Sivut

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Tua Harno: Oranssi maa



Ihmiset takertuvat niin helposti ympäristöönsä, tai ympäristö heihin, heistä tulee aivan sen muotoisia, minkälaiseen astiaan heidät on pantu, Martti oli kertonut. Uudessa paikassa ei ole mitään valmiina. Silloin on mahdollisuus kasvaa reunoiltaan toisenlaiseksi.

Raskaana oleva Sanna lähtee Australiaan kaivoksille viimeistelemään graduaan ja pakoon kipeää eroaan. Kaivoksilla vietetyn ajan jälkeen hänen on tarkoitus vaeltaa muutama viikko erämaassa itseään etsien, oppaanaan ainoastaan tutkija Ralda. Sanna kuitenkin tapaa kaivoksilla suomalaisen Martin ja, vastoin kaikkia neuvoja, rakastuu. Erämaahan lähtö ei ole enää samalla tavalla houkuttelevaa, mutta siitä huolimatta Sanna päättää lähteä. Matka osoittautuu kaikin tavoin erilaiseksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

Oranssi maa houkuttelee lukijaa jo ulkomuodollaan. Kansi (suunnittelijana Timo Numminen) on kaunis ja harmoninen, sisältöön sopiva. Oranssi maa, Australia ja sen erämaa, ei jää vain nimeksi romaanille, vaan sillä on tapahtumien kannalta suuri merkitys. Se on itselleni täysin vieras paikka, ja varmasti siksi erityisen kiehtova. Romaanissa maa esiintyy mystisenä ja jopa pelottavana, mutta jollain tavalla kuitenkin myös inhimillisenä ja luettavissa olevana. Maa, joka tuottaa ihmisten lailla uutta elämää oranssin tulen ravittua sitä.

Aloin lukea kirjaa, enkä yhtäkkiä voinutkaan laskea sitä enää käsistäni. Luin sen loppuun kahdessa illassa, vaikka aluksi mietin vähän epäilevästi, kiinnostaako minua todella näiden Sannan ja Martin tarina(t). Kyllä kiinnosti. Tarinan lisäksi ajauduin sujuvasti eteenpäin soljuvan kielen vietäväksi, vaikka ajoittain tuottikin hieman vaikeuksia ymmärtää, kuka puhui ja puhuiko tämä ääneen vai ajatuksissaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivinen. Likaiset hotellihuoneet ja kaivoksilla ruskettuneiden miesten katseet tulevat iholle. Autiomaassa suussa pystyy maistamaan hiekanjyvät ja ötökät, kuulemaan tuulen viuhunan korvissa, samoin täydellisen hiljaisuuden. Lopulta sitä taitaa olla itsekin oranssin pölyn ja auringonpolttamien peitossa.

Oranssi maa näyttää runsaasti yksinäisyyttä, jonka toiset hahmot kääntävät vahvuudeksi ja itsenäisyydeksi, mutta joka on toisille arka paikka. Randa ja Martti ovat oman tiensä kulkijoita, jatkuvassa liikkeessä, mutta Sanna huomaa varsinkin erämaassa ollessaan, että toisten ihmisten seura on hänelle tärkeää. Vaikka kaivoksilla on töissä paljon ihmisiä, tiivistyy myös siellä yksinäisyyden tunnelma traagisella tavalla.

Oranssi maa on selviytymistarina, rakkaustarina ja tarina rikkinäisistä, ongelmaisista perheistä. Se on tarina suurista unelmista, joiden toteuttaminen ei välttämättä ole mahdollista, tarina miehistä ja varsinkin naisista. Minulle se on etenkin tarina uusista aluista. Kuten romaanista lainaamani pätkä tuossa ylhäällä kertoo, jos jäät pitkäksi aikaa yhteen paikkaan, tekee se sinusta tietynlaisen ihmisen. Jääminen ja pysähtyminen ovat hyväksi, mutta välillä kannattaa kokeilla myös uusia paikkoja ja katsoa, millaisia puolia ne ehkä itsessä herättävät.

Tuntuu, että lukukokemusta on vaikea pukea perusteellisesti sanoiksi. Romaani on kuitenkin puhutteleva ja varmasti mieleenpainuva. Tällä hetkellä minulle aika lailla se täydellinen teos.

Goodreads-haaste: Oranssi maa menee kohtaan 37. A book with a color in the title.

 ★★★★★ 

Tua Harno: Oranssi maa
Otava, 2015
336s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Herman Koch: Lääkäri



Hollantilaisen Herman Kochin Lääkäri lähti vähän yllättäen mukaan kirjastosta, kun olin etsimässä hänen uusinta suomennettua romaaniaan, Naapuri. Naapuri oli ilmeisesti juuri viety nenäni edestä hyllystä, mutta koska halusin kuitenkin tutustua tähän blogeissa kohtuullisen paljon luettuun kirjailijaan, nappasin Lääkärin mukaan kokeeksi.

Kirjan kertoja Marc Schlosser on yleislääkäri, jolla on vastaanotto talonsa alakerrassa ja jo alkusivuilta lähtien paljon epämiellyttäviä ajatuksia asiakkaistaan. Jos totta puhutaan, Marc ajattelee olevansa ovenvartija järjestelmässä, jota luulosairaat ihmiset ylikuormittavat. Hänen tehtävänään on vakuuttaa potilaat siitä, ettei heitä vaivaa mikään. Jos jokainen huomionkipeä (tai välillä oikeastikin kipeä) potilas pääsisi yleislääkärin neuvosta "erikoislääkärille tai sairaalaan, koko järjestelmä romahtaisi."

Tarinan ydinongelma tulee selville heti tarinan alussa. Marcin kuuluisa potilas on kuollut, ja Marcia syytetään vakavasta hoitovirheestä. Muutamien sivujen aikana Marcista saadun kuvan perusteella tämä olisi hyvin helppo uskoa, mutta totuus ei ole ihan niin yksinkertainen. Palataan ajassa taaksepäin noin vuodella, niihin hetkiin, kun Marc tutustui potilaaseen ensimmäistä kertaa, ja kun näiden perheet viettivät yhdessä kesälomaa.

Marc ei ole ihannehahmo, ihannelääkäri tai edes ihanneaviomies, mutta lapsiaan kohtaan hän sentään osoittaa inhimillistä rakkautta ja suojelunhalua. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä yhtään miellyttävämpää omissa silmissäni. Olen luullut pitäväni hahmoista, jotka eivät ole ihan perinteisellä tavalla pidettäviä, vaan jotka käyvät hyvinkin reilusti moraalisten rajojen tuolla puolen. Joko olen ollut makuni suhteen väärässä tai sitten Marc vain yksinkertaisesti on hahmo, jota kohtaan ei pysty osoittamaan positiivisia tuntemuksia.

Kirja paljastaa korttinsa hitaasti. Mitä on tapahtunut, kuka on tehnyt mitä, ja mitkä ovat näiden tapahtumien seuraukset. Aluksi yritin olla välittämättä inhostani Marcia kohtaan, sillä kirjan kieli on kuitenkin jollain tavalla hykerryttävää kaikessa kammottavuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, kun kuvaillaan asiakkaiden vatsamakkaroita ja erinäisiä eritteitä. Ja halusinhan lisäksi toki tietää, mitä on tapahtunut. Spekulointi ei kuitenkaan jaksa innostaa loppuun saakka, eikä paljastus omasta mielestäni edes palkinnut tästä kaikesta. Olisin itse kaivannut räjähtävämpää ratkaisua muuten tasapaksun tarinan päätteeksi.

Minulla oli kovia odotuksia Kochin varalle, mutta Lääkäri petti ne pahasti. Voi olla, että esimerkiksi romaanin esittämiä moraalisia valintoja olisi ollut mielenkiintoista tarkastella syvällisemminkin, mutta epämiellyttävät hahmot saivat minut kääntelemään sivuja rivakasti eteenpäin, jotta saisin kirjan luettua mahdollisimman pian loppuun. Naapuri ja Illallinen olisivat vielä lukematta, mutta mahdankohan uskaltaa tarttua niihin enää tämän jälkeen?

Goodreads-haaste: Lääkäri menee kohtaan 44. A book that was originally written in a different language.

 ★★ 

Herman Koch: Lääkäri (alkup. Zomerhuis met zwembad, 2011)
Suomentanut: Sanna van Leeuwen
Siltala, 2013
447s.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo



Ihmeellisten asioiden museo näyttää miehiltä, joiden vartalo on täynnä karvaa, ja naisilta, jotka muistuttavat merenneitoa tai joilla on kauniit kasvot täynnä paloarpia. Se tuoksuu savulta, makeisilta ja oopiumilta, ja kuulostaa ihmisten hätäiseltä kirkunalta ja rakastavaisten kuiskauksilta. Se tuntuu veden vapauttavalta viileydeltä iholla.

Professori Sardiella on 1900-luvun alun New Yorkissa Ihmeellisten asioiden museo, jossa hänellä on esillä niin eläviä kuin kuolleitakin ihmeitä. Hänen tyttärensä, nuori Coralie, viihtyy vedessä ja on parempi uimari, kuin muut ihmiset. Isä ottaakin Coralien mukaan museoonsa, yhdeksi esiintyjistä. Tämä ei kuitenkaan tuo tytölle itselleen onnea, vaan Coralie kaipaa vapautta, omaa ja itsenäistä elämää.

Eddie puolestaan on valokuvaaja ja hyvä löytämään kadonneita ihmisiä. Hän on yksinäinen susi, seuranaan ainoastaan koiransa Mits, ja elää valokuvilleen, joiden toivoo paljastavan elämästä mustan ja valkoisen lisäksi muitakin sävyjä, inhimillisyyttä ja lämpöä, joille hän on sokea. Takaraivossa jyskyttää jatkuvasti taakse jätetty juutalaisyhteisö ja isä, jota Eddie halveksii silmittömästi.

Romaanissa on paljon erilaisia teemoja maahanmuutosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta yksinäisyyteen ja erilaisuuteen. Coralie on syntynyt sormiensa välissä ihokaistaleet, jotka saavat hänet muistuttamaan jonkinlaista kalaolentoa. Hän ei pidä erilaisuudestaan, vaan toivoo jatkuvasti, että voisi olla kuten muut tytöt, joita hän näkee ainoastaan ikkunastaan tai harvoilla torimatkoillaan. Hän, kuten muut museon esiintyjät, joutuu peittämään erilaisuutensa julkisilla paikoilla ollessaan, sillä ihmiset eivät ole valmiita hyväksymään kummallisen näköisiä olentoja joukkoonsa.

Coralien näkökulmaa oli minusta kiinnostava seurata. Tyttö, jolle vesi on kaikista tärkein elementti, piilopaikka ja lupaus vapaudesta, ja joka pelkää isäänsä, mutta yrittää löytää sisältään voimaa vastustaa tätä. Hän tuntee sympatiaa jokaista olentoa kohtaan, mutta hänen isälleen nämä ovat vain alhaisia työntekijöitä, rahantuojia. Sitä vastoin Eddien näkökulma jätti minut vähän kylmäksi. Hänen itseinhonsa ja halveksuntansa isäänsä kohtaan olivat vieraita, enkä pitänyt jopa sentimentaalisiksi yltyvistä, syvällisyyttä tavoittelevista lausahduksista, joita hän viljeli tiheään tahtiin.
 
Kuvitteellisten ja uskomattomien asioiden lisäksi romaaniin on yhdistetty todellisia historiallisia tapahtumia. Lukija pääsee mielessään lähelle sitä, miltä Manhattan ja Brooklyn näyttivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, osaksi työläisten lakkoja ja mielenosoituksia, sekä yhä laajemmalle luonnon rauhaan leviävää kaupunkia.
 
Romaanissa on kaikki tarvittava täyteläisen lumoavaan lukukokemukseen. On kutkuttavan kummallisia olentoja, traagisia tapahtumia ja rakkaustarinoita. Kirjaa oli mukava lukea, mutta kovin voimakkaita tunteita se ei minussa kyennyt herättämään. Tapahtumat ja hahmot jäivät hieman etäisiksi, kuin valokuvat, jotka epäonnistuvat tallentamaan kuvattavansa sisimmän olemuksen.
 
Ihmeellisten asioiden museo on vähän kuin vääristynyt satu ihmeellisine olentoineen ja pahaa uhmaavine sankareineen ja sankarittarineen. Kuulin lukiessani korvissani huvipuistojen musiikin ja näin liikkuvat, iloiset valot, mutten siitä huolimatta voinut olla ajattelematta vapauteen kaipaavia olentoja ja kaikkia niitä hirvittäviä tekoja, joita kuuluisuuden ja rahan vuoksi ollaan valmiita tekemään.   

★★★ 

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (alkup. The Museum of Extraordinary Things, 2014)
Suomentanut: Raimo Salminen
Gummerus, 2015
447s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!