Karen todella niin puhtoinen kuin väitetään tai löytyykö aviomiehen taustalta jotain hämärää? Luin aikaisemmin tänä vuonna Lapenan esikoisteoksen Hyvä naapuri (The Couple Next Door, 2016), jonka kohdalla muistan ihmetelleeni samaa kuin tässä, eli miksi myös poliiseille on annettu puheenvuoro. Kummallakaan kerralla se ei tuonut esiin mitään uutta, vaan toisti jo kerrottuja asioita.

Tämä uusin jännäri on parempi kuin edeltäjänsä, jonka suurelle suosiolle en itse oikein lämmennyt. Hyvässä naapurissa juonenkäänteiden määrä alkoi olla naurettava, mutta tämä teos pysyy kasassa ilman turhia sivujuonteita.

Tarinan lähtökohta ei ole tässä teoksessa kovin erikoinen. Olen ilmeisesti lukenut muistikatkoksiin liittyviä kirjoja vähän liikaa, kun aihe alkaa kyllästyttää. Teos paranee huomattavasti loppua kohden, kun keskivaiheen jumituksesta päästään yli ja juoni tiivistyy ja muuttuu yhä kierommaksi. Uskon, että en ole ainoa, kenelle lopetuksesta tulee mieleen eräs nimeltä mainitsematon, saman lajityypin tunnettu edustaja.

Teoksella on oma imunsa, ja se rikkoo raikkaasti ehkä jopa vähän perinteistä käsitystä uhriudesta. Kun hahmot ovat kuitenkin varsin hengettömiä ja miljöö tavanomainen, tästä jää puuttumaan se viimeistelevä elementti, jonka vuoksi tarina voisi jäädä pidemmäksi aikaa mieleen.

Shari Lapena: A Stranger in the House
Bantam Press, 2017
292s.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.
Näin sanoo mieheni, neljäkymmentä vuotta myöhässä.
-- 
Istumme siinä, tämä pöytä välissämme, tämä käsittämätön lause välissämme, kunnes mieheni lähtee töihin. Aivoissani natisee, kun asiat, kuvat ja nimet irtoavat paikoiltaan.

On ollut kiireitä, enkä ole ehtinyt purkaa yöpöydälle vähän huomaamatta ilmestynyttä pinoa kirjaston lainoja. Kaikki teokset ovat jostain syystä tuntuneet liian pitkiltä tai muuten epäsopivilta lyhyihin hetkiin luettavaksi. Selja Ahavan osin omaelämäkerrallisen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa otin lopulta lukuun siksi, että siitä on varaus, ja siksi, että se on pinon kirjoista ohuin. Ohuin, minkä kuvittelin tässä tapauksessa erheellisesti tarkoittavan nopealukuista ja siinä mielessä helppoa. No juu, olisi pitänyt muistaa, että pieni sivumäärä tai taiton väljyys harvoin korreloi sisällön helppouden kanssa.

Romaanin kertojan aviomies ilmaisee aamiaispöydässä halunneensa aina olla nainen, ja sillä hetkellä kaikki aiempi heidän yhteisessä elämässään, kaikki sanat ja kaikki muu mitä joskus oli, menettää äkkiä merkityksensä vaimon silmissä. Avioparin tarinan rinnalla kulkee kertomus Kristoffer Kolumbuksen merimatkoista Intian löytämiseksi. Tämä asettaa myös parin tarinan suurempaan historialliseen ja maailmanlaajuiseen kehykseen, johon kuuluvat etsimisen ja löytämisen teemat. Kun mies muuttuu vaimolle vieraaksi, vaimo yrittää vielä löytää miehensä luo. Hän yrittää löytää miehensä, joka oli, eikä tunne tätä hänen näkökulmastaan uutta henkilöä, joka miehen kehon on asuttanut.

Tämä on tarina muutoksista. Suhteen toinen osapuoli, vaimo, havainnoi, mitä hänen miehensä käy vähä vähältä läpi, ja miten nämä muutokset vaikuttavat heidän yhteiseen elämäänsä. Vaimo syöksee tarinan kertojana auki tuntemuksiaan laidasta laitaan: välillä hän yrittää ymmärtää ja käyttäytyä rauhallisesti, välillä hän sanoo ja vaatii asioita, joiden tietää itsekin olevan epäreiluja toista kohtaan.

Vaimoon olisi helpointa samaistua, tuleehan hän minä-kertojana lukijaa lähimmäs. Näkökulma on kuitenkin niin vaimon tuntemuksiin keskittynyttä, että se jopa etäännyttää. Vaimo ilmaisee suoraan rumat, suuren muutoksen hetkellä kuitenkin inhimilliset ajatukset, mutta tämän vuoksi sitä kaipaisi vastapainoksi myös suhteen toisen osapuolen mietteitä, jotka jäävät kuulematta. Tarinat muuttuvat sen mukaan, kuka niitä kertoo, kuten teoksessakin todetaan. Miten erilainen tarina olisi, jos sen kertoisi aviomies, miten erilainen jos vaimo.

Ahavan edellinen teos, Taivaalta tippuvat asiat (suosittelen!), on yksiä lempikirjojani ja omasta mielestäni suomalaisen nykykirjallisuuden parhaimmistoa. Jo kyseisessä teoksessa rakastuin Ahavan tapaan kirjoittaa, eikä tämä uusi romaani ole poikkeus. Kieli on niin kaunista, niin kaunista ja tarkkaa. Siihen imeytyy mukaan, näkee silmissään hetken aamiaispöydässä, kun mies kerää ilmaa sisäänsä ennen paljastustaan.

Tämä romaani keskittyy suurelta osin juuri kieleen ja kommunikaatioon. Miten kieli muuttuu ja jopa katoaa. Miten ilman kieltä, ilman tarkkaan sovittuja sääntöjä merkeistä voisi olla hankalaa ilmaista mitään. Miten pienilläkin kielen muutoksilla on merkityksensä: Näytän valokuvaa, ja jos sanon: Tältä hän näyttää, hän on nainen. Jos taas sanon: Tältä hän näyttää nyt, hän on entinen mies.

Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja monin tavoin herättelevä romaani. Sen lukeminen tuntui suruna ja kipuna, ja se oli ajoittain muutenkin epämukava kokemus. Romaani näyttää kaksi näennäisesti eroavaa kertomusta: toinen avioparin, toinen löytöretkeilijän, jotka kuitenkin osaltaan kertovat samaa tarinaa pakonomaisesta etsimisestä ja löytämisen halusta. Halusta täyttää kartan valkoiset, tuntemattomat osiot ja merkitä muistiin asiat, jotka olivat, jotta voisi todistaa niiden olleen todella olemassa.

 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
250s.

lauantai 26. elokuuta 2017

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu


Ada Gootti ja hiiren haamu kertoo 11-vuotiaasta Adasta, joka elää suuressa kartanossa isänsä ja palvelusväkensä kanssa. Adan isällä, lordi Gootilla, on tapana pitää vuosittain juhlat, joihin kokoontuu tärkeää väkeä ympäri maan. Tänä vuonna luvassa on kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa, jotain, joka saa Adan aavistamaan pahaa.

Ada Gootti on kuin hieman nuoremmalle yleisölle suunnattu versiointi Alan Bradleyn Flavia de Luce -kirjasarjasta. Huolimatta ajallisista eroavaisuuksista (Ada Gootti ja hiiren haamu sijoittuu 1700-1800-lukujen vaihteeseen, Flavia de Luce -sarja 1900-luvun puoliväliin), Adassa ja Flaviassa on paljon samaa. Heitä yhdistää niin ikä, äidin menettäminen, kuin elämä etäisen isän kanssa isossa ja kolkossa kartanossa. Nuoresta iästään huolimatta tytöt ovat rohkeita ja oma-aloitteisia, ja he selvittävät aikuisia paremmin kimurantteja tapauksia. Bradleyn luomassa sarjassa rikokset ovat lähes poikkeuksetta murhia, kun taas Ada Gootin ja hiiren haamun tapahtumat eivät ylly liian pelottaviksi jännittävistä käänteistä huolimatta.

Yksi Ada Gootin ja hiiren haamun parhaimmista puolista on Riddellin itsensä tekemä runsas kuvitus. Lähes jokaiselta sivulta pilkistävät hahmot ja tapahtumapaikkojen eri kolkat on piirretty pikkutarkasti ja positiivisella tavalla yliampuvasti, ja ne ovat samaan aikaan sekä huvittavia että hiukan karmivia.

Teos on täynnä monia pieniä ja kiinnostavia yksityiskohtia. Kuin historiallisesti uskottavan tarinan ja miljöön luomiseksi Riddell on lisännyt joukkoon paljon faktaa mukailevaa nippelitietoa, jonka kuitenkin jo hassut sanavalinnat osoittavat keksityksi. Teos käyttää hyväkseen goottiperinnettä ja parodioi sitä lapsille sopivampaan tyyliin. Esimerkiksi kartanon nimi on "Kalmatollon kartano", ja sen aiemmat omistajat ovat kukin vuorollaan yrittäneet rakentaa kartanosta omanlaisensa. Lopputuloksena on surkuhupaisasti neljäsataa koristesavupiippua, tuhat puutarhatonttua, sekä keittiöpuutarha, makuuhuonepuutarha ja olohuonepuutarha.

Aikuisena lukijana hauskinta on bongailla viittauksia tunnettuihin kirjailijoihin, heidän teoksiinsa ja niiden hahmoihin. Esimerkiksi Adalla on ollut paljon kotiopettajattaria, jotka kuulostavat muunnetuista nimistään huolimatta äärimmäisen tutuilta. Yksi heistä on Jane Korva, joka "kulutti aikaansa keittelemällä teetä ja koputtelemalla lordi Gootin lukukammion oveen. Lordi Gootin oli lähetettävä hänet pois, kun hän yritti polttaa länsisiiven." Teos perustuukin hyvin vahvasti intertekstuaalisuudelle, ja saattaa olla, että muu osa tarinaa jää vähän sen jalkoihin.

Mitä otsikossa mainittuun hiiren haamuun tulee, on tämä kovin pienessä osassa kirjassa. Pääosaan teoksessa nousee Adan ja tämän tarinan aikana saamien uusien ystävien yritys estää lordi Gootin juhlien aikana mahdollisesti tapahtuva ilkeä suunnitelma. Tämän rinnalla hiiren tarina jääkin sivujuoneksi. Kivana yksityiskohtana lopussa on kuitenkin mukana pieni kirjanen, jossa perehdytään hiiren vaiheisiin hieman tarkemmin.

Ada Gootti ja hiiren haamu jättää ehkä hiiren taka-alalle, mutta tuo sen sijaan esiin kavalkadin muita ihastuttavia hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Mukaansatempaava ja nokkela, taatusti lukujumin poistava teos, jonka parissa viihtyy myös aikuinen lukija.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2015
220s.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10 & The Lying Game


Olen lukenut kesän aikana brittiläiseltä Ruth Warelta kaksi trilleriä, The Woman in Cabin 10 ja The Lying Game. Jossain vaiheessa lukuvuorossa tulee olemaan luultavasti myös hänen esikoisteoksensa In a Dark, Dark Wood, joka on suomennettu nimellä Synkän metsän siimeksessä.

The Woman in Cabin 10 kuvaa pienikokoisen luksuslaivan neitsytmatkaa Isosta-Britanniasta Norjaan revontulia ihailemaan. Matkan aikana laivalta katoaa nuori nainen, mutta vain matkailutoimittaja Laura Blacklock tunnustaa nähneensä ja puhuneensa naisen kanssa. Koska naista ei löydy matkustajalistalta, ja tämän hytti on lisäksi asumaton, ei alkoholiin sortuvaisen Lauran havaintoja oteta tosissaan. Katoamisen selvittäminen jääkin kokonaan Lauran harteille.

Waren uusin teos, The Lying Game, kertoo puolestaan nelihenkisestä ystäväporukasta, joidet tiet kohtaavat vuosien jälkeen, kun yksi heistä lähettää muille viestin: "I need you". Tämä viesti tarkoittaa, että ystävien on kokoonnuttava hinnalla millä hyvänsä, liikoja kyselemättä. Kaikki juontaa juurensa aikaan, jolloin tytöt kävivät samaa koulua, ja jolloin tapahtui jotain skandaalinomaista, mikä uhkaa nyt nousta pinnalle.

Kummatkin teoksista ovat aika tavanomaisia trillereitä, etenkin jos on yhtään lukenut muita viime vuosina ilmestyneitä jännäreitä (mm. Nainen junassa). The Woman in Cabin 10 -teokseen perinteisestä poikkeavan vireen tuo miljöö. Jännitysnäytelmä saa uudenlaisen tunnelman, kun laivaa ympäröi syvä meri korkeine aaltoineen, eikä poispääsyä ole. Mitä tulee The Lying Game -teokseen, tapahtumaympäristö pienine kylineen ja oppilaitoksineen on varsin tuttu, ja jo tämä tekee tarinasta osaltaan kuluneen tuntuisen.

The Woman in Cabin 10 on toimiva ja vetävä teos. Mahdollisia ratkaisuja on useita, samoin epäiltyjä laivamatkustajien joukossa. Loppuratkaisuun annetaan matkan varrella vihjeitä, mutta ne ovat joko todella hienovaraisia tai vievät niin harhaan, ettei niitä seuraamalla ole mahdollista saada koko kuvaa esiin.

The Lying Game sen sijaan kohtaa hieman samankaltaisen ongelman, kuin mikä oli muutama postaus sitten arvostelemassani Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -teoksessa. Piirit pyörivät pieninä, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Yllättävät käänteet puuttuvat lähes kokonaan, ja vastaukset tarjoillaan lukijalle puolivalmiina teoksen alkupuolella. Ainot, joilla tarinan ratkaisu vaikuttaa olevan hukassa, ovat hahmot. Teoksessa on lisäksi paljon takaumia tyttöjen elämään heidän ollessaan 15-vuotiaita. Ajanjakson kuvaus ensikokeiluineen, tehtyine virheineen ja hätiköityine päätöksineen tuntuu realistiselta, mutta saa toisaalta aikaan hyvin nuortenkirjamaisen sävyn tarinaan.

Kirjojen päähenkilöitä, Lauraa ja The Lying Game -teoksen Isaa, yhdistää mysteerin lisäksi kompleksinen yksityiselämä. Laura ei tiedä, sitoutuako miesystäväänsä vakavasti, Isa puolestaan tasapainoilee ystävien, vauvan ja miehen välillä, eikä osaa jakaa aikaansa kaikille. Kumpikaan päähenkilö ei noussut suosikikseni. Laura on muita ihmisiä kohtaan ajoittain selittämättömän töykeä, jopa hyökkäävä, mutta pidin siitä, miten hänen ongelmiaan alkoholin ja ahdistuneisuuden kanssa kuvataan. Isan on taas vaikea hyväksyä muiden ihmisten näkökulmia asioihin. Isan sijaan pidin enemmän Fatimasta, ystävänelikon mukautuvimmista, jolla on kuitenkin omat huolensa perheensä, sukunsa ja kukkaan puhjenneen uskonsa kanssa. 

Kahden kokeilun perusteella voinen sanoa, että Ruth Waren kirjat ovat genrelleen hyvin uskollisia. Teoksista löytyy imua, joka pitää tarinan parissa useita tunteja loppuratkaisua selvitellen. Näistä kahdesta suosittelen kuitenkin enemmän The Woman in Cabin 10 -teosta raikkaan miljöövalinnan ja kynsiä pureskelemaan saavan jännityksen vuoksi.

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10
Vintage, 2017 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2016)
344s. 

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker, 2017
374s.

perjantai 4. elokuuta 2017

Ann Patchett: State of Wonder


Vogel-nimisessä lääketieteellisessä yhtiössä työskentelevän Marina Singhin tutkijapari Anders Eckman on kuollut. Eckmanin on viimeksi tiedetty olleen Amazonin viidakossa selvittämässä tohtori Annick Swensonin uutta lääkekeksintöä ja sen aikataulua. Muuten Eckmanin kuolema ja sitä edeltäneet olosuhteet ovat epämääräisiä. 

Vogelin rahoituksella viidakossa työskentelevä Swenson on hankala persoona, johon tuntuu olevan mahdotonta saada yhteyttä. Koska Eckman on epäonnistunut tehtävässään, eikä yhtiöllä ole vieläkään tarkkoja tietoja lääkkeen vaiheista, Marinan pomo pyytää tätä lähtemään Brasiliaan ja Amazon-viidakkoon jatkamaan Eckmanin toimeksiantoa. Swensonin oppilaana vuosia sitten ollut Marina ei pidä onnistumistaan mahdollisena, mutta lähtee matkaan uskollisena kuolleelle työtoverilleen ja tämän perheelle, joka haluaa selvittää Eckmanin kohtalon perinpohjin.

Tarina alkaa todella hitaasti. Marina matkustaa ensin Minnesotasta Manaus-nimiseen kaupunkiin Brasiliaan, jossa hänen on yritettävä paikantaa tohtori Swensonin tuntema pariskunta. Ainoastaan tämän pariskunnan kautta on mahdollista päästä tohtorin puheille. Pariskunta ei kuitenkaan luovuta helpolla tietoja Swensonista ja tämän olinpaikasta, joten Marina joutuu jäämään Manausiin näiden seuraan siihen saakka, kunnes nämä oppivat tutustumaan ja luottamaan häneen.

Tarinan liikkeellelähdön odottelu tuntuu ajoittain ikuisuudelta, varmasti vähän siltä kuin Marinan yksitoikkoinen vaeltelu pitkin Manausta, jossa ajanviettomahdollisuudet ovat olemattomat ja kuumuus ja sairaudet yllättäviä ja piinaavia. Itse viidakko tulee ajankohtaiseksi vasta kirjan puolivälissä, mikä mielestäni tekee matkan alustuksesta liian pitkän.

Miljöö on oikeastaan syy siihen, miksi kiinnostuin kirjasta. En muista, että olisin aiemmin lukenut Amazon-joen ja -viidakon ympäristöön sijoittuvaa tarinaa. Miljöö korostuukin kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun matka viidakkoon alkaa. Tarinassa kuvataan kasveja, ötököitä ja käärmeitä - ja etenkin viidakossa asuvia heimoja. Swensonin tutkimus keskittyy suurelta osin Lakashi-nimiseen heimoon, joiden parissa hän on viettänyt useita vuosikymmeniä näiden valtaväestöstä poikkeavia elintapoja tarkastelemalla. Lakashi-heimon lisäksi viidakossa asuu myös muita heimoja, mutta ne eivät ole samalla tavalla keskeisessä osassa tarinassa.

Tarina sisältää runsaasti syvällisiä teemoja. Omasta mielestäni mielenkiintoista on esimerkiksi se, miten tarinassa pohditaan sivistyksen ja sivistymättömyyden, jopa villiyden, rajoja. Mitä sivistykseen vaaditaan, ja miten vahva raja sivistyksen ja villin viidakon välillä todella on? Marina miettii keskellä Manausta olevaa oopperataloa ja sitä, onko talon tarkoitus toimia symbolina kaupunkilaisten sivistykselle. Onko talo, jossa harrastetaan kulttuuria, kenties jonkinlainen raja-aita, joka pitää viidakon poissa kaupungista?

Tarinassa tuodaan esiin myös muukalaisuus ja heimojen kohtelu. Kirjan kansiliepeen juonireferaatissa kerrotaan tohtori Swensonin johtavan tutkimaansa heimoa jopa imperialistisen johtajan kovuudella. Vaikka tutkijaryhmän tavoitteita voidaan pitää ehkä ihmiskunnan mittakaavassa hyvinä, ovat he kuitenkin tunkeutuneet alueelle ja heimon elämään, joka on pärjännyt aikaisemmin ilman heitä. Tarinassa myös vihjataan, miten Lakashit eivät kielitaidottomina kykene ymmärtämään täysin, millaisiin kokeisiin ja seurauksiin tutkimuksiin osallistuessaan suostuvat. Yksilötasolla muukalaisuus korostuu Marinassa, siinä miten viidakko on hänelle aluksi luotaantyöntyvä ja vaikea paikka, mutta miten hän vähitellen sopeutuu sinne. Eri asia kuitenkin on, onko sopeutuminen lopullista.

Teoksessa pohditaan sitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään tärkeän, jopa ihmiskunnan kohtalon mullistavan lääkkeen kehittämiseksi. Tarina antaa kuitenkin myös muistutuksen siitä, että on asioita, joita ihmisen ei pidä lähteä muuttamaan. 

Tieteeseen liittyvää keskustelua on teoksessa paljon. Siinä sukelletaan hyvin pitkälle uudenlaisen lääketieteellisen läpimurron keksimiseen. Vaikka tämä on mielenkiintoista luettavaa, samalla tuntuu kuitenkin siltä, että tarinallisuus jää sen varjoon.

Teosta vaivaa lisäksi jonkinasteinen epäuskottavuus. Matka viidakkoon ja tohtori Swensonin tapaaminen aiheuttavat Marinassa ymmärrettävän kysymystulvan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole välttämättä uskottavia Marinan koulutustaustan omaavalle henkilölle, vaan tuntuvat jopa naiiveilta. Ylipäätään kahden selvästi matkaan kunnolla valmistautumattoman tutkijan, Marinan ja Anders Eckmanin, lähettäminen Amazonin viidakkoon kuulostaa epärealistiselta ratkaisulta. Marinan kysymyksillä on kuitenkin se tarkoitus, että niiden kautta lukija saa käsiinsä tarvittavat tiedot Swensonin projektista.

Sinänsä teos on kaunis ja lumoava, paikoitellen jopa herkkä. Marina kutoo lämpimän, vieraan ympäristön keskellä turvallisen ja inhimillisen suhteen kuuroon heimopoikaan, jonka kautta hän kyseenalaistaa omia valintoja elämässään. Kaiken kaikkiaan älykäs teos, josta pidän rehellisesti sanottuna näin jälkeenpäin enemmän, kuin itse lukuhetkellä.

Ann Patchett: State of Wonder 
HarperCollins, 2011
353s.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Peter Mayle: Provence nyt ja aina


Provence nyt ja aina tarjoaa jatkoa Peter Maylen kirjoittamalle omaelämäkerralliselle teokselle Vuosi Provencessa, jonka luin alkuvuodesta.

Tässä teoksessa Peter Mayle ja hänen vaimonsa ovat alkaneet kotiutua kunnolla Provenceen. Paikkakuntalaisten tavat ovat vähitellen juurtuneet heihin, eivätkä he enää huolehdi tarkoista ajanmääreistä tai siitä, ovatko heidän päällään olevat vaatteet tarpeeksi hienoja ravintolaan mennessä.

Kuten edellisen teoksen kohdalla jo toivoin, tähän kirjaan liittyy sentään muutakin kuin pelkkää talon remontoimista ja syömistä. Hip hei! Teos ei etene edellisen tavoin kuukausien mukaan, vaan nyt jaottelu tapahtuu aiheittain. Hauskoja sattumuksia koetaan yhdessä luvussa apteekissa peräpuikkojen kanssa, toisessa kurnutt... laulavien rupisammakoiden seurassa.

Oli mukavaa huomata, miten tarina ikään kuin jatkuu, ja miten edellisestä teoksesta tutut hahmot ovat jälleen mukana. Tämän teoksen myötä heihin pääsee myös vihdoin tutustumaan paremmin. Esimerkiksi Maylejen lähistöllä asuva Massot erakkomaisine ja kiukkupussimaisine luonteineen alkoi kiinnostaa ja huvittaa minua yhä enemmän. Eräässä luvussa Mayle on antanut Massotille luvan etsiä kultarahoja heidän pihaltaan, ja Massot on ottanut tehtävän hieman liian tosissaan ja kaivanut maan täyteen kuoppia. Kun kaivuu-uhan alle joutuu pihan uima-allas, Mayle toteaa paremmaksi lopettaa kaivuutyöt ja kuvaa Massotin suhtautumista asiaan näin:

Massot suhtautui kieltooni järkevästi ja oli mielissään pastis-pullosta, jonka annoin hänelle vaivanpalkaksi. Mutta aika ajoin näen hänen seisoskelevan polun päässä talomme takana. Sieltä hän katselee uima-allastamme ja imee miettiväisenä viiksiään. Luoja ties, mitä hän kännipäissään tekee jonakin yönä, varsinkin jos joku antaa hänelle kiviporan joululahjaksi.

Kuten jo totesin, edelliseen teokseen verrattuna tässä tehdään sentään muutakin kuin syödään. Huomasin kuitenkin, että ruokakuvausten kohdalla minun on vain pakko nöyrtyä. Ruoka on Provencessa iso juttu, eikä siitä päästä mihinkään. Ei taida olla sellaista paikasta kertovaa kirjaa, jossa ei olisi ainuttakaan ruokakuvausta. No, onneksi kuvaukset ovat sentään pääasiassa nautinnollisia. Kuten Mayle itsekin sanoo: "Olin jo oppinut että ennemmin tai myöhemmin keskustelu Provencessa kääntyy aina ruokaan ja juomaan."

Nautinnollisuuden lisäksi teos on informatiivinen ja opettavainen. Esimerkiksi luku, jossa kerrotaan aluetta piinanneista metsäpaloista, avasi itselleni enemmän sitä, miten metsäpalojen leviäminen todellisuudessa tapahtuu. En ollut nimittäin aikaisemmin ymmärtänyt täysin, miten nopeasti tulipalo voikaan levitä kuivalla alueella voimakkaan tuulen mukana, mutta tämän myötä oivalsin metsäpalojen vaarallisuuden riskialueilla.

Parasta teoksessa taitaa olla se, kun itse lukijana huomaa Maylejen vähittäisen oppimisen provencelaisten tavoille. Etenkin viimeinen luku, jossa Mayle sivuaa ranskan kielen omaksumista, kuvaa hyvin niitä jokapäiväisiä haasteita, joita pariskunta joutuu kokemaan uudessa asuinmaassaan. Kaikesta huolimatta he kokevat, että heidät on otettu lämpimästi vastaan, ja ehkä juuri siitä syystä he jaksavat suhtautua vaikeisiinkin asioihin pääasiassa huumorilla.

Peter Mayle: Provence nyt ja aina (Toujours Provence, 1991)
Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 2000 (ensimmäinen painos 1993)
258s.

torstai 13. heinäkuuta 2017

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi


Harry Potter ja kirottu lapsi on J.K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen yhdessä näyttämölle luoma kertomus, johon on viitattu kahdeksantena Harry Potter -tarinana. Kuoleman varjelusten tapahtumista ja Voldemortin kukistamisesta on kulunut noin kaksikymmentä vuotta, velhomaailman tutut hahmot ovat aikuistuneet, menneet naimisiin ja hankkineet lapsia. Pääosassa on Harryn, Ronin ja Hermionen sijaan Harryn poika Albus, sekä tämän paras ystävä Scorpius. Kun Albus eräänä iltana kuulee sattumalta tärkeän keskustelun, hän päättää muuttaa vuosia sitten tehdyt vääryydet oikeiksi. Siihen tarvitaan vain rutkasti onnea - ja keino palata ajassa taaksepäin.

Minun ei pitänyt edes lukea tätä. Muistan jo aikoinani vieroksuneeni Kuoleman varjelukset päättänyttä lyhyttä katsausta Harryn ja kavereiden vuosia myöhempään elämään ja toivoneeni, että kirja olisi loppunut suuren taistelun voittoon. En ollut siis kovinkaan innostunut lukemaan lisää siitä, miten hahmojen tarina on jatkunut. Kävi kuitenkin niin, että löysin tämän alennusmyynneistä, enkä vain voinut jättää ostamatta (se siitä lupauksesta olla ostamatta tänä vuonna muita kirjoja kuin WSOY:n uudet klassikot). Vaikka tämä olisi kuinka huono, olisipahan ainakin luettu ja tietäisin, mistä puhutaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ei kuitenkaan ole huono. Ihan yllätyin lukiessani, miten sujuvasti tarina tempaa mukaansa, ja miten paluu Tylypahkaan ja muihin tuttuihin maisemiin ei ollut lainkaan vaikeaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tarina on jännittävä ja hauska, ajoittain jopa hulvaton. Yhdeksi lempikohtauksekseni muodostui Albuksen ja Scorpiuksen tavallisesta poikkeava kohtaaminen velvollisuudentuntoisen kärrynoidan kanssa. Mielenkiintoisia olivat myös luodut vaihtoehtoiset tulevaisuusvisiot. Miten erilainen velhomaailma olisikaan, jos asiat eivät olisi menneet Harryn ja Voldemortin välillä niin kuin ne menivät?

On tarinalla omat kompastuskivensäkin. Olen lukenut arvosteluja, joissa on sanottu, etteivät hahmot ole sellaisia, kuin he ovat olleet edellisissä teoksissa. Tästä olen samaa mieltä. Hahmoilta ikään kuin puuttuvat ne piirteet, jotka määrittelevät heidät heiksi. Tietysti samankaltaisuutta on jonkin verran jäljellä, mutta lähinnä haljuna varjona entisestä. Osa hahmoista, kuten itse Harry Potter, ei ollut täysin uskottavia aikuisina versioina, vaan he vaikuttivat kypsymättömiltä. Lisäksi, minkä vuoksi teokseen on pitänyt ahtaa niin paljon imeliä rakkaudenosoituksia?!

Teos on kirjoitettu näytelmämuotoon tutun proosan sijaan, ja minä luen todella harvoin näytelmätekstejä. Tämä taitaa olla ensimmäinen näytelmä, josta edes kirjoitan blogiin. En kuitenkaan lukiessa huomannut näytelmämuodon aiheuttaneen ongelmia, vaan se lähinnä vauhditti lukemista. Näyttämöohjeet tuntuivat toimivan hyvin dialogin rinnalla, niiden avulla pystyi näkemään kohtaukset mielessään. Kuitenkin väistämättä siinä vaiheessa, kun suluissa kommentoidaan hahmon näyttelijää, illuusio vähän järkkyy. Kaikista parhaiten tämä teos toimiikin varmasti näyttämöllä.

Itselleni tärkeimmäksi tässä teoksessa muodostui se, kuinka tämän myötä ymmärsin kaipaavani kovasti takaisin Potterien maailmaan. Olen tainnut lukea niitä viimeksi 10 vuotta sitten, kun seitsemäs osa ilmestyi, enkä ole sen jälkeen uskaltanut palata niiden pariin. Olen vitkutellut ja vitkutellut niiden avaamista, vaikka kaikki löytyvät omasta hyllystä käsien ulottuvilta. Joidenkin lapsuuden lempikirjojen kanssa on käynyt niin, että taianomaiset muistot ovat ikään kuin menneet pilalle uudelleenluvun myötä, ja olen pelännyt näille käyvän samoin. Tämän teoksen lukemisen myötä taidan kuitenkin olla taas askeleen lähempänä muiden Pottereiden uudelleenlukua.

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi, osat yksi ja kaksi (Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two, 2016)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2016
446s.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin


Omistettu kaikille hankalille ihmisille.

Luin Paula Hawkinsin esikoisromaanin The Girl on the Train (suom. Nainen junassa) hieman reilu kaksi vuotta sitten ja pidin kirjasta silloin kovasti. Romaanissa toimivinta oli päähenkilö Rachelin alkoholismin ja siitä johtuvien muistikatkosten kuvaus, jotka tekivät hänestä epäluotettavan kertojan. Myös teoksen loppuratkaisu onnistuttiin pitämään pimennossa ihan viimeiseen saakka. Toisin sanoen, olin aika innoissani kuullessani alkuvuodesta, että Hawkins on julkaisemassa uuden romaanin.

Hawkinsin toinen teos, Tummiin vesiin, kuvaa pikkukaupunkia, jossa on jo vuosisatojen ajan tapahtunut selvittämättömäksi jääneitä naisten hukkumiskuolemia. Kaikkien näiden naisten on kuvattu olleen jollain tavalla hankalia persoonia. Niin kutsuttuun "hukkuneiden mutkaan" on viimeisimpänä menehtynyt Nel Abbott, jolle hukkuneiden naisten tapaukset ovat olleet pakkomielle. Nel ja tämän sisar, Jules, eivät ole olleet vuosiin yhteydessä toisiinsa, mutta nyt Jules joutuu palaamaan vastahakoisena kaupunkiin selvittämään sisarensa kuolemaa ja pitämään samalla huolta Nelin tyttärestä.

Tarinassa on monta näkökulmaa. Muun muassa Nelin kuoleman tutkintaa johtava poliisi, tämän vaimo ja isä, ja jopa kaupungin outolintuna pidetty selvännäkijä pääsevät vuorollaan kertomaan oman kantansa tapahtumiin. Jokaisella heistä on ollut jonkinlainen side joko Neliin tai aiemmin kuolleisiin naisiin.

Tarinan lähtökohta on mielenkiintoinen. Ei tosin yhtä mielenkiintoinen kuin Hawkinsin edellisessä romaanissa, johon jo junan ikkunoista tirkistely toi mukanaan tuoreutta, mutta lukemaan innostava kuitenkin. Aloin siis tutustua kirjaan ja odotin, millainen jännityskertomus tästä kuoriutuisi. Odottamiseksi se sitten menikin. Ja odottamiseksi. Kun sain kirjan viimein luettua, en ollut ihan varma, mihin lopputulemaan tarinassa oli päädytty. En ollut ylipäätään varma, mikä tämän teoksen pointti oli.

Tummiin vesiin ei ole jännittävä. Lähimmäs kylmiä väreitä ja niskavillojen ylösnousua päästään kai silloin, kun odotellaan, milloin jotain yllättävää tapahtuisi. Ei tapahdu, joten kannattaa lakata odottamasta. Rehellisesti sanottuna tarinasta puuttuu kunnon arvoitus. Toki hahmot yrittävät saada selvitettyä viimeisimpiä kuolintapauksia, mutta koska merkityksellisimmät juonenkäänteet ja johtolangat selitetään lähes välittömästi auki, ei lukijan omille päätelmille ja arvauksille jää lainkaan tilaa.

Tarinassa olisi voitu keskittyä enemmän naisiin, jotka olivat kuolleet vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten. Olisin ainakin itse lukenut heistä mielelläni lisää, sillä nyt heidän kohtaloaan sivutaan lähinnä parisivuisten minitarinoiden kautta. Koska naiset kuitenkin tuodaan esiin, eikä heihin paneuduta sen enempää, heidän merkityksensä jää kokonaisuuden kannalta vaisuksi. Ainoa syy heidän esiin nostamiseensa vaikuttaa olevan heidän väitetty hankaluutensa.

Tummiin vesiin jättää jälkeensä hämmentyneen ja karvaasti pettyneen olon yllätyksettömyydellään ja epäloogisuudellaan. Tarinassa on mukana aivan liikaa irrallista, kokonaisuuden kannalta irrelevanttia materiaalia. Sen tarkoituksena on varmasti hämmentää pakkaa, jotta ratkaisu ei olisi ennalta-arvattava, mutta nyt lopputulos on kaikkea muuta kuin eheä.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water, 2017)
Suomentanut: Antti Autio
Otava, 2017
415s.