Sivut

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Peter Mayle: Provence nyt ja aina


Provence nyt ja aina tarjoaa jatkoa Peter Maylen kirjoittamalle omaelämäkerralliselle teokselle Vuosi Provencessa, jonka luin alkuvuodesta.

Tässä teoksessa Peter Mayle ja hänen vaimonsa ovat alkaneet kotiutua kunnolla Provenceen. Paikkakuntalaisten tavat ovat vähitellen juurtuneet heihin, eivätkä he enää huolehdi tarkoista ajanmääreistä tai siitä, ovatko heidän päällään olevat vaatteet tarpeeksi hienoja ravintolaan mennessä.

Kuten edellisen teoksen kohdalla jo toivoin, tähän kirjaan liittyy sentään muutakin kuin pelkkää talon remontoimista ja syömistä. Hip hei! Teos ei etene edellisen tavoin kuukausien mukaan, vaan nyt jaottelu tapahtuu aiheittain. Hauskoja sattumuksia koetaan yhdessä luvussa apteekissa peräpuikkojen kanssa, toisessa kurnutt... laulavien rupisammakoiden seurassa.

Oli mukavaa huomata, miten tarina ikään kuin jatkuu, ja miten edellisestä teoksesta tutut hahmot ovat jälleen mukana. Tämän teoksen myötä heihin pääsee myös vihdoin tutustumaan paremmin. Esimerkiksi Maylejen lähistöllä asuva Massot erakkomaisine ja kiukkupussimaisine luonteineen alkoi kiinnostaa ja huvittaa minua yhä enemmän. Eräässä luvussa Mayle on antanut Massotille luvan etsiä kultarahoja heidän pihaltaan, ja Massot on ottanut tehtävän hieman liian tosissaan ja kaivanut maan täyteen kuoppia. Kun kaivuu-uhan alle joutuu pihan uima-allas, Mayle toteaa paremmaksi lopettaa kaivuutyöt ja kuvaa Massotin suhtautumista asiaan näin:

Massot suhtautui kieltooni järkevästi ja oli mielissään pastis-pullosta, jonka annoin hänelle vaivanpalkaksi. Mutta aika ajoin näen hänen seisoskelevan polun päässä talomme takana. Sieltä hän katselee uima-allastamme ja imee miettiväisenä viiksiään. Luoja ties, mitä hän kännipäissään tekee jonakin yönä, varsinkin jos joku antaa hänelle kiviporan joululahjaksi.

Kuten jo totesin, edelliseen teokseen verrattuna tässä tehdään sentään muutakin kuin syödään. Huomasin kuitenkin, että ruokakuvausten kohdalla minun on vain pakko nöyrtyä. Ruoka on Provencessa iso juttu, eikä siitä päästä mihinkään. Ei taida olla sellaista paikasta kertovaa kirjaa, jossa ei olisi ainuttakaan ruokakuvausta. No, onneksi kuvaukset ovat sentään pääasiassa nautinnollisia. Kuten Mayle itsekin sanoo: "Olin jo oppinut että ennemmin tai myöhemmin keskustelu Provencessa kääntyy aina ruokaan ja juomaan."

Nautinnollisuuden lisäksi teos on informatiivinen ja opettavainen. Esimerkiksi luku, jossa kerrotaan aluetta piinanneista metsäpaloista, avasi itselleni enemmän sitä, miten metsäpalojen leviäminen todellisuudessa tapahtuu. En ollut nimittäin aikaisemmin ymmärtänyt täysin, miten nopeasti tulipalo voikaan levitä kuivalla alueella voimakkaan tuulen mukana, mutta tämän myötä oivalsin metsäpalojen vaarallisuuden riskialueilla.

Parasta teoksessa taitaa olla se, kun itse lukijana huomaa Maylejen vähittäisen oppimisen provencelaisten tavoille. Etenkin viimeinen luku, jossa Mayle sivuaa ranskan kielen omaksumista, kuvaa hyvin niitä jokapäiväisiä haasteita, joita pariskunta joutuu kokemaan uudessa asuinmaassaan. Kaikesta huolimatta he kokevat, että heidät on otettu lämpimästi vastaan, ja ehkä juuri siitä syystä he jaksavat suhtautua vaikeisiinkin asioihin pääasiassa huumorilla.

Peter Mayle: Provence nyt ja aina (Toujours Provence, 1991)
Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 2000 (ensimmäinen painos 1993)
258s.

torstai 13. heinäkuuta 2017

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi


Harry Potter ja kirottu lapsi on J.K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen yhdessä näyttämölle luoma kertomus, johon on viitattu kahdeksantena Harry Potter -tarinana. Kuoleman varjelusten tapahtumista ja Voldemortin kukistamisesta on kulunut noin kaksikymmentä vuotta, velhomaailman tutut hahmot ovat aikuistuneet, menneet naimisiin ja hankkineet lapsia. Pääosassa on Harryn, Ronin ja Hermionen sijaan Harryn poika Albus, sekä tämän paras ystävä Scorpius. Kun Albus eräänä iltana kuulee sattumalta tärkeän keskustelun, hän päättää muuttaa vuosia sitten tehdyt vääryydet oikeiksi. Siihen tarvitaan vain rutkasti onnea - ja keino palata ajassa taaksepäin.

Minun ei pitänyt edes lukea tätä. Muistan jo aikoinani vieroksuneeni Kuoleman varjelukset päättänyttä lyhyttä katsausta Harryn ja kavereiden vuosia myöhempään elämään ja toivoneeni, että kirja olisi loppunut suuren taistelun voittoon. En ollut siis kovinkaan innostunut lukemaan lisää siitä, miten hahmojen tarina on jatkunut. Kävi kuitenkin niin, että löysin tämän alennusmyynneistä, enkä vain voinut jättää ostamatta (se siitä lupauksesta olla ostamatta tänä vuonna muita kirjoja kuin WSOY:n uudet klassikot). Vaikka tämä olisi kuinka huono, olisipahan ainakin luettu ja tietäisin, mistä puhutaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ei kuitenkaan ole huono. Ihan yllätyin lukiessani, miten sujuvasti tarina tempaa mukaansa, ja miten paluu Tylypahkaan ja muihin tuttuihin maisemiin ei ollut lainkaan vaikeaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tarina on jännittävä ja hauska, ajoittain jopa hulvaton. Yhdeksi lempikohtauksekseni muodostui Albuksen ja Scorpiuksen tavallisesta poikkeava kohtaaminen velvollisuudentuntoisen kärrynoidan kanssa. Mielenkiintoisia olivat myös luodut vaihtoehtoiset tulevaisuusvisiot. Miten erilainen velhomaailma olisikaan, jos asiat eivät olisi menneet Harryn ja Voldemortin välillä niin kuin ne menivät?

On tarinalla omat kompastuskivensäkin. Olen lukenut arvosteluja, joissa on sanottu, etteivät hahmot ole sellaisia, kuin he ovat olleet edellisissä teoksissa. Tästä olen samaa mieltä. Hahmoilta ikään kuin puuttuvat ne piirteet, jotka määrittelevät heidät heiksi. Tietysti samankaltaisuutta on jonkin verran jäljellä, mutta lähinnä haljuna varjona entisestä. Osa hahmoista, kuten itse Harry Potter, ei ollut täysin uskottavia aikuisina versioina, vaan he vaikuttivat kypsymättömiltä. Lisäksi, minkä vuoksi teokseen on pitänyt ahtaa niin paljon imeliä rakkaudenosoituksia?!

Teos on kirjoitettu näytelmämuotoon tutun proosan sijaan, ja minä luen todella harvoin näytelmätekstejä. Tämä taitaa olla ensimmäinen näytelmä, josta edes kirjoitan blogiin. En kuitenkaan lukiessa huomannut näytelmämuodon aiheuttaneen ongelmia, vaan se lähinnä vauhditti lukemista. Näyttämöohjeet tuntuivat toimivan hyvin dialogin rinnalla, niiden avulla pystyi näkemään kohtaukset mielessään. Kuitenkin väistämättä siinä vaiheessa, kun suluissa kommentoidaan hahmon näyttelijää, illuusio vähän järkkyy. Kaikista parhaiten tämä teos toimiikin varmasti näyttämöllä.

Itselleni tärkeimmäksi tässä teoksessa muodostui se, kuinka tämän myötä ymmärsin kaipaavani kovasti takaisin Potterien maailmaan. Olen tainnut lukea niitä viimeksi 10 vuotta sitten, kun seitsemäs osa ilmestyi, enkä ole sen jälkeen uskaltanut palata niiden pariin. Olen vitkutellut ja vitkutellut niiden avaamista, vaikka kaikki löytyvät omasta hyllystä käsien ulottuvilta. Joidenkin lapsuuden lempikirjojen kanssa on käynyt niin, että taianomaiset muistot ovat ikään kuin menneet pilalle uudelleenluvun myötä, ja olen pelännyt näille käyvän samoin. Tämän teoksen lukemisen myötä taidan kuitenkin olla taas askeleen lähempänä muiden Pottereiden uudelleenlukua.

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi, osat yksi ja kaksi (Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two, 2016)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2016
446s.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin


Omistettu kaikille hankalille ihmisille.

Luin Paula Hawkinsin esikoisromaanin The Girl on the Train (suom. Nainen junassa) hieman reilu kaksi vuotta sitten ja pidin kirjasta silloin kovasti. Romaanissa toimivinta oli päähenkilö Rachelin alkoholismin ja siitä johtuvien muistikatkosten kuvaus, jotka tekivät hänestä epäluotettavan kertojan. Myös teoksen loppuratkaisu onnistuttiin pitämään pimennossa ihan viimeiseen saakka. Toisin sanoen, olin aika innoissani kuullessani alkuvuodesta, että Hawkins on julkaisemassa uuden romaanin.

Hawkinsin toinen teos, Tummiin vesiin, kuvaa pikkukaupunkia, jossa on jo vuosisatojen ajan tapahtunut selvittämättömäksi jääneitä naisten hukkumiskuolemia. Kaikkien näiden naisten on kuvattu olleen jollain tavalla hankalia persoonia. Niin kutsuttuun "hukkuneiden mutkaan" on viimeisimpänä menehtynyt Nel Abbott, jolle hukkuneiden naisten tapaukset ovat olleet pakkomielle. Nel ja tämän sisar, Jules, eivät ole olleet vuosiin yhteydessä toisiinsa, mutta nyt Jules joutuu palaamaan vastahakoisena kaupunkiin selvittämään sisarensa kuolemaa ja pitämään samalla huolta Nelin tyttärestä.

Tarinassa on monta näkökulmaa. Muun muassa Nelin kuoleman tutkintaa johtava poliisi, tämän vaimo ja isä, ja jopa kaupungin outolintuna pidetty selvännäkijä pääsevät vuorollaan kertomaan oman kantansa tapahtumiin. Jokaisella heistä on ollut jonkinlainen side joko Neliin tai aiemmin kuolleisiin naisiin.

Tarinan lähtökohta on mielenkiintoinen. Ei tosin yhtä mielenkiintoinen kuin Hawkinsin edellisessä romaanissa, johon jo junan ikkunoista tirkistely toi mukanaan tuoreutta, mutta lukemaan innostava kuitenkin. Aloin siis tutustua kirjaan ja odotin, millainen jännityskertomus tästä kuoriutuisi. Odottamiseksi se sitten menikin. Ja odottamiseksi. Kun sain kirjan viimein luettua, en ollut ihan varma, mihin lopputulemaan tarinassa oli päädytty. En ollut ylipäätään varma, mikä tämän teoksen pointti oli.

Tummiin vesiin ei ole jännittävä. Lähimmäs kylmiä väreitä ja niskavillojen ylösnousua päästään kai silloin, kun odotellaan, milloin jotain yllättävää tapahtuisi. Ei tapahdu, joten kannattaa lakata odottamasta. Rehellisesti sanottuna tarinasta puuttuu kunnon arvoitus. Toki hahmot yrittävät saada selvitettyä viimeisimpiä kuolintapauksia, mutta koska merkityksellisimmät juonenkäänteet ja johtolangat selitetään lähes välittömästi auki, ei lukijan omille päätelmille ja arvauksille jää lainkaan tilaa.

Tarinassa olisi voitu keskittyä enemmän naisiin, jotka olivat kuolleet vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten. Olisin ainakin itse lukenut heistä mielelläni lisää, sillä nyt heidän kohtaloaan sivutaan lähinnä parisivuisten minitarinoiden kautta. Koska naiset kuitenkin tuodaan esiin, eikä heihin paneuduta sen enempää, heidän merkityksensä jää kokonaisuuden kannalta vaisuksi. Ainoa syy heidän esiin nostamiseensa vaikuttaa olevan heidän väitetty hankaluutensa.

Tummiin vesiin jättää jälkeensä hämmentyneen ja karvaasti pettyneen olon yllätyksettömyydellään ja epäloogisuudellaan. Tarinassa on mukana aivan liikaa irrallista, kokonaisuuden kannalta irrelevanttia materiaalia. Sen tarkoituksena on varmasti hämmentää pakkaa, jotta ratkaisu ei olisi ennalta-arvattava, mutta nyt lopputulos on kaikkea muuta kuin eheä.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water, 2017)
Suomentanut: Antti Autio
Otava, 2017
415s.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Sarah Waters: Yövartio


Yövartio on toinen brittiläiseltä Sarah Watersilta lukemani romaani. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta Vieraan kartanossa, jännitystarinan, joka sijoittuu rapistuvaan maaseutukartanoon.

Yövartion tarina alkaa Lontoossa vuonna 1947. Toinen maailmansota on jäänyt taakse, ja ihmiset yrittävät sopeutua uudelleenrakentamiinsa elämiin. Seuraavaksi ollaankin vuodessa 1944, jolloin sota voi vielä hyvin. Pommit tuhoavat koteja, vievät raajoja ja henkiä. Viimeisenä saavutaan vuoteen 1941, jolloin nähdään hetkiä sodan alkuvuosien vaiheista. Tarinassa esiintyvät Kay ja Mickey, jotka häivyttävät vaatteilla sukupuolensa rajoja, parit Helen ja Julia, ja Reggie ja Viv, jotka piilottelevat rakkauttaan julkisilta katseilta eri syistä, sekä Duncan, joka kärsii vankilassa tuomiotaan.

Käänteinen kerrontajärjestys on kiehtova. Ensimmäisessä jaksossa näytetään tilanne sodan päättymisen jälkeen ja vasta vihjaillaan siitä, mitä sodan aikana on tapahtunut. Seuraavien jaksojen myötä selviää, miten hahmot ovat oikeasti päätyneet siihen, missä tarinan alkumetreillä ovat.

Jo kerrontatapa itsessään luo aukkoja tarinaan, kun se ei etene vuosi vuodelta järjestyksessä eteenpäin. Viimeisin vuosi, 1941, on kaikkein selittelevin. Osa tässä ajanjaksossa kuvatuista tapahtumista tuntuu jokseenkin turhalta näyttää, ja ne olisikin voinut jättää lukijoiden mielikuvituksen varaan. Toisaalta vuosi valottaa myös sellaisia merkittäviä tapahtumia, joita ei olisi voinut jättää paljastamatta, kuten syyn Duncanin päätymiseen vankilaan.

Sota on koko teoksen ajan läsnä. Pommitusten jyllätessä kaupungissa pahimmillaan ja muiden ollessa niiltä suojassa, viettävät Kay ja Mickey yönsä toimimalla ambulanssikuskeina, jotka kaivavat ihmisiä esiin raunioista. Hälytysten ulkopuolella Julia tutkii arkkitehti-isänsä kanssa rakennuksille, kuten perheiden kodeille, tapahtuneita vaurioita. Näitä kuvauksia tuoreemmilta tuntuivat kuitenkin vankien näkökulma sotaan, samoin kuin aikakauden muut yksityiskohdat, joihin sota ei edes pääsääntöisesti liittynyt. Siksi huomasin nauttivani niistä enemmän.

Osittain raakojen sotakuvausten vastapainona romaanissa toimii hahmojen välinen ystävyys ja etenkin rakkaus, jota voisi luonnehtia sensuelliksi ja kiihkeäksi. Rakkauteen kuuluu jatkuva pelko, ja toisaalta lievä myönteinen jännityskin, kiinnijäämisestä. Kiinnijäämisen pelko on todellista varsinkin naispareilla, sillä homoseksuaalisuuteen ei suhtauduttu 1940-luvulla erityisen suopeasti. Esimerkiksi Helen ja Julia joutuva järjestämään asumisensa niin, ettei kukaan arvaa heidän nukkuvan samassa huoneessa ja samassa sängyssä.

Romaanin ajankuvaus on mielenkiintoista ja pikkutarkkaa, etenkin sotakuvausten ulkopuolella. Homoseksuaalisuuden lisäksi tarinassa tulee esiin muutamia muitakin asioita, jotka ovat olleet kiellettyjä ja jopa kriminalisoituja vielä toisen maailmansodan aikaan, ja näistä lukeminen oli mielestäni erityisen kiinnostavaa.

Teosta voisi muutenkin kehua sujuvalukuiseksi. Matkan varrelle on ripoteltu sen verran arvoituksia, että lukija jaksaa helposti seurata 500 sivua mukana. Olisin kernaasti ottanut mukaan vielä enemmänkin sivuja, jos se olisi tarkoittanut sitä, että nyt omaan makuuni hieman liian ohuiksi jäävät henkilötarinat olisivat saaneet runsautta ympärilleen.

Sarah Waters: Yövartio (The Night Watch, 2006)
Suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 2007
509s.