Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Mikko Virtanen ei supisuomalaisesta nimestään huolimatta tunne oloaan kotoisaksi Suomessa. Ruotsiin hänen olisi pitänyt syntyä, sillä siellä kaikki on niin paljon paremmin. Ruotsalainen kansankoti, tuo lämmin syli, jossa parisuhteet voivat hyvin ja lapsista kasvaa tasapainoisia aikuisia. Mikko aloittaa kovan uurastuksen oman ruotsalaisen identiteettinsä luomiseksi. Mutta onko ruoho todella vihreämpää aidan toisella puolella?

Teoksen nimi oli se, mikä aluksi kiinnitti huomioni. Vadelmavenepakolainen on sekä varsin kuvaava että sympaattinen ja mielenkiinnon herättävä nimi. Se kertoo Mikon palavasta halusta paeta Suomesta Ruotsin kansalaiseksi, mutta toimii myös vihjeenä tarinan humoristisuudesta. Kansi ei ehkä yksinään olisi herättänyt kiinnostusta lukea kirjaa, mutta yhdessä nimen kanssa se toimii päähenkilön pakkomielteisyyden kuvaajana.

Miika Nousiainen naureskelee kirjassaan vallitseville stereotypioille. Suomalaiset ovat tökeröitä, suppisuisia tappelijoita. Ruotsalaiset puolestaan edellekävijöitä, rauhanomaisia ja pukeutuvat paremmin. Myös Virtanen itse on kärjistetty hahmo: äärimmäisen pakkomielteinen kolmekymppinen mies, joka tekee kaikkensa oman ruotsalaisuutensa vuoksi, muun muassa "lainaa" ruotsalaisten tuttaviensa avaimia viettääkseen joulun heidän tyhjässä asunnossaan.

Pidin eniten kirjan loppupuolesta, jolloin tarina tuntui heräävän kunnolla eloon. Sain valtavaa hupia Mikon alias Mikael Anderssonin toilailuista ruotsalaisen elämänsä kanssa, varsinkin hänen joutuessaan valehtelemaan olemattomasta kissastaan ja pähkinäallergiastaan.

Alkupuoli teoksesta tuntui kuitenkin matelevan. Monta sivua kuluu siihen, kun Virtasen elämän kerrotaan olevan surkeaa, koska hän ei ole syntynyt Ruotsiin, ja kuinka Ruotsissa on kaikki paremmin, koska heillä oli sentään Olof Palme ja Anna Lindh. Toisaalta tarinan rakenteen voi nähdä myös Mikon kehityksen kuvaajana: aluksi Mikossa on vielä suomalaisuutta, pahaa verta jäljellä, mutta kirjan loppupuolella ruotsalaisena miehenä kaikki sujuu sutjakammin.

Vadelmavenepakolainen oli syvällisempi ja vakavampi lukukokemus kuin olin kuvitellut. Politiikkaa on teoksessa mielestäni ehkä liikaakin, sillä itse tarina tuntuu ajoittain katoavan sen alle. Toisaalta se myös osoittaa kirjailijan naapurimaan tuntemuksen ja korostaa päähenkilön päähänpinttymää. Pieni pettymyshän tämä kaiken odotuksen jälkeen oli, mutta ei välttämättä estä minua tulevaisuudessa tarttumasta miehen muihin teoksiin.

*

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava, 2007 (kuvassa näkyvä 8. painos on ilmestynyt 2012)
270s.

Lyhyesti: John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama

Muutamat kuukaudet tekivät tehtävänsä, enkä muistamattomuudessani voi valitettavasti kirjoittaa täysin kattavaa arviota John Ajvide Lindqvistin Ihmissatamasta, joka sisältää moniulotteisen tarinan meri yhtenä elementtinään. Muiden lukemieni kirjojen tavoin halusin kuitenkin tuoda edes muutaman sanan teoksesta blogiini.

Ihmissatama kertoo Domarön saarelle sijoittuvasta mysteeristä. Jo vuosikausia on saarta ympäröivän meren epäilty vieneen lukuisia ihmisiä, muun muassa Andersin ja Cecilian tyttären, Majan. Maja katosi talvisena päivänä jäällä leikkiessään, eikä hänestä sen koommin nähty jälkeäkään. Pari vuotta tapahtuneen jälkeen Anders palaa yksin ja alkoholisoituneena saarella sijaitsevaan mökkiinsä aikomuksena ottaa selville, mitä Majalle oikeasti tapahtui.

Minä nautin kirjan alkupuolen hitaasta saaristolaiskuvauksesta ja tutustumisesta hahmojen historiaan. Varsinaisia kauhukuvauksia on muihin lukemiini Ajvide Lindqvistin kirjoihin verrattuna varsin heikonlaisesti, mutta toisaalta niitä ei kaipaakaan, sillä lähes koko kirjan ajan kestävä synkän odottava tunnelma riittää luomaan aivan tarpeeksi ahdistusta.

Se, mikä minua teoksessa häiritsee, on suuri määrä fantasiaa ja paranormaaleja tapahtumia, jotka vain lisääntyvät mitä lähemmäksi loppua päästään. Muissa Ajvide Lindqvistin kirjoissa tämä ei haitannut, sillä niissä yliluonnollisuus on saatu jollain tavalla osaksi arkea ja "normaaliutta". Ihmissatamasta yliluonnollisuus tuntuu kuitenkin paistavan läpi, eikä se siksi onnistunut vakuuttamaan minua yhtä paljon kuin esimerkiksi Ystävät hämärän jälkeen.

*

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama (alkup. Människohamn, 2008)
Suomentanut: Jaana Nikula
Gummerus, 2009
515s.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Theres löydetään vastasyntyneenä metsään kaivetusta kuopasta juuri ja juuri elossa. Kultatukkainen tyttö omistaa ihmeellisen kyvyn ymmärtää musiikkia, mutta on muuten kehitykseltään muita samanikäisiä jäljessä. Theres aloittaa puhumisen myöhään, eikä suostu syömään kuin vauvanruokaa. Hän elää uusien vanhempiensa kanssa suljettua ja vartioitua elämää neljän seinän sisäpuolella, sillä niiden ulkopuolella häntä odottavat isot. Isot, jotka tahtovat hänelle pahaa ja joiden päästä ei löydy rakkautta.

Toisaalla Teresa on viettänyt lähes normaalin lapsuuden, vähäistä kiusaamista lukuun ottamatta. Silti Teresa ei tunne koskaan kunnolla kuuluvansa joukkoon. Ainoan läheisen ystävän muutettua muualle Teresa alkaakin viettää vapaa-aikaansa netissä, runojen ja susien parissa. Ja siellä hän tapaa Theresin. Mitä tapahtuu, kun kaksi rikkonaista ja yksinään heiveröä henkilöä kohtaa toisensa ja yhdistää voimansa?

John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen pureutuu jälleen voimakkaasti ihmisen pään sisälle. Jo Ystävissä hämärän jälkeen hän pelotta otti käsiteltäväkseen muun muassa pedofilian ja kiusaamisen. Kiusaamisen lisäksi tästä uudemmasta teoksesta löytyy teemoja niin musiikkiteollisuudesta ja sen tekemästä hyväksikäytöstä ulkopuolisuuteen.

Hahmot ovat loistavasti luotuja, kuten aina. Osa vastenmielisiä ja mieleltään heikkoja, mutta hädän hetkellä jostain sisältään vahvuuden löytäviä, osa sympatian herättäviä. Ajvide Lindqvistille ei ole näyttänyt olevan mikään ylitsepääsemätön este kirjoittaa kirja, joka suurimmaksi osaksi on kuvattu nuorten tyttöjen näkökulmasta. Lempihahmokseni nousee kuitenkin Jerry, Theresin "veli", joka tarinan alun roistomaisuudesta ja raukkamaisuudesta kasvaa lopulta vastuulliseksi aikuiseksi.

Odotin kuulemani perusteella jonkinlaista kauhukirjaa, mutta sellainen Kultatukka, tähtönen ei raakuudestaan huolimatta ole. Se on surullinen ja todella, todella ahdistava kertomus siitä, mihin syrjäytyneisyys pahimmillaan voi johtaa, enkä lähtisi suosittelemaan sitä kaikkein herkimmille lukijoille. Huono puoli kaikessa ylimalkaisessa raakuudessa kuitenkin on se, että lopulta siihenkin turtuu. Kirjan loppupuolella olin ehtinyt lukea jo niin monista lentävistä aivonpaloista, ettei minua jaksanut enää edes kammottaa. 

Kultatukka, tähtönen ei ikävä kyllä yllä aivan edeltäjiensä (Ystävät hämärän jälkeen, Kuinka kuolleita käsitellään) tasolle tarinan eheydessä ja mielenkiintoisuudessa. Keskivaiheilla kirjaa juoni tuntuu selvästi kuihtuvan kokoon, kuin odotettaisiin vain lopun huippukohtaa.

*

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (alkup. Lilla stjärna, 2010)
Suomentanut: Jaana Nikula
Gummerus, 2011

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

Terveisiä Helsingistä! Takana on muun muassa mahtava päivä Linnanmäellä, liian monta hampurilaisateriaa, sekä muutama kassi ostoksia (kirjoja en tosin tällä kertaa tullut ostaneeksi yhtään). Ihana pikkuloma, mutta kiva olla taas kotona!

Tässä olisi seuraava kirja-arvostelu, kuten jo aiemmin lupailinkin.

"Eikö hän ollut hieman liian nuori omistautuakseen niin täydestä sydämestään nostalgialle?"

Pikkukaupungin kasvatti Agnes on tyytyväinen elämäänsä Tukholman hulinassa. Kunnes lähentelevä pomo antaa potkut hovimestarin toimesta rikkoutuneen arvoviinipullon vuoksi, ja rokkaripoikaystävä löytää paremman "meloniparin" rinnalleen. Avun särkyneen sydämen korjaamiseen ja tyhjyyttään ammottavan pankkitilin täyttämiseen tarjoaa yllättäen vanha työkaveri, joka on perustamassa omaa ravintolaa. Tulevaisuus näyttää Agnesin mielestä yhtä valoisalta, kuin ravintolan vasta maalatut sitruunankeltaiset seinät. Mutta entä sitten, kun ravintola, johon kaikki ovat panostaneet melkein koko elämänsä, ei tunnukaan menestyvän?

Keltaisten sitruunoiden ravintola oli varsin erikoinen lukukokemus. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olin jo valmis heittämään kaiken toivon menemään, puolessa välissä olin varma siitä, että kirja on yksi epäonnistuneimmistä teoksista ikinä. Sitten jotain tapahtui. Tarina vetäisi minut mukaansa, ja loput kirjasta luinkin lähinnä ahmien.

Mikään loistoteos Keltaisten sitruunoiden ravintola ei ole. Teksti on haparoivaa ja mielikuvituksetonta, ja kirjailija (/suomentaja?) käyttää liikaa lyhyitä virkkeitä, mikä saa aikaan töksähtelevän vaikutelman. Teos on ilmeisesti tarkoitettu nuorille aikuisille, mutta välillä epäuskottava tarina ja hahmot tuntuvat aliarvioivan jopa teini-ikäistä. Kuka lähellä kolmeakymmentä ikävuotta oleva henkilö oikeasti käyttää sanaa "melonit"?

Olen aikaisemmin puhunut siitä, kuinka tärkeitä kirjan hahmot ovat minulle. Keltaisten sitruunoiden ravintolan hahmot eivät ole onnistuneita oikeastaan ollenkaan, ja pahin kaikista on päähenkilö Agnes. Aikuinen nainen, joka käyttäytyy kuin murrosiässä oleva nuori. Hän vähättelee jatkuvasti vanhempiensa unelmia, vihaa naapuriaan vanhahtavan musiikkimaun vuoksi ja kuvittelee tämän olevan vainoaja, koska tämä käy muutaman kerran hänen työpaikallaan syömässä. Myös tunnettu "ruokakriitikko" haluaa selvästi pukeutua domina-asuun ja piiskata häntä, koska kutsuu hänet lounaalle kanssaan.

Jokin teoksessa sai minut kuitenkin luopumaan ajatuksesta, että se olisi täysin epäonnistunut. Se ei ollut kirjan antoiset ruokakuvaukset, jotka eivät olleet niin antoisia, kuin olin etukäteen kuvitellut, ja joita olisin toivonut takakansitekstin perusteella lisää. Se ei myöskään ollut kirjan hahmot tai niiden kasvaminen tarinan kuluessa. Tarina itse, sen sujuvampi kulku ja jännittävien tapahtumien lisääntyminen, se se oli. Kirjailija tuntuu säästäneen kiinnostavimmat kohtaukset teoksen loppupuoliskolle, sillä puoleen väliin asti tarina matelee.

En erityisesti suosittele Keltaisten sitruunoiden ravintolaa kenellekään, mutta en myöskään kadu, että itse sen tulin lukeneeksi. Täysin en ymmärrä, kuinka kirja on takakannen perusteella voinut olla "Ruotsin myydyin romaani vuonna 2005", mutta ehkä onnistuin tavoittamaan pienen palan siitä, mitä nämä muut kirjan ostaneet ihmiset ovat tunteneet sitä lukiessaan.

*

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola (alkup. Små citroner gula, 2004)

Suomentanut: Sanna Manninen

Otava, 2009

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Kuva lainattu Gummeruksen sivuilta

Täältä pukkaa tämän blogin ensimmäistä kirja-arvostelua!

Sain luettua pari päivää sitten loppuun John Ajvide Lindqvistin teoksen Ystävät hämärän jälkeen, joka olikin aikamoinen tiiliskivi. Teoksen reilut 600 sivua eivät kuitenkaan tuntuneet missään, kun koskettava, järkyttävä ja ajatuksia herättävä tarina vei mukanaan. Nykyään törmää enää ihan liian harvoin teokseen, jota lukiessa pystyy unohtamaan täysin ympäröivän maailman, mutta Ystävät hämärän jälkeen todella osoittautui sellaiseksi!

Kirja kertoo 12-vuotiaasta Oskarista, murhamysteereistä kiinnostuneesta pojasta, jonka päiviä varjostaa jatkuva koulukiusaus. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Oskarin naapuriin muuttaa isänsä kanssa samanikäinen Eli. Eli on outo tyttö, joka liikkuu ainoastaan öisin ja haisee Oskarin mielestä hassulle. Ystävät hämärän jälkeen seuraa Elin ja Oskarin lähentyvää suhdetta ja samaan aikaan lähistöllä tapahtuvia järkyttäviä väkivallantekoja, jotka vaikuttavat monen lähiön asukkaan elämään.
 

Monille varmasti tuttu aihe, koulukiusaus, sekä tutunoloinen ympäristö, aivan tavallinen ruotsalainen lähiö, tuovat tarinan lähelle lukijaa. Siksi vastenmieliset kohtaukset (joita kirjassa on paljon), saattavat vaikuttaa lukijaan voimakkaasti. Välillä inhottavuuksia heitellään vasten kasvoja sellaisella tahdilla, että tekisi mieli vain sulkea silmänsä ja ohittaa kohtaus. Lindqvist ei tunnu kaihtavan mitään, vaan pikemminkin mässäilee sellaisilla asioilla, kuin lapsiin sekaantuminen ja ihmisruumiin tuhoutuminen väkivallan seurauksena. Kirja on mielestäni välillä todella synkkä jopa kauhukirjaksi, mutta onneksi kaiken toivottomuuden takaa pilkistää myös toivoa.

Kirja vaikutti minuun niin syvästi, että loppumetreillä purskahdin itkuun sekä kovan ahdistuksen vuoksi että vain sen takia, että kirja oli niin kovin saanut minut vakuutettua. Mutta silti, silti, en voisi antaa teokselle aivan täysiä pisteitä. Tiedä sitten johtuuko se siitä, että kukaan kirjan hahmoista ei missään vaiheessa tullut kovin läheiseksi minulle, vaikka hyvin Lindqvist oli heidät luonutkin. Minulle on kuitenkin tärkeää, että pidän lempikirjojeni hahmoista. Ystävissä hämärän jälkeen ainoastaan ajoittain Oskar, sekä Lacke, hyväsydämisin lähiön pultsareista, herättivät sympatiani. Siitä huolimatta erittäin hyvä kirja, suosittelen! (Vaikkei ehkä ihan heikkohermoisimmille).

*

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (alkup. Låt den rätte komma in, 2004)

Suomentanut: Jaana Nikula

Gummerus, 2008