Sivut

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Ernest Cline: Armada



18-vuotias Zack näkee oppitunnilla istuessaan luokan ikkunasta taivaalla lentelevän avaruusaluksen, joka muistuttaa erehdyttävästi hänen lempipelinsä Armadan viholliskonetta. Zack ei usko näkemäänsä, vaan tulee siihen tulokseen, että liika pelien pelaaminen on viimein koitunut hänen turmiokseen ja hänestä on tullut isänsä tavoin hullu. Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että vuosia sitten menehtyneen isän esittämät, Zackin mielestä foliohattuiset teoriat pitäisivät sittenkin paikkansa. Maan ulkopuolisesta elämästä on viitteitä. Ja tällä saattaa olla suuri vaikutus maapallon turvallisuuteen. 

Ernest Clinen toinen romaani, juuri suomennettuna ilmestynyt Armada, on vauhdikas seikkailutarina. Se vie lukijan avaruuteen ja kuuhun saakka, ja luo villejä kuvitelmia maapallon tulevasta kohtalosta. Kirjan kerronta on hyvin elokuvamaista. Tunnelma muuttuu eeppiseksi, kun pelaajat ympäri maailman valmistautuvat rinta rinnan kohtaamaan mahdollisen tulevan uhan.  

Kuten Clinen esikoisromaanissa Ready Player One, on tässäkin käytetty mielenkiintoisesti hyväksi populaarikulttuurin jo olemassa olevia tuotteita. Tarina perustuu vahvasti aiemmin ilmestyneisiin scifi-kirjoihin, -elokuviin ja -televisiosarjoihin, ja mukana on tuttuja nimiä, kuten Tähtien sota ja E.T. En ole kuitenkaan varma siitä, tuoko Clinen romaani genreen tarpeeksi uutta. Videopelit ovat isossa osassa tarinassa, se on totta, ja näin ei taida tietääkseni monessa kirjassa vielä olla. Kuitenkin Armada on myös täynnä kliseisiä ja antikliimaksisia juonenkäänteitä. Pidän ylipäätään harmillisena sitä, että suurieleinen juoni (joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen) peittää alleen hahmojen kehityksen ja heidän välisensä suhteet. Olisin esimerkiksi toivonut, että Zackin ja hänen äitinsä välejä olisi kuvattu enemmän, sillä Zackin äiti vaikutti mielestäni ehkä koko tarinan mielenkiintoisimmalta hahmolta, vaikka hänestä kerrotaan varsin vähän.

Toinen asia, mikä romaanissa on mielestäni ongelmallista, on kieli. Osasyynä tähän on luultavasti se, että kaikki englanninkieliset sanonnat eivät vain taivu sujuvasti suomeksi (kuten fraasi "Game over, man", joka tässä on käännetty "Peli on pelattu, sano"). Kielivirheet tuntuvat sinänsä pikkujutuilta, mutta vaikuttavat lopulta valitettavan paljon lukukokemukseen. Esimerkiksi lausahdus "Ajomatka Diehlin talolle oli helpompi kuin pelkäsinkään" antaa ainakin minulle sellaisen kuvan, että matkan helppous olisi Zackille negatiivinen asia.

Suurin syy siihen, miksi kirjan lukeminen vei minulta paljon aikaa, ja miksi näin jälkeenpäin ajateltuna en oikeastaan pitänyt siitä kovin paljon, liittyy sen kohderyhmään. Ready Player One on ihan huikea romaani, jopa tällaiselle lukijalle, joka ei harrasta pelaamista aktiivisesti (lähinnä siis kerran tai pari vuodessa) ja jolle scifi ei ole kaikkein mieluisin lajityyppi. Sitä uskaltaa suositella laajalle yleisölle riippumatta siitä, ovatko he pelien tai 80-luvun populaarikulttuurin ystäviä. Armadan kohderyhmä on selkeästi rajatumpi. Kirja sisältää paljon videopeliaiheista sanastoa, jonka ymmärtäminen oli minulle haastavaa. Tarina ei missään vaiheessa edennyt sujuvasti, koska jäin vähän väliä jumiin johonkin outoon termiin, jonka merkityksen yritin ymmärtää. Kirjaa lukiessa tuli olo, että olisin tarinasta nauttiakseni tarvinnut intohimon pelaamiseen, sillä nyt minua ei kiinnostanut yhtään pelien luetellut ominaisuudet ynnä muut, joiden makustelemiseen käytetään hirveästi aikaa.

Se, että teoksen kohderyhmä on rajattu, ei tietenkään itsessään ole huono asia. Se on vain yksi syy siihen, miksi tämä kirja ei ollut minua varten. Uskon kuitenkin, että Armadalle on yleisönsä, joka ottaa sen hyvin vastaan. Lähtisin itse suosittelemaan kirjaa alustavasti lukijoille, jotka tykkäävät myös pelata videopelejä aktiivisesti, ja jotka ovat kiinnostuneita scifi-kulttuurista.

Helmet-haaste: 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

Ernest Cline: Armada (Armada, 2015)
Suomentanut: J. Pekka Mäkelä
Gummerus, 2018
377s.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Maaliskuu: Edinburgh ja lyhyitä kirja-arvioita



Olen jo vuosia halunnut käydä Skotlannissa, ja viimein muutama viikko sitten matkustimme kolmen ystäväni kanssa maaliskuiseen Edinburghiin. Tavoitteena oli koluta kaupunkia läpi ja vaihtaa samalla kuulumisia yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, joka asuu nykyisin Ranskassa ja jota siitä syystä tulee nähtyä ihan liian harvoin.

Kaupungin keskiössä sijaitsee Edinburghin linna, joka oli ensimmäisiä nähtävyyksiä listallamme. Linnan edustalta avautuvat ihan huikeat maisemat kaupunkiin ja sitä ympäröiviin kukkuloihin (katso alla oleva kuva). Kuitenkin tässä vaiheessa tuuli, joka oli riepotellut meitä jo saapuessamme, oli ehtinyt yltyä niin voimakkaaksi, että pihalla käyskentely näissä korkeuksissa alkoi olla tuskallista. Olen asunut sekä Vaasassa että Turussa ja valittanut vuorotellen kummankin tuulisuudesta, mutta morjens, tämän reissun jälkeen en valita tuulesta koto-Suomessa enää kertaakaan. Onneksi linnan alueella on vaikka mitä nähtävää myös sisätiloissa, kuten ostospuoteja ja erilaisia museoita, joten alueella on mahdollista saada kulumaan helposti useampi tunti. Suositukset erityisesti linnan kahvilan maukkaalle hedelmäskonssille!

Linna on osa Edinburghin vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin kaduista huomattavimpia ovat varmasti the Royal Mile, joka on täynnä turisteja houkuttelevia matkamuisto- ja pikkutavarapuoteja (empiirinen tutkimuksemme vähintään viidestä tällaisesta puodista tosin todistaa, että niiden valikoimissa ei ole juuri eroja), samoin Victoria Street, jonka kerrotaan toimineen innoituksena Harry Potterin Diagon Alleylle. Ehdinkin jo Instagramissa kertoa, kuinka Victoria Street värikkäine ovineen ja kaartuvine kulkuteineen on mielestäni yksi Edinburghin kauneimmista kaduista, eikä siellä sijaitseva, Potter-tavaraa myyvä kolmikerroksinen kauppa ainakaan vähentänyt tätä ihastusta. Ylipäätään Pottereiden kanssa kasvaneena oli mielenkiintoista viimein päästä todellisuudessa näkemään paikkoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjasarjan syntyyn (kuten The Elephant House -kahvila, jossa Rowlingin kerrotaan kirjojaan kirjoittaneen - tätä tosin ihailimme vain ulkoapäin).

Edinburghissa on mahdollista osallistua vaikka minkälaisille kaupunkia ja sen historiaa esitteleville kierroksille niin kävellen kuin bussilla. Me osallistuimme yhtenä iltana ilmaiselle kummituskierrokselle, joka kulki pitkin vanhan kaupungin syrjäisiä katuja ja kujia. Kävi kuitenkin niin, että pelottavan sijaan tunnelma kierroksella oli vähän surkuhupaisa, kun monikymmenpäinen osallistujajoukko värjötteli piilossa tuulta ja vaakasuorassa satavaa räntää samalla, kun lannistumaton oppaamme esitti karmivia tarinoita kaupungin menneisyydestä. Kierros jouduttiin lopulta olosuhteiden vuoksi lopettamaan lyhyeen, mutta ilahduttavan positiivisen oppaan takia kokemuksesta ei jäänyt pahaa makua suuhun.


Kirjallisuuden ystäville herkkua tarjosi monikerroksinen kirjakauppa Waterstones, jolle annan plussaa lisäksi kaupan yhteydessä olevasta kahvilasta kuppikakkuineen ja nautittavine maisemineen ostoskatu Princess Streetin ylitse. Kirjallisuusteema näkyi myös pienessä ja kotoisassa kirjailijamuseossa (Writer's Museum), johon on koottu näyttelyt Robert Louis Stevensonista, Walter Scottista ja Robert Burnsista. Ymmärsin, että museot ylipäätään olisivat Edinburghissa pääasiassa ilmaisia, joten suosittelen ehdottomasti hyödyntämään niitä.

Matkan aikana mieleeni olivat ehkä eniten yleinen kaupunkiin tutustuminen ja reippailu pitkin sen mäkiä. Pääsimme jopa vähän seikkailullisiin tunnelmiin, kun laskeuduimme alas jyrkkiä ja lumisen liukkaita polkuja linnan puutarhaan vain huomataksemme alhaalla, että ainoa tie pois vei samaa kautta. Korkeimmille kukkuloille kipuamisen jouduimme tuulen vuoksi jättämään tällä kerralla väliin, mutta esimerkiksi alla olevaa Arthur's Seatia pääsimme muiden turistien tavoin ihailemaan vähän loivemmalta Calton Hill -kukkulalta.

Nyt kotiin palattuani reissusta ovat jääneet hauskan seuran lisäksi mieleen kaupungin värimaailma sateenkaarenvärisine ovineen ja yksityiskohtineen harmahtavan arkkitehtuurin keskellä, kaduilla viimaa urheasti kilteissä uhmaavat miehet ja skotlantilainen puhetapa ("cheers, mate!"). Koska olimme käsimatkatavaroilla liikenteessä, omat ostokseni jäivät vähäisiksi, mutta ystäväni sen sijaan toi Edinburghista mukanaan teemaan sopivasti kiltin! Mitä tulee mahdolliseen seuraavaan kertaan kaupungissa, en laittaisi sitä lainkaan pahakseni. Silloin haluaisin kavuta nyt kokematta jääneille kukkuloille, koluta näkemättä jääneet kaupunginosat ja nauttia perinteisen afternoon tea'n.

Oletteko te olleet koskaan Edinburghissa tai haluaisitteko matkustaa sinne?


Matkustamisen lisäksi luin ja kuuntelin maaliskuussa jonkin verran kirjojakin, ja tässä on lyhyet arviot kolmesta niistä:
 
Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014. Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière. Gummerus, 2017. Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13h 42min.)  
En ole kenties ikinä lukenut kirjaa, jonka alku olisi yhtä H-I-D-A-S kuin Mackintoshin esikoisjännärissä. Ellen olisi kuunnellut jo aiemmin kirjailijan toista teosta, Minä näen sinut (jonka juonikuviot kaappaavat samantien mukaansa), ja ellei tätä olisi lukenut suosikikseni noussut Krista Putkonen-Örn, olisin jättänyt tämän hyvin äkkiä kesken. Teoksessa tuntematon autoilija törmää kuolettavasti pikkupoikaan, ja tarinassa keskitytään autoilijan henkilöllisyyden selvittämiseen. Hitaudellakin on arvonsa, kuten myöhemmin selviää, ja toinen puolisko teoksesta etenee vetävämmin.
Helmet-haaste: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
(Tammi, 2018. Äänikirjan lukija: Anni Kajos. Kesto: 7h 12min.)
Turusen uusin teos tuntuu alussa ihanan raikkaalta, enkä voinut olla tarinaa ja sen lukijaa Anni Kajosta kuunnellessa saamatta jostain syystä mieleeni vahvoja peppipitkätossumaisia viboja. Samaistuin tarinan arkipäiväisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, miten jäiset marjat aina tippuvat lattialle ja tahraavat sukat. Löysin itseni myös päähenkilön epävarmuudesta omaa itseä ja osaamista kohtaan. Tarinassa kritisoidaan vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, mm. sitä, että parisuhde katsotaan jonkinlaiseksi päämääräksi, ja sinkkuus ja yksinolo on yhtä kuin välivaihe, jopa epäonnistuminen, jotain mistä pitäisi pyrkiä pois. Ajan myötä alun raikkaus kuitenkin karisee, ja tarina muuttuu vähän puuduttavaksi.
Helmet-haaste: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja
(Atena, 2018. 176 s.)
Toisessa teoksessaan Rönkkönen jatkaa rohkeasti sinkkuelämän ja sen herättämien ajatusten puimista. Tapa, jolla Rönkkönen käsittelee teoksessaan intiimejä asioita, herätti minussa ajoittain epämukavuutta. En kuitenkaan näe tätä huonona asiana, sillä tämäntyylinen käsittelytapa ravisuttaa normeja. Teos ei kuitenkaan lopulta yllä edellisen tasolle, vaan tuntuu liikaa sen laimeammalta toistolta.
Helmet-haaste: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Sarah Winman: Tin Man



In the front bedroom, propped up amongst the books, is a colour photograph of three people, a woman and two men. They are tightly framed, their arms around one another, and the world beyond is out of focus, and the world on either side excluded. They look happy, they really do. Not just because they are smiling but because there is something in their eyes, an ease, a joy, something they share.

Brittiläisen Sarah Winmanin kolmas romaani, Tin Man, kertoo muutaman vaihtuvan näkökulman kautta vähitellen avartuvan tarinan rakkaudesta, ystävyydestä ja menetyksestä 1950-luvulta vuoteen 1996 saakka. Tilasin romaanin alkuvuodesta vähän sokkona ja juonesta mitään tietämättä, luottaen vain siihen, että Winmanin aiempien teosten tapaan pitäisin myös tästä. Ja niin kävi.

Ellis ja Michael tutustuvat nuorina poikina. He eivät oikein tunnu istuvan perheisiinsä ja ajan sääntöihin, mutta löytävät toisistaan liittolaisen, ystävän ja kenties jotain vielä tärkeämpää. Myöhemmin Ellis rakastuu Annieen, ja niin aiemmasta kaksikosta tulee erottamaton kolmikko. Ilmassa leijuu kuitenkin edelleen vuosia aiemmin tekemättä jätetty päätös, joka olisi saattanut viedä miesten elämän aivan toisille urille.

Tarinassa ihmisten elämänkaari on herkkä ja hauras, ja taustalla kuolemaa kylvää yhä voimistuva HIV-epidemia. Pienetkin inhimillisyyden osoitukset, toisten kanssa jaetut hetket ja niiden muistot muodostuvat yhä tärkeämmiksi. Muiden vaikutus omaan elämään on myös muulla tavoin merkittävä: Michael esimerkiksi inspiroituu aikakautensa vahvoista ja rajoja venyttävistä naisista, ja Ellisin äidin voittamasta auringonkukkataulusta tulee toistuva elementti, joka lopulta innostaa Michaelin tietynlaiselle oman elämänsä pyhiinvaellukselle.

Tin Man on lyhyehkö teos, alle 200 sivua, mutta siitä huolimatta jotenkin vaativa. Kertomus tuntuu oikein odottavan hidasta lukemista, kohtauksiin pysähtymistä ja niiden harrasta tunnustelemista. Sen tunnustelemista, miltä itsestä tuntuu niitä lukiessa. Näin lukemisen jälkeen on sellainen olo, etten osaa kunnolla kertoa, mitä teoksessa tapahtuu, sillä näennäisesti siinä tapahtuu varsin vähän. Osaan kuitenkin kertoa, että lukeminen tuntui suruna, joka jäi möykkynä rintaan kiinni.

Tässä on kaunis ja haikea tarina, jonka kerronta luo yksityiskohtaisia ja maalauksellisia kuvia ympäristöstä. Tässä on tarina, jonka ihmiskohtalot jäävät mietityttämään useiksi päiviksi lukemisen jälkeen.

Teoksesta myös täällä: Laura nostaa blogissaan esiin sen, että Winman on lähtenyt uusimmassa romaanissaan aiempaa realistisemmalle linjalle.

Helmet-haaste: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. 

Sarah Winman: Tin Man
Tinder Press, 2017
197s.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Sarjakuvavinkki: Spleenish (Ulla Donner)



Kuvittajana ja graafikkona työskentelevän Ulla Donnerin sarjakuvateosta Spleenish katsoessa huomio kiinnittyy väistämättä poikkeavaan värimaailmaan ja räväköihin fontteihin. Oranssinvalkoiset kuvat ja tekstit kertovat tarinaa vetelän ja alakuloisen näköisestä nuoresta naisesta, joka yrittää kahlata läpi nykyajan vaatimusten. Donner leikittelee teksteillä ja kuvilla paljon, mutta koko tarinan ajan yhtenäinen värimaailma sitoo eroavaisuudet yhteen. En voi myöntää, että olisin pitänyt ihan kaikista kuvista tai fonteista, sillä välillä niistä oli mahdotonta saada selvää (mikä on kai tarkoituksellista kuvattaessa sotkussa olevaa elämää). Sain lisäksi otsikossa olevasta fontista epämieluisia viboja jonkin kasarihevibändin logosta.

Tarina on tuttu ja nykyajan ilmiöt tunnistettavia. Miten nuorten aikuisten keskuudessa leviää sanaton sääntö siitä, että kaikilla tulisi olla jokin oma juttu. Täytyisi olla poikkeava, erikoinen ja mieleenjäävä yksilö. Täytyisi puuhailla jotain, edustaa itseään sosiaalisessa mediassa ja pitää itsestään jatkuvaa meteliä.

Donner kuvaa ironisesti, mutta ei ilkeästi sitä, millaista on elämä, kun itseen kohdistettuihin jatkuviin paineisiin ei jaksa vastata. Kun Fafa's, sunnuntaibrunssit tai miljoonat eri projektit eivät kiinnosta, vaan sitä tulee lähinnä maattua kotona roskien keskellä sääret ajelematta jaksamatta lähteä ulos, vaikka olo olisi yksinäinen ja seuraa vailla.

Donner ottaa teoksellaan osuvasti kantaa ajan ilmiöihin ja vaatimuksiin, ja kuvaukset päähenkilön elämästä naurattavat ja vähän jopa apeuttavat samaistuttavuudellaan. Kaikkiin kuviin ja fontteihin en ihastunut varauksetta, mutta myönnän, että ne tuovat teokseen hyvin uniikin sävyn.

Kurkatkaahan arviot myös blogeista Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Helmet-haaste: 12. Sarjakuvaromaani.

Osallistun tällä teoksella myös Hurjan Hassun Lukijan sarjakuvahaasteeseen.

Ulla Donner: Spleenish (Spleenish, 2017)
Suomentanut: Sinna Virtanen
S&S, 2017
n. 155s.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää



Kolmekymppinen Eleanor työskentelee viikot toimistolla ja viettää viikonloput katsellen tv:tä ja juoden votkaa. Hänen ainoat kontaktinsa ovat kerran viikossa soittava äiti, häntä pääasiassa halveksivat työtoverit, lähikaupan kassa ja sosiaalityöntekijä. Eleanor on yksinäinen. Toisaalta hän hyväksyy asian, sillä hänen on vaikea sietää huonosti kasvatettuja ihmisiä, toisaalta hän ei voi olla välillä miettimättä, olisiko asioiden mahdollista olla toisin. 

Eleanor tutustuu sattumalta samassa firmassa työskentelevään mieheen. Mies pukeutuu huonosti, polttaa tupakkaa ja hyh, ei osaa edes kirjoittaa oikeaoppisesti. Puutteista huolimatta miehen ystävällisyys auttaa Eleanoria vaihtamaan elämänsä suunnan ja ottamaan selville siitä, millainen tragedia hänen menneisyyteensä on piilotettu.

Romaani on nopealukuinen ja muistuttaa kerronnaltaan chick-litiä romanttisine juonenkäänteineen. Tarina on kuitenkin muuta kuin kevytvireinen: Eleanor on joutunut kokemaan jotain hirvittävää, eikä hänellä nytkään ole ketään, johon todella turvata. Hän on yrittänyt kuulua joukkoon, mutta on jäänyt aina ulkopuolelle asioista.

Eleanor on konservatiivisen ja tiukan kasvatuksen saanut, eikä vaadi kanssaihmisiltään vähempää kuin täydelliset pöytätavat ja kohteliaan puhetavan. Hän ei tiedä, mitä tarkoittaa "LOL", ja on vasta opettelemassa Twitterin käyttöä, jotta voisi olla yhteydessä ihastuksensa kohteeseen. Muut ihmiset ihmettelevät hänen jäykkää käytöstään ja tietämättömyyttään nykypäivän trendeistä, mutta Eleanor itse ei huomaa tätä.

Etukannen sitaatissa kirjaa kuvataan muun muassa hulvattomaksi, mutta vaikka tarina on paikoitellen hauska ja osa Eleanorin kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa tiedostamattoman koomista, ei hulvaton ole mielestäni oikea sana kuvaamaan kirjaa. Hulvattoman sijaan kirja on lämminsydäminen ja hyvin surullinen. Minun oli nieleskeltävä kyyneliä monessa kohdassa, oli kyse sitten ihmisten hyväntahtoisuudesta tai Eleanorin koettelemuksista. Kirjan kerronta saattaa olla kevyttä, mutta aihe on kaikkea muuta.

Pidin kirjasta kovasti, mutta kieltämättä olin hieman pettynyt siihen, ettei tarina onnistunut luomaan yllätyksiä. Eleanorin rankka taustatarina on mahdollista ymmärtää jo alkuvaiheessa, vaikka Eleanor pystyykin tunnustamaan tapahtuneen itselleen vasta myöhemmin. Ei minua kuitenkaan suunnattomasti haitannut se, että sain lukijana seurata vierestä menneisyyden avautumista Eleanorille ja sitä, miten hän siitä selviytyy.

Käänteet eivät yllättäneet minua, mutta Eleanorista itsestään taisi tulla minulle yksi nykykirjallisuuden mieleenpainuneimmista hahmoista. Vaikka hänellä on jyrkkiä ja muita arvostelevia mielipiteitä, häntä kannustaa ja hänelle toivoo pelkästään hyvää. Eleanorin kokemusten kautta tarinassa näytetään, miten tärkeää kanssaihmisten välitön ystävällisyys ja huolenpito on. 

Lukekaa tämä, jos haluatte tutustua muistettavaan hahmoon ja seurata hänen tietään onnellisempaan elämään.

Helmet-haaste: 33. Selviytymistarina.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017)
Suomentanut: Sari Karhulahti
WSOY, 2018
431s.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Clare Mackintosh: Minä näen sinut


 
Kahden viikon Storytel-kokeilun aikana kuuntelin John Greenin Turtles All the Way Down -nuortenkirjan lisäksi Clare Mackintoshin vastikään suomeksi ilmestyneen jännärin, Minä näen sinut.

Lontoolaisen Zoe Walkerin tavanomainen elämä muuttuu, kun hän eräänä iltapäivänä junalla töistä palatessaan sattuu puolihuolimattomasti selailemaan lehteä ja näkee kuvansa seuranhakuilmoitusten joukossa. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan? Onko nainen kuvassa edes oikeasti Zoe? Zoe yrittää karistaa asian mielestään, kunnes saa tietää, että aiemmin samanlaiseen ilmoitukseen päätynyt nainen on löydetty murhattuna.

Toisaalla seurataan urallaan virheen tehnyttä konstaapeli Kelly Swiftiä, joka vakavien rikosten tutkimisen sijaan jahtaa nyt metron taskuvarkaita. Kelly haluaa ratkaista seuranhakuilmoituksiin liittyvän, yhä kierommaksi käyvän tapauksen ja todistaa olevansa taas uransa arvoinen.

En voinut kirjaa kuunnellessa olla miettimättä, että perusasetelma on vähän kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa -teoksesta (johon taidan aika yksipuolisesti kaikkia lukemiani jännäreitä verrata - mutta mielestäni Nainen junassa vain on lajissaan varsin onnistunut). Tottahan toki on, että saman tyylilajin edustajat muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet teosten välillä mieleen toi tarinan keskiössä oleva juna, joka on Zoelle päivittäinen liikkumaväline kodin ja töiden välillä. Kummassakin teoksessa isossa osassa on yksipuolinen näkeminen, salaa katselu ja jopa tirkistely. Hawkinsin kirjassa merkityksellinen asia nähdään junan ikkunasta ulos katsoessa, tässä katse kohdistetaan junan sisällä oleviin tietämättömiin matkustajiin.

Mysteerin lisäksi Minä näen sinut käsittelee perhesuhteita. Miten dynamiikka perheessä toimii, kun vanhemmat ovat eronneet ja äiti-Zoe on muuttanut yhteen uuden miehen kanssa. Miten suhtautua aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiin, jotka tekevät suuria (ja äidin näkökulmasta vääriä) valintoja. Perheen sunnuntaipäivällisen äärellä tapahtuvan rupattelun ja kinastelun kuuntelu tuntui kotoisalta ja viihdyttävältä, vaikka kaikki tiedot eivät tarinan kannalta tarpeellisia olleetkaan.

Arkisen perhe-elämän kuvauksen merkittävä osuus tarinasta saattaa vaikuttaa siihen, ettei kirja juuri jännitä (tai ainakaan pelota). Minulle kävi äänikirjakokeilun loppuvaiheessa niin, että ilmaisjakso oli jo umpeutumassa ja kirja vielä pahasti kesken, joten päädyin kuuntelemaan tämän loppuun neljän aikaan yöllä. Silloin mietin, millaiseksi tarina vielä tiivistyy ja tuleeko se liian iholle, kun pahantekijällekin on annettu puheenvuoro. Ratkaisun hetket ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän vetäviä ja mielenkiintoisia kuin hermoja raastavia.

Vaikka juonenkäänteitä vaivaa osittainen yliampuvuus, eikä monimutkaisen suunnitelman toteuttamisen helppous tunnu realistiselta, pidin kirjaa nautittavana kuuntelukokemuksena ja haluan tutustua myös muihin Mackintoshin teoksiin. Voisin nostaa esiin myös sen muihin jännäreihin verrattuna positiivisen poikkeuksen, että tässä päähenkilö saa puolelleen edes muutaman hänen epäilyksensä ja pelkonsa uskovan ihmisen, eikä joudu kamppailemaan yksin koko tarinan ajan. Pidän nimittäin trillereissä (sekä kirjoissa että elokuvissa) jopa epäuskottavana sitä, että kukaan läheisistä tai virkavallan edustajista ei koskaan usko päähenkilöä kuin viimeisten kriittisten minuuttien aikana. Ah, kuinka piristävää!

Helmet-haaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016)
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
Gummerus, 2018
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

perjantai 9. helmikuuta 2018

Sarjakuvavinkki: Big Mushy Happy Lump (Sarah Andersen)



Piinaavat deadlinet ja opintolainaperinnät, asioiden ylianalysointi ja kaduilla kohdattu epätoivottu ja häiritsevä huutelu. Pumpkin Spice Latte, söpöt koirat neulepaidoissa ja toisen puoliskon kanssa halailu. Sarah Andersen kuvaa toisessa sarjakuvakokoelmassaan niin naiseutta, perinteisiä sukupuolirooleja ongelmakohtineen, arjen iloja kuin koulu- ja työelämää.

Big Mushy Happy Lump jatkaa oikeastaan samalla linjalla Andersenin esikoiskokoelman, Aikuisuus on myytti, kanssa. Ainoa huomattava ero näiden kahden, noin parikymppisten elämää kuvaavan kokoelman välillä on, että Big Mushy Happy Lump sisältää loppupäässä sarjakuvien lisänä pienimuotoisia henkilökohtaisia esseitä, joissa Andersen avaa osan kuvista taustoja. Omakohtaiset kirjoitukset syventävät sarjakuvien teemoja mm. sosiaalisen kanssakäymisen vaikeuden osalta ja antavat lukijalle ajattelemisen aihetta.

Esseet tuovat kokoelmaan uuden kerroksen, mutta niitä enemmän minua kiinnosti kuitenkin sarjakuvat. Andersen onnistuu jälleen kuvaamaan ajankohtaisia ilmiöitä odottamattomalla ja hupsulla tavalla (kuten alakuvan "man bun"). Lisäksi kuluneen ja loppuun käsitellyn tuntuisistakin asioista on mahdollista löytää uusia ja samaistuttavia puolia. Ainoana miinuksena pidän ehkä sitä, että kummassakin kokoelmassa on ihan mahdottomasti käsiteltäviä aiheita, mistä johtuen kokonaisuus on hippasen sekava.

Pienestä mussutuksesta huolimatta lukukokemus oli jälleen huippu, ja löysin ainakin itse tästä kokoelmasta vielä ensimmäistä paremmin sellaisia sarjakuvia, joista pystyin tunnistamaan itseni. Onneksi kolmas kokoelma, Herding Cats, ilmestyy myös ihan pian!

(Luin tämän kokoelman jo viime vuoden puolella, joten en osallistu tällä meneillään oleviin haasteisiin.)


Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection
Andrews McMeel Publishing, 2017
125s.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Äänikirjakokeiluja: Turtles All the Way Down (John Green)



Lapsena tarinoiden kuuntelu kasetilta oli yksi parhaimmista asioista, jonka tiesin. Nyt aikuisena en ole kuitenkaan monista yrityksistä huolimatta päässyt kunnolla sisään äänikirjojen maailmaan. Yhtenä syynä on, että ellei kerrottu tarina ole tarpeeksi yksinkertainen (kuten vaikka muumikirjoissa), en pysy siinä kuuntelemalla mukana, ellen ole jatkuvasti aivan skarppina. Äänikirjoissa jonkin jo kuullun asian tarkistaminen jälkikäteen tuntuu mahdottomalta, mikä osaltaan vaikeuttaa mukana pysymistä.

Toisena äänikirjoissa turhauttaa se, että niiden kuuntelu on hidasta puuhaa. En pysty olemaan ajattelematta, että lukemalla kirjan itse olisin saanut sen jo loppuun. Tiedän kuitenkin, että äänikirjat vaativat totuttelua, jos on viettänyt suuren osan elämästään lukemalla pääasiassa fyysisiä kirjoja tai e-kirjoja. Siksi halusinkin antaa äänikirjoille (jälleen kerran) uuden mahdollisuuden nyt alkuvuodesta, kun huomasin, etten ollut vielä käyttänyt Storytel-sovelluksen kahden viikon ilmaiskokeilua.

Lopputulos kahden viikon jälkeen: Kuuntelin sovelluksen kautta yhteensä kaksi äänikirjaa ja luin yhden e-kirjan. Oletetusti suhtautumiseni äänikirjoihin ei muuttunut aivan radikaalisti, ja kesti aika kauan, ennen kuin edes löysin sellaisia kirjoja, joiden kuuntelu oli sujuvaa ja muuten mukavaa. Esimerkiksi Lucia Berlinin kehuttua novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kuunnellessani olin jälleen saman vanhan ongelman äärellä: tarinat yksityiskohtineen eivät jääneet mieleen, ja välillä oli vaikea pysyä mukana edes siinä, oliko novelli vaihtunut toiseen vai oliko edelleen kyse samasta tarinasta. Vähitellen aloin kuitenkin jossain määrin tottua äänikirjan kuunteluun kirjan lukemisen sijaan, ja huomasin myös, että vaikkapa värityskirjan täyttäminen äänikirjan soidessa taustalla on rentouttavaa puuhaa lukemispainotteisten opintojen vastapainona.

John Green: Turtles All the Way Down: John Greenin tuoreehko nuortenkirja Turtles All the Way Down (suom. Kilpikonnan kuorella) osoittautui yhdeksi helpoimmin kuunneltavista äänikirjoista. Kirja kertoo teini-ikäisestä Azasta ja tämän parhaasta ystävästä Daisysta, jotka haluavat selvittää kadonneen miljonäärin tapauksen ja saada palkkioksi muhkean rahasumman. Ennen kaikkea kirja kertoo Azan ahdistuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä, joiden vuoksi hän pelkää kuollakseen mm. sairastuvansa johonkin vakavaan tautiin. Välillä pelko vaatii Azalta jopa äärimmäisiä toimia, jotta bakteerit eivät vain pääsisi valtaamaan hänen kehoaan.

Pidän todella tärkeänä sitä, että Azan mielenterveysongelmat on nostettu kirjassa niin näkyvästi esiin, vaikka kuvaus kehittyy osin jopa painostavuuteen saakka. Mielenterveyshäiriöistä on välttämätöntä kirjoittaa, jotta ymmärrys niistä leviäisi, ja jotta niistä kärsivät ihmiset (etenkin nuoret) tuntisivat, etteivät ole oireidensa kanssa yksin. 

Näihin kuvauksiin verrattuna kadonneen miljonäärin tapaus vaikuttaa aluksi vähän hupaisalta ja jännittävältä seikkailulta, johon nuoret lähtevät mukaan. Mitä pidemmälle mennään, sitä epäuskottavammaksi koko juttu muuttuu, etenkin sen vuoksi, että nuoret tuntuvat laiskahkon salapoliisityön tuloksena olevan tapauksesta paremmin selvillä kuin poliisi. Miljonäärin tapauksessa ei lopulta ole merkittävintä katoamisen aiheuttama mysteeri, vaan se, miten tämän kaksi poikaa pärjäävät ilman isäänsä, äitinsä jo aiemmin menettäneinä. Davis, pojista vanhempi ja Azan lapsuudenkaveri, yrittää ottaa vanhemman roolia, mutta kokee olevansa pahasti hukassa.

Davisin voimattomuus isänsä katoamisen vuoksi on ymmärrettävää ja uskottavaa, kuten on myös hänen henkinen kasvunsa tarinan edetessä. Mielestäni Davisin hahmoon kuitenkin tiivistyy se, mistä en joissain nuortenkirjoissa pidä: se, miten hänestä yritetään tehdä teennäisen syvällistä ja vähän jopa traagisen romanttista hahmoa. Davis yrittää ymmärtää Azaa, johon hän haluaa luoda siteen, mutta mielestäni nuorten välinen kemia ei toimi. Vaikuttaa siltä, ettei Davis oikeasti ymmärrä Azaa, vaan käyttää kaiken tilan omasta ahdingostaan puhumiseen (ja kärjistettynä: väräjävien runositaattien lausumiseen).

Kuuntelukokemuksen kantavana voimana oli ehdottomasti äänikirjan ilmeikäs kertoja, Kate Rudd. Hän vahvistaa ääntään muuntelemalla jokaisen hahmon persoonaa: Azan ääni on pehmein ja "tavallisin" (häntä kuullaan kirjassa eniten, joten äänen täytyy varmasti olla lähestyttävin), Davis on tummaääninen ja hieman juro, ja Daisy kuulostaa liioitellun nenäkkäältä ja kaikkitietävältä teini-ikäiseltä. Hahmoista eniten mieleeni onkin vapaa-ajallaan Chewbacca-fanitarinoita kirjoitteleva Daisy, joka jää mieleen hauskoilla ja näsäviisailla kommenteillaan.

Turtles All the Way Down naurattaa, ärsyttää ja tuo esiin tärkeitä aiheita. Greenin tarinankerronta ei ole mielestäni erityistä, ja tarinasta muistettavan tekeekin lähinnä Azan mielen häiriöiden kuvaus. En kehittänyt itselleni tämän myötä mitään Green-allergiaa, sillä kirjaa oli suureksi osaksi kiva kuunnella, mutta en toisaalta ymmärrä täysin, miksi juuri Greenin tuotanto on niin suuressa suosiossa.

Helmet-haaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Kouluympäristö ja kotitehtävät ovat yksi osa tarinaa.

Oletteko te päässeet sisään äänikirjojen maailmaan?

John Green: Turtles All the Way Down
Penguin, 2017
Äänikirjan lukija: Kate Rudd

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Kirjavinkkien sijaan tv-sarjavinkkejä



Lukemisen rinnalla katselen nykyisin aika paljon tv-sarjoja, ja etenkin hetkinä, jolloin opiskeluiden kanssa on kiirettä, uppoudun melkein mieluummin johonkin tv-sarjan jaksoon kuin kirjaan. Haluaisinkin kirjavinkkien sijaan vinkata vaihteen vuoksi niistä tv-sarjoista, joita olen viime aikoina katsellut. Sain innoituksen tähän oikeastaan jo ennen joulua, kun huomasin Amman suositelleen kirjablogissaan Netflix-tarjontaa loman ajaksi. Nyt ajattelin nostaa esiin sellaisia mieleenpainuneita tv-sarjoja, jotka ovat omasta mielestäni jääneet turhan vähälle huomiolle. Toivottavasti saisitte tästä uusia vinkkejä katseltavaksi!

A Series of Unfortunate Events (Netflix / 1 kausi / 2017-): Kirjanystäville tämä Lemony Snicketin teoksiin perustuva tv-sarja voi olla jo tuttu. Sarja kertoo kolmesta Baudelairen sisaruksesta, jotka jäävät orvoiksi, ja joiden uuden huoltajan etsintä ei suju aivan suunnitelmien mukaisesti. Pääpahiksena esiintyy kreivi Olaf (Neil Patrick Harris), joka yrittää kieroilla lasten perinnön itselleen.

Alkuperäistä kirjasarjaa luin joskus puoleenväliin saakka, mutta en oikein ihastunut siihen, kuten en myöskään vuonna 2004 ilmestyneeseen elokuvaan. Sen sijaan tästä sarjasta olen pitänyt paljon. Se on visuaalisesti miellyttävä ja kekseliäs, tarinaltaan synkkä ja myös hupaisa. Kirjoille uskollisesti mikään ei tietysti pääty hyvin.

Dirk Gently's Holistic Detective Agency (Netflix / 2 kautta / 2016-): Tämä sci-fiä ja fantasiaa yhdistävä sarja perustuu Douglas Adamsin samannimiseen kirjaan (ja ilmeisesti sen jatko-osaan?). En tiennyt tarinasta mitään ennen sarjan katselua, mutta etenkin ensimmäinen kausi yllätti positiivisesti. Sarja on pullollaan eriskummallisia ja persoonallisia hahmoja, sekä poukkoilevia juonenkäänteitä, jotka kuitenkin liittyvät aina lopulta jollain tavalla toisiinsa. Ensimmäisen kauden aiheena on aikamatkustus, toisella kaudella kaksi eri ulottuvuutta kohtaavat.

Lovesick (Netflix / 3 kautta / 2014-): Realistinen tv-sarja pari-kolmekymppisten brittiläisten ystävysten elämästä ja rakkaushuolista. Tarinan alussa Dylan saa kuulla, että hänellä on klamydia, ja sen vuoksi hän joutuu ottamaan yhteyttä jokaiseen entiseen kumppaniinsa. Ei kuulosta välttämättä ihanteelliselta alkuasetelmalta, mutta sarja on sympaattinen, inhimillinen ja hauska.

Midnight Diner: Tokyo Stories (Netflix / 1 kausi / 2016-): Japanilainen tv-sarja, jossa jokainen jakso kertoo oman tarinansa. Keskiössä on tokiolaisen miehen pitämä pieni ravintola, joka on auki keskiyöstä aamuun. Asiakaskunta koostuu ihmisistä, jotka pääsevät myöhään töistä, ja jotka muuten vain kaipaavat yöpalaa ja juttuseuraa aamun pikkutunneilla. Asiakkaat kertovat ravintolanpitäjälle omasta elämästään, ja jokaiseen tarinaan kietoutuu jollain tavalla miehen valmistama ruoka-annos. Minulla on ollut tapana katsoa tätä aina jakso sieltä ja täältä keskiyön aikoihin ja nauttia sarjan lempeän rauhallisesta tunnelmasta.

Santa Clarita Diet (Netflix / 1 kausi / 2017-): Kauhukomediasarja, joka kertoo siitä, mitä tavalliselle amerikkalaiselle kiinteistönvälittäjäperheelle tapahtuu, kun äiti alkaa himoitsemaan ihmislihaa. Tarina on tragikoominen, yliampuva ja jokseenkin verellä mässäilevä. Hahmoja pohdituttaa se, miten saada arki toimimaan tällaisessa tilanteessa, miten saada perhe pysymään kasassa ja ennen kaikkea - mistä saada äidille ruokaa?

Trapped (Netflix / 1 kausi / 2015-): Islanti-huumani alkoi luettuani vuosi sitten Satu Rämön teoksen Islantilainen voittaa aina, eikä ole siitä juuri laantunut. Aloin huumassani katsella Trapped-nimistä jännärisarjaa, joka kuvaa kovan myrskyn takia eristyksiin jäävää pientä islantilaista kaupunkia ja sieltä löytyvän ruumiin kohtalon selvittämistä. Juonenkulku ei ole mielestäni kovin poikkeavaa muihin jännäreihin verrattuna, mutta islannin kieltä on kiva kuunnella ja henkeäsalpaavia maisemia vielä mukavampi katsella.

Oletteko te ihastuneet viime aikoina johonkin tiettyyn tv-sarjaan?

maanantai 22. tammikuuta 2018

Tuoreet kirjaostokset



Näistä alkuvuoden kirjaostoskoonneista on alkanut tulla kuin huomaamatta tapa (aiemmat postaukset täällä ja täällä). Ostelen kirjoja muulloinkin kuin vain vuoden ensimmäisinä kuukausina, mutta suurimääräisimmät ostokseni sijoittuvat näköjään lähes poikkeuksetta alkuvuoteen (mihin toki vaikuttavat omalta osaltaan kirjakauppojen alennusmyynnit). Tässä ovat teokset, jotka olen tullut ostaneeksi ihan lähiviikkoina:

Akateeminen kirjakauppa:
Donna Tartt: Tikli
Lukiessani teini-ikäisenä Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin en voinut rehellisesti sanottuna oikein ymmärtää sen saamaa suurta huomiota. Pidin itse kirjaa ajoittain jopa epämiellyttävänä ja pitkäveteisenä. Eräs tuttuni on kuitenkin kehunut Tikliä niin moneen otteeseen, että minun on nyt pakko kokeilla, jos tämä sopisi minulle Tarttin tuotannosta paremmin.

Adlibris:
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Hankin Itärannan teokset omakseni uusintalukua varten. Siinä, missä Kudottujen kujien kaupunki ihastutti minua ensimmäisellä lukukerralla hienovaraisella ja samalla koko ajan uhkaavammalla fantasiamaailmalla, Teemestarin kirjan kanssa koin ongelmia lukiessani sitä joitain vuosia sitten kurssitehtävää varten. Myös Teemestarin kirjan idea on kiehtova (tulevaisuuden maailma, jossa vesi on vähissä, ja sen käyttöä valvotaan äärimmäisen tiukasti), joten haluan lukea kirjan uudelleen ja toivottavasti myös pitää siitä tällä kerralla enemmän.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Romaanissa tuodaan kahden näkökulman kautta esiin mm. se, millaista on asua 1980-90-luvun levottomassa ja sodan kynnyksellä olevassa Kosovossa, muuttaa Suomeen ja yrittää sopeutua ja luoda oma elämä tänne, vieraaseen maahan. Luin tämän heti kirjapaketin saavuttua luokseni ja voin jo tässä vaiheessa sanoa, että tämä romaani tulee olemaan vuoden parhaimpien lukemieni kirjojen joukossa.

Bea Uusma: Naparetki: Minun rakkaustarinani
Tämänkin kehutun tietokirjan olen ehtinyt jo lukemaan. Uusma on teoksessaan 1800-luvun lopulla kadonneiden ja vasta 30 vuotta myöhemmin kuolleina löydettyjen naparetkeilijöiden jäljillä. Minun pokkariversiostani puuttuvat kuitenkin hyvin ikävästi kovakantisen painoksen kauniit ja tunnelmalliset kuvat, joita muut bloggaajat ovat kiitelleet (okei, muutama karttapiirros ja yksittäinen lehtileike sentään löytyvät). Muutenkaan pokkariversion ajoin epäselvä taitto ja useat kirjoitusvirheet eivät hirveästi lämmittäneet mieltä. Tarinassa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, ja luulenkin, että yritän lukea tämän vielä uudelleen kovakantisena versiona ennen kirja-arvostelun tekemistä. (Kaiken huipuksi unohdin ottaa kirjan mukaan tämän postauksen kuvaan...)

Sarah Winman: Tin Man
Winmanin uusimman teoksen tilasin hieman sokkona, sillä sen sisältö on minulle edelleen täysi mysteeri. Luotan kuitenkin siihen, että kaksi oikein mainiota romaania kirjoittanut kirjailija ei petä minua tälläkään kertaa (tutustukaa ihmeessä ainakin esikoisteokseen Kani nimeltä jumala).

Oletteko te tehneet uusia kirjahankintoja lähiaikoina? :)

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Adam Silvera: They Both Die at the End



Adam Silveran nuortenkirja They Both Die at the End kertoo Mateosta ja Rufuksesta, joista kumpikin vastaanottaa eräänä yönä puhelun, jossa heidän kerrotaan kuolevan seuraavien 24 tunnin sisällä. Todellisuudessa, jossa nämä 17- ja 18-vuotiaat pojat elävät, on Death-Cast -niminen palvelu, joka päivittäin välittää tiedon jokaiselle kuolevalle ihmiselle. Kukaan ei tiedä, mistä tiedot kuolemista tulevat, mutta ne ovat aina pitäneet paikkansa. Tiedon avulla kuolevan on mahdollista viettää viimeinen päivänsä tehden jotain merkityksellistä.

Kuolevien (eli Deckersien), jotka ovat yksinäisiä, on mahdollista ottaa yhteyttä toisiin samana päivänä kuoleviin Last Friend -sovelluksen kautta. Näin kuolevat voivat saada toisista seuraa, ehkä ystävänkin, vaikealla hetkellä. Myös Mateo ja Rufus kohtaavat sovelluksen kautta. Kirja kertoo siitä, miten pojat vähitellen ystävystyvät ja oppivat lyhyen ajan sisällä ilmaisemaan itseään paremmin kuin koskaan aiemmin elämänsä aikana.

Lähtökohtana kirjan idea on äärimmäisen mielenkiintoinen. Maailma, jossa on palvelu, joka kertoo tarkan päivän, jolloin kuolet, ja palvelu, jonka avulla voit löytää ystävän viimeisenä päivänäsi. On lisäksi muita palveluita, kuten matkailuun keskittyviä, jota varmistavat sen, että viimeinen päiväsi on mahdollisimman ikimuistoinen.

Tarina herättää kuitenkin kysymyksen siitä, olisivatko tällaiset palvelut oikeasti haluttuja (jos siis olisivat mahdollisia). Eikö tieto siitä, että tulee kuolemaan seuraavan vuorokauden kuluessa, saisi ihmisen vain panikoimaan ja ahdistumaan niin, ettei sellaisessa tilassa olisi mahdollista tehdä mitään kovin merkittävää? Eihän sitä uskaltaisi tehdä mitään tai mennä mihinkään, kun jokainen asia voisi koitua kohtaloksi. Pojat pohtivat tarinassa täysin samoja asioita, mutta pääsevät niiden yli varsin nopeasti. Heillä on kuitenkin meidän todellisuuteemme verrattuna se etu, että heille nämä palvelut eivät ole enää uusi asia, vaan heillä on ollut jollain tasolla aikaa totutella siihen, että soitto joskus osuu heidän kohdalleen.

Pidin paljon kirjan kerrontatavasta. Siitä, miten luvut alkavat kuvauksella jostain hahmosta ja siitä, onko tämä saanut soiton Death-Castilta, ja tuleeko hahmo siis kuolemaan seuraavien tuntien kuluessa. Toisaalta osa hahmoista mainitaan vähän turhaan, niin ohut on heidän linkityksensä päähenkilöihin. Olin myös pettynyt laimeahkoon lopetukseen, etenkin kun sitä oltiin rakennettu tiiviisti koko tarinan ajan.

Lukukokemus oli ihan viihdyttävä, osin koskettavakin, mutta kirja ei tule jäämään mieleeni muuten kuin persoonallisen ideansa vuoksi. Aihe on surullinen ja synkkä, mutta sen käsittelytapa on kevyt, nuortenkirjaan sopiva. Tarinassa keskitytään synkkien asioiden tarkan ja syvällisen puimisen sijaan hauskanpitoon, ystävystymiseen ja todellisen minän paljastamiseen. Kyseessä on 24 tunnin sisällä tapahtuva kasvukertomus, joka ei kuitenkaan erotu tarpeeksi massasta.  

Helmet-haaste: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Luin teoksen e-kirjana, ja tarina on julkaistu myös painettuna kirjana sekä äänikirjana.

Adam Silvera: They Both Die at the End
Simon & Schuster, 2017
384s.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Vuosi 2018: lukuhaasteet ja -haaveet



Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, en tänä vuonna lähde haastamaan itseäni lukemaan taas 100 kirjaa. Siinä mielessä otan siis lukemisen kanssa rennommin. Moniin muihin lukuhaasteisiin tekisi sen sijaan mieli ilmoittautua mukaan, vaikka tiedänkin, että tarpeeksi monia haasteita haaliessa aina jokin jää vuoden kuluessa kesken. Tässä ovat kuitenkin nyt ne kolme haastetta, jotka uskon tulevani (ainakin osaksi) suorittamaan tänä vuonna:
 
Sarjakuvahaaste: Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu lanseerasi tälle vuodelle sarjakuvahaasteen, ja koska itsekin innostuin lukemaan sarjakuvia paljon viime vuoden aikana, ajattelin haasteen auttavan jatkamaan samaa perinnettä myös tälle vuodelle. Sarjakuvista kirjoittaminen on oma haasteensa (esimerkiksi kuvituksen kommentointi ei ole lainkaan vahvuuteni), mutta kenties tämän myötä tulen tuomaan sarjakuvia useammin blogiin saakka. Varsinaista määrätavoitetta en itselleni aseta, mutta kyllä nyt vähintään yksi tai kaksi sarjakuvaa täytyy saada blogattua! Täältä on mahdollista löytää blogini pienilukuinen sarjakuva-arkisto ja kenties saada inspiraatiota haasteeseen.

Helmet-haaste: Yritin osallistua Helmet-haasteeseen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, mutta sain silloin luettua haasteeseen ehkä yhden kirjan (koko vuosi oli muutenkin lukemisen ja bloggaamisen suhteen kaamea). Tällä kertaa luotan kuitenkin siihen, että haaste tulee sujumaan paremmin! Uusi 50 kohdan lista näyttää kiinnostavalta, etenkin kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä, saa heti pohtimaan, mikä kirja kohtaan olisi mahdollista valita.

Goodreads-haaste: Höllensin myös Goodreadsiin asettamaani tavoitetta vuoden luetuista ja laskin määrän 100 kirjasta kolmeenkymmeneen. Voihan olla, että luku tulee tuskitta täyteen, mutta ainakaan ei sitten tarvitse hoppuilla kirjojen lukumäärän kanssa.

Minulla on tällä hetkellä paljon haaveita siitä, mitä tiettyjä kirjoja haluaisin lukea. Päädyin välipäivinä tekemään Adlibrikseen viiden kirjan tilauksen, ja näistä kirjoista olen ehtinyt lukemaan reilut 100 sivua Pajtim Statovcin romaanista Kissani Jugoslavia. Kun muistelen viime vuoden romaanikatoa luettujen kirjojen listallani, olen nyt niin innoissani, sillä tämä kirja on aivan loistava! Jes!

Keväällä ilmestyy lisäksi paljon uutta käännöskirjallisuutta, jota hamuilen lukulistalleni. Eniten näistä uutuuksista taitavat kiinnostaa Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (hömppää tärkeästä ja painavasta aiheesta), Andy Weirin Artemis (Weirin edellinen oli niin hyvä!) ja  Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois (perheongelmia Nigerian poliittisten kuohuntojen keskellä). Toivottavasti ehtisin ainakin nämä kolme uutuutta lukea kevään aikana.

Mitä kirjoja te aiotte lukea tämän vuoden aikana?

maanantai 1. tammikuuta 2018

100 kirjaa vuoden aikana: jälkitunnelmat & parhaat lukukokemukset



Hyvää uutta vuotta 2018! Tänään on hyvä aika katsoa taaksepäin edelliseen vuoteen ja sen kirjasaldoon. Luin vuonna 2017 yhteensä 101 kirjaa. Kaikki lähti siitä, kun joulukuussa 2016 pohdin, kykenisinkö osallistumaan Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteeseen lukea 100 kirjaa seuraavan vuoden marraskuun loppuun mennessä. Haaste lähti hyvin liikkeelle, ja jossain vaiheessa vuotta 2017 ajattelin, että samainen luku olisi kiva saada täyteen myös kokonaisen kalenterivuoden aikana. Kummatkin haasteet tulivat lopulta valmiiksi, mutta tässä postauksessa kirjoitan lähinnä kalenterivuoden aikana lukemistani kirjoista.

Haastetta Twitterissä pohtiessani sain vinkiksi, että kannattaa lukea lyhyitä kirjoja. Niin minä sitten tein. Vuoden 2017 luetuissa kirjoissa korostuukin ehkä laatua enemmän kirjojen pituus ja määrä. Tämä on asia, joka harmittaa minua hieman. En lukenut vuoden aikana kovin paksuja teoksia, enkä siten uppoutunut yhteen tarinaan pidemmäksi aikaa. Jäin jopa kaipaamaan ns. lukuromaaneja, jotka olisivat temmanneet mukaansa ja pitäneet matkassaan useita päiviä.

Ajattelin nostaa esiin niitä teoksia, jotka jäivät mieleeni näiden 101 luetun kirjan joukosta. Olen valinnut parhaan teoksen jokaiselta vuoden kuukaudelta, mihin sain innoituksen Instagramissa kirjanystävien joukossa kiertäneestä samanlaisesta haasteesta.


TAMMIKUU: Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
Rämö kuvaa teoksessaan omakohtaisia kokemuksiaan Islantiin muuttamisesta. Luultavasti vuoden vaikuttavin ja ainakin voimakkaimman matkakuumeen herättänein teos. • Vinkki: muita vuoden matkakuumeen aiheuttajia olivat Peter Maylen Provenceen sijoittuvat teokset.
Amerikkalaisen Hanffin ja englantilaisen antikvariaatin henkilökunnan välisestä kirjeenvaihdosta koostuva teos, jonka luin nyt toiseen kertaan. Edelleen yhtä ihastuttava teos rakkaudesta lukemiseen ja kirjoihin. Tätä tulen vuodesta toiseen suosittelemaan kaikille kirjanystäville! • Vinkki: Luin vuoden aikana myös teoksen "jatko-osan", jossa Hanff pääsee vuosien haaveilun jälkeen viimein vierailemaan antikvariaatissa.

MAALISKUU: Juuli Niemi: Pitkästä ilosta: runotarina
Kotimaista nykyrunoutta. Juuli Niemen runokokoelmasta ei ole jäänyt voimakkaita mielikuvia näin jälkeenpäin, mutta muistan itse lukuhetken tuoneen tarvittavan hengähdyksen arjesta.

HUHTIKUU: Seita Vuorela: Karikko
Nuortenkirja, jossa kesäiset seikkailut yhdistyvät surun käsittelyyn. Tarina sisältää yhden yllättävimmistä ja koskettavimmista juonenkäänteistä, jonka olen lukenut.

TOUKOKUU: Tove Jansson: Taikatalvi
Taikatalven kuuntelin alkuvuodesta ensin äänikirjana ja luin pari kuukautta myöhemmin uudestaan fyysisenä kirjana. Lempimuumikirjani, jossa kiehtovat niin talvinen, vähitellen heräilevä miljöö, kuin salaperäinen esi-isä.
Sarah Watersin Yövartiossa minua kiehtoi erityisesti tarkka ajankuvaus. Teos kuvaa toisen maailmansodan aikaa käänteisessä järjestyksessä: ensin Waters kirjoittaa ajasta sodan päättymisen jälkeen, teoksen lopussa ollaan sodan alkutaipaleella.

HEINÄKUU:
Juuli Niemi: Yömatkat
Tämä Niemen runokokoelma on jäänyt mieleen paremmin kuin maaliskuussa lukemani. Unissa tapahtuvia matkoja käsittelevä teos on yksi hienoimmista lukemistani runokokoelmista. • Vinkki: Niemen runojen lisäksi luin vuoden aikana paljon Harry Salmenniemen runoja, joista voisin nostaa esiin kokoelman Texas, Sakset.

Goottilaista kirjallisuusperinnettä lapsille sopivin juonenkääntein. Ihastuin teoksen runsaaseen intertekstuaalisuuteen ja Riddellin luomiin hupsuihin hahmoihin ja taidokkaisiin kuvituksiin.

Kipeä ja herättelevä teos siitä, miltä elämä näyttää vaimon silmin sen jälkeen, kun aviomies kertoo aina halunneensa olla nainen. Suosittelen Ahavan teoksia jo hänen kauniin kirjoitustyylinsä vuoksi.
Carrollin sarjakuvakokoelma sisältää viisi 1800-1900-luvuille sijoittuvaa kauhutarinaa, jotka ahdistavat ja saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Tarinoiden kanssa rinta rinnan kulkee voimakkaasti väritetty ja yksityiskohtainen kuvitus.

MARRASKUU: Vera Brosgol: Anya's Ghost
Teini-ikäinen Anya tippuu epähuomiossa tyhjään kaivoon ja kohtaa kummituksen, josta saa uuden ystävän. Sarjakuva käsittelee nuorten arkea juhlineen, ihastuksineen ja ystävyyssuhteineen, mutta niiden lisäksi myös yksinäisyyttä ja joukkoon kuulumisen vaikeutta, sekä tietenkin kummituksen arvoitusta. Sarjakuvateos on oletettua karmivampi kokonaisuus.

JOULUKUU: Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump
Sarah Andersenin sarjakuvat ovat varmasti parasta tällä hetkellä. Pidän siitä, miten sarjakuvat käsittelevät niin keveitä kuin raskaampiakin arkipäivän asioita huumorin avulla. Huumori antaa ongelmien käsittelylle helposti lähestyttävän näkökulman. • Vinkki: Luin vuoden aikana myös Andersenin ensimmäisen sarjakuvakokoelman, Aikuisuus on myytti.


Kun aluksi lähdin pohtimaan vuoden aikana lukemiani kirjoja, ensivaikutelmana olivat ohimenevät, eivätkä kovin mieleenpainuneet lukukokemukset. Ajattelin, että vaikka olin lukenut viiden tähden kirjoja, ei vastaan ollut tullut kirjaa, joka olisi saanut aikaan kunnon vau-efektin. Kuitenkin nyt yllä olevaa listaa koostaessani huomasin, että onhan niitä mainioita lukukokemuksia ollut vaikka kuinka paljon. Tällä kertaa ne vain keskittyivät pääasiassa sellaiseen kirjallisuuteen, joka on itselläni aiemmin jäänyt romaanien varjoon.

Luin tosiaan vuoden aikana mahdollisimman lyhyitä ja nopeita teoksia. Tämä tarkoitti siirtymistä perinteisistä romaaneista useimmiten lastenkirjoihin, runoihin ja sarjakuviin, mikä korostui etenkin loppuvuoden lukemisissa. Tämä on ollut mielestäni positiivinen asia. En ole nimittäin aiemmin minään muuna vuotena lukenut yhtä paljon runoja ja sarjakuvia kuin vuonna 2017.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen siihen, että haastoin itseni ja sain luettua vuoden aikana tällaisen määrän kirjoja. En kuitenkaan usko, että lähtisin enää uudelleen samanlaiseen haasteeseen mukaan. En voi väittää, että kaikki aikani olisi kulunut nenä kiinni kirjassa, mutta pakostakin suuren määrän lukemisen kanssa takaraivossa oli usein ajatus siitä, että piti lukea nopeasti (ja näin ehkä vähän huolimattomastikin), ettei vain jäisi haasteessa jälkeen. Haluan jatkossa panostaa taas määrän sijaan lukukokemuksen laatuun, eli lukea vähemmän teoksia ajatuksella.

Kaikkia haasteita en kuitenkaan aio hylätä, vaikka 100 kirjaa en tämän vuoden aikana tietoisesti tavoittelekaan. Seuraavassa postauksessa aion kertoa enemmän siitä, millaisia lukuhaaveita minulla on tälle vuodelle.