Sivut

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Sarjakuvavinkki: Spleenish (Ulla Donner)



Kuvittajana ja graafikkona työskentelevän Ulla Donnerin sarjakuvateosta Spleenish katsoessa huomio kiinnittyy väistämättä poikkeavaan värimaailmaan ja räväköihin fontteihin. Oranssinvalkoiset kuvat ja tekstit kertovat tarinaa vetelän ja alakuloisen näköisestä nuoresta naisesta, joka yrittää kahlata läpi nykyajan vaatimusten. Donner leikittelee teksteillä ja kuvilla paljon, mutta koko tarinan ajan yhtenäinen värimaailma sitoo eroavaisuudet yhteen. En voi myöntää, että olisin pitänyt ihan kaikista kuvista tai fonteista, sillä välillä niistä oli mahdotonta saada selvää (mikä on kai tarkoituksellista kuvattaessa sotkussa olevaa elämää). Sain lisäksi otsikossa olevasta fontista epämieluisia viboja jonkin kasarihevibändin logosta.

Tarina on tuttu ja nykyajan ilmiöt tunnistettavia. Miten nuorten aikuisten keskuudessa leviää sanaton sääntö siitä, että kaikilla tulisi olla jokin oma juttu. Täytyisi olla poikkeava, erikoinen ja mieleenjäävä yksilö. Täytyisi puuhailla jotain, edustaa itseään sosiaalisessa mediassa ja pitää itsestään jatkuvaa meteliä.

Donner kuvaa ironisesti, mutta ei ilkeästi sitä, millaista on elämä, kun itseen kohdistettuihin jatkuviin paineisiin ei jaksa vastata. Kun Fafa's, sunnuntaibrunssit tai miljoonat eri projektit eivät kiinnosta, vaan sitä tulee lähinnä maattua kotona roskien keskellä sääret ajelematta jaksamatta lähteä ulos, vaikka olo olisi yksinäinen ja seuraa vailla.

Donner ottaa teoksellaan osuvasti kantaa ajan ilmiöihin ja vaatimuksiin, ja kuvaukset päähenkilön elämästä naurattavat ja vähän jopa apeuttavat samaistuttavuudellaan. Kaikkiin kuviin ja fontteihin en ihastunut varauksetta, mutta myönnän, että ne tuovat teokseen hyvin uniikin sävyn.

Kurkatkaahan arviot myös blogeista Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Helmet-haaste: 12. Sarjakuvaromaani.

Osallistun tällä teoksella myös Hurjan Hassun Lukijan sarjakuvahaasteeseen.

Ulla Donner: Spleenish (Spleenish, 2017)
Suomentanut: Sinna Virtanen
S&S, 2017
n. 155s.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää



Kolmekymppinen Eleanor työskentelee viikot toimistolla ja viettää viikonloput katsellen tv:tä ja juoden votkaa. Hänen ainoat kontaktinsa ovat kerran viikossa soittava äiti, häntä pääasiassa halveksivat työtoverit, lähikaupan kassa ja sosiaalityöntekijä. Eleanor on yksinäinen. Toisaalta hän hyväksyy asian, sillä hänen on vaikea sietää huonosti kasvatettuja ihmisiä, toisaalta hän ei voi olla välillä miettimättä, olisiko asioiden mahdollista olla toisin. 

Eleanor tutustuu sattumalta samassa firmassa työskentelevään mieheen. Mies pukeutuu huonosti, polttaa tupakkaa ja hyh, ei osaa edes kirjoittaa oikeaoppisesti. Puutteista huolimatta miehen ystävällisyys auttaa Eleanoria vaihtamaan elämänsä suunnan ja ottamaan selville siitä, millainen tragedia hänen menneisyyteensä on piilotettu.

Romaani on nopealukuinen ja muistuttaa kerronnaltaan chick-litiä romanttisine juonenkäänteineen. Tarina on kuitenkin muuta kuin kevytvireinen: Eleanor on joutunut kokemaan jotain hirvittävää, eikä hänellä nytkään ole ketään, johon todella turvata. Hän on yrittänyt kuulua joukkoon, mutta on jäänyt aina ulkopuolelle asioista.

Eleanor on konservatiivisen ja tiukan kasvatuksen saanut, eikä vaadi kanssaihmisiltään vähempää kuin täydelliset pöytätavat ja kohteliaan puhetavan. Hän ei tiedä, mitä tarkoittaa "LOL", ja on vasta opettelemassa Twitterin käyttöä, jotta voisi olla yhteydessä ihastuksensa kohteeseen. Muut ihmiset ihmettelevät hänen jäykkää käytöstään ja tietämättömyyttään nykypäivän trendeistä, mutta Eleanor itse ei huomaa tätä.

Etukannen sitaatissa kirjaa kuvataan muun muassa hulvattomaksi, mutta vaikka tarina on paikoitellen hauska ja osa Eleanorin kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa tiedostamattoman koomista, ei hulvaton ole mielestäni oikea sana kuvaamaan kirjaa. Hulvattoman sijaan kirja on lämminsydäminen ja hyvin surullinen. Minun oli nieleskeltävä kyyneliä monessa kohdassa, oli kyse sitten ihmisten hyväntahtoisuudesta tai Eleanorin koettelemuksista. Kirjan kerronta saattaa olla kevyttä, mutta aihe on kaikkea muuta.

Pidin kirjasta kovasti, mutta kieltämättä olin hieman pettynyt siihen, ettei tarina onnistunut luomaan yllätyksiä. Eleanorin rankka taustatarina on mahdollista ymmärtää jo alkuvaiheessa, vaikka Eleanor pystyykin tunnustamaan tapahtuneen itselleen vasta myöhemmin. Ei minua kuitenkaan suunnattomasti haitannut se, että sain lukijana seurata vierestä menneisyyden avautumista Eleanorille ja sitä, miten hän siitä selviytyy.

Käänteet eivät yllättäneet minua, mutta Eleanorista itsestään taisi tulla minulle yksi nykykirjallisuuden mieleenpainuneimmista hahmoista. Vaikka hänellä on jyrkkiä ja muita arvostelevia mielipiteitä, häntä kannustaa ja hänelle toivoo pelkästään hyvää. Eleanorin kokemusten kautta tarinassa näytetään, miten tärkeää kanssaihmisten välitön ystävällisyys ja huolenpito on. 

Lukekaa tämä, jos haluatte tutustua muistettavaan hahmoon ja seurata hänen tietään onnellisempaan elämään.

Helmet-haaste: 33. Selviytymistarina.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017)
Suomentanut: Sari Karhulahti
WSOY, 2018
431s.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Clare Mackintosh: Minä näen sinut


 
Kahden viikon Storytel-kokeilun aikana kuuntelin John Greenin Turtles All the Way Down -nuortenkirjan lisäksi Clare Mackintoshin vastikään suomeksi ilmestyneen jännärin, Minä näen sinut.

Lontoolaisen Zoe Walkerin tavanomainen elämä muuttuu, kun hän eräänä iltapäivänä junalla töistä palatessaan sattuu puolihuolimattomasti selailemaan lehteä ja näkee kuvansa seuranhakuilmoitusten joukossa. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan? Onko nainen kuvassa edes oikeasti Zoe? Zoe yrittää karistaa asian mielestään, kunnes saa tietää, että aiemmin samanlaiseen ilmoitukseen päätynyt nainen on löydetty murhattuna.

Toisaalla seurataan urallaan virheen tehnyttä konstaapeli Kelly Swiftiä, joka vakavien rikosten tutkimisen sijaan jahtaa nyt metron taskuvarkaita. Kelly haluaa ratkaista seuranhakuilmoituksiin liittyvän, yhä kierommaksi käyvän tapauksen ja todistaa olevansa taas uransa arvoinen.

En voinut kirjaa kuunnellessa olla miettimättä, että perusasetelma on vähän kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa -teoksesta (johon taidan aika yksipuolisesti kaikkia lukemiani jännäreitä verrata - mutta mielestäni Nainen junassa vain on lajissaan varsin onnistunut). Tottahan toki on, että saman tyylilajin edustajat muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet teosten välillä mieleen toi tarinan keskiössä oleva juna, joka on Zoelle päivittäinen liikkumaväline kodin ja töiden välillä. Kummassakin teoksessa isossa osassa on yksipuolinen näkeminen, salaa katselu ja jopa tirkistely. Hawkinsin kirjassa merkityksellinen asia nähdään junan ikkunasta ulos katsoessa, tässä katse kohdistetaan junan sisällä oleviin tietämättömiin matkustajiin.

Mysteerin lisäksi Minä näen sinut käsittelee perhesuhteita. Miten dynamiikka perheessä toimii, kun vanhemmat ovat eronneet ja äiti-Zoe on muuttanut yhteen uuden miehen kanssa. Miten suhtautua aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiin, jotka tekevät suuria (ja äidin näkökulmasta vääriä) valintoja. Perheen sunnuntaipäivällisen äärellä tapahtuvan rupattelun ja kinastelun kuuntelu tuntui kotoisalta ja viihdyttävältä, vaikka kaikki tiedot eivät tarinan kannalta tarpeellisia olleetkaan.

Arkisen perhe-elämän kuvauksen merkittävä osuus tarinasta saattaa vaikuttaa siihen, ettei kirja juuri jännitä (tai ainakaan pelota). Minulle kävi äänikirjakokeilun loppuvaiheessa niin, että ilmaisjakso oli jo umpeutumassa ja kirja vielä pahasti kesken, joten päädyin kuuntelemaan tämän loppuun neljän aikaan yöllä. Silloin mietin, millaiseksi tarina vielä tiivistyy ja tuleeko se liian iholle, kun pahantekijällekin on annettu puheenvuoro. Ratkaisun hetket ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän vetäviä ja mielenkiintoisia kuin hermoja raastavia.

Vaikka juonenkäänteitä vaivaa osittainen yliampuvuus, eikä monimutkaisen suunnitelman toteuttamisen helppous tunnu realistiselta, pidin kirjaa nautittavana kuuntelukokemuksena ja haluan tutustua myös muihin Mackintoshin teoksiin. Voisin nostaa esiin myös sen muihin jännäreihin verrattuna positiivisen poikkeuksen, että tässä päähenkilö saa puolelleen edes muutaman hänen epäilyksensä ja pelkonsa uskovan ihmisen, eikä joudu kamppailemaan yksin koko tarinan ajan. Pidän nimittäin trillereissä (sekä kirjoissa että elokuvissa) jopa epäuskottavana sitä, että kukaan läheisistä tai virkavallan edustajista ei koskaan usko päähenkilöä kuin viimeisten kriittisten minuuttien aikana. Ah, kuinka piristävää!

Helmet-haaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016)
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
Gummerus, 2018
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

perjantai 9. helmikuuta 2018

Sarjakuvavinkki: Big Mushy Happy Lump (Sarah Andersen)



Piinaavat deadlinet ja opintolainaperinnät, asioiden ylianalysointi ja kaduilla kohdattu epätoivottu ja häiritsevä huutelu. Pumpkin Spice Latte, söpöt koirat neulepaidoissa ja toisen puoliskon kanssa halailu. Sarah Andersen kuvaa toisessa sarjakuvakokoelmassaan niin naiseutta, perinteisiä sukupuolirooleja ongelmakohtineen, arjen iloja kuin koulu- ja työelämää.

Big Mushy Happy Lump jatkaa oikeastaan samalla linjalla Andersenin esikoiskokoelman, Aikuisuus on myytti, kanssa. Ainoa huomattava ero näiden kahden, noin parikymppisten elämää kuvaavan kokoelman välillä on, että Big Mushy Happy Lump sisältää loppupäässä sarjakuvien lisänä pienimuotoisia henkilökohtaisia esseitä, joissa Andersen avaa osan kuvista taustoja. Omakohtaiset kirjoitukset syventävät sarjakuvien teemoja mm. sosiaalisen kanssakäymisen vaikeuden osalta ja antavat lukijalle ajattelemisen aihetta.

Esseet tuovat kokoelmaan uuden kerroksen, mutta niitä enemmän minua kiinnosti kuitenkin sarjakuvat. Andersen onnistuu jälleen kuvaamaan ajankohtaisia ilmiöitä odottamattomalla ja hupsulla tavalla (kuten alakuvan "man bun"). Lisäksi kuluneen ja loppuun käsitellyn tuntuisistakin asioista on mahdollista löytää uusia ja samaistuttavia puolia. Ainoana miinuksena pidän ehkä sitä, että kummassakin kokoelmassa on ihan mahdottomasti käsiteltäviä aiheita, mistä johtuen kokonaisuus on hippasen sekava.

Pienestä mussutuksesta huolimatta lukukokemus oli jälleen huippu, ja löysin ainakin itse tästä kokoelmasta vielä ensimmäistä paremmin sellaisia sarjakuvia, joista pystyin tunnistamaan itseni. Onneksi kolmas kokoelma, Herding Cats, ilmestyy myös ihan pian!

(Luin tämän kokoelman jo viime vuoden puolella, joten en osallistu tällä meneillään oleviin haasteisiin.)


Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection
Andrews McMeel Publishing, 2017
125s.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Äänikirjakokeiluja: Turtles All the Way Down (John Green)



Lapsena tarinoiden kuuntelu kasetilta oli yksi parhaimmista asioista, jonka tiesin. Nyt aikuisena en ole kuitenkaan monista yrityksistä huolimatta päässyt kunnolla sisään äänikirjojen maailmaan. Yhtenä syynä on, että ellei kerrottu tarina ole tarpeeksi yksinkertainen (kuten vaikka muumikirjoissa), en pysy siinä kuuntelemalla mukana, ellen ole jatkuvasti aivan skarppina. Äänikirjoissa jonkin jo kuullun asian tarkistaminen jälkikäteen tuntuu mahdottomalta, mikä osaltaan vaikeuttaa mukana pysymistä.

Toisena äänikirjoissa turhauttaa se, että niiden kuuntelu on hidasta puuhaa. En pysty olemaan ajattelematta, että lukemalla kirjan itse olisin saanut sen jo loppuun. Tiedän kuitenkin, että äänikirjat vaativat totuttelua, jos on viettänyt suuren osan elämästään lukemalla pääasiassa fyysisiä kirjoja tai e-kirjoja. Siksi halusinkin antaa äänikirjoille (jälleen kerran) uuden mahdollisuuden nyt alkuvuodesta, kun huomasin, etten ollut vielä käyttänyt Storytel-sovelluksen kahden viikon ilmaiskokeilua.

Lopputulos kahden viikon jälkeen: Kuuntelin sovelluksen kautta yhteensä kaksi äänikirjaa ja luin yhden e-kirjan. Oletetusti suhtautumiseni äänikirjoihin ei muuttunut aivan radikaalisti, ja kesti aika kauan, ennen kuin edes löysin sellaisia kirjoja, joiden kuuntelu oli sujuvaa ja muuten mukavaa. Esimerkiksi Lucia Berlinin kehuttua novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kuunnellessani olin jälleen saman vanhan ongelman äärellä: tarinat yksityiskohtineen eivät jääneet mieleen, ja välillä oli vaikea pysyä mukana edes siinä, oliko novelli vaihtunut toiseen vai oliko edelleen kyse samasta tarinasta. Vähitellen aloin kuitenkin jossain määrin tottua äänikirjan kuunteluun kirjan lukemisen sijaan, ja huomasin myös, että vaikkapa värityskirjan täyttäminen äänikirjan soidessa taustalla on rentouttavaa puuhaa lukemispainotteisten opintojen vastapainona.

John Green: Turtles All the Way Down: John Greenin tuoreehko nuortenkirja Turtles All the Way Down (suom. Kilpikonnan kuorella) osoittautui yhdeksi helpoimmin kuunneltavista äänikirjoista. Kirja kertoo teini-ikäisestä Azasta ja tämän parhaasta ystävästä Daisysta, jotka haluavat selvittää kadonneen miljonäärin tapauksen ja saada palkkioksi muhkean rahasumman. Ennen kaikkea kirja kertoo Azan ahdistuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä, joiden vuoksi hän pelkää kuollakseen mm. sairastuvansa johonkin vakavaan tautiin. Välillä pelko vaatii Azalta jopa äärimmäisiä toimia, jotta bakteerit eivät vain pääsisi valtaamaan hänen kehoaan.

Pidän todella tärkeänä sitä, että Azan mielenterveysongelmat on nostettu kirjassa niin näkyvästi esiin, vaikka kuvaus kehittyy osin jopa painostavuuteen saakka. Mielenterveyshäiriöistä on välttämätöntä kirjoittaa, jotta ymmärrys niistä leviäisi, ja jotta niistä kärsivät ihmiset (etenkin nuoret) tuntisivat, etteivät ole oireidensa kanssa yksin. 

Näihin kuvauksiin verrattuna kadonneen miljonäärin tapaus vaikuttaa aluksi vähän hupaisalta ja jännittävältä seikkailulta, johon nuoret lähtevät mukaan. Mitä pidemmälle mennään, sitä epäuskottavammaksi koko juttu muuttuu, etenkin sen vuoksi, että nuoret tuntuvat laiskahkon salapoliisityön tuloksena olevan tapauksesta paremmin selvillä kuin poliisi. Miljonäärin tapauksessa ei lopulta ole merkittävintä katoamisen aiheuttama mysteeri, vaan se, miten tämän kaksi poikaa pärjäävät ilman isäänsä, äitinsä jo aiemmin menettäneinä. Davis, pojista vanhempi ja Azan lapsuudenkaveri, yrittää ottaa vanhemman roolia, mutta kokee olevansa pahasti hukassa.

Davisin voimattomuus isänsä katoamisen vuoksi on ymmärrettävää ja uskottavaa, kuten on myös hänen henkinen kasvunsa tarinan edetessä. Mielestäni Davisin hahmoon kuitenkin tiivistyy se, mistä en joissain nuortenkirjoissa pidä: se, miten hänestä yritetään tehdä teennäisen syvällistä ja vähän jopa traagisen romanttista hahmoa. Davis yrittää ymmärtää Azaa, johon hän haluaa luoda siteen, mutta mielestäni nuorten välinen kemia ei toimi. Vaikuttaa siltä, ettei Davis oikeasti ymmärrä Azaa, vaan käyttää kaiken tilan omasta ahdingostaan puhumiseen (ja kärjistettynä: väräjävien runositaattien lausumiseen).

Kuuntelukokemuksen kantavana voimana oli ehdottomasti äänikirjan ilmeikäs kertoja, Kate Rudd. Hän vahvistaa ääntään muuntelemalla jokaisen hahmon persoonaa: Azan ääni on pehmein ja "tavallisin" (häntä kuullaan kirjassa eniten, joten äänen täytyy varmasti olla lähestyttävin), Davis on tummaääninen ja hieman juro, ja Daisy kuulostaa liioitellun nenäkkäältä ja kaikkitietävältä teini-ikäiseltä. Hahmoista eniten mieleeni onkin vapaa-ajallaan Chewbacca-fanitarinoita kirjoitteleva Daisy, joka jää mieleen hauskoilla ja näsäviisailla kommenteillaan.

Turtles All the Way Down naurattaa, ärsyttää ja tuo esiin tärkeitä aiheita. Greenin tarinankerronta ei ole mielestäni erityistä, ja tarinasta muistettavan tekeekin lähinnä Azan mielen häiriöiden kuvaus. En kehittänyt itselleni tämän myötä mitään Green-allergiaa, sillä kirjaa oli suureksi osaksi kiva kuunnella, mutta en toisaalta ymmärrä täysin, miksi juuri Greenin tuotanto on niin suuressa suosiossa.

Helmet-haaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Kouluympäristö ja kotitehtävät ovat yksi osa tarinaa.

Oletteko te päässeet sisään äänikirjojen maailmaan?

John Green: Turtles All the Way Down
Penguin, 2017
Äänikirjan lukija: Kate Rudd