Maaliskuu: Edinburgh ja lyhyitä kirja-arvioita

Olen jo vuosia halunnut käydä Skotlannissa, ja viimein muutama viikko sitten matkustimme kolmen ystäväni kanssa maaliskuiseen Edinburghiin. Tavoitteena oli koluta kaupunkia läpi ja vaihtaa samalla kuulumisia yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, joka asuu nykyisin Ranskassa ja jota siitä syystä tulee nähtyä ihan liian harvoin.

Kaupungin keskiössä sijaitsee Edinburghin linna, joka oli ensimmäisiä nähtävyyksiä listallamme. Linnan edustalta avautuvat ihan huikeat maisemat kaupunkiin ja sitä ympäröiviin kukkuloihin (katso alla oleva kuva). Kuitenkin tässä vaiheessa tuuli, joka oli riepotellut meitä jo saapuessamme, oli ehtinyt yltyä niin voimakkaaksi, että pihalla käyskentely näissä korkeuksissa alkoi olla tuskallista. Olen asunut sekä Vaasassa että Turussa ja valittanut vuorotellen kummankin tuulisuudesta, mutta morjens, tämän reissun jälkeen en valita tuulesta koto-Suomessa enää kertaakaan. Onneksi linnan alueella on vaikka mitä nähtävää myös sisätiloissa, kuten ostospuoteja ja erilaisia museoita, joten alueella on mahdollista saada kulumaan helposti useampi tunti. Suositukset erityisesti linnan kahvilan maukkaalle hedelmäskonssille!

Linna on osa Edinburghin vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin kaduista huomattavimpia ovat varmasti the Royal Mile, joka on täynnä turisteja houkuttelevia matkamuisto- ja pikkutavarapuoteja (empiirinen tutkimuksemme vähintään viidestä tällaisesta puodista tosin todistaa, että niiden valikoimissa ei ole juuri eroja), samoin Victoria Street, jonka kerrotaan toimineen innoituksena Harry Potterin Diagon Alleylle. Ehdinkin jo Instagramissa kertoa, kuinka Victoria Street värikkäine ovineen ja kaartuvine kulkuteineen on mielestäni yksi Edinburghin kauneimmista kaduista, eikä siellä sijaitseva, Potter-tavaraa myyvä kolmikerroksinen kauppa ainakaan vähentänyt tätä ihastusta. Ylipäätään Pottereiden kanssa kasvaneena oli mielenkiintoista viimein päästä todellisuudessa näkemään paikkoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjasarjan syntyyn (kuten The Elephant House -kahvila, jossa Rowlingin kerrotaan kirjojaan kirjoittaneen - tätä tosin ihailimme vain ulkoapäin).

Edinburghissa on mahdollista osallistua vaikka minkälaisille kaupunkia ja sen historiaa esitteleville kierroksille niin kävellen kuin bussilla. Me osallistuimme yhtenä iltana ilmaiselle kummituskierrokselle, joka kulki pitkin vanhan kaupungin syrjäisiä katuja ja kujia. Kävi kuitenkin niin, että pelottavan sijaan tunnelma kierroksella oli vähän surkuhupaisa, kun monikymmenpäinen osallistujajoukko värjötteli piilossa tuulta ja vaakasuorassa satavaa räntää samalla, kun lannistumaton oppaamme esitti karmivia tarinoita kaupungin menneisyydestä. Kierros jouduttiin lopulta olosuhteiden vuoksi lopettamaan lyhyeen, mutta ilahduttavan positiivisen oppaan takia kokemuksesta ei jäänyt pahaa makua suuhun.

Kirjallisuuden ystäville herkkua tarjosi monikerroksinen kirjakauppa Waterstones, jolle annan plussaa lisäksi kaupan yhteydessä olevasta kahvilasta kuppikakkuineen ja nautittavine maisemineen ostoskatu Princess Streetin ylitse. Kirjallisuusteema näkyi myös pienessä ja kotoisassa kirjailijamuseossa (Writer's Museum), johon on koottu näyttelyt Robert Louis Stevensonista, Walter Scottista ja Robert Burnsista. Ymmärsin, että museot ylipäätään olisivat Edinburghissa pääasiassa ilmaisia, joten suosittelen ehdottomasti hyödyntämään niitä.

Matkan aikana mieleeni olivat ehkä eniten yleinen kaupunkiin tutustuminen ja reippailu pitkin sen mäkiä. Pääsimme jopa vähän seikkailullisiin tunnelmiin, kun laskeuduimme alas jyrkkiä ja lumisen liukkaita polkuja linnan puutarhaan vain huomataksemme alhaalla, että ainoa tie pois vei samaa kautta. Korkeimmille kukkuloille kipuamisen jouduimme tuulen vuoksi jättämään tällä kerralla väliin, mutta esimerkiksi alla olevaa Arthur's Seatia pääsimme muiden turistien tavoin ihailemaan vähän loivemmalta Calton Hill -kukkulalta.

Nyt kotiin palattuani reissusta ovat jääneet hauskan seuran lisäksi mieleen kaupungin värimaailma sateenkaarenvärisine ovineen ja yksityiskohtineen harmahtavan arkkitehtuurin keskellä, kaduilla viimaa urheasti kilteissä uhmaavat miehet ja skotlantilainen puhetapa ("cheers, mate!"). Koska olimme käsimatkatavaroilla liikenteessä, omat ostokseni jäivät vähäisiksi, mutta ystäväni sen sijaan toi Edinburghista mukanaan teemaan sopivasti kiltin! Mitä tulee mahdolliseen seuraavaan kertaan kaupungissa, en laittaisi sitä lainkaan pahakseni. Silloin haluaisin kavuta nyt kokematta jääneille kukkuloille, koluta näkemättä jääneet kaupunginosat ja nauttia perinteisen afternoon tea'n.

Oletteko te olleet koskaan Edinburghissa tai haluaisitteko matkustaa sinne?

Matkustamisen lisäksi luin ja kuuntelin maaliskuussa jonkin verran kirjojakin, ja tässä on lyhyet arviot kolmesta niistä:
 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014. Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière. Gummerus, 2017. Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13h 42min.)  

En ole kenties ikinä lukenut kirjaa, jonka alku olisi yhtä H-I-D-A-S kuin Mackintoshin esikoisjännärissä. Ellen olisi kuunnellut jo aiemmin kirjailijan toista teosta, Minä näen sinut (jonka juonikuviot kaappaavat samantien mukaansa), ja ellei tätä olisi lukenut suosikikseni noussut Krista Putkonen-Örn, olisin jättänyt tämän hyvin äkkiä kesken. Teoksessa tuntematon autoilija törmää kuolettavasti pikkupoikaan, ja tarinassa keskitytään autoilijan henkilöllisyyden selvittämiseen. Hitaudellakin on arvonsa, kuten myöhemmin selviää, ja toinen puolisko teoksesta etenee vetävämmin.

Helmet-haaste: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
(Tammi, 2018. Äänikirjan lukija: Anni Kajos. Kesto: 7h 12min.)

Turusen uusin teos tuntuu alussa ihanan raikkaalta, enkä voinut olla tarinaa ja sen lukijaa Anni Kajosta kuunnellessa saamatta jostain syystä mieleeni vahvoja peppipitkätossumaisia viboja. Samaistuin tarinan arkipäiväisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, miten jäiset marjat aina tippuvat lattialle ja tahraavat sukat. Löysin itseni myös päähenkilön epävarmuudesta omaa itseä ja osaamista kohtaan. Tarinassa kritisoidaan vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, mm. sitä, että parisuhde katsotaan jonkinlaiseksi päämääräksi, ja sinkkuus ja yksinolo on yhtä kuin välivaihe, jopa epäonnistuminen, jotain mistä pitäisi pyrkiä pois. Ajan myötä alun raikkaus kuitenkin karisee, ja tarina muuttuu vähän puuduttavaksi.

Helmet-haaste: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja
(Atena, 2018. 176 s.)

Toisessa teoksessaan Rönkkönen jatkaa rohkeasti sinkkuelämän ja sen herättämien ajatusten puimista. Tapa, jolla Rönkkönen käsittelee teoksessaan intiimejä asioita, herätti minussa ajoittain epämukavuutta. En kuitenkaan näe tätä huonona asiana, sillä tämäntyylinen käsittelytapa ravisuttaa normeja. Teos ei kuitenkaan lopulta yllä edellisen tasolle, vaan tuntuu liikaa sen laimeammalta toistolta.

Helmet-haaste: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Miniarvioita

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Poznanskin Vii5i sai minut kesällä palaamaan jälleen dekkareiden pariin jännittävällä ja mukaansa tempaavalla tarinalla, ja halusinkin lukea teoksen itsenäisen jatko-osan mahdollisimman pian. Siinä missä Vii5i tutustutti lukijan geokätköilyyn, liikutaan Sokeissa linnuissa sosiaalisen median ja varsinkin Facebookin maailmassa.

Kirjan alku ei miellyttänyt minua lainkaan, vaan tuntui huteralta ja pinnalliselta, mutta muistelin myös aloitusosalla olleen vähän samanlaisia vaikeuksia. Tarina paraneekin huomattavasti puolenvälin tienoilla, kun murhaajajahti pääsee kiihtymään. Olisin kuitenkin kaivannut, että tarinan elementeistä (niin päähenkilö Beatricen yksityiselämästä kuin Facebookista) olisi otettu enemmän irti, enkä pitänytkään tästä kirjasta aivan yhtä paljon kuin Viidestä. Mahdolliset jatko-osat tulen kuitenkin lukemaan, yllättävien juonenkäänteiden keksimisessä kun Poznanski tuntuu olevan erittäin nerokas.

★★★ 

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (alkup. Blinde Vögel, 2013)

Suomentanut: Anne Mäkelä

Atena, 2014

425s.

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella

Elokuussa innostuin lukemaan muutaman nuortenkirjan, joista toisesta, Anni Polvan Tiina kesälaitumilla, tykkäsin jopa enemmän kuin nuorempana sitä lukiessani. Toisen teoksen kanssa ei sitten käynytkään yhtä hyvin.

Blytonin Viisikot olivat pienenä yksiä lempikirjojani, joten saattaa olla, että odotukseni samanlaisen taian säilymiseksi olivat liian korkealla. Viisikko salaperäisellä nummella on kuitenkin mielestäni aika heppoisesti kirjoitettu ja koin tarinan salaperäisestä kummitusnummesta ja siellä tapahtuvasta hämärätoiminnasta aika tylsänä.

Toki kyseisen sarjan kirjat on tarkoitettu paljon minua nuoremmille lukijoille, jotka varmasti pitävät näitä kiinnostavina ja tarpeeksi kevyinä luettavina. Positiivista on myös se, että kokisin Viisikoiden soveltuvan kummallekin sukupuolelle yhtä hyvin. Harmittaa vain, etten löytänyt tästä kirjasta sellaista tasoa, joka jaksaisi kiinnostaa myös vähän vanhempaa lukijaa.

★★ 

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella (alkup. Five Go to Mystery Moor, 1954)

Suomentanut: Lea Karvonen

Tammi, 1995 (8.painos)

173s.

Riikka Pulkkinen: Totta

Olin etukäteen arvellut, että voisin pitää Pulkkisen kirjoitustyylistä. Toisaalta kuvittelin, että tuo teos, joka todella iskisi minuun, olisi Raja, jonka aihe vaikutti muita Pulkkisen teoksia mielenkiintoisemmalta. No, Rajaa en ole vielä saanut käsiini, mutta Totta löytyi joskus alkuvuonna marketin alennuskorista, ja ajattelin napata sen mukaani huolimatta siitä, ettei tarina vakuuttanut vielä takakannen perusteella.

Joskus on kyllä mukavaa huomata olleensa aivan väärässä. Totta liikkuu kahdella aikatasolla, joista toisessa syvennytään lähestyvään kuolemaan ja toisessa luodaan silmäys menneisyyteen, 60-luvun vapautuneeseen taiteilijailmapiiriin. Kumpikin taso tuntuu eheältä ja kiinnostavalta, samoin lähes jokainen näkökulma. Ehkä nykyajan Annan olisin itse jättänyt pois, hänellä kun ei tuntunut olevan muuta tärkeää roolia, kuin Eevan kohtalon selvittäminen, vaikka heidän kohtalonsa toisiinsa osittain kietoutuvatkin.

Totta on kaunis ja koskettava teos, sellainen, joka tulee säilymään mielessäni pitkään. Teoksen yksi tärkeimmistä teemoista on rakkaus ja siinä todetaankin, että Rakkaus on aina totta. Se on todellista jokaiselle hahmolle, vaikka osa sen ilmentämismuodoista yhteiskunnan silmissä paheksuttavaa olisikin. Teos ei kuitenkaan tunnu tuomitsevan, vaan esittää rakkauden juuri sellaisena kuin hahmot sen kokevat.

Totta on ehdottomasti yksi parhaimpia lukemiani suomalaisia teoksia. Vähän jopa hirvittää tarttua Pulkkisen seuraavaan kirjaan, sillä voiko tätä mitenkään ylittää? Toivottavasti voi. Tähtiä annan vain neljä, mutta neljä ja puoli on lähempänä totuutta. Aivan viiteen tähteen kirja ei yltänyt, sillä kirjailijan kirjoitustyyli yltyy paikoitellen häiritsevän maalailevaksi, vaikka siitä muuten pidinkin.

★★★★ 

Riikka Pulkkinen: Totta

Otava, 2010 (kuvan Seven-pokkari 2012)

333s. 

Haruki Murakami: 1Q84 (osa 3)

Pulkkisen kirjan suosioon vaikutti osittain sekin, että juuri ennen sitä olin lukenut kaksi Murakamia, ja maagisen realismin parista oli melkein helpottavaa sukeltaa ihan vain realistiseen tarinaan. Lukiessani Murakameja nautin miehen vinksahtaneista maailmoista kuitenkin täysin.

Ollaan jälleen vuodessa 1Q84, kahden kuun hallitsemassa maailmassa. Aomame ja Tengo elävät ja yrittävät pärjätä omillaan, samalla kun Sakigake kiristää solmua heidän ympärillään. Nyt tutustutaan paremmin myös Ushikawaan, rumaan mieheen, joka jo ensimmäisissä osissa vaikutti kummallisen kiinnostuneelta Tengon toimista.

Kirja oli hyvä, jälleen, mutta mielestäni se loppuu kesken. Pidin erittäin paljon ratkaisusta, jonka Tengon ja Aomamen kohtalo saa, mutta Fuka-Eri ja Sakigake olisivat mielestäni kaivanneet suljetumman lopetuksen. Fuka-Eri on kolmannessa osassa muutenkin todella pienessä roolissa, mikä on harmi, sillä hän on todella mielenkiintoinen ja kryptinen hahmo. Tällä kertaa isomman palan haukkaava Ushikawa ei puolestaan ollut yhtään kiinnostava.

Kokonaisuutena kahden kuun maailman tarina on ollut yksi vaikuttavimpia hetkeen lukemiani ja samaa odotan myös muilta Murakamin vielä lukemattomina odottavilta teoksilta. Ihan ensimmäisten osien tasolle ei lopetus mielestäni yltänyt, mutta syy saattaa olla myös siinä, että luin sen paljon niitä myöhemmin, jolloin aiemmat tapahtumat eivät olleet kovin tuoreessa muistissa ja päätöskin tuntui vähän niistä erilliseltä.

 ★★★★ 

Haruki Murakami: 1Q84, osa 3 (alkup. 1Q84)

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Tammi, 2013

446s. 

Ursula Poznanski: Vii5i

Ursula Poznanskin Vii5i päätyi lukulistalleni oikeastaan aika yllättäen. Vaikka nuorempana luin paljon dekkareita, eivät ne Agatha Christieitä lukuun ottamatta enää juuri kuulu lukemisiini. Sitten näin Viidestä sekä sitä seuraavasta osasta kehuvia blogiarvosteluja ja ajattelin, että ehkä voisin antaa tälle kirjalle joskus mahdollisuuden. Siis joskus sitten tulevaisuudessa. Kun kirja kuitenkin ilmestyi aivan nenäni eteen kirjastossa, päätin lukea sen jo nyt.

Vii5i on aika lailla tavallista kaavaa noudatteleva dekkari, johon kuitenkin tuo uutuudenviehätystä harrastus nimeltä geokätköily. Voisin kuvitella, että lajin harrastajana olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, mutta pidin siitä myös näin "maallikkona". En myöskään kokenut, että harrastamattomuus olisi aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia kirjan ymmärtämisessä, sillä muun muassa termit selitettiin todella hyvin.

Teoksen päähenkilö on Beatrice Kaspary, joka saa kollegoineen uransa tähän asti vaikeimman ja verisimmän arvoituksen ratkaistavakseen. Kaikki alkaa, kun syrjäiseltä lehmälaitumelta löytyy murhattu nainen jalanpohjissaan kummalliset koordinaatit. Nämä koordinaatit johdattavat poliisit eteenpäin uusien murhien jäljille.

Kirjan luettuani ihmettelin suuresti sitä, miksi olin osittain tiedostamattomasti lakannut lukemasta dekkareita. Nehän ovat aivan mahtavia varsinkin näin kesällä, kun kaipaa jotain jännittävää ja juonivetoista luettavaa. Kuten minulle tapaa nykyään usein käydä, esimerkiksi viimeksi Harold Fryn odottamattoman toivioretken kohdalla, en päässyt tarinaan aivan heti kiinni. Sadan sivun jälkeen en kuitenkaan voinut laskea kirjaa enää käsistäni, vaan luin sen loppuun yhdeltä istumalta.

Murhien selvitys on kirjassa pääosassa, mutta myös Beatricen yksityiselämästä ja sen vaikeuksista saadaan aika paljon tietoa. Minusta tämä oli piristävää, sillä dekkareissa harvemmin kerrotaan omaan makuuni tarpeeksi henkilöiden elämästä työn ulkopuolella. Yksityiselämän kuvaus antoi inhimillisemmän kuvan Beatricesta, josta muuten oli saanut käsityksen vain kovaotteisesta työnarkomaanista, joka ei nuku koskaan kunnolla. Muut henkilöt jäivät tosin Beatricen varjoon, ja menin välillä jopa vähän sekaisin hahmoissa, sillä varsinkin naisen kaksi läheistä mieskollegaa (Stefan ja toinen jonka nimeä en muista) muistuttivat paljon toisiaan.

Uutta minulle oli myös se, että kirja sijoittuu Itävaltaan. En ole ainakaan blogiaikanani lukenut yhtäkään sinne sijoittuvaa kirjaa, ja uusista paikoista on aina mielenkiintoista lukea. Toisaalta, jollei muutamia kadunnimiä oteta lukuun, olisi kirja voinut sijoittua oikeastaan melkein minne tahansa, niin vähän ympäristöä kuvailtiin. Ja näin suomalaiselle metsät ja kalliot eivät juuri kotimaan luonnosta erotu.

Yritin lukiessani kovasti arvuutella murhaajaa ja oletinkin aika kirjan alkupuolella osuneeni jo oikeaan. Silloin ehdin hetkellisesti olla vähän pettynyt, sillä ajattelin, ettei tapauksella voi olla näin helppo ratkaisu. Onneksi sain kuitenkin pidettyä uteliaisuuteni kerrankin kurissa, enkä kurkannut viimeisille sivuille. Kirja nimittäin onnistui yllättämään minut aivan täysin loppuratkaisullaan.

Vaikken välttämättä vielä tämän teoksen myötä geokätköilystä innostunut, onnistui Poznanski saamaan minut puolelleen yllättävillä juonenkäänteillä ja inhimillisellä päähenkilöllä, johon haluaa tutustua lisää. Odotankin, että Beatrice Kaspary -sarjan toinen osa, Sokeat linnut, valottaisi vielä enemmän naisen yksityiselämän kiemuroita.

★★★★

Ursula Poznanski: Vii5i (alkup. FÜNF, 2012)

Suomentanut: Anne Mäkelä

Atena, 2013

426s.

Vii5i täyttää kirjabingosta kohdan "Dekkari". Voi muuten hyvin olla, että bingo jää minun osaltani tällä kertaa saamatta. Minulla on ollut pitkään kesken yksi tositarinaan perustuva teos Pohjois-Koreasta ja sen ehdin varmaan vielä heinäkuun aikana lukeakin loppuun, mutta "Palkittu kirja" -kohtaan minulla ei taida olla mitään teosta varalla, enkä sellaista välttämättä ehdi hankkiakaan. Vaikka bingo jäisi saamatta, on haaste ollut kuitenkin erittäin hauska. :)