Sivut

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

David Safier: Huono karma


"Päivä, jolloin kuolin, ei ollut järin hauska. Eikä se johtunut pelkästään omasta kuolemastani. Itse asiassa kuolema oli päivän tapahtumista vasta kuudenneksi kurjin."

Kim Lange on mediapersoona, jolla ei ole aikaa tyttärelleen tai aviomiehelleen, joka teilaa vastustajansa häikäilemättömästi pois tieltään ja ei uhraa ajatustakaan puutarhansa pienille eliöille. Siis ennen kuin kuolee ja syntyy uudelleen - muurahaiseksi.

Huono karma on huumoriin kiedottu tarina siitä, kuinka hyvät teot palkitaan ja huonoista rangaistaan. Kimin sielu kulkee muun muassa muurahaisesta kastematoon ja madosta marsuun. Hyvän ja huonon karman kerääminen määrittää sen, millaiseksi eliöksi hän seuraavaksi muuttuu. Oppaana sielun kiertokulussa toimii lempeä Buddha, jonka neuvot eivät tosin ole aina Kimille mieleen. Esimerkiksi muiden hyväksi toimiminen saattaa olla luultua hankalampaa, jos sinulla on yhtäkkiä kahden jalan sijaan kuusi, jotka eivät lisäksi tottele ollenkaan ohjausta.

Teos toimi minulle hyvänä ajanvietteenä. Kim ei varsinaisesti ole mikään rakastettava persoona, eikä kirjan juoni palkintojen arvoinen, mutta pidin sen huumorista paljon. Pääjuoni keskittyy Kimiin ja hänen palavaan haluunsa päästä takaisin perheensä luokse, mutta sen rinnalla on alaviitteisiin merkitty Casanovan muistelmia. Nämä muistelmat esittävät nokkelia kommentteja Casanova-hahmon selviytymisestä omista jälleensyntymistään ja tukevat lisäksi pääjuonta. Itse Casanovaan törmätään myös tarinassa, mutta hänen näkökulmansa antaa lisätietoa silloinkin, kun hän ei ole Kimin kanssa tekemisissä.

En oikeastaan odottanut kirjalta muuta kuin viihdykettä, enkä siksi kiinnittänyt liiaksi huomiota sen puutteisiin. Tekstin tietynlainen hätäisyys jäi kuitenkin harmittamaan minua. Hahmot vaihtuvat nopeasti toisiin, ainostaan muurahaisessa pysytellään useamman luvun verran. Tavallaan odotin, että eri eliöiden ruumiissa olemisen vaikeudesta olisi tehty enemmän pilaa, mutta sitä kuvaillaan lähinnä muutamalla lauseella. Minä en ainakaan kokenut lukevani Kimin mietteitä muurahaisen tai lehmän ruumiin sisältä, vaan ajattelin häntä oikeastaan koko ajan ihmisenä. Sen koinkin teoksen huonoimmaksi puoleksi.

Luen mieluummin kirjoja, jotka osaavat näyttää minulle asioita kertomisen sijaan ja pystyvät tunkeutumaan uskottavasti erilaisten hahmojen pinnan alle. Välillä sitä kuitenkin kaipaa myös Huonon karman tapaisia romaaneja. Sellaisia, jotka eivät ota itseään tai kirjallisia ansioitaan (tai niiden puutteita) liian vakavasti.

★★★

David Safier: Huono karma (alkup. Mieses Karma, 2007)
Suomentanut: Tiina Hakala
Bazar, 2011
 280s. 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita


Voi Joanne Harris, mitä sinun kirjojesi kanssa pitäisi oikein tehdä? Melkein tasan vuosi sitten luin sinulta ensimmäisen teoksen, Appelsiinin tuoksun, ja rakastuin aivan täysin. Millä voimalla miljöö, maut ja hajut piirtyivät silloin mieleeni, se oli uskomatonta. Teoksen jättämässä huumassa menin ja ostin lähes kaiken muun tuotantosi, minkä käsiini vain sain. Nyt mietin kuitenkin, oliko se virhe.

Seuraavaksi tutustuin nimittäin Sinisilmään, poikaan, jonka sosiaaliset taidot tuntuivat rajoittuvan netin keskustelupalstoille. Ajankohtaisen romaanin luulisi kiinnostavan, samoin mysteereiden ja yllättävien juonenkäänteiden. Sinisilmässä juonenkäänteitä riitti kuitenkin siihen malliin, että vähempi olisi riittänyt, ja se jättikin mieleeni enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toinen lukukokemus ei siis yltänyt lähellekään ensimmäisen tasoa.

Epäröin hieman Sinisilmän jälkeen ja pidinkin kuukausien tauon Harrisista. Tuli kuitenkin aika, jolloin tarvitsin koulun klassikoiden lomaan muutakin lukemista ja päätin tarttua Herrasmiehiin ja huijareihin. Pidin sitä melkein varmana nakkina, olihan sitä nimittäin kehuttu lempikirjaksi suunnalla jos toisella.

Herrasmiehiä ja huijareita kertoo siitä, kuinka ulkopuolisuus saa janoamaan kostoa vielä vuosien jälkeen. Tarina sijoittuu pääasiassa St. Oswald -nimisen poikakoulun ympäristöön ja sen voikin nähdä suuren roolinsa vuoksi näyttelevän yhtä pääosaa kirjassa. Toisessa pääroolissa on latinanopettaja Roy Straitley, vanhan koulukunnan mies, jolle nykypäiväiset villitykset ovat liikaa, mutta jonka ajatus kulkee korkeasta iästä huolimatta hyvin. Sitten on vielä kieron pelin alullepanija, hahmo, jonka henkilöllisyys salataan aivan viime metreille saakka. Kuka voittaa pelin, kuka pyyhkii lopulta pelilaudan puhtaaksi?

Ensimmäinen asia, joka minulle tuli lukiessa mieleen oli "voi harmi, kun tarina ei sijoitu kauemmas menneisyyteen". Minä nimittäin rakastuin hillittömästi koulun vanhaan miljööseen. Tunsin käytävien kaiun korvissani ja kirjojen tuoksun nenässäni, ja tavoitin hetkeksi jotain samaa, mitä tunsin Appelsiinin tuoksua lukiessani. Tämä on mielestäni yksi Harrisin parhaimpia puolia kirjailijana, kuvailun taito. Miljöön seesteisyyttä häiritsivät kuitenkin modernit vempeleet, ja viihdyinkin parhaiten opettaja Straitleyn seurassa latinantunneilla, joissa ei tietokoneita näkynyt.

Tarinassa on kaksi aikatasoa. On nykyaika, jossa seurataan Straitleyn itsepintaista kamppailua koulun modernisoitumista vastaan ja hänen salaperäisen vastapelaajansa arvaamattomia siirtoja sen maineen tuhoamiseksi. Toisaalta käännetään katse kymmenen vuoden taakse tapahtumiin, joille nykyajan ongelmat ovat seurausta. Takaumien kautta on mielenkiintoista tutustua tapahtumien taustoihin ja saada niille selitys, mutta niiden vuoksi tarina tuntuu myös syttyvän hitaasti. Ylipäätään kirjassa on liikaa kuvailua arkipäiväisistä tekemisistä. Itse olisin halunnut keskittyä enemmän kieroista suunnitelmista lukemiseen, mutta ne tunnutaan usein ohittavan enempiä selittelemättä.

Herrasmiehiä ja huijareita on toki sekavaa Sinisilmää hillitympi, mutta silti tunsin jääväni sen ulkopuolelle. En kokenut juuri sympatiaa hahmoja kohtaan tai nähnyt kieroilijan suuren rakkauden kohdetta hänen silminsä. Rakkaus tuntui tarinassa lähinnä hyvin naiivilta, mitä se toki osaksi olikin. Useat kieroilijan ratkaisut osoittautuivat mielestäni myös pelkurimaisesti toteutetuiksi, ilman vaaraa paljastumisesta. Tästä syystä hänen näkökulmaansa olikin välillä vastenmielistä lukea. Minulla taitaa olla pienenpieni heikkous älykkäisiin ja herrasmiesmäisiin pahiksiin (kuten Hannibal Lecter), joten Harrisin heikot hahmot tuntuvat etäisiltä, vaikka ovatkin varmasti yleisesti realistisempia.

Herrasmiehiä ja huijareita jäi minulle mieleen keskinkertaisena huijaritarinana. Kuten jo viime postauksessa mainitsin, arvasin tärkeän juonenkäänteen hyvin varhaisessa vaiheessa. Vaikka jo tämä vaikutti ikävästi lukukokemukseeni, suurin syy pettymykseen syntyi siitä, etten päässyt kaivautumaan tarinan pinnan alle. Ellei intensiivinen loppu olisi tarjoillut minulle vihdoin mielenkiintoista dialogia, paljastuksia paljastusten perään ja henkilöiden näyttäytymistä paljaimmillaan, olisi arvosteluni ollut ankarampi. Nämä auttoivat minua unohtamaan alkupuolen aiheuttaman pettymyksen lähes kokonaan.

★★★ 

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (alkup. Gentleman & Players, 2005)
Suomentanut: Satu Leveelahti
Otava, 2006
527s.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Joululoma ja lukusuunnitelmat


Puuuh! Viimeiset sanat on viimeinen kirjoitettu, paperit tulostettu ja esseet palautettu. Minä aloitan tänään reilun kolmen viikon pituisen joululomani vieton. Toivon mukaan nyt ehdin nauttia kodin joulutunnelmasta ja -koristeista muutenkin, kuin vain koulutöistä vapaalla kädellä Marianne-karkkeja napatessa. Ja lukemista tietenkään unohtamatta, mitäs muutakaan hullu kirjaihminen lomallaan tekisi.

Vaikka en ole hetkeen ehtinyt arvosteluja kirjoittaa, on minulla silti ollut aina jokin teos koulukirjojen lisäksi kesken. Marraskuussa luin Katherine Pancolin Kilpikonnien hitaan valssin, Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville, sekä Nick Hornbyn Alas on pitkä matka. Tällä hetkellä luen David Safierin Huonoa karmaa, joka on tainnut herättää muualla vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Itse olen teoksesta tähän mennessä pitänyt, vaikkei se toki mikään maailman parhaiten kirjoitettu ole. Pää tarvitsee raskaan syksyn jälkeen vähän jotain kevyempää ja siihen Huono karma on omiaan.

Joanne Harris on puolestaan kirjailija, jonka teosten tasoa voisin pohtia ikuisuuksia. Viimeisimpänä lopettelinkin hänen teoksensa Herrasmiehiä ja huijareita, joka ei välttämättä onnistunut minua puijaamaan. Minulla kesti kauan, ennen kuin pääsin mukaan tarinaan ja valitettavasti arvasin erään tärkeän juonenkäänteen jo kovin varhaisessa vaiheessa. Yllättämättömyys meinasikin saada minut jättämään kirjan sikseen, sillä en ajatellut sen pystyvän enää minua kiinnostamaan. Tässä tapauksessa täytyy kuitenkin sanoa, että onneksi en jättänyt kirjaa kesken. Loppua kohden tunnelma tiivistyy aivan huimasti, ja nautin suunnattomasti kahden päähenkilön välisestä dialogista ja paljastuksista. Herrasmiehistä ja huijareista kuulettekin lisää aivan muutaman päivän sisällä.

Joululomalle olen ehtinyt tehdä jo jos jonkinmoisia lukusuunnitelmia. Tavoitteenani on lukea ainakin yksi klassikko, sekä pitää jälleen lukumaraton. Ensimmäisen lukumaratoninhan pidin yhdessä blogistanian maratonin kanssa heinäkuussa ja vaikka luetut sivut jäivät aika onnettomiksi, oli minulla hirveän hauskaa. 500 sivun rajapyykki olisi tällä kertaa ohitettava kevyesti, mutta muuten en ole maratonia vielä tarkemmin suunnitellut. Luultavasti luvassa on kuitenkin enemmän novelleja kuin viimeksi, sillä olen ihastunut niihin opintojen myötä yhä enemmän.

Vuoden päätyttyä on viimevuotiseen tapaan vuorossa kooste vuoden luetuista kirjoista. Tämä vuosi ei ole mielestäni eronnut blogin suhteen juurikaan viime vuodesta, postausten määräkin tulee olemaan lähes sama. Kesällä tein toki vähän muutoksia blogin ulkonäköön ja itseasiassa tulevaisuudessa blogin kuvat tulevat toivottavasti uuden kameran myötä paranemaan entisestään. Henkilökohtaisella tasolla vuosi tarjosi enemmän muutoksia kuin aiemmat, muutinhan yliopistoon pääsyn myötä kauas kotipaikkakunnastani. Tasapainoilu opintojen, vapaa-ajan ja blogin välillä ei ole ollut helppoa, mutta toivon mukaan nyt ollaan menossa parempaan suuntaan. 

Toivottavasti sielläkin suunnalla päästään pian nauttimaan vapaista! :-)

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Nick Hornby: Alas on pitkä matka


Nick Hornbyn Alas on pitkä matka esittelee meille neljä erilaista hahmoa, niin erilaista, ettei heidän normaaleissa olosuhteissa pitäisi luultavasti viettää aikaansa yhdessä. Kirjassa eivät kuitenkaan vallitse normaalit olosuhteet. Jess, Martin, Maureen ja JJ ovat kaikki tulleet tornitalon katolle päättääkseen oman elämänsä. Alas on pitkä matka seuraa sattumuksia, jotka tapahtuvat näille sattumalta toisiinsa törmänneille henkilöille, ja jotka estävät traagiset tapahtumat talon katolla. Ainakin ystävänpäivään saakka.

Minä sekä pidin että en pitänyt Hornbyn teoksesta. Se on helppolukuinen, minkä voi tosin laskea sekä ansioksi että kompastuskiveksi. Helppolukuisena sain luettua teoksen muutamassa päivässä, mutta toisaalta se oli niin helposti luettavissa, että koin sen tarkoitetun minua nuoremmille lukijoille. Tapahtumat selitettiin auki liiankin tarkasti, eikä minulle itselleni tuntunut jäävän ollenkaan liikkumatilaa tarinan puitteissa.

Teoksessa käsitellään vakavaa aihetta pilke silmäkulmassa. Nauroin ääneen kohdassa, jossa henkilöt joutuvat valehtelemaan lehdistölle nähneensä talon katolla Matt Damonin näköisen enkelin. Parasta teoksessa onkin mielestäni se, kuinka itsemurhaan suhtaudutaan. Sitä kommentoidaan huumorilla, mutta ei silti unohdeta, kuinka vakava aihe lopulta on kyseessä. Teos ei yritä tehdä tavallisesta elämästä loistokasta, vaan ehkä kertoa, että myös siinä huonolta tuntuvassa elämässä saattaa olla vielä jotain näkemisen arvoista.

Positiivisia ajatuksia enemmän teos tuntui kuitenkin tuottavan pettymyksiä. Koko tarina tuntuu aiheesta huolimatta pinnalliselta ja hahmot epäonnistuneilta. Sen lisäksi, etten pitänyt oikeastaan kenestäkään heistä, olivat heidän äänensä liian samankaltaisia ja aiheuttivat sekaannusta näkökulmissa. Mielestäni tässä tapauksessa tarina olisikin toiminut paremmin yhden minämuotoisen tai kaikkitietävän kertojan kertomana, kuin ryppäänä ääniä, joihin on tunnuttu saavan eroa ainoastaan kirosanojen määrää vaihtelemalla.

Kokonaisuutena Alas on pitkä matka on mielestäni keskinkertainen kuvaus masennukseen taipuvaisista ihmisistä, joiden toilailut jatkavat samaa rataa lähes koko teoksen ajan, ainoastaan loppua kohden jonkinlaista edistystä saavuttaen. Pidin paljon lukioikäisenä Hornbyn Pojasta sekä Uskollisesta äänentoistosta, mutta nyt aloin pelätä, että olenkohan kasvanut niistäkin yli.

★★

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (alkup. A Long Way Down, 2005)
 Suomentanut: Jukka Jääskeläinen
WSOY, 2006
329s.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi


Katherine Pancolin kirjasarjan ensimmäisessä osassa krokotiilit väläyttelivät hampaitaan ja keltaisia silmiään, toisessa osassa kilpikonnat puolestaan näyttävät osaamistaan hitaan valssin pyörteissä. Joséphine Cortès sai tuntea menestyksen maun ensimmäisen kirjan lopussa, mutta toinen osa asettaa jälleen uusia haasteita naisen tielle. Vaikka hänen esikoiskirjansa on myynyt paljon, ei Joséphinen itsetunto ole kohonnut lainkaan, ja vaikka miesystäväkin löytyy, ei hän tunne itseään rakastetuksi. Joséphine kuvaileekin itseään hitaaksi kilpikonnaksi, sellaiseksi, joka vasta opettelee askelkuvioita itsensä ja muiden tuntemisen saralla.

Joséphinen lisäksi kirjassa seurataan muiden ensimmäisestä osasta tuttujen hahmojen elämää. Hänen tyttärensä kasvavat ja itsenäistyvät kovaa vauhtia samalla, kun Iris-sisar tuntuu taantuneen uudelleen huomionkipeäksi lapseksi. Vaikka jo arjessa itsessään on tarpeeksi vaikeuksia, tuo niitä vielä lisää seudulla liikkuva sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa brutaalilla tavalla. Voisiko murhaaja olla tuo tuttu, haudasta noussut hahmo, jonka Joséphine eräänä päivänä näkee vilaukselta metrossa?

Ensimmäinen osa, Krokotiilien keltaiset silmät, keskittyi pääasiassa kertomaan ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Myös toisessa osassa kuvataan hahmojen sisäistä maailmaa, heidän pelkojaan ja toiveitaan, heidän kasvuaan. Tunteiden kuvaamisen lisäksi toinen osa esittelee kuitenkin joukon raakoja murhatapauksia, jotka koskettavat henkilöiden elämää läheltä. Murhamysteeri kiinnosti minua tottakai, mutta tekojen väkivaltaisuus ja raakuus kevyeksi viihteeksi kuvittelemassani kirjassa hämmensivät hieman. Mielestäni Pancol on parhaimmillaan silloin, kun hän kuvaa hahmojen tuntemuksia arkipäiväisissä tapahtumissa, ja siitä syystä yksityiskohtainen murhien kuvaus sekä jännittävän tapahtumaketjun luominen eivät ole häneltä täysin onnistuneet.

Parasta Pancolin teoksissa ovat hänen hahmonsa. Lähes jokainen pikkuvauvaa myöten pääsee ääneen, mutta silti äänet ovat jokainen tarpeeksi erilaisia ja persoonallisia erottuakseen. Hahmot ovat heikkouksineen samaistuttavia, ja kun hahmot oppivat virheistään ja muuttavat käytöstään parempaan, kasvaa lukija heidän kanssaan. Jokaista hahmoa ei ole tarkoitettu ystäväksi, mutta jokaisen sisältä voi silti löytää palasen inhimillisyyttä.

Pancolin kyky löytää loistoa ja hauskuutta arkipäivän asioista sai minut jälleen ahmimaan hänen teoksensa nopeasti. Jos ensimmäinen osa lähestyi täydellisyyttä, varjosti tätä jälkimmäistä osaa ainoastaan toista jalkaansa ontuva murhamysteeri sekä henkimaailman sekoittaminen muuten realistiseen tarinaan.

★★★★

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (alkup. La valse lente des tortues, 2008)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Bazar, 2012
749s.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo Guernseyn saaren asukkaista, jotka perustivat kirjallisen piirin toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailija Juliet Ashton on teoksen päähenkilö, joka on umpikujassa uuden kirjansa aiheen kanssa. Sattumalta guernseyläisten ja Julietin tiet kohtaavat, ja Juliet kiinnostuu saarelaisten elämästä ja kokemuksista sodan aikana. Miten saarelaiset selviytyivät viidesta rankasta vuodesta saksalaisten vallan alla? Ja ennen kaikkea, mistä juontuu kirjallisen piirin eriskummallinen nimi?

Suhtaudun yleensä paljon kehuja saaneisiin kirjoihin jostain syystä varauksella. Kartoin myös pitkään Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville, vaikka teos on saanut positiivista palautetta monissa muissa kirjablogeissa. Olen kuitenkin äärettömän iloinen siitä, että päätin vihdoin tarttua tuohon vaikeasti muistettavan nimen omistavaan kirjaan. Se on nimittäin niin elämäntäyteinen kirja, että harmaa marraskuukin tuntuu yhtäkkiä vähän siedettävämmältä.

Kirja on kirjeromaani, joka koostuu lukuisien eri hahmojen kirjeistä toisilleen. Juliet kirjoittaa saarelaisille, saarelaiset hänelle, Juliet kustantajalleen ja parhaan ystävänsä isoveljelle, rikas ja mairitteleva kosija Julietille. Vaikka kirjeromaani jättää paljon aukkoja lukijan täytettäväksi, antaa se kuitenkin tarpeeksi hyvän kuvan eläväisistä henkilöistä. Pystyin lukiessani kuvittelemaan niin hassunkurisen Isolan, kuin ujon ja hiljaisen Dawseynkin. Itse päähenkilö Juliet on myös ihastuttava hahmo, josta kirjeiden perusteella piirtyy äärimmäisen inhimillinen, ja siitä syystä myös erittäin rakastettava kuva. Juliet on vilkas ja varsin moderni naishahmo, jonka huomaa esimerkiksi eräästä aivan loppupuolen tapahtumasta.

Olen aina lukenut kiinnostuneena maailmansodista, varsinkin jälkimmäisestä. Kirjallisessa piirissä perunankuoripaistoksen ystäville maailmansodan kauhuja kuvataan todenmukaisen tuntuisesti, kamalia asioita säästelemättä. Minusta hienoa kirjassa on se, että myös viholliset nähdään ihmisinä, joilla on perhe ja ystäviä jossain, eikä vain osana vaarallista sotakoneistoa. Kamaluuksien vastapainoksi rakentuu hieno tarina ystävyydestä ja rakkaudesta, hauskojakaan tapauksia unohtamatta.

Jos kirjasta täytyisi sanoa jotain moitittavaa, olisi se vähän liian runsas määrä henkilöitä. Heidän puheenvuoroissaan meni helposti sekaisin, enkä aina muistanut, kenen kirjettä olin lukemassa. Osa puheenvuoroista, varsinkin ne, jotka esiintyivät kirjassa vain kerran, olivat mielestäni turhia, vaikka tottakai tarinan rakentumisen kannalta eri näkökulmat ovat hyväksi. Olisin myös ollut hirvittävän utelias kuulemaan lisää tuosta paheksuvasta neiti Adelaine Addisonista, joka mainitaan ainoastaan kerran Julietin saarella olon aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli ihana ja vaikuttava lukukokemus. Niin vaikuttava, että minun tekisi samantien mieli pakata laukkuni ja muuttaa pienelle saarelle, yhtä ihastuttavien ihmisten pariin.

★★★★★

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (alkup. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2010
301s.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Kuulumisia ja pari uutta hankintaa


Mihin ihmeeseen nämä päivät oikein kuluvat? Vielä yhtenä aamuna puiden lehdet välkkyvät värikkäinä auringon valossa, mutta jo seuraavana ne makaavat tummana möykkynä sohjoisessa maassa. Viime viikot ovat olleet kiireisiä opiskelujen takia ja muun muassa syyskuun kooste jäi minulta kokonaan ajanpuutteen vuoksi tekemättä. Toimikoon tämä postaus epävirallisena koontina viime aikojen lukemisista ja hankinnoista.

Syyskuussa en tehnyt kirjaostoksia ollenkaan, mutta sain sentään luettua neljä teosta. Saatoin viimeisille sivuille niin ikuisuusprojektini Anna Kareninan, Sophie Kinsellan Soitellaan, Soitellaan!, Homeroksen Odysseian, kuin Sofokleen Kuningas Oidipuksenkin. Kaksi jälkimmäistä luin koulua varten, enkä luultavasti aio niistä täällä erikseen kirjoittaa. Ylipäänsä olen tullut siihen tulokseen, etten arvioi opiskelua varten luettuja kirjoja ollenkaan, ellei vastaan sitten satu tulemaan jotain hyvin, hyvin vaikuttavaa teosta.

Koulukirjojen lisäksi en ole saanut luettua lokakuussa loppuun vielä ainuttakaan teosta. Kesken on kuitenkin tällä hetkellä Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi. Jatko-osa on edeltäjäänsä hurjasti synkempi ja olenkin joutunut lukemaan sitä pienissä pätkissä, jotten ahdistuisi. En halua paljastaa juonesta liikaa, mutta sen verran sanottakoon, että luvassa on ainakin veritekoja ja kieroja valheiden verkkoja.

Tämän kuun alussa kävin myös ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla. Ensimmäisen messupäivän ensimmäiset tunnit olivat rauhallisia, eivätkä valitettavasti sisältäneet kenenkään minulle mieluisan kirjailijan haastattelua. Nähtävää tuntui silti olevan tarpeeksi. Pyörin innoissani antikvariaattiosastolla ja vaikka ostettavaa olisi ollut kassikaupalla, tyydyin ainoastaan yhteen teokseen. Kovakantinen Roald Dahlin Joku kaltaisesi/Rakkaani, kyyhkyläiseni -yhteisnide oli pakko-ostos, enkä malta odottaa, että pääsen sukeltamaan jälleen miehen kieroon ja huumorintajuiseen mieleen. Rakkaani, kyyhkyläiseni -novellikokoelman olen lukenut jo aiemmin ja arvion siitä voi lukea täältä.

Kirjamessujen jälkeisenä päivänä kiertelin kaupungilla ja ilmeisesti edellisen päivän aiheuttamassa huumassa huomasin lähteväni paikallisesta kirjapuodista Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia -teos mukanani. Olen kyseisen teoksen jo kertaalleen lukenut, mutta vahva lukukokemus osoitti, että sen paikka on ehdottomasti hyllyssäni. Yhdeksäntoista minuuttia kertoo koulusurmasta ja sen jälkivaiheista, ja ainakin ensimmäisellä lukukerralla ravisteli mieltäni. Saa nähdä, onko teos yhtä vaikuttava enää toisella lukukerralla.

Minä jatkan vielä englanninkielisten asiatekstien ja lyhennelmien pariin. Opiskelen unelma-alaani, mutta huh, kuinka raskasta tämä välillä on. Ihanaa syksyn jatkoa kuitenkin kaikille, toivottavasti minullakin olisi viikonloppuna vähän enemmän aikaa blogille ja muille kirjoille. :)

maanantai 7. lokakuuta 2013

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!


Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan! -teos esittelee meille Poppy Wyattin, joka on menossa naimisiin unelmiensa miehen kanssa. Omituisen tapahtumasarjan seurauksena Poppy kuitenkin hukkaa arvokkaan kihlasormuksen, joka oli tarkoitus esitellä samana iltana tuleville appivanhemmille, nyrpeille ja älykkäille professoreille. Viimeisen silauksen sopalle antaa kännykkävaras, mutta onneksi uusi puhelin löytyy kuin taikaiskusta läheisestä roskakorista. Vaan ei arvannut Poppy, että uuden kännykän mukana seuraa myös uusi kaksilahkeinen tuttavuus, kännykän oikea omistaja, liikemies Sam.

Soitellaan, soitellaan! jatkaa Kinsellan lukijoille tuttua linjaa. Samin yritys joutuu kiperän tilanteen eteen ja yllättäen Poppylla on sormensa pelissä sen ratkaisemisessa. Tämän lisäksi päähenkilömme joutuu punnitsemaan omia päätöksiään yksityiselämässä sekä kasvamaan ihmisenä ja luottamaan itseensä.

Chick lit -genreen kuuluvia teoksia luetaan paljon ympäri maailman, mutta silti tunnen välillä tarvetta perustella sekä itselleni että muille sitä, miksi luen esimerkiksi juuri Kinsellan teoksia. Voi olla, että tämä tietynlainen epävarmuus ja halu todistella johtuu siitä, että olen juuri aloittanut kirjallisuuden opiskelun ja koen, että minun pitäisi lukea vain tietynlaista "älykästä" kirjallisuutta. Siksi haluankin puhua nyt siitä, mitä minä saan Kinsellan teosten lukemisesta, ja ehkä näin todistaa myös omat harhaluuloni vääriksi.

Soitellaan, soitellaan! on kuten Kinsellan muutkin teokset: päähenkilö on hyväuskoinen ja hölmö naishenkilö, joka kuitenkin vaikean tilanteen edessä löytää itsestään tarvittavan rohkeuden. Päähenkilöllä on ongelmia yksityiselämässään, mutta hän ei välttämättä tiedosta asiaa ennen kuin joku vihjaa hänelle siitä. Yleensä päähenkilö myös joutuu vedetyksi mukaan absurdiin tilanteeseen, jollaista tavallisen kaduntallaajan tuskin tarvitsee koskaan pelätä kohtaavansa.

Kinsellan teokset ovat suoraan sanottuna kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Totuus on kuitenkin se, että en edes välttämättä odottaisi hänen teoksiltaan yllättävää loppuratkaisua tai uudenlaisia ja persoonallisia henkilöhahmoja. Minä tartun Kinsellan kirjoihin yhä uudelleen ja uudelleen siksi, että ne ovat tuttuja. Ne kuvaavat tavallista ihmistä ongelmineen ja heikkouksineen, ja niistä kuvauksista minä tunnistan itseni.

En lue hirveästi muita chick lit -genren edustajia, mutta ainakin Kinsellan kirjat kertovat jotain ihmisestä. Tilanteet saattavat olla paikoitellen hyvinkin absurdeja, mutta kyllä minä ainakin muistan tilanteen, jossa valkoisille valheille on ollut Kinsellan hahmojen tavoin käyttöä. Kirjoissa tilanteet on vain viety astetta pidemmälle, ja siitähän ne parhaat naurut koomisissa teoksissa yleensä syntyvätkin. 

Tottakai minua harmittaa välillä, että arvaan kirjan loppuratkaisun jo ensimmäisiltä sivuilta. Soitellaan, soitellaan! -teoksessa minua harmitti loppu muutenkin, sillä pidin sitä vähän tökerönä. Ennalta-arvattavuutta tasapainottavat kuitenkin onneksi tarinan hauskuus ja hyväsydämisyys. Hahmot ärsyttävät, mutta heistä ei voi sisimmässään olla pitämättä, sillä loppujen lopuksi he haluavat ainoastaan hyvää kaikille.
 
Sophie Kinsellan kirjat soveltuvat mielestäni hetkiin, jolloin elämä on harmaata ja jolloin yksinkertaisimmatkin asiat tuntuvat tuottavan päänvaivaa, jolloin aivot tarvitsevat lepoa hankalista matemaattisista kaavoista ja kirjoituksista, joiden ymmärtämiseen tarvitsisi sivistyssanakirjan. Hetkiin, jolloin koulussa luetaan Odysseiaa ja Kuningas Oidipusta, mutta vapaa-ajalla kaipaa jotain aivan muuta.

 ★★★★

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan! (alkup. I've Got Your Number, 2012)
 Suomentanut: Irmeli Ruuska
WSOY, 2012
372s.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Leo Tolstoi: Anna Karenina


"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Näillä sanoilla alkaa Leo Tolstoin suurteos Anna Karenina. Kirja vie lukijan Moskovan ja Pietarin aateliston pariin, tarinoihin elämästä, jonka osapuolet tavoittelevat onnea hinnalla millä hyvänsä. Pinnan alla sykkii niin petollisuus, intohimoinen ja kaiken voittava rakkaus, kuin tyytymättömyys omaan elämään.

Anna Karenina on arvostettu aatelisnainen, joka tekee kohtalokkaan virheen rakastuessaan keikarimaiseen kreivi Vronskiin. Alkaa rakkaustarina, jota koettelevat niin sukulaiset, Annan jyrkkä aviomies, kuin armottomat seurapiiritkin. Toisaalla seurataan muun muassa Annan häntäheikkiveljen ja tämän vaimon elämää, sekä maatilanomistaja Levinin rakkautta seurapiirineiti Kittyä kohtaan. Kunkin henkilön tarina limittyy lähelle toista.

Anna Karenina on traaginen tarina rakkaudesta ja sen kaipuusta. Kirja esittelee avioliittoja, joista osa on niin onnettomia, että osapuolet alkavat kaivata rinnalleen jotakuta, joka rakastaisi heitä intohimoisesti. Tämän vastapainona on onneksi onnellisia, pitkäikäisiä avioliittoja, sekä myös huumoripitoisia tapahtumia ja nokkelia kommentteja. Esimerkiksi Annan veli, Stiva, on naisseikkailujaan lukuun ottamatta hulvaton hahmo ja positiivisuudessaan tervetullut lisä vähän alakuloiseen henkilökategoriaan.

Alakuloisuudesta huolimatta hahmot ovat loistavasti rakennettuja. Vaikka henkilöitä on kirjassa useita ja jokaisella lukuisia eri nimiä, on Tolstoi saanut kaikista hahmoistaan yksilöllisiä. Päähenkilö Anna ilahdutti minua kirjan alkutaipaleella vahvalla esiintymisellään, mutta vähitellen aloin inhoamaan hänen itsekkyyttään ja ripustautumistaan muihin. En tiedä, onko kirjailijan tarkoitus ollut saada lukijoita Annan puolelle, mutta tapa, jolla hänestä kerrotaan kirjassa, ei ole aina hirveän mairitteleva. Toisaalta tämän voisi tulkita myös niin, että Tolstoi on onnistunut kuvaamaan hyvin epätoivoista tilannetta, joka muuttaa Annankin luonteen pikkuhiljaa vähemmän miellyttäväksi.

Voin kuvitella, että teos on saanut ilmestyessään paljon huomiota, niin hyvässä kuin pahassa. Annan ja Vronskin laiton suhde on luultavasti herättänyt ihmisissä mielipiteitä, mutta ei varmastikaan ole ainoa tuohon aikaan kohahduttanut asia. Eräässä kohdassa esimerkiksi keskustellaan positiivisessa valossa naisten oikeuksista päättää omasta vartalostaan ja siitä, haluavatko he ylipäätään tulla raskaaksi. Lisäksi uskontoon liittyviä asioita puidaan ja tarkastellaan myös ei-uskovan näkökulmasta.
 
Annan ja Vronskin myrskyisää suhdetta kuvaillaan teoksen takakannessa "maailmankirjallisuuden kuolemattomaksi rakkaudeksi." Täytyy myöntää, että minua heidän rakkaustarinansa ei kuitenkaan voittanut puolelleen, vaan jätti lähinnä jälkeensä kuvan kahdesta onnettomasta ihmisestä. Onneksi kirjassa on myös muita hyviä ansioita, joiden vuoksi nautin sen lukemisesta kovasti.

★★★★

Leo Tolstoi: Anna Karenina (alkup. Anna Karenina, 1875-1877)
Suomentanut:  Lea Pyykkö
Karisto, 1979 (kuvassa näkyvä painos 2010)
999s.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Tove Jansson: Muumipappa ja meri


Muumipappa tahtoisi olla toimelias ja perheelleen avuksi, mutta Muumilaaksossa kukaan ei näytä tarvitsevan häntä. Pienet tulipalot sammutetaan ilman häntä, eikä edes Mörkö ole tarpeeksi vaarallinen, jotta häneltä täytyisi suojautua. Helpottaakseen Papan oloa Muumimamma päättää perheen muuttavan Majakkasaarelle, jossa Papalla ja koko perheellä tulisi olemaan kädet täynnä työtä.

Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Majakan valoa ei saada syttymään, eikä meri näytä hyväksyvän tulijoita laisinkaan. Ainoa, joka voisi perhettä auttaa, on vanha kalastaja, mutta tämähän ei suostu puhua pukahtamaankaan.

Olen lukenut kevään aikana 3 muuta muumikirjaa ja ihastunut täysin noihin hellyyttäviin palleroihin. Muumipappa ja meri eroaa kuitenkin mielestäni huomattavasti toisista lukemistani teoksista. Se on melankolisempi ja filosofisempi, ja tarjoaa näin paremman pohjan lukijan syvällisille mietinnöille muumeista.

Muumipappa ja meri paljastaa muumeista uusia, synkkiäkin puolia. Pappa tuntuu vajoavan itseensä toimettomuudessaan ja turhautuneisuudessaan, ja myös Muumimamma kaipaa kovasti omaa rauhaa sekä omaa rooliaan, jonka tuttu Muumilaakso hänelle soi. Kaikkien epämiellyttävienkin piirteiden takaa onneksi paistaa se rakkaus, joka vain Muumiperheessä voi sykkiä.

Minua ei Muumipappa ja meri kuitenkaan ihastuttanut. Hahmoista esiin tulevat luonteenpiirteet olivat siinä määrin ärsyttäviä, etten voinut täydestä sydämestä toivoa perheelle parempaa onnea Majakkasaarella. Esimerkiksi Muumipappa oli mielestäni raivostuttava kaikessa itsekkyydessään, aivan kuin ainoastaan hänellä olisi ollut merkitystä. Ymmärrän kyllä hyvin tuon turhautumisen tunteen, joka syntyy, kun tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kuitenkin Muumipapan kohdalla tämä piirre oli mielestäni viety liian pitkälle.

Teos olisi voinut toimia paremmin, jos olisin lukenut sitä seesteisemmässä mielentilassa vaikkapa juuri meren rannalla. Muuttohässäköiden ja muiden kiireiden lomassa kirjasta tuli ehkä esiin kunnolla vain sen heikoimmat ja ärsyttävimmät puolet. Teoksessa ei tuntunut tapahtuvan mitään, vaan juoni junnasi paikoillaan. Rauhallisemmassa tilanteessa olisin ehkä voinut keskittyä paremmin siihen muutokseen, mikä kirjan aikana tapahtui muumien sisimmässä.

Kaikesta huolimatta Muumipappa ja meri ei ole mielestäni täysin läpimätä teos. Se on oiva pohja mietiskelylle identiteeteistä ja omasta roolista niin perheen keskuudessa kuin maailmassa. Minä taisin vain lukea sen väärällä hetkellä.

 ★★★

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (alkup. Pappan och havet, 1965)
Suomentanut: Laila Järvinen
WSOY, 1965 (kuvassa näkyvä painos 2010)
186s. 

torstai 5. syyskuuta 2013

Elokuun kooste



Elokuussa minä...

Luin 1 kirjan:
Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Ostin ja sain yhteensä 4 teosta: 
Irvine Welsh: Trainspotting
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi
Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Niin sitä ollaan eletty syyskuuta jo viisi päivää. Elokuu taisi olla kiireisin kuukausi hetkeen, mutta ei se syyskuukaan rennolta näytä. Elokuussa ehdin muun muassa käydä Lontoossa ja muuttaa toiseen kaupunkiin. Elämä turkulaisena on alkanut hyvin, vaikka opiskelu onkin vielä sekavaa ja uusi asunto täynnä banaanilaatikoita. No, onneksi ensimmäisen vuoden opiskelijalle sallitaankin pienoinen hukassa olo ja jos asunnon sotkuisuus ahdistaa, voi aina paeta vaikka kauniin Aurajoen rannalle kävelemään tai kahville Elegiaan. Ah, ihana Turku.

Blogiin kiireisyys tosin vaikutti negatiivisesti, sillä en ehtinyt lukea kuin yhden teoksen kokonaan ja blogatakin ainoastaan neljä kertaa. Ikuisuusprojektini Anna Karenina on edelleen kesken, mutta uskon vakaasti saavani sen tämän kuun aikana luetuksi. Alkavat koulutyöt haittaavat varmasti vapaa-ajan lukemista, mutta enköhän löydä jostain aikaa myös koulukirjojen ulkopuolisille teoksille.

Elokuussa hankin kaksi teosta, Irvine Welshin Trainspottingin sekä Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita. Trainspotting oli löytö Lontoosta ja muuten ainoa kirja, jonka matkalta ostin. Olen kyseisen teoksen lukenut monia vuosia sitten suomenkielisenä ja rakastunut siihen niin palavasti, että teos oli ehdottomasti hommattava myös omaan hyllyyn. Saa nähdä, kuinka minulta sujuu kirja alkuperäiskielellä, ainakaan ensimmäiset sivut eivät hirveän sujuvilta näyttäneet. Harrisin kirjan minä puolestaan jo omistankin, mutta pokkariversiona ja ruotsinkielisenä. Nyt kirja löytyy omasta hyllystä myös kovakantisena ja suomenkielisenä, sillä voi olla, etten tuota ruotsinkielistä jaksa kahlata läpi ollenkaan.

Elokuussa vietin myös syntymäpäiviäni ja sain lahjaksi kaksi kirjaa, Katherine Pancolin Kilpikonnien hitaan valssin sekä Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan. Pancolin teos on jatkoa ihastuttavalle Krokotiilin keltaisille silmille, enkä malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan Joséphinen tarinaa eteenpäin. Soitellaan, soitellaan jatkaa luultavasti Sophie Kinsellan taattua tyyliä. Vaikka minua välillä vähän nolottaisikin myöntää, että pidän Kinsellan kirjoista, ovat ne mielestäni hömppäkirjallisuuden parhaimmistoa. Tätä naisen viimeisintä suomennettua teosta luen varmasti ainakin silloin, kun elämä potkii päähän ja vakavammat kirjat vain masentavat.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Haruki Murakami: Norwegian Wood


Eletään opiskelijaelämää 60-luvun Tokiossa. Jokaisella nuorella on omat haavansa, toisilla suuremmat ja kipeämmät kuin toisilla. Toru koittaa päättää kenelle antaa sydämensä, Naokolle vai Midorille. Naoko on Torun kuolleen ystävän tyttöystävä, joka on joutunut kestämään elämässään muitakin menetyksiä, eikä ole päässyt niistä yli. Midori näyttää ulospäin voimakkaalta ja itsevarmalta, mutta myös hänellä on heikko kohtansa. Nuoret rämpivät tunteidensa verkossa ja aina on joku, joka kaatuu.

Heinäkuisen lukumaratonin aikana aloitettu ja myöhemmin loppuun saatettu Norwegian Wood ei alkuun vakuuttanut aivan sillä tavalla, kuin olisin toivonut. Mietin esimerkiksi sitä, kuinka paljon Suuren lammasseikkailun ja tämän teoksen päähahmot muistuttavat toisiaan, ja pelkäsin, että ehkä Murakami ei olekaan riittävän taitava luomaan tarpeeksi erilaisia hahmoja.

Mitä enemmän aikaa lukemisesta on kulunut, sitä enemmän olen kuitenkin alkanut kirjasta pitää. Vaikka hahmot vaikuttavat alussa turhan samankaltaisilta, ei yhteneväisyys ole häiritsevä enää tarinan edetessä. Esimerkiksi jo se, että Murakami on nimennyt Norwegian Woodin päähenkilön Toruksi, tuo hänet Suuren lammasseikkailun nimetöntä päähahmoa lähemmäksi lukijaa.

Norwegian Woodin maailma on samalla kertaa kaunis, särkyvä ja raastava. Se on sillä tavalla alakuloinen, että vaikka tarinasta pitää, tuntee, ettei pystyisi lukemaan teosta hetkeen uudelleen. Sillä minut teos ainakin sai ahdistumaan. Henkilöille on tapahtunut niin paljon kamalia asioita, ettei heidän ikäistensä pitäisi edes vielä niitä kestää.

Norwegian Wood vie lukijan opiskelija-asuntoloihin, hämyisiin baareihin ja parantoloihin. Se tutustuttaa ihmisin, jotka ovat rikki sisältä, mutta jotka kuitenkin pärjäävät joten kuten. Mielestäni kirjan kuvaukset ihmisistä ja miljööstä ovatkin kaikessa haikeudessaan erityisen onnistuneita. Japani on kiehtonut minua pitkän aikaa jossain mieleni perukoilla ja kirja sai aikaan hienoisen matkakuumeen. Tietenkin täytyy pitää mielessä aikakausi, jolle tarina sijoittuu sekä kirjan kirjoittamisvuosi. Maailma on muuttunut niistä ajoista varmasti paljon.

Norwegian Wood on surullinen, rikki repivä rakkaustarina, jossa länsimaisuus yhdistyy japanilaiseen kulttuuriin. Se on Suurta lammasseikkailua helpompi teos nieltäväksi, mutta toisaalta myös pikkiriikkisen vähemmän mielenkiintoinen. Siksi en voi antaa teokselle aivan täysiä pisteitä.

 ★★★★

 Haruki Murakami: Norwegian Wood (alkup. Noruwei no mori, 1987)
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Tammi, 2012
436s.

torstai 22. elokuuta 2013

Nenä & The Curious Case of Benjamin Button


Anna Kareninan lisäksi venäläisyyttä heinäkuiseen lukumaratoniini tarjosi Nikolai Gogolin Nenä. Nimensä mukaisesti Nenä kertoo virkamiehestä, joka eräänä kauniina aamuna huomaa nenänsä kadonneen. Kauhistus on suuri nenän kadotessa, mutta vielä suurempi kauhu miestä kohtaa, kun hän kaupungillä törmää kehenkäs muuhun kuin omaan nenäänsä upouudessa virkapuvussa!

Nenä on satiirinomainen tarina, joka tekee pilkkaa pinnallisesta ja ulkonäkökeskeisestä yhteiskunnasta. Itserakas virkamies kadonneine nenineen on toki kärjistetty vertaus, mutta asian pointti tulee kuitenkin selväksi. Vaikka novelli on julkaistu 1800-luvulla, voi siitä löytää yhtymäkohtia myös nykyhetkeen. Juorut leviävät nyky-yhteiskunnassakin salaman lailla ja ulkonäöllä on suuri merkitys lähes kaikissa asioissa.

Nenässä on sopivasti humoristisuutta, jota Aleksander Lindebergin kuvitus tukee mainiosti. Kuitenkin vanhoja venäläisiä virkanimityksiä ja asiasanoja vilisevä tarina jäi minulle vähän etäiseksi. Myös tarinan salamyhkäisyys oli minusta viety vähän liian pitkälle, vaikka on toki hyvä jättää päättelemistä lukijoillekin.

 ★★★

Nikolai Gogol: Nenä (alkup. Nos, 1836)
Suomentanut: Esa Adrian
WSOY, 1883 (kuvassa näkyvä painos 2007)
61s. 

Toinen lukumaratonin aikana luettu novelli, F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button, kertoo lukijoille Benjamin Buttonin elämäntarinan. Benjamin Button ei ole syntyessään kuin kuka tahansa normaali lapsi, vaan vanha ja teräväkielinen äijänkäppyrä, jota edes oma isä ei tahtoisi tunnustaa pojakseen.  Benjaminin ulkomuoto aiheuttaa arvattavasti ongelmia muiden ihmisten keskuudessa, eikä asiaa auta se, että poika näyttää vanhetessaan vain nuortuvan.

The Curious Case of Benjamin Button on koskettava ja hauska tarina erilaisesta pojasta ja tämän koettelemuksista. Olen nähnyt novellin pohjalta tehdyn elokuvan, jonka laajuus saikin minut kaipaamaan lisää myös novellilta. 40 sivun mitalla Benjaminin erikoinen elämä jää auttamatta pintaraapaisuksi. Joten vaikka novelli kosketti ja sai nauramaan, ei se kuitenkaan pituutensa vuoksi päässyt kouraisemaan tarpeeksi syvältä.

          ★★★  

F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button (1922)
Ladattu tablettiin Feedbooksilta
40s.

lauantai 17. elokuuta 2013

Piste blogihiljaisuudelle


Jälleen on kulunut lähes kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne mitään - tai edes ylipäänsä ajattelin kirjoittamista. Edellisessä postauksessa kerroinkin jo syitä siihen, miksi olen lähiaikoina tavallista hiljaisempi, ja miksi aikaa lukemiselle tai kirjoittamiselle ei juuri ole. Yksi niistä syistä oli Lontoon-matkamme, jolta palasimme viime yönä.

Lontoo on ollut minulle vuosia THE matkakohde, paikka, jonne ainakin kerran elämässään täytyy päästä. Teini-iässä, jolloin musiikki oli minulle lukemista suurempi osa elämää, Lontoo kiinnosti musiikkipiiriensä ja rock-elämäntapansa vuoksi. Näin joitain vuosia vanhempana olen alkanut musiikin sijaan kiinnostua yhä enemmän Lontoon arkkitehtuurista ja kauniista kaupunginosista, kuten Notting Hillistä.

Jos olisin ollut edelleen se sama nuori, joka rakasti Lontoota rock-musiikin vuoksi, olisin saattanut pettyä hieman. Toki Lontoossa on varmasti vielä paljon klubeja yms, joilla rock-elämäntapa elää edelleen, mutta niistä alueista, joilla me kävimme, tämä näkyi ihmisten pukeutumisessa ainoastaan Camdenissa. Olimme odottaneet poikaystäväni kanssa, että erilaiset tyylit näkyisivät Lontoon katukuvassa enemmän, mutta ihmiset näyttivät kaikki samasta muotista veistetyiltä. Saattaahan tähän vaikuttaa osin sekin, että tähän aikaan vuodesta kaupunki näytti olevan tupaten täynnä turisteja.

Vaikka Lontoo ei kokonaan vienyt sydäntäni, sai se minut kuitenkin ihastumaan itseensä kauniine ja erikoisine yksityiskohtineen. Camden Townissa ihastuttivat rakennusten seinien valtavat figuurit, Notting Hillissä puolestaan hienostunut boheemius, joka alueesta sykki. Ylipäätään peribrittiläinen arkkitehtuuri ruskeanharmaine rakennuksineen yhdistettynä satunnaiseen värikkyyteen sai minut lumoihinsa.

Vaikka olimme ennen matkaa suunnitelleet menevämme vaikka mihin ja näkevämme vaikka mitä, on karu tosiasia se, ettei neljä päivää Lontoossa riitä juuri mihinkään. Luonnontieteellisessä museossa kävimme, mutta esimerkiksi Vahamuseon ja London Dungeonin jouduimme jättämään väliin. Seuraavalla kerralla haluaisin myös ehdottomasti päästä käymään musikaalissa. Tällä hetkellä Lontoossa pyörii nimittäin Roald Dahlin Matilda sekä Jali ja suklaatehdas.

Kokonaisuutena matkamme oli onnistunut. Eksyimme joitakin kertoja, mikä huonolla suuntavaistolla ja vielä huonommalla kartanlukutaidolla oli odotettavissa, söimme hyvin ja pääsimme tutustumaan pieneen palaan kohtuullisen ihastuttavaa kaupunkia. Ihmiset olivat ystävällisiä ja huomaavaisia, ja melkeinpä vain sen takia olisin voinut jäädä Lontooseen pidemmäksikin aikaa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että suurkaupungin väentungoksen jälkeen oli kiva palata puolityhjään kotikaupunkiin.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Heinäkuun kooste



Heinäkuussa minä...

Luin 3 romaania ja 2 novellia:
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Nikolai Gogol: Nenä
F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button

Hankin 3 teosta:
Joanne Harris: Karamellikengät
Joanne Harris: Sinisilmä
John Irving: Minä olen monta

Heinäkuussa minä kärsin lukujumista saatuani alkukuusta kuulla hyvin jännittäviä uutisia opiskelurintamalta. Jännityksen hieman laannuttua päätin kuitenkin osallistua blogistanian lukumaratoniin, joka oli minulle ensimmäinen laatuaan. Lukumaratonin aikana sain luettua yhteensä 501 sivua ja koko maratonista voi lukea lisää täältä. Olen jo yhdestä maratonkirjasta tehnyt postauksen, kaksi on vielä tulossa. Lisäksi sain luettua maratonin aikana aloitetun Norwegian Woodin loppuun, joten siitäkin on arvostelu tulossa.

Kaiken kaikkiaan heinäkuu oli aika keskinkertainen lukukuukausi. Vaikka mikään kirjoista ei ollut varsinaisesti huono, ei mikään niistä sen kummemmin hätkähdyttänytkään. Kuukauden paras oli ehdottomasti Norwegian Wood, vaikka korkealla olleiden odotusteni kanssa jouduinkin vähän pettymään.

Lukemisen lisäksi minulla on tällä hetkellä monta rautaa tulessa, liiankin monta. On muuttoasioita hoidettavana, minkä lisäksi lähdemme viikon päästä matkalle Lontooseen. Minulla olisi vaikka kuinka paljon ideoita ja halua bloggaamiseen, mutta tuntuu, että ne jäävät tällä hetkellä vähän kaiken muun häslingin alle. Ehkä viimeistään reilun kuukauden päästä muuttohulinoiden rauhoituttua pystyn keskittymään taas kunnolla lukemiseen ja kirjoittamiseen.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Anna Gavalda: Karkumatka


Anna Gavaldan pienoisromaani Karkumatka osui keskiviikkoisen lukumaratonini ensimmäiseksi teokseksi. Minun on pitänyt jo aiemmin tutustua Gavaldaan, ja hänen Kimpassa-romaaninsa onkin TBR100-listallani. Myönnetään kuitenkin, että Karkumatka osui käteeni ainoastaan siitä syystä, että se on lyhyt.

Sisarukset Simon, Garance ja Lola matkaavat yhdessä Simonin pikkutarkan vaimon kanssa tylsien sukulaisten tylsiin hääjuhliin. Epäkiinnostavat juhlat muuttuvat sisarusten mielestä entistä masentavimmiksi, kun porukan kokoava voima, pikkuveli Vincent ei saavukaan paikalle. Onneksi Simonilla on suunnitelma. Niin taakse jäävät Simonin vaimo ja muut häävieraat, kun sisarukset kaasuttavat kohti Vincentia ja pientä hengähdystaukoa arkisesta, aikuisesta elämästään.

Lukumaratonin ensimmäiseksi teokseksi, aikaisena ajankohtana, jolloin silmiä vielä kivisti väsymyksestä, oli Karkumatka oivallinen. Se on taitettu väljästi ja sisältää paljon listauksia ja luetteloita, joten sen lukeminen sujui nopeasti. Myöskään sisältö ei ollut liian raskasta luettavaa, vaikka siihen onkin sisällytetty myös vakavampaa pohdintaa henkilöiden tulevaisuudesta sekä väleistä toisiinsa ja vanhempiinsa.

Karkumatka on ranskalaisen kepeä, hauska ja ironinen. Pidin varsinkin kertojana toimivasta Garancesta ja hänen suorasukaisuudestaan paljon. Tuntuivathan hahmot vähän kärjistetyiltä ja kliseisiltä (esim. kunnollinen isoveli, riehakas pikkusisko), mutta heidän välisensä kemia toimi osan ajasta hyvin ja kirvoitti myös muutamat kunnon naurut.

Ainoa, mikä minulle kuitenkin kirjasta loppujen lopuksi jäi kunnolla mieleen, oli kesäinen ja kevyt tunnelma, ei muuta. Vaikka teos viihdytti lukemisensa ajan, ei siitä kuitenkaan näin jälkikäteen muista juuri mitään. Karkumatka on mielestäni kokonaisuudessaan vähän mitäänsanomaton kirja.

★★★

Anna Gavalda: Karkumatka (alkup. L`Échappée belle, 2009)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Gummerus, 2010
120s.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Vielä lukumaratonista


Keskiviikon lukumaraton oli minulle ensimmäinen laatuaan. En tiennyt kunnolla, mitä odottaa tai mitä tavoitteita asettaa itselleni, lähinnä menin fiiliksen mukaan. Ainoa tavoite, jonka olin etukäteen itselleni asettanut, oli lukea eteenpäin ikuisuusprojektiani, Anna Kareninaa. Sainkin luettua kirjaa eteenpäin maratonin aikana 115 sivua, mikä ei sinänsä päätä huimaa, mutta on sekin sentään jotain. Yhteensä luin maratonin aikana 501 sivua.

En saanut maratonista lukuähkyä, eikä minulla ole ollut mitään vaikeuksia tarttua kirjaan sen jälkeen. Oikeastaan olisin voinut jatkaa maratonia pidempäänkin. :D Tämä saattaa johtua siitä, että tauot kirjojen välillä venyivät aika pitkiksi, enkä missään vaiheessa kokenut lukeneeni liian pitkään tai liian paljon. Seuraavalla kerralla aion nostaa tavoitettani ja ylittää ainakin tuon 501 sivun määrän.

Keskittymisestä muodostui suurin ongelma maratonin aikana. Olen huomannut, etten pysty keskittymään kirjan lukemiseen enää samalla tavalla kuin nuorempana, vaan ajatukset lähtevät helposti harhailemaan muualle. Tätä ei auttanut se, että keskipäivän tienoilla tuli ennalta-arvaamattomia asioita hoidettavaksi, enkä saanut niitä lopulta koko päivänä enää mielestäni.

Ehdin maratonin aikana lukea kokonaan kolme teosta, joista yksi oli pienoisromaani, kaksi novellia. Kesken jäi kolme romaania. Nämä teokset, jotka ehdin lukea kokonaan, jäivät kaikki minulle mieleen hyvin keskinkertaisina teoksina, vaikka muuten tarinaltaan, ajankuvaltaan yms. toisistaan eroavatkin. Paras oli ehkä F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button, jonka olisin toivonut ainoastaan jatkuvan pidempään. Kesken jääneistä aion lukea loppuun ainakin Norwegian Woodin (ja toivottavasti sen Anna Kareninan), jonka kanssa jouduin luovuttamaan yöllä silmien painuessa kiinni. 

Yleisesti ottaen minulle jäi maratonista ihan hyvä maku suuhun, vaikka välillä tuntuikin, ettei teoksiin ehtinyt kiinnittää tarpeeksi huomiota, kun piti vain lukea eteenpäin. Kiitos kaikille, jotka kannustivat minua ja kävivät kirjoittamassa kommenttilaatikkooni! :) Seuraava kerta tulee kyllä jossain vaiheessa.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Lukumaraton alkakoon!


Aivan hetken kuluttua, klo 8.00, aloitan oman lukumaratonini. En ole vielä päättänyt, mistä kirjasta lähden liikkeelle, mutta luulen, että valitsen näin aluksi jotain kevyttä. Minä tunnettu aamu-uninen (ja huonosti nukkunut) kun en ole saanut silmiäni vielä niin auki, että voisin sujahtaa sujuvasti Anna Kareninan ja venäläisten seurapiirien maailmaan.

Onneksi hyvin valitut eväät auttavat liikkeelle pääsemistä: suklaata, vadelmia ja kahvijuomaa, nam. Päivemmällä täytyy kyllä pitää kunnon lounastauko, mutta eiköhän näillä päästä ainakin alkuun.

Kohta sitä mennään, vielä viime hetken panikoinnit ennen H-hetkeä (miten tällaistakin asiaa voi osata jännittää, kysynpähän vain??). Päivittelen kuulumisia aina välillä tähän samaan postaukseen, joten kannattaa tulla takaisin vielä päivän mittaan.

Klo 9.22. Sivuja luettu yhteensä 115.
Ensimmäiseksi teokseksi valikoitui Anna Gavaldan Karkumatka-pienoisromaani, jonka lukeminen yhteen pötköön sujui ilman sen suurempia vaikeuksia. Kahvit on juotu ja vadelmat syöty (aloittelin niitä tosin jo eilen), nyt voisi pitää pienen tauon ennen seuraavaan kirjaan tarttumista.

klo 10.59. Sivuja luettu yhteensä 157.
Karkumatkan ja puoli tuntia kestäneen tauon jälkeen aloin lukea Anna Kareninaa. Karkumatkaa luin sohvalla visusti istuma-asennossa, jotten vahingossakaan olisi päässyt nukahtamaan, se nimittäin minulle on välillä varsin ominaista kirjaa väsyneenä lukiessani. Anna Kareninaa uskalsin siirtyä lukemaan sängylle, mutta vaikka silmät eivät lupsahdelleetkaan kiinni, sujui lukeminen paljon hitaammin kuin Karkumatkan kanssa. Olin jäänyt kohtaan, jossa kerrotaan Levinin ongelmista peltotöiden ja epärehellisten alaisten kanssa, eivätkä ne rehellisesti sanottuna kiinnostaneet minua hirveästi. Sainkin tähän mennessä luettua Anna Kareninaa ainoastaan 42 sivua eteenpäin.

Klo 12.35. Sivuja luettu yhteensä 206.
Jätin Anna Kareninan sivuun ja tartuin toiseen venäläiseen klassikkoon, Nikolai Gogolin Nenään. Novelli oli äkkiä luettavissa, vaikka erilaiset virkasanat yms. sen lukua hidastivatkin. Myös Aleksander Lindebergin kuvitusta karkaavasta nenästä oli hulvaton seurata. Välillä piti kuitenkin hoitaa muita asioita, joten lukeminen häiriintyi joksikin aikaa.

Kirjoitan muuten kaikista lukemistani teoksista kattavammin maratonin jälkeen, nyt siihen ei ole tarpeeksi aikaa. Vaikka tuntuu, että on tässä ehtinyt pitää jos jonkinmoisia taukoja jo... Miten niin keskittyminen herpaantuu? :D Onneksi en asettanut itselleni mitään suurempia tavoitteita, ensikertalainen kun olen, ihan fiiliksen mukaan mennään. Seuraavaksi voisin kokeilla lukemista parvekkeella, kunpa vain vieressä oleva työmaa ja siellä tehtävät räjäytykset eivät häiritsisi liikaa.

Klo 15.30. Sivuja luettu yhteensä 275.
Aika surkealtahan tämä tässä vaiheessa näyttää. :D Keskittyminen ei ole aamun jälkeen ollut enää parasta luokkaa, vaan ajatukset ovat vaellelleet ties missä muissa asioissa. Aloitin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -kirjaa, mutta se ei vain tuntunut sopivalta kirjalta tähän mielentilaan. Luulen, että kirja vaatii tietynlaista herkkyyttä, sellaista mielentilaa, mikä minut valtaa aina syksyisin.

Harjukaupungin salakäytäviä 26 sivua luettuani palasin jälleen Anna Kareninan pariin. Tarina veti hetken mukanaan, mutta sitten tulivat jälleen kuvioihin Levin ja työläiset ja teksti alkoi vaatia suurempaa keskittymistä. Sain kirjaa luettua eteenpäin 43 sivua. No, seuraavaksi aion syödä päivän ensimmäisen kunnon aterian, ehkä lukeminen sujuu sen jälkeen paremmin. Tai aina voi toivoa. 

Klo 20.30. Sivuja luettu yhteensä 340.
Luin Anna Kareninaa taas 30 sivua eteenpäin, minkä jälkeen lähdimme käymään mökillä. Laiturilla istuen luin tabletiltani F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button -novellin kokonaan, mikä tekee 35 sivua lisää. Mökillä auringonpaisteessa olisi viihtynyt pidempäänkin, ellei kylmä tuuli olisi tehnyt olemisesta melkein mahdotonta.

Maratonini pitäisi jatkua aina klo 8 saakka huomisaamuna, mutta voi olla, että luen siihen asti yöllä, kunnes alkaa nukuttaa. Aamulla en jaksa nousta enää erikseen lukemaan, joten maratonin viimeisiksi sivuiksi jäävät luultavasti ne, mitä yöllä luen. No, jos kolmeenkin asti luen, niin tässähän on vielä yli 5½ aikaa.

Klo 23.00. Sivuja luettu yhteensä 407.
Aloitin Norwegian Woodin lukemisen ja olen päässyt etenemään sitä nyt 67 sivua. Kirjan alku ja henkilöt vaikuttavat jokseenkin samanlaisilta, kuin Suuressa lammasseikkailussa, enkä vielä osaa sanoa pidänkö siitä vai en. Loppuaika olisi tarkoitus pysytellä samassa teoksessa, joten voi olla, että Anna Kareninan lukeminen tämän maratonin osalta jää. Nyt suihkuun ja sitten jatkamaan lukemista.

Klo 01.45. Sivuja luettu yhteensä 501.
Nyt silmät alkavat lipsua kiinni siihen malliin, että on aika jättää Norwegian Wood kesken ja mennä nukkumaan. Sinänsä harmi, sillä tarina alkoi tosissaan kiehtoa minua. Onneksi sen voi lukea loppuun vaikka huomenna, ellen saanut lukemisesta jo yliannostusta.

LYHYT YHTEENVETO MARATONISTA:

Luettuja sivuja maratonin aikana yhteensä: 501

Kokonaan luetut teokset:
Anna Gavalda: Karkumatka (115s.)
Nikolai Gogol: Nenä (49s.)
F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button (35s.)
 
Osittain luettuja:
Leo Tolstoi: Anna Karenina (eteenpäin 115s.)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (26s.)
Haruki Murakami: Norwegian Wood (161s.)

Olen tyytyväinen maratonin sivumäärään, sillä huomasin keskittymiseni herpaantuvan aika ajoin niin, että 500 sivun rajapyykin ylittäminen tuntuu lähes uskomattomalta. Kuten aikaisemmin mainitsin, lisää luetuista teoksista sekä itse maratonista tulossa myöhemmin. Hyvää yötä! :)

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Blogistanian lukumaraton 24.7


Olen jo pitkään haaveillut lukumaratonin kokeilemisesta. 10. päivä tätä kuuta järjestettiin blogistanian historian ensimmäinen yhteinen lukumaraton, johon en valitettavasti voinut osallistua töiden takia. Minun (ja muiden, jotka eivät ensimmäiseen rupeamaan pystyneet osallistumaan) onnekseni toinen kimppamaraton järjestetään huomenna keskiviikkona, 24.7.

Säännöt lukumaratonissa ovat seuraavanlaiset:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.

2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 10.7. klo 18.00 -> lopetus 11.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa. 

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa. 

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton.

Muita osallistujia voi käydä katsomassa esimerkiksi Hys, äiti lukee nyt! -blogista, ja  ilmoittautua vaikka samalla itse mukaan. Maratoniin kun voi osallistua kuka tahansa, eli ei tarvitse olla siis kirjabloggaaja.

Monet maratoonarit lukevat yleensä mahdollisimman lyhyitä teoksia, minkä olen muiden blogeja seuraamalla huomannut. Itse ajattelin kuitenkin ottaa tavoitteeksi lukea (edelleen) kesken olevaa Anna Kareninaa mahdollisimman pitkälle tuon 24 tunnin aikana. Lisäksi lukupinossa on myös muita teoksia, jos tuo paksukainen alkaa tympiä. Saa nähdä, kuinka monta teosta saan luettua loppuun asti, mutta ainakin nämä ovat mukana:

Leo Tolstoi: Anna Karenina (tällä hetkellä sivulla 319)
Annie Barrows & Mary Ann Shaffer: The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (sivulla 26)
Haruki Murakami: Norwegian Wood
F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
John Irving: Minä olen monta
Agatha Christie: Ruumis kirjastossa & Herkuleen urotyöt
Nikolai Gogol: Nenä
Anna Gavalda: Karkumatka

Mukana on niin klassikkoja, kuin vähän uudempiakin teoksia. En ole mikään suuri novellien ystävä yleensä, mutta luulen, että se johtuu osaksi siitä, etten ole lukenut niitä paljon. Siksi ajattelin ottaa mukaan F. Scott Fitzgeraldin novellin The Curious Case of Benjamin Button, joka kaiken lisäksi löytyy sähköisessä muodossa tabletiltani. Siinähän sitä tuleekin sitten tutustuttua paremmin kahteen minulle suhteellisen tuntemattomaan asiaan.

Oma maratonini alkaa 24.7. klo 8.00 ja päättyy 25.7. klo 8.00. Olen tosiaan aivan untuvikko, mitä lukumaratoneihin tulee, mutta yritän lukea tuon 24 tunnin aikana mahdollisimman paljon ja tulla välillä tännekin päivittämään lukukokemuksia. Pääasiassa ajattelin lukea kotona mukavassa sänkynurkkauksessa tai hyvän sään sattuessa parvekkeella, mutta voi olla, että illalla lukeminen siirtyy hetkeksi muuallekin, saa nähdä.

Minkäänlaisia lukusuunnitelmia en ole tehnyt ja muutenkin olen vähän viime tipassa, mitä luettaviin kirjoihin tulee. Palasin nimittäin vasta äsken kirjastosta, josta lainasin neljä noista kuvassa näkyvistä teoksista. No, nyt on ainakin mistä valita ja ihan fiiliksen mukaan luettavat pinosta aina valitsenkin (sitä Anna Kareninaa lukuun ottamatta).

Ei muuta kuin tsemppiä kaikille muille urakkaan ryhtyville, huomenna se alkaa! :)

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Joanne Harris: Sinisilmä


"Mitä minä juuri luin?" oli kysymys, joka täytti mieleni saatettuani loppuun Joanne Harrisin romaanin Sinisilmä. Sinisilmä on kuin sotkuinen lankakerä, jota keriessään huomaa joutuneensa joko umpikujaan tai  vedetyksi nenästä. Juonenkäänteet poukkoilevat sinne tänne, ihmiset ovat toisia kuin aluksi väittävät, eikä koskaan voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei.

Pienen B.B.:n naapurissa asui tyttö, joka oli erityinen. Tyttö oli sokea, mutta väitti pystyvänsä kuulonsa avulla tunnistamaan erilaisia värejä ja maalaamaan ne sen jälkeen paperille. Tuosta pikkutytöstä tuli B.B.:lle vahvan ihailun kohde, päähänpinttymä, jota täytyi seurata kaikkialle. Häntä ja tyttöä yhdisti näkymätön side, yhteenkuuluvuus, jota edes B.B.:n kaksi kamalaa veljeä ja sadistisia taipumuksia omaava äiti eivät pystyneet vahingoittamaan. Tytöstä ja hänen taidoistaan kohistiin ympäri maan, häntä ihailtiin ja kadehdittiin. Kunnes jotain meni kammottavalla tavalla pieleen.

Aikuinen B.B. asuu edelleen äitinsä luona ja viettää kaiken mahdollisen aikansa nettiin luomallaan sivustolla badguysrock. Sivustolle rekisteröityneet käyttäjät voivat anonyymeinä henkilöinä kirjoittaa omista fantasioistaan, kuten vahvasta ihastumisesta julkisuudenhenkilöön tai halusta tappaa ihmisiä. Varsinkin yhden käyttäjistä, Albertinen, menneisyys nivoutuu yhteen B.B.:n ja tuon erityisen tytön kanssa. Mutta keitä ovat muut nimimerkkien takana piilottelevat ihmiset, jotka hämmästelevät, kannustavat ja tuomitsevat B.B.:n murhanhimoisia kirjoituksia? Kuka onkaan lopulta murhaaja, vai ovatko murhat edes tosia?

Olen aiemmin lukenut Joanne Harrisilta ainoastaan Appelsiinin tuoksun, johon tosin ihastuin sen verran paljon, että olen tähän mennessä ostanut lähes kaikki naisen teokset itselleni. En väitä vielä, että kirjojen hankinta olisi ollut virheaskel, mutta en kuitenkaan tykästynyt Sinisilmään samalla tavalla kuin Appelsiinin tuoksuun. Kirjoissa on paljon yhtäläisyyksiä, kuten esimerkiksi hahmojen ongelmalliset välit sisaruksiinsa ja äitiinsä, menneisyyden ja nykyisyyden vaihtelu, sekä toki kirjailijan lumoava kirjoitustyyli. Siinä missä Appelsiinin tuoksun ilmapiiri on kuitenkin menneisyyden luurankojen esiinkaivamisesta huolimatta täyteläinen ja liikuttava positiivisessa mielessä, on Sinisilmä kammottava ja hieman ahdistava.

Myönnän rehellisesti, etten ymmärtänyt kaikkea kirjasta. Vielä alussa juoni vaikutti suhteellisen selkeältä, vaikka eri näkökulmat sekä julkisesti ja yksityisesti kirjoitettujen viestien vaihtumisen seuraaminen aiheuttivatkin hieman päänvaivaa. Keskivaiheilla paljastunut asia oli minusta hieman turha, sillä se teki tarinasta entistä sekavamman, ja ainakin minä olisin pitänyt kirjasta ilman tätäkin juonenkäännettä. Juuri sekavuuden vuoksi lukeminen turhautti ajoittain, mutta halusin kiihkeästi tietää, kuinka tarina päättyy ja jatkoin siksi eteenpäin. Loppu sisältää entistä enemmän hurjia juonenkäänteitä, jotka päättyvät avoimeen loppuun ja lukijan lukuisiin kysymyksiin.

Vaikka ensimmäinen ajatukseni kirjan sulkemisen jälkeen oli se, etten ymmärtänyt mistään mitään, näin muutaman tunnin kuluttua lukemisesta olen jo alkanut pitää kirjasta enemmän. Avoimeksi jätetty loppu antaa paljon tilaa spekulaatioille, samoin kuin oikeastaan koko tarina. Eräs teoriani on se, ettei mikään kirjan tapahtumista tapahtunut oikeasti, vaan ne olivat vain B.B.:n (skitsofreenisen?) mielen tuotetta. Tai sitten jokin menneisyyden traumaattisista tapahtumista laukaisi hänen sekoamisensa, joka vain yltyi loppua kohden. Nämä ovat tosin vain veikkauksia, luultavasti vaihtoehtoja on yhtä monia kuin lukijoitakin. Nimimerkeillä, eri näkökulmilla yms. leikittely antaa mahdollisuuden monille erilaisille päätelmille tapahtumien kulusta. Luultavasti minäkin olisin jo jotain toista mieltä teoksen uudelleen luettuani.

Luettuani moitteita yhä nopeutuvasta käännöstahdista ja sen vaikutuksesta kirjojen kieleen, olen alkanut kiinnittää kielioppiseikkoihin yhä enemmän huomiota lukiessani. Tässä tapauksessa minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut erikseen edes etsiä virheitä, sillä ne hyppäsivät niin selkeästi esiin. Lähes joka sivulla oli yksi tai useampia räikeitä painovirheitä, jotka eivät sinänsä häirinneet lukukokemusta, mutta saivat ainakin ärsyyntymään jonkin verran.

Kaiken kaikkiaan Sinisilmä oli hyvin erilainen lukukokemus, kuin Appelsiinin tuoksu, vaikka niistä yhtäläisyyksiä löytyykin. Muut Harrisin kirjat taitavat olla enemmän Appelsiinin tuoksun kaltaisia, joten niihin on hyvä jatkaa seuraavaksi. Vaikka oli mielenkiintoista nähdä, kuinka Harrisilta sujuu ajankohtaisen jännityksen kirjoittaminen, täytyy seuraavan teoksen vakuuttaa enemmän, jotta voin alkaa kutsua häntä lempikirjailijakseni. Harmi.

★★★

Joanne Harris: Sinisilmä (alkup. blueeyedboy, 2010)
Suomentanut: Katariina Kaila
Otava, 2010
463s.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Muutoksen aikoja


Heinäkuussa en ole kirjoittanut vielä yhden yhtä kirja-arvostelua, saati sitten lukenut yhtäkään teosta loppuun. Viime viikot ovat kuluneet stressin, jännityksen sekä innostuksen vallassa. Ja silloin kun olen stressaantunut, jännittynyt sekä innoissani, ei lukemisesta tahdo tulla mitään. Ajatukset pomppivat asiasta toiseen ja jatkuva sydämen hakkailu häiritsee keskittymistä. Kaikkien mittakaavassa asia ei välttämättä ole näin suuren hysterian arvoinen, mutta minulla itselläni edessä on suurin elämänmuutos tähän asti.

Minä nimittäin pääsin sinne opiskelupaikkaan, minne halusinkin. Olo on edelleen, kohta kahden viikon jälkeen, epätodellinen, vaikka tiedän tehneeni hirveästi töitä paikan eteen ja ansainneeni sen. En vain uskonut tarpeeksi itseeni ja siihen, että pääsisin tänä vuonna opiskelemaan.

Uutinen on iloinen, mutta samalla pelottava. Edessä on muutto uudelle paikkakunnalle, 350 km päähän nykyisestä kotikaupungistani. Olen viettänyt lähes koko elämäni samassa kaupungissa, lukuun ottamatta vuotta, jonka vietin kirjoittamista opiskellen lähipaikkakunnalla. Paikkakunnalle ei ollut matkaa kuin 60 km ja viikonlopuiksi kotiin palaaminen oli helppoa, mitä ei voi sanoa tulevasta kaupungista. Onneksi matkaan ei tällä kertaa tarvitse lähteä yksin.

Muuttoa helpottaa lisäksi tieto täydellisestä opiskelupaikasta, sekä tulevasta kauniista kotikaupungista. Odotan innolla ensimmäisiä päiviä, viikkoja ja kuukausia, jolloin kaikki on vielä uutta. Jokainen uusi luento ja jokainen uusi kadunkulma tuntuu samalla tuntemattomalta, mutta myös seikkailuihin kannustavalta.

On haikeaa jättää nykyinen kotikaupunki, ystävät, perhe, työ ja työkaverit. Onneksi aina voi palata takaisin, jos siltä tuntuu. Luulen kuitenkin, ettei palaamisen hetki tule vielä vuosiin, niin varma olen tästä opiskelupaikasta. On helpottavaa tietää, että seuraavat vuodet kuluvat tehden juuri sitä, mistä eniten nautin: kirjoittaen ja lukien.

Blogiini tämän muutoksen ei pitäisi vaikuttaa hirveästi, luen edelleen mitä haluan, sekä silloin kun ehdin ja haluan. Voi olla, että kirja-arvostelut lisääntyvät jonkin verran, sillä hyvässä tapauksessa saatan tuoda joitain kursseilla lukemiani teoksia tänne. Muuttopuuhat alkavat myös kohta, mutta yritän siitä huolimatta palata postausten kanssa tasaisin väliajoin.

Kohta tapaamme siis, Turku. Odotan jo innolla lukuisia kirpputorikierroksia sekä kävelyä Aurajoen rannassa.

(P.S. Myös kirjoihin liittyviä postauksia tulossa on tulossa vihdoin. Olen lukenut kohta loppuun Joanne Harrisin Sinisilmän, minkä lisäksi taisin äsken ilmoittaa itseni mukaan bloggaajien kesälukumaratoniin. Hups.)

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Vähän e-kirjoista sekä blogin ulkoasun pikkuruisista muutoksista


Kirjoittelin ensimmäistä kertaa e-kirjoista Petteri Hannilan Kaukamoisen yhteydessä keväällä. Tuolloin en omistanut minkäänlaista lukulaitetta e-kirjoille, tietokonetta lukuun ottamatta. Tunsin kuitenkin lukemisen tietokoneen näytöltä varsin työlääksi ja väsyttäväksi, enkä ajatellut ottaa sitä uusiksi ennen varsinaisen lukulaitteen hankintaa. Täytyy myöntää, että minulla on muutenkin ollut vähän ennakkoluuloja e-kirjoja kohtaan, itse kun rakastan fyysisten teosten näpelöintiä ja kansien ihastelua. E-kirjoja on myös vaikeampi kerätä kirjahyllyn koristukseksi, mitä tämä hamstraaja ei voi oikein hyväksyä.

Nyt jouduin kuitenkin tarttumaan asiaan uudelleen, sillä sain vanhemmiltani lahjaksi Samsung Galaxy -tabletin, jolla pystyy lukemaan myös e-kirjoja. Ilmeisesti varsinaisesti e-kirjoille tarkoitetuilta lukulaitteilta, kuten Kindle, on tabletteja helpompi lukea silmiään väsyttämättä, mutta en ole ainakaan vielä kokenut tablettia siinä mielessä ongelmalliseksi.


Olen aloittanut totuttelun tabletilta lukemiseen ilmaisista e-kirjoista. Ainakin Elisa Kirja tarjoaa monia ilmaisia klassikkoja luettavaksi. Tällä hetkellä minulla on menossa Arthur Conan Doylen The Adventures of Sherlock Holmes, jonka latasin Aldiko Store -sovelluksen kautta. En ole aikaisemmin ollut hirveän innostunut Sherlock Holmesista, vaikka Baskervillen koiran olenkin lukenut, vaan ollut enemmän Hercule Poirotin ja neiti Marplen kannattaja. Televisiosta tuleva Holmes NYC on saanut minut kuitenkin ihan koukkuun, ja siksi päätin tutustua tähän alkuperäiseen hahmoon ja hänen tarinaansa paremmin.

Tabletilta lukemisessa on monia positiivisia puolia. Esimerkiksi Kaukamoisen luvut aloittava hieno kansitaide jäi minulta keväällä kokonaan näkemättä, koska tietokoneformaatissa sitä ei ollut. Toisekseen lukeminen sujuu helposti näyttöä näpäyttämällä ja jopa näytön kirkkautta voi säädellä. Minulle huomattava seikka on se, että tärkeitä kohtia pystyy myös merkitsemään ylös. Minä kun en ole koskaan ollut mikään hyvä post-it -lappujen käyttäjä fyysisten kirjojen kanssa, ja näin asiat saa teoksista helposti muistiin.

Toinen kokeilukertani e-kirjojen parissa on sujunut siis ensimmäistä huomattavasti paremmin. Tablettia on ollut helppo käyttää, eivätkä sinne ladatut kirjat vie ollenkaan tilaa jo pursuavasta kirjahyllystä. En kuitenkaan usko, että e-kirjat minun kohdallani kokonaan syrjäyttävät fyysisiä kirjoja pitkään aikaan, sen verran ihastunut olen oikeiden sivujen selailuun kylmän näytön näpäyttelyn sijasta.

Ryhdyin viimein myös toimiin muutoksien kanssa, joita blogiarvonnan yhteydessä blogin ulkoasuun toivottiin. Näin alkuun kokeilin varovaisesti suurentaa vähän postauksien päivämäärää sekä postauksien otsikkoa, sillä ne näkyivät joillakin näytöillä pienellä. Vieraan silmään muutos ei välttämättä edes osu, mutta minulle jopa tällainen minimaalinen muutos vaatii hieman sulatteluaikaa. :D Lisäksi suurensin teoksille antamiani tähtiä, sillä ne olivat mielestäni liian pieniä. Lopullisen muotonsa ulkoasu saa kuitenkin varmasti vasta ajan kuluessa.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Blogiarvonnan voittajat


Käynnistin viime viikon alussa ensimmäisen blogiarvontani, joka päättyi tänään klo 16. Kommentteihin pyysin niin hyviä puolia blogistani kuin ehdotuksia sen parantamiseksi. Ilahduttavan moni teistä on jo nyt tyytyväinen blogiini ja sen ulkoasuun, kiitos siitä. ♥ Itse olen kuitenkin miettinyt jotain muutoksia blogini ulkoasuun ja teidän kommenteistanne sainkin siihen hyviä vinkkejä. Tarkkaa aikarajaa en ole muutoksille asettanut, mutta pyrin siihen, että lähiaikoina blogini saisi ainakin uuden, sisältöä kuvaavan bannerikuvan. Toisekseen postauksieni otsikot näkyvät ilmeisesti joillakin näytöillä hyvin pienellä, joten myös siihen asiaan aion tarttua. 

Ehdotus, josta olen vielä kahden vaiheilla, koskee blogin värejä. Toisaalta haluaisin myös itse ulkoasuun jotain väriä, mutta toisaalta olen samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä mustavalkoisuus sopii yhteen blogin nimen kanssa. Tätä muutosta joudun miettimään vielä ajan kanssa lisää.

Ja sitten asiaan.


Arvonta suoritettiin tämän jalkaparin omistajan valvovien silmien alla. Ensimmäisenä mieleisensä teoksen saa valita:


Toisena kirjan saa valita:


Paljon onnea siis lentoemolle ja tohvelille! Laittakaahan minulle osoitteeseen ei-mustaa-valkoisella(at)hotmail.fi yhteystietonne sekä kirjavalintanne mahdollisimman pian, jotta saan laitettua kirjat postiin. :)

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja hyvää alkavaa viikonloppua! Minulla on edessä parin päivän vapaa, jonka aion viettää mahdollisesti museoissa, huvipuistossa ja tottakai kirjan parissa.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kesäkuun kooste



Kesäkuussa minä...

Luin 3 kirjaa:

Hankin 3 teosta:
Agatha Christie: Ruumis kirjastossa & Herkuleen urotyöt
Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
Michael Cunningham: Tunnit

Kesäkuun alkupuolella minulla oli vielä yhdet pääsykokeet yliopistoon, mikä vaikutti myös lukemisen määrään huomattavasti. Kokeiden jälkeen sekä luku- että postaustahti on kasvanut taas, mutta ei ihan niin paljon kuin aluksi toivoin. Tähän saattaa vaikuttaa osaltaan ihana kesä, jolloin ei aina huvita istua nenä kirjassa tai näytössä kiinni, edes ulkona.

Vaikka kevät oli todella rankka, kova uurastus kuitenkin palkittiin. Kolmesta hakemastani paikasta yhdestä olen saanut hyväksytyn vastauksen, yhtä vielä odotellaan. Tämä viimeisin paikka on se, mitä eniten haluan, mutta ei jo saamanikaan huono ole, jos se ainoaksi hyväksytyksi jää. Vielä viikko pitäisi kuitenkin jännittää, sillä tämän haluamani opiskelupaikan saadessani on edessä muutto uudelle, ihanalle paikkakunnalle ja kaikenlaiset pakkailut ja muut muuttojärjestelyt.

Tällä hetkellä luen Leo Tolstoin Anna Kareninaa. Kuvittelin jälleen hieman ennakkoluuloisesti, että kyseinen kirja on luultavasti vaikeaselkoinen, tylsä ja pitkä, koska se on klassikko. Hah, en olisi voinut olla enempää väärässä. Todella pitkähän se on lähes 1000 sivuineen, mutta muuten olen nauttinut sen lukemisesta paljon. Kirjan henkilökuvaukset ovat mielenkiintoisia, eivätkä tapahtumatkaan ole tylsiä, vaan ne on kerrottu osittain pilke silmäkulmassa.

Muistakaahan muuten osallistua blogiarvontaan täällä. Vielä on muutamia päiviä arvontaa jäljellä, ja hyvä mahdollisuus voittaa vaikka kesälukemista itselleen! :) Torstaina illalla ilmoitan voittajan ja kerron lisäksi muutoksista, joita olen kommenttienne perusteella blogiini ajatellut tehdä.