Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia oli vaikka mitä. Se oli surullinen, vihaksi pistävä ja kuitenkin mukaansatempaava. Pidin kovasti siitä, että kirja laittoi minut miettimään, kuka olikaan loppujen lopuksi oikeassa vai oliko kukaan.

Sisareni puolesta, Picoultin aikaisempi romaani, käsittelee ilahduttavasti samankaltaisia asioita, vaikka ilahduttava ei välttämättä muuten olekaan oikea sana tämän kirjan kohdalla. Kirja kertoo Annasta, jonka lapsuus on kulunut sairaalle sisarelle soluja luovuttaen. Teini-iässä Anna haluaa ensimmäistä kertaa päättää oman vartalonsa kohtalosta ja tekee ratkaisun, jolla voi olla vakavia seurauksia hänen sisarensa elämän kannalta.

Vaikka Picoultin kirjat käsittelevät kipeitä aiheita, joista muuten tunnutaan puhuvan vähän, vievät ne yllättävän hyvin mukanaan. Tämänkin lähes 500 sivuisen teoksen luin ihan muutamien päivien sisällä. Picoultin kirjoitustyyliä on helppo lukea, mutta siitä huolimatta hänen tarinansa antavat paljon ajattelemisen aihetta.

Picoultin kirjat tuovat esiin sen, että me emme elä missään kovin yksinkertaisia vastauksia tarjoavassa maailmassa. Ei ole aina olemassa vain mustaa ja valkoista, ei ihmisiä, jotka ovat joko oikeassa tai väärässä mutta eivät mitään siltä väliltä. Sisareni puolesta, kuten Yhdeksäntoista minuuttiakin, tekee hankalien päätöksien tekemisestä entistä vaikeampaa, sillä useiden näkökulmien kautta jokaiseen henkilöön pystyy samaistumaan enemmän tai vähemmän ja heidän ratkaisunsa ymmärtämään. Kuten kirjassa todetaan, ei tällaisissa tapauksissa ole olemassa voittajia.

On romaanissa kuitenkin myös seikkoja, jotka häiritsivät omaa lukukokemustani. Esimerkiksi jotkut tapahtumat vaikuttivat liian sattumanvaraisilta ollakseen uskottavia. Tähän lukeutuu muun muassa loppuratkaisu, josta toisaalta pidin, mutta joka toisaalta oli hieman epäuskottava kaikkine käänteineen. Muutamassa kohdassa tuntui myös siltä, kuin tarinasta olisi yritetty tehdä syvällisempää ja tunteisiin vetoavampaa kuin se onkaan, eivätkä nämä liian selkeät ratkaisut olleet aivan mieleeni.

Kokonaisuutena Sisareni puolesta on kuitenkin myös aidosti koskettava teos ihmisistä, jotka yrittävät selviytyä elämästä parhaaksi näkemällään tavalla - oli se sitten muiden mielestä oikein tai ei. Tätä lukiessa en lopulta välttynyt kyyneleiltäkään.

Goodreads-haaste: Sisareni puolesta täyttää kohdan 38. A book that made you cry.

★★★★ 

Jodi Picoult: Sisareni puolesta (alkup. My Sister's Keeper, 2004)

Suomentanut: Tytti Träff

Karisto, 2009

480s.

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

Helene Hanff on ollut tyytymätön kulmiensa kirjakauppoihin New Yorkissa ja lähestyy kirjein englantilaista antikvariaattia, Marks & Companya. Hänelle vastaa nimimerkki FPD, joka kertoo kaupan selvittävän mielellään naisen kirjaongelmia. Kirjeenvaihto kestää näiden ihmisten, ja muutamien muiden tapahtumiin liittyvien henkilöiden, välillä kaksikymmentä vuotta. Siinä ajassa ehditään lähetellä toiveita, rahaa, kirjoja ja ruokaa puolin ja toisin, ja selvittää myös salaperäisen nimen taakse kätkeytyvä henkilö. Rakas vanha kirja on kokoelma näitä todellisia kirjeitä.

Mitä Rakkaasta vanhasta kirjasta voisi oikein sanoa? Se on ihana! Se on koskettava, hauska ja valloittava. Helenen kirjeistä pulppuaa elämää ja räväkkyyttä ja tähän on vastapainoksi FPD:n hieman jäykkä ja muodollinen brittiläinen kirjoitustyyli. Kirjasta tuli mieleen suosikkini Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, joka samalla tavalla kertoo kirjeiden välityksellä sodasta tai sen jälkeisestä ajasta, yllättävistä ystävyyssuhteista ja rakkaudesta lukemista kohtaan.

Jos jotain moitittavaa täytyisi löytää, olisi se ainoastaan kirjan ulkoasu ja noh, myös suomennoksen nimi. Nimen kanssa olisin voinut melkein elää (itseasiassa nyt moneen kertaan sitä toistettuani alkaa se kuulostaa aika hyvältä), jos ulkoasu vain olisi ollut muuten houkuttelevampi. Ellen olisi varta vasten mennyt etsimään tätä kirjastosta, en olisi tätä kyllä pelkän kannen perusteella lainannut. En ole myöskään aikaisemmin juuri kiinnittänyt huomiota kirjojen sivuihin, mutta tässä ne tuntuivat häiritsevän paksuilta ja jäykiltä.

Muuten suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa. Mielestäni kirjeiden sävyt on saatu hyvin käännettyä, ja hauskat kohdat myös kuulostavat hauskoilta, mikä ei ole aina itsestäänselvää. Itseasiassa mieleeni ei edes tainnut tulla missään vaiheessa, että lukisin käännöstä, enkä alkuperäiskielisiä kirjeitä.

Kiitos tästä ihanasta kirjasta ja näistä loistavista kirjeistä, ne tulivat vastaan juuri oikeaan aikaan, kun kamppailin lukujumin kanssa. Tässä on hyvä esimerkki sellaisesta teoksesta, josta todella käy ilmi rakkaus kirjoja kohtaan. Tällaista olen pitkään kaivannutkin!

Goodreads-haaste: Rakas vanha kirja menee kohtaan 27. A book you can finish in a day.

 ★★★★★ 

Helene Hanff: Rakas vanha kirja (alkup. 84, CHARING CROSS ROAD, 1970)

Suomentanut: Anneli Tarkila

Karisto, 1982

101s.

Anni Polva: Tiina kesälaitumilla

Voi-voi sitä liritystä ja luritusta, minkä pillit saivat aikaan. Tytöt puhalsivat niin että Kellokaskin lopulta pysähtyi kuuntelemaan ja ihmettelemään, mikä konsertti pellolla oli. Yleensä se ei piitannut mistään mitään, mutta nyt se nosti päänsä pystyyn ja ammaisi pitkän vedon yhteiseen orkesteriin. Sitten se ravisti niin tyytyväisenä komeita sarviaan, että kello sen kaulassa moikahti, ja painoi turpansa uudelleen ruohoon. Sen mielestä oli syöminen loppujen lopuksi sittenkin tärkeämpää kuin taide. 

Kuten jo pari postausta sitten kerroin, olen viime päivinä viettänyt aikaa erään kirjallisen kaimani kanssa. Tiina on minulle tuttu hahmo lapsuudesta, mutta vaikka luin monia sarjan osia jo silloin, ei niistä koskaan tullut minulle yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi L. M. Montgomeryn Anna-sarjan kirjoista. Olikin mukavaa huomata nyt noin viidentoista vuoden jälkeen, että Tiina vaikutti entistä kivemmalta tyypiltä näin aikuisen silmin katsottuna.

Tiina kesälaitumilla -kirjassa Tiina matkustaa kesäksi maalle ollakseen mummolleen avuksi. Ensin tyttöä harmittaa kovasti, ettei paras kaveri Juha pääse mukaan matkalle, mutta onneksi maalla riittää niin paljon puuhaa, ettei poikaa ehdi kauan surra. Tiina toimii mummon apulaisena muun muassa maidon kuljettamisessa, mutta kaikki ei suju aina niin kuin pitäisi. Maidot päätyvät siilille, lehmät kaurapellolle ja Tiina sikolättiin. Onneksi mummo vain nauraa silmät sikkaralla tytön toilailuille. Tiina palaa maalta uusien kokemusten ja uusien ystävyyssuhteiden kera.

Kirja on julkaistu ensi kertaa vuonna 1958, ja ajankuvan huomaa kyllä helposti. Vähän minua hirvitti ajoittain lukea, kuinka lapset saivat heti piiskasta ja remmistä tehtyään jotain väärin ja että sitä pidettiin vielä aivan normaalina. Köyhillä työläisillä ei myöskään ollut mitään asiaa kahvipöytään samaan aikaan isäntäväen ja näiden vieraiden kanssa. Toisaalta vanhan ajan kuvaus on piristävääkin: leikkien keksimiseen käytetään mielikuvitusta, eikä kukaan varmastikaan kulje nenä kiinni älypuhelimessa.

Mielestäni Tiina on aivan ihana hahmo. Hän on reipas ja niin rehellinen, että tuntee heti piston omassatunnossaan, jos on toiminut jotenkin väärin. Hän uskaltaa puolustaa väärinkohdeltuja ja auttaa läheisiään ilomielin. Hänen hajamielisyytensä ärsytti ehkä hieman välillä, mutta se toisaalta toi kontrastia hänen muuten niin positiiviseen olemukseensa. Tiinasta tulee melkein mieleen suomalainen ja vähän tavallisempi versio naapurimaan Peppi Pitkätossusta.

Hyppääminen nuoruuden tarinaan ja maalaismaisemiin tuntui oikein virkistävältä ja siksi aion jatkaakin nuorten kirjojen lukemista jonkin aikaa. Olenkin jo ehtinyt aloittaa erästä Viisikko-sarjan osaa, ja nämähän olivat aikaisemmin yksiä lempiteoksiani. Vähän tuntuu nyt kirjan alussa, että aika on saattanut kullata muistojani oikein huolella, mutta katsotaan josko tarina ja kerronta vielä paranisivat vauhtiin päästessään.

★★★★ 

Anni Polva: Tiina kesälaitumilla

Karisto, 1958 (kuvassa näkyvä painos 1991)

164s.

Leo Tolstoi: Anna Karenina

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Näillä sanoilla alkaa Leo Tolstoin suurteos Anna Karenina. Kirja vie lukijan Moskovan ja Pietarin aateliston pariin, tarinoihin elämästä, jonka osapuolet tavoittelevat onnea hinnalla millä hyvänsä. Pinnan alla sykkii niin petollisuus, intohimoinen ja kaiken voittava rakkaus, kuin tyytymättömyys omaan elämään.

Anna Karenina on arvostettu aatelisnainen, joka tekee kohtalokkaan virheen rakastuessaan keikarimaiseen kreivi Vronskiin. Alkaa rakkaustarina, jota koettelevat niin sukulaiset, Annan jyrkkä aviomies, kuin armottomat seurapiiritkin. Toisaalla seurataan muun muassa Annan häntäheikkiveljen ja tämän vaimon elämää, sekä maatilanomistaja Levinin rakkautta seurapiirineiti Kittyä kohtaan. Kunkin henkilön tarina limittyy lähelle toista.

Anna Karenina on traaginen tarina rakkaudesta ja sen kaipuusta. Kirja esittelee avioliittoja, joista osa on niin onnettomia, että osapuolet alkavat kaivata rinnalleen jotakuta, joka rakastaisi heitä intohimoisesti. Tämän vastapainona on onneksi onnellisia, pitkäikäisiä avioliittoja, sekä myös huumoripitoisia tapahtumia ja nokkelia kommentteja. Esimerkiksi Annan veli, Stiva, on naisseikkailujaan lukuun ottamatta hulvaton hahmo ja positiivisuudessaan tervetullut lisä vähän alakuloiseen henkilökategoriaan.

Alakuloisuudesta huolimatta hahmot ovat loistavasti rakennettuja. Vaikka henkilöitä on kirjassa useita ja jokaisella lukuisia eri nimiä, on Tolstoi saanut kaikista hahmoistaan yksilöllisiä. Päähenkilö Anna ilahdutti minua kirjan alkutaipaleella vahvalla esiintymisellään, mutta vähitellen aloin inhoamaan hänen itsekkyyttään ja ripustautumistaan muihin. En tiedä, onko kirjailijan tarkoitus ollut saada lukijoita Annan puolelle, mutta tapa, jolla hänestä kerrotaan kirjassa, ei ole aina hirveän mairitteleva. Toisaalta tämän voisi tulkita myös niin, että Tolstoi on onnistunut kuvaamaan hyvin epätoivoista tilannetta, joka muuttaa Annankin luonteen pikkuhiljaa vähemmän miellyttäväksi.

Voin kuvitella, että teos on saanut ilmestyessään paljon huomiota, niin hyvässä kuin pahassa. Annan ja Vronskin laiton suhde on luultavasti herättänyt ihmisissä mielipiteitä, mutta ei varmastikaan ole ainoa tuohon aikaan kohahduttanut asia. Eräässä kohdassa esimerkiksi keskustellaan positiivisessa valossa naisten oikeuksista päättää omasta vartalostaan ja siitä, haluavatko he ylipäätään tulla raskaaksi. Lisäksi uskontoon liittyviä asioita puidaan ja tarkastellaan myös ei-uskovan näkökulmasta.
 

Annan ja Vronskin myrskyisää suhdetta kuvaillaan teoksen takakannessa "maailmankirjallisuuden kuolemattomaksi rakkaudeksi." Täytyy myöntää, että minua heidän rakkaustarinansa ei kuitenkaan voittanut puolelleen, vaan jätti lähinnä jälkeensä kuvan kahdesta onnettomasta ihmisestä. Onneksi kirjassa on myös muita hyviä ansioita, joiden vuoksi nautin sen lukemisesta kovasti.

★★★★

Leo Tolstoi: Anna Karenina (alkup. Anna Karenina, 1875-1877)

Suomentanut:  Lea Pyykkö

Karisto, 1979 (kuvassa näkyvä painos 2010)

999s.

Anna Godbersen: Hehkua (Huumaa, osa 4)

Kesä on kuumimmillaan 1900-luvun Manhattanilla, ja kuumina roihuavat yläluokkaisten nuorten tunteetkin. Diana matkusti ulkomaille asti etsiäkseen käsiinsä sotaan lähteneen Henryn ja onnekseen löytääkin tiensä takaisin miehen syliin. Mutta kestääkö parin rakkaus enää kotimaassa, missä he ovat jatkuvan arvostelun ja tarkastelun kohteena? Penelope ei tosin jaksa enää miehensä uskottomuudesta välittää, sillä hän on kiinnittänyt huomionsa aivan toisaalle, erääseen tiettyyn aateliseen nimittäin. Lina ja Elizabeth kuvittelevat kumpikin löytäneensä elämäänsä ainakin kohtuullisen rakkauden, mutta kummankin menneisyys uhkaa tavalla tai toisella tulla tulevaisuuden suunnitelmien tielle.

Hehkua seuraa edeltäjiään ylellisen elämäntyylin, juonittelun ja epäonnisten rakkaussuhteiden viitoittamalla tiellä. En ole tainnut sarjan aikaisempia osia arvostellessani keskittyä kirjan kansikuviin ollenkaan, mutta nyt täytyy sanoa, että minusta ne ovat onnistuneita. Kuvat ovat sekä kauniita että kuvaavat kaikkea sitä, mitä kansien välistä löytyy: historiaa, salaisuuksia, pinnallisuutta. Harmi vain, että tällä kertaa kaunis kansi onnistui hämäämään.

Aikaisemmat Huumaa-sarjan osat eivät ole voittaneet minua täysin puolelleen, mutta olen kuitenkin pitänyt niistä kevyinä välipaloina, joita lukiessa ei tarvitse miettiä liikaa ja joiden juonittelusta olen vähitellen oppinut nauttimaan kiitettävästi. Tämä viimeisin ja samalla sarjan päättävä osa tarjosi kuitenkin laimean, ja edeltäjistään poiketen, lähes tylsän lukukokemuksen.

Koska aiempiin osiin sisältyy niin paljon uskomattomia juonenkäänteitä, olivat minunkin odotukseni ehkä hieman liian korkealla tarinan päätöksen suhteen. Teoksessa ei tapahtunut mielestäni mitään kiinnostavaa ennen puoliväliä, ja sitten kun alkoi tapahtua ja ongelmia kerääntyä, tuntui Godbersen tyytyneen helpohkoihin ratkaisuihin niitä selvitettäessä. Ylipäätään kirjan tunnelma oli jotenkin kumman vakavamielinen, kuin kirjailija olisi miettinyt ainoastaan, että tämä teos on tarinan päätös, eikä siksi olisi uskaltanut enää ryhtyä mihinkään uskaliaisiin ratkaisuihin.

Loppu itsessään oli kaikkien juonitteluiden jälkeen hienoinen pettymys, olisin kaivannut jotain vähän räiskyvämpää päätöstä tarinalle. Siitä kuitenkin pidin, ettei Godbersen päättänyt Dianan ja Henryn kohtaloa kaikkein tavallisimmalla tavalla. Linan ja hänen siskonsa elämästä olisin ollut kuitenkin halukas kuulemaan vielä lisää, vaikka Lina kaikessa itsekkyydessään minusta hyvin vastenmielinen onkin. Myös Elizabethin äidin reaktio tytärtään koskettaneeseen ikävään tapahtumasarjaan olisi ollut mukava lukea.

*

Anna Godbersen: Hehkua (alkup. SPLENDOR, 2010)

Suomentanut: Katja Ruunaniemi

Karisto, 2012

428s.

Anna Godbersen: Erheitä (Huumaa, osa 3)

On kulunut muutama kuukausi vuosisadan vaihtumisesta New Yorkin seurapiireissä. Uudenvuoden traagiset tapahtumat eivät ole jättäneet Elizabethia rauhaan, ja hän onkin pysytellyt parrasvalojen ulottumattomissa nuoremman sisaren hoitaessa perheensä edustamisen. Myös muilla on huolia rakkausrintamalla. Diana ei saa Henryä pois mielestään, vaikka tämä onkin mennyt naimisiin toisen kanssa. Penelope saa puolestaan kokea, ettei miehen sormustaminen välttämättä estä tämän sydäntä sykkimästä toisaalle.

Erheitä on mielestäni synkempi kuin sarjan kaksi aiempaa osaa. Kenelläkään ei mene hyvin, eivätkä suunnitelmat asioiden korjaamiseksi tahdo onnistua. Muutamat muut kirjan lukeneet bloggaajat ovat moittineet nimen suomennosta (alkuperäinen Envy, eli suoraan suomennettuna kateus), mutta omasta mielestäni se sopii kirjalle kuin nenä päähän (tai kansi tekstille). Erehdyksiä ja väärinkäsityksiä ihmisten välillä, siitähän tämä Anna Godbersenin teos on tällä kertaa tehty.

Sarjan toinen osa, Juoruja, on tähän mennessä ollut mielestäni paras. Erheitä ei aivan yllä samaan, vaikka uskomattomia juonenkäänteitä viljelläänkin taas kovaan tahtiin. Seurapiirinuoret matkustavat New Yorkin vilinästä rauhalliselle ja rentouttavalle rantalomalle, josta ei kuitenkaan dramatiikkaa puutu. Selviääkö Elizabeth rajusta matkapahoinvoinnistaan? Entä pystyykö Henry vihdoin nousemaan isäänsä vastaan ja valitsemaan oikeasti rakastamansa naisen?

Sarjoissa on usein se huono puoli, että jossain vaiheessa juonikuviot voivat alkaa toistaa itseään. Niin käy myös tässä Huumaa-sarjan kolmannessa osassa. Tapahtumat on tällä kertaa siirretty eri ympäristöön, mutta silti sama show jatkuu edelleen. Henry yrittää vakuutella olevansa luottamuksen arvoinen, mutta sortuu pettämään Dianan kerta toisensa jälkeen. Myös Linan ryysyistä rikkauksiin -tarinassa nähdään jatkuvia uusintoja.

Aiemmissa osissa loppu on ollut aina yllättävä ja niin myös tässä kirjassa. Tällä kertaa loppu ei ainoastaan saanut minua kiihkeästi odottamaan seuraavan osan lukemista, vaan myös lisäsi kunnioitustani erästä tiettyä hahmoa kohtaan, jota olen aiemmin saattanut pitää hieman liian täydellisenä, melkein marysuemaisena.  Ja tottakai seuraava osa kiinnostaa myös siksi, että saan tietää, kuinka näiden tuttujen hahmojen tarina lopulta päättyy.

*

Anna Godbersen: Erheitä (alkup. ENVY, 2009)
Suomentanut: Katja Ruunaniemi
Karisto Oy, 2011

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

No niin, täällä sitä vihdoin ollaan takaisin ruudun ääressä. Pahoitteluni siitä, että tauko pitenikin varsin paljon lupaamastani. Ensin Tanskasta tultuamme vietin ilman konetta viimeiset lomapäivät ja maanantaina töihin palattuani alkoikin varsinainen kiire, enkä ole ehtinyt blogia päivittämään.

Kööpenhaminasta sen verran, että tällä toisella vierailukerralla mieleen jäivät niin maukkaat pannukakut kuin värikkäät vanhat rakennuksetkin. Epäystävällisestä asiakaspalvelusta puhumattakaan... Matkatkaan eivät tältä lentopelkoiselta sujuneet aivan ongelmitta, taisi siinä jossain vaiheessa mielessä vähän käväistä jopa testamentin laatiminen, vaikka kanssamatkustajan mukaan lennoissa ei ollut mitään epäilyttävää tai pelättävää. Niin niin, selvästi se yksi töyssy tarkoitti meidän olevan kohta kalojen ruokalistalla.

Tässä kuitenkin nyt tämä lupaamani arvostelu Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista. Enpä olisi kirjaa lainatessani uskonut, että pitäisin siitä näinkin paljon!

Kotiopettajattaren romaani kertoo pienenä orvoksi jääneen Janen Eyren elämäntarinan. Janen, tuon hieman omapäisen ja pahansuisen, kuten tätinsä häntä nimittää, ensimmäiset elinvuodet eivät ole rakkaudella tai rikkauksilla kyllästettyjä. Ainoat elossaolevat sukulaiset suhtautuvat häneen kuin nurkkaan unohtuneeseen vanhaan rättiin, elo sisäoppilaitoksessa puolestaan on jatkuvaa kamppailua nälän ja sairauksien kanssa.Vihdoin Janen lehteen laittama hakemus kotiopettajattaren paikasta tuottaa kuitenkin tulosta, vie hänet arvokkaan muttei ulkonäöllä pilatun herra Rochesterin luo, ja tuo Janen elämään hänen niin kovasti kaipaamaansa jännitystä.

Kotiopettajattaren romaani on teos, jossa kaikki ainekset toimivat yhteen. Kuvaus ei turhaan viivytä tarinan kulkua, vaan täydentää sitä ja on sen etenemisen kanssa tasapainossa. Olen kuullut kirjoista, joissa yksien juhlien pukuloistoa saatetaan kuvailla jopa sadan sivun verran. Kotiopettajattaren romaanissa näytetään lukijalle tarpeeksi ympäröivää maailmaa, mutta ei kuitenkaan anneta itse tarinan jäädä pimentoon. 

On myös hämmästyttävää, kuinka 1800-luvulla kirjoitetun kirjan vertaukset voivat tuntua edelleen niin tuoreilta ja omaperäisiltä. Olin erheellisesti kuvitellut löytäväni ainoastaan ilmauksia, joihin olisi törmännyt kyllästymiseen asti myöhemmissä teoksissa. Tämän teoksen osuvat ja herkät vertaukset tuntuvat kuitenkin antavan edelleen jotain uutta jopa näin parinsadan vuoden jälkeen. "Oli kuin etelästä olisi pyrähtänyt parvi italialaisia päiviä levähtämään muuttolintujen tavoin Albionin kallioilla."

Kotiopettajattaren romaanin varsinainen tarina eroaa muista lukemistani saman ajan kirjoista huomattavasti. Toisissa 1800-luvulle sijoittuvissa teoksissa olen huomannut juonen keskittyvän lähinnä tarpeeksi suotuisan kosijan etsintään ja avioliittoon yleensä. Kotiopettajattaren romaani ottaa kantaa myös naisten asemaan, ja rivien välistä kuin myös henkilöiden käyttäytymisestä pystyy päättelemään sen olevan parantumassa kyseisenä aikakautena. Charlotte Brontë on saanut tarinaansa lisäksi jännitettä lisäämällä mukaan muun muassa hullusti nauravan, päästään vialla olevan palvelijan, ennustajaeukosta ja kummituksesta puhumattakaan. Kotiopettajattaren romaani ei siis ole pelkästään tavanomainen kertomus rakkaudesta, vaan myös kannanotto ja jännitysnäytelmä.

Jane Eyre on itsessään varsin älykäs hahmo. Vaikka hän on osittain hyvin nöyrä ja rakkaitaan kohtaan lojaali, ei hän silti suostu alistumaan kaikkeen, kuten esimerkiksi rakkaudettomaan avioliittoon. Kirjan alussa hänen lapsellinen kiihkeytensä ärsytti hieman, mutta tarinan edetessä se onneksi hiipuu ja kasvaa tärkeäksi osaksi hänen persoonallista luonnettaan. Lukuun ottamatta muutamia keskeisiä henkilöitä, kuten Jane, herra Rochester ja rouva Reed, ovat muut hahmot ikävä kyllä varsin hajuttomia ja mauttomia. Esimerkiksi Reedin ja Riversin sisarusparit muistuttavat joistakin poikkeavista luonteenpiirteistä huolimatta huomattavasti toisiaan.

Kirjassa kuvataan paljon Janen monologia, joka on oivaltavaa ja ajatustensa kohteita vastaan sivaltavaa. Kirjan keskeiseksi ja kiinnostavimmaksi asiaksi nousevat kuitenkin Janen ja herra Rochesterin väliset keskustelut. Herra Rochesteria, tuota hieman jäykkää, mutta hyvin älykästä miestä, imartelee Janen tapa kertoa suoraan ja rehellisesti kaikki ajatuksensa, olivatpa ne sitten kohteliaita tai eivät. Keskustelut vaihtuvatkin loppua kohden alun vaivaantuneisuudesta ja välttelevyydestä lempeän pisteliäiksi.

*

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (alkup. Jane Eyre, 1847)

Suomentanut: Kaarina Ruohtula

Arvi A. Karisto Oy, 1985

Anna Godbersen: Juoruja (Huumaa, osa 2)

Anna Godbersenin Huumaa-sarjan ensimmäinen osa tutustutti lukijan 1800-luvun lopun valloittaviin seurapiireihin, missä mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Toisin kuin olin toivonut, Huumaa ei onnistunut vakuuttamaan minua arvattavilla juonenkäänteillään ja pyrkyrimäisillä henkilöhahmoillaan. Sen verran luettava se kuitenkin oli, että annoin vielä seuraavalle osalle mahdollisuuden löytäessäni sen halvalla kirjamessuilta.

Juoruja jatkaa suoraan siitä, mihin Huumaa jäi. Kaikkea en halua ensimmäisestäkään osasta paljastaa, mutta sen voin sanoa, että se päättyi varsinaiseen käännekohtaan; kohtaan, joka muutti kaiken aiemmin kerrotun päälaelleen. Juoruja paljastaa enemmän tästä käännekohdasta ja sen vaikutuksista, samoin kuin jo aiemmin tavatuista henkilöistä, kuten perheensä rahaongelmista ja sisarensa katoamisesta kärsivästä Diana Hollandista, uudenlaista elämää elävästä Linasta, sekä varakasta ja seikkailunhaluista Henryä itselleen kärkkyvästä Penelopesta.

Vaikka Juoruja lähtee liikkeelle mielestäni hitaasti kirjailijan kertaillessa aiempia tapahtumia ja pohjustaessa tulevia juonenkäänteitä, oli se loppujen lopuksi oikein positiivinen lukukokemus. Tarinan syventyessä alun hitaus ja oma epäröintini kirjan suhteen unohtuivat, ja uppouduin kuin huomaamatta vuosisadan loppua juhlivien ja kieroilevien henkilöiden elämään. Jos minua sarjan ensimmäisessä osassa harmittikin tarinan ennalta-arvattavuus, on Godbersen onnistunut tässä teoksessa olemaan lankeamatta samaan ansaan. Niin uskomattomia juonenkäänteitä kirja sisältää, alkaen kadonneen ja kuolleeksi oletetun tytön kihlasormuksen ilmestymisestä peräkorven panttilainaamoon, kuin muutamista erittäin yllättävistä hääjuhlista.

Huumaa-kirjaa lukiessani hahmot olivat mielestäni vastenmielisiä ja vain omaa etuaan tavoittelevia pyrkyreitä. Tarinan edetessä toisessa osassa hahmot alkoivat kuitenkin tuntua tutuilta, kuin vanhoilta, mutta ei niin läheisiltä ystäviltä. Toisin kuin aikaisemmin mainitsemassani Chasing Harry Winstonissa, Juoruja-teoksessa kieroilu on oikeastaan hyvin nautittavaa. Kirjan loppuvaiheilla huomasin esimerkiksi pitäväni paljon Penelopesta, tuosta kieroilijoiden kuningattaresta, jonka määrätietoisuutta olin aiemmin ehkä jopa hieman pelännyt.

Mikä minua vaivasi lukiessani Juoruja, ja minkä olin pistänyt merkille jo edeltävässä osassa, oli se, että välillä unohti lukevansa tarinaa, joka sijoittuu aikaan yli 100 vuotta taaksepäin. Godbersen kyllä kuvaa ajoittain aikakauden pukuloistoa, hevoskärryajeluita, sekä seurapiirien muodollista käyttäytymistä, mutta mielestäni se tuntuu vain pintaraapaisulta siitä, mitä 1800-luvulta olisi voinut tarinaan ottaa mukaan.

Kuten ensimmäisessä osassa, myös Juoruja-kirjassa loppu on tarinan kannalta erityisen merkittävä. Viimeiset sivut antavat selvästi viitteitä sarjan seuraavaan osaan Erheitä, joka minunkin pitäisi mahdollisimman pian etsiä jostain käsiini.

*

Anna Godbersen: Juoruja (alkup. RUMORS, 2008)

Suomentanut: Katja Ruunaniemi

Karisto Oy, 2011