Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Kiinnitin katseeni Zinaida Lindénin teokseen Rakkaus kolmeen appelsiiniin jo Turun kirjamessuilla. Minulla on erityinen mieltymys juuri oransseihin kansikuviin: ne näyttävät samalla kertaa lämpimiltä ja raikkailta ja kiinnittävät helposti huomion vähemmän värikkäiden kansien keskeltä. En ostanut teosta vielä messuilta, sillä en tiennyt sen sisällöstä mitään, mutta lainasin kirjan myöhemmin kirjastosta.

Lindénin teos on kahdeksan novellin kokoelma. Yhdistävänä tekijänä novellien välillä toimii lähes poikkeuksetta uuteen maahan muutto tai matkustaminen. Esimerkiksi novellissa Elämä on paikallista päähenkilö on muuttanut miehen perässä Venäjältä Suomeen ja koittaa nyt eron jälkeen löytää maasta omaa paikkaansa. Lindén kuvaa henkilöiden sopeutumista uuteen kotimaahansa ja sitä, miten uusi ja vanha kulttuuri elävät ja hengittävät rinnakkain ja jopa sulautuvat toisiinsa.

Novellikokoelman parhaimmistoa on tarina Valenciana. Filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa Japaniin äidin sisaria tapaamaan. Kun Islannissa purkautuu tulivuori ja lentoliikenne pysähtyy, matkasta tuleekin äkkiä aiottua pidempi. Novelli kertoo muun muassa siitä, miten eri kulttuureista tulevat ihmiset kohtaavat vailla yhteistä kieltä, mutta ymmärtävät toisiaan, kunhan löytävät yhteisen kiinnostuksen kohteen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta teoksessa on mielestäni se, että kokoelman nimi on vaihtunut käännösprosessin aikana ja näin painoarvoa annetaan eri novelleille eri kielillä. Alkuperäisen ruotsinkielisen kirjan nimi on Valenciana, mutta suomeksi teos on Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Nimikkonovellissa Rakkaus kolmeen appelsiiniin nuori nainen kamppailee masennuksen kanssa Venäjällä. Tarinassa kolmella appelsiinilla ja niitä koskevalla näytelmällä on suuri merkitys naisen elämässä ja hänen parantumisessaan.

Novellien aiheet ovat mielenkiintoisia ja avaavat ikkunan uusiin maihin muuttaneiden ihmisten elämiin. Kuitenkin itselleni kokoelma jäi jotenkin vieraaksi. Vaikka ymmärsin henkilöiden tunteita ja ajatuksia, en kyennyt samaistumaan niihin. Pohdin, voisiko se johtua osaksi siitä, että olen itse niin yhden maan asukas: en ole matkustellut pidempiä aikoja tai ollut edes vaihdossa (ellei viikkoa lukiossa lasketa). Koen, että teos tulee varmasti lähemmäksi niitä, jotka ovat jättäneet kotimaansa pidemmäksi aikaa tai lopullisesti taakseen ja muuttaneet uuden kulttuurin pariin.

Lindénin novellikokoelma on realistinen, ajankohtainen ja aikansa näköinen teos. Se nostaa esille niin maahanmuuton hyviä puolia kuin ongelmakohtiakin. Kokoelma sisältää tärkeitä aiheita, joista tulisi kirjoittaa, ja joista en ainakaan itse ole hirveästi aikaisemmin lukenut. Omalla kohdallani teos jäi kuitenkin etäiseksi.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Valenciana, 2016)

Suomentanut: Jaana Nikula

Into, 2017

210s.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakamin toteava, ylimääräisestä riisuttu kirjoitustyyli on minulle tuttua ja turvallista. Aina sitä alkaa väistämättä ikävöimään, jos kirjailijan teosten lukemisesta on kulunut kauan aikaa. Edellisen romaanin kansien sulkemisesta on kai jo muutama vuosi, ellei mukaan lasketa Maailmanloppua ja ihmemaata, jota olen kummallisen köyhin tuloksin yrittänyt lukea toissa kesästä saakka. Kirjailijan uusimman suomennoksen, Rajasta etelään, auringosta länteen, sain kuitenkin jälleen vaivatta luettua loppuun. Se muistutti minua taas siitä arvoituksellisuudesta ja suruviritteisyydestä, joka niin usein kirjailijan teoksissa on läsnä ja joka minua niissä kiehtoo.

Hajime löytää elämänsä rakkauden jo lapsena. Tyttö laahaa toista jalkaansa ja on kasvanut yksilapsisessa perheessä, kuten Hajime. Hajime on kuitenkin liian nuori ilmaistakseen tunteitaan, ja vähitellen heidän välinsä etääntyvät. Hajime kasvaa, kohtaa muita naisia, menee naimisiin ja saa lapsia. Yllättäen ensirakkaus kuitenkin palaa hänen elämäänsä ja saa hänet kyseenalaistamaan päätöksiään.

Romaani kuvaa elämää, jossa kaikki on hyvin, mutta josta siitä huolimatta puuttuu jotain merkittävää. Kun Hajimelle tulee tilaisuus täyttää tuo puute, hän alkaa miettimään niitä päätöksiä, joita elämässä tehdään: päätöksiä, joita ei olisi pitänyt tehdä ja päätöksiä, jotka vastavuoroisesti olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Tulisiko hänen pitäytyä turvallisessa asemassa vai ottaa hyppy tuntemattomaan?

Murakamin toisen teoksen, Värittömän miehen vaellusvuosien, tapaan myös tässä romaanissa kertojahahmolla on jokin poikkeva piirre. Värittömän miehen vaellusvuosien Tsukurulla se on väritön nimi, joka erottaa hänet ystävistä, joiden kaikkien nimet tarkoittavat jotain väriä. Hajime tulee puolestaan yksilapsisesta perheestä, mikä on vielä hänen lapsuudessaan 50- ja 60-luvuilla harvinainen asia. Tämä piirre määrittää kertojahahmoja ja heidän kohtaloitaan - tai niin he ainakin itse kokevat asian. Tsukuru kuvittelee värittömyytensä olevan syynä ystävien etääntymiseen hänestä, Hajime taas ajattelee olevansa sisaruksettomana hemmoteltu ja itsekäs ja siten ajautuvansa aina loukkaamaan toisia ihmisiä. Tämän voisi nähdä niin, että kertojat ajattelevat tiensä olevan ennalta määritetyn, ja huolimatta päätöksistä, joita he tekevät, ovat he voimattomia tältä tieltä poistumaan.

Rajasta etelään, auringosta länteen sisältää muitakin Murakamille tyypillisiä elementtejä. Tarinat kietoutuvat usein jonkin kappaleen ympärille, ja tässä se on otsikon viittaama Nat King Colen "South of the Border". Kappale on Hajimelle merkityksellinen, sillä sitä hän ja hänen ensirakkautensa kuuntelevat lapsina. Tarina myös alkaa, kuten kirjailijan teokset yleensä, realistisena. Jossain välissä raja toden ja uskomattoman välillä kuitenkin aina vääjäämättä hämärtyy. Tämänkin romaanin kohdalla voi miettiä, tapahtuvatko asiat todella kirjan todellisuudessa vai ovatko Hajimen voimakkaat mielenliikkeet saattaneet värittää niitä tai johtaa jopa kokonaan niiden keksimiseen.

Parasta romaanissa on tunnelma, joka ajoittain muuttuu todella nopeasti. Tarinan sävy saattaa olla pitkään rauhallinen ja unenomainen, kunnes sen katkaisee yhtäkkiä jokin outo, hieman pelottavakin kohtaus. Viipyilevään, arkiseen juonenkulkuun poikkeamia tuovat muun muassa salapoliisitarinamainen varjostaminen, sekä kohtalokkaalla tavalla muuttuneen entisen tyttöystävän kohtaaminen.

Rajasta etelään, auringosta länteen on kuvaus elämän hiuksenhienoista rajoista ja niiden ylityksistä. Tarina värittyy menetyksillä ja kaipauksella, loukkaavilla teoilla ja niiden seurauksilla, sekä nuoruusaikojen muisteluilla. Taustalla on ohimennen mainittuna yhteiskunnallista, sotien jälkeistä myllerrystä, jossa Hajime on osallisena ensin opiskelijaliikkeen kautta, sitten aiemmin halveksimansa kapitalistisen järjestelmän. 

Mitä enemmän romaania pohdin tätä bloggausta kirjoittaessani, sitä enemmän saan siitä irti. Teosta on kuitenkin hankala arvostella: se ei ole lainkaan huono, mutta siitä ei myöskään tullut minulle yhtä rakasta ja unohtumatonta kuin vaikka Kafkasta rannalla.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (No Minami, Taiyõ No Nishi, 1992)

Suomentanut: Juha Mylläri

Tammi, 2017

230s.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa.

Opettaja K rakastaa ystäväänsä Sumirea, kirjailijanalkua, jolla ei ole palavia tunteita ketään kohtaan. Ei, ennen kuin hän tapaa serkkunsa häissä seitsemäntoista vuotta vanhemman, naimisissa olevan Miun. Sumire alkaa työskennellä Miun yrityksessä, ja se vie heidät työmatkalle ulkomaille, aina eräälle Kreikan saarelle saakka. Sitten Sumire katoaa. K yrittää epätoivoisesti saada selville, mitä hänen rakkaalle ystävälleen on oikein tapahtunut.

K on tarinan kertoja, mutta hänestä lukija saa tietää suoraan varsin vähän. Kuten K itsekin toteaa, kertoo hän Sumiren tarinan. K:sta saadaan hänen omien vähäisten paljastustensa lisäksi tietää siitä, mitä ja miten hän kertoo Sumiresta ja kuinka tyttö puolestaan suhtautuu häneen. Kuten siis tavallista, Murakamin kirjan kertoja vetäytyy tarinan taustalle ja antaa tilaa muille, värikkäämmille hahmoille.

Sputnik-rakastettuni sisältää useita maailmoja, mikä on Murakamia enemmän lukeneille tuttua jo hänen muista teoksistaan. On tämä todellinen maailma ja toisaalta toinen, johon hahmot menettävät palasia itsestään ja jossa he käyttäytyvät tavallisesta poikkeavalla tavalla. Tarinan edetessä näiden maailmojen rajat alkavat muuttua utuisiksi, eikä todellisuutta pysty enää erottamaan yhtä selkeästi.

Romaani käsittelee muun muassa kirjailijuutta ja luomisen tuskaa, sekä identiteettiä, sen rakentumista ja muuttumista tapahtumien seurauksena. Ennen kaikkea se kertoo ystävistä ja rakastetuista, jotka vain piipahtavat elämässämme. Kuinka surulliseksi ja yksinäiseksi se jättää, kuinka paljon se saa aikaan hämmentyneitä kysymyksiä, mutta on kaikesta huolimatta osa normaalia elämän kiertokulkua.

Sputnik-rakastettuni on niin Murakamia. Romaanin tunnelma on usvainen, painostava ja vähän pelottavakin, mutta silti sen keskeltä pystyy poimimaan pieniä oivalluksia, jotka ovat kuin omasta elämästä. Tämä kirjailija on rakkautta.

Goodreads-haaste: Sputnik-rakastettuni & 34. A book with a love triangle. 

★★★★★ 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (alkup. Supuutoniku no koibito, 1999)

Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Ilkka Malinen

Tammi, 2012 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 2003)

252s.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Blogi onkin näköjään uinaillut viimeisen kuukauden kevätväsymyksen kourissa. Voisin valittaa jälleen kerran siitä, kuinka kiireistä aikaa tämä vuodenaika on opintojen suhteen, mutta enpäs valitakaan! Sen sijaan kerron kirjasta, joka toi piristystä tentteihin lukemisen ja esseiden kirjoittamisen lomassa.

Haruki Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja hänen luomansa maailmat ja runollisen melankoliset hahmot vetoavat minuun yhä uudestaan. Kafka rannalla ei ollut poikkeus. Se kertoo kaksi sinänsä erillistä tarinaa, jotka kuitenkin yhtyvät jollain tasolla. Toisessa kuvataan 15-vuotiasta Kafkaa, joka karkaa kotoaan ja päätyy töihin hiljaiseen ja kipeitä salaisuuksia kätkevään kirjastoon. Toisessa tarinassa tutustutaan Nakataan, vanhanpuoleiseen mieheen, joka on lapsuudessaan kokemansa onnettomuuden seurauksena muita ihmisiä älyllisesti kehityksessä jäljessä, mutta joka osaa puhua kissoille. Nakatan seuraksi ilmaantuu Hoshino, parikymppinen perusjamppa, joka ensijärkytyksen jälkeen tykästyy Nakataan ja tämän outoihin tapoihin.

Nakatalla ja Kafkalla on kummallakin päämäärä, jonka he yrittävät tavoittaa. Kafkaa vaivaa hänen isänsä aikoinaan tekemä synkkä ennustus hänen tulevaisuudestaan, ja hän haluaa päättää itse omasta elämästään ja tehdä omia valintojaan. Nakataa puolestaan ohjaavat oudot voimat ensin kissojen sieluja pyydystävästä miehestä kummallisen, vaikeasti tavoitettavan kynnyskiven luokse. Vaikka pojan ja miehen tiet eivät koskaan kohtaa konkreettisesti, on heidän elämillään ja tehtävillään silti yhteys.

Hahmojen ja maailmojen välisten rajojen hämärtyminen on Murakamille tyypillistä. Esimerkiksi Kafkalla on toinen puoli, poika nimeltä Varis, joka välillä sanelee hänelle uskaliaasti mitä tulisi tehdä. Myös syvältä metsästä löytyvän toisen maailman voisi ehkä ajatella kuvaavan Kafkaa jollain tavoin: hänen synkempää puoltaan, joka yrittää ottaa hänestä aika ajoin vallan. Itse aloin ajatella tällaisen hahmojen ja maailmojen sekoittumisen tarkoittavan kenties sitä, että teot ja tunteet ovat tärkeitä ja kaikille ihmisille tietyllä tavalla samoja, riippumatta siitä, millaisessa maailmassa elää.

Kafka rannalla on omasta mielestäni yksi Murakamin parhaista kirjoista, ellei paras. Vähän jouduin tosin ensin miettimään viiden tähden antamista, sillä koin välillä vaikeuksia Kafkan hahmon kanssa. Toisaalta hahmo muistuttaa Murakamin tuttuja, pari-kolmekymppisiä päähenkilöitä, toisaalta vaikuttaa realistisesti nuoren ikänsä puolesta niitä kypsymättömämmältä. Tuo Kafkan "vanhempi" ja viisaampi puoli aiheutti kuitenkin jonkinlaista ärsytystä, sillä se ei sopinut 15-vuotiaalle. Vaikka ehkä tässäkin tulee esiin se, kuinka hahmot vaikuttavat toisiinsa: ehkä Kafka ei henkisesti olekaan 15-vuotias, vaan monia elämiä ja kokemuksia vanhempi.

Kafka rannalla on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja hyväksymisestä. Se kertoo ennustuksista, oman polun etsimisestä ja oman tehtävän toteuttamisesta. Se luo yhteyksiä sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei voisi edes kuvitella niitä olevan. Inspiroiva teos, joka todella saa ajattelemaan sen eri puolia ja merkityksiä.

Goodreads-haaste: Kafka rannalla menee kohtaan 1. A book with more than 500 pages.

★★★★★ 

Haruki Murakami: Kafka rannalla (alkup. Umibe no Kafuka, 2002)

Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Juhani Lindholm

Tammi, 2011

639s.

Miniarvioita

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Poznanskin Vii5i sai minut kesällä palaamaan jälleen dekkareiden pariin jännittävällä ja mukaansa tempaavalla tarinalla, ja halusinkin lukea teoksen itsenäisen jatko-osan mahdollisimman pian. Siinä missä Vii5i tutustutti lukijan geokätköilyyn, liikutaan Sokeissa linnuissa sosiaalisen median ja varsinkin Facebookin maailmassa.

Kirjan alku ei miellyttänyt minua lainkaan, vaan tuntui huteralta ja pinnalliselta, mutta muistelin myös aloitusosalla olleen vähän samanlaisia vaikeuksia. Tarina paraneekin huomattavasti puolenvälin tienoilla, kun murhaajajahti pääsee kiihtymään. Olisin kuitenkin kaivannut, että tarinan elementeistä (niin päähenkilö Beatricen yksityiselämästä kuin Facebookista) olisi otettu enemmän irti, enkä pitänytkään tästä kirjasta aivan yhtä paljon kuin Viidestä. Mahdolliset jatko-osat tulen kuitenkin lukemaan, yllättävien juonenkäänteiden keksimisessä kun Poznanski tuntuu olevan erittäin nerokas.

★★★ 

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (alkup. Blinde Vögel, 2013)

Suomentanut: Anne Mäkelä

Atena, 2014

425s.

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella

Elokuussa innostuin lukemaan muutaman nuortenkirjan, joista toisesta, Anni Polvan Tiina kesälaitumilla, tykkäsin jopa enemmän kuin nuorempana sitä lukiessani. Toisen teoksen kanssa ei sitten käynytkään yhtä hyvin.

Blytonin Viisikot olivat pienenä yksiä lempikirjojani, joten saattaa olla, että odotukseni samanlaisen taian säilymiseksi olivat liian korkealla. Viisikko salaperäisellä nummella on kuitenkin mielestäni aika heppoisesti kirjoitettu ja koin tarinan salaperäisestä kummitusnummesta ja siellä tapahtuvasta hämärätoiminnasta aika tylsänä.

Toki kyseisen sarjan kirjat on tarkoitettu paljon minua nuoremmille lukijoille, jotka varmasti pitävät näitä kiinnostavina ja tarpeeksi kevyinä luettavina. Positiivista on myös se, että kokisin Viisikoiden soveltuvan kummallekin sukupuolelle yhtä hyvin. Harmittaa vain, etten löytänyt tästä kirjasta sellaista tasoa, joka jaksaisi kiinnostaa myös vähän vanhempaa lukijaa.

★★ 

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella (alkup. Five Go to Mystery Moor, 1954)

Suomentanut: Lea Karvonen

Tammi, 1995 (8.painos)

173s.

Riikka Pulkkinen: Totta

Olin etukäteen arvellut, että voisin pitää Pulkkisen kirjoitustyylistä. Toisaalta kuvittelin, että tuo teos, joka todella iskisi minuun, olisi Raja, jonka aihe vaikutti muita Pulkkisen teoksia mielenkiintoisemmalta. No, Rajaa en ole vielä saanut käsiini, mutta Totta löytyi joskus alkuvuonna marketin alennuskorista, ja ajattelin napata sen mukaani huolimatta siitä, ettei tarina vakuuttanut vielä takakannen perusteella.

Joskus on kyllä mukavaa huomata olleensa aivan väärässä. Totta liikkuu kahdella aikatasolla, joista toisessa syvennytään lähestyvään kuolemaan ja toisessa luodaan silmäys menneisyyteen, 60-luvun vapautuneeseen taiteilijailmapiiriin. Kumpikin taso tuntuu eheältä ja kiinnostavalta, samoin lähes jokainen näkökulma. Ehkä nykyajan Annan olisin itse jättänyt pois, hänellä kun ei tuntunut olevan muuta tärkeää roolia, kuin Eevan kohtalon selvittäminen, vaikka heidän kohtalonsa toisiinsa osittain kietoutuvatkin.

Totta on kaunis ja koskettava teos, sellainen, joka tulee säilymään mielessäni pitkään. Teoksen yksi tärkeimmistä teemoista on rakkaus ja siinä todetaankin, että Rakkaus on aina totta. Se on todellista jokaiselle hahmolle, vaikka osa sen ilmentämismuodoista yhteiskunnan silmissä paheksuttavaa olisikin. Teos ei kuitenkaan tunnu tuomitsevan, vaan esittää rakkauden juuri sellaisena kuin hahmot sen kokevat.

Totta on ehdottomasti yksi parhaimpia lukemiani suomalaisia teoksia. Vähän jopa hirvittää tarttua Pulkkisen seuraavaan kirjaan, sillä voiko tätä mitenkään ylittää? Toivottavasti voi. Tähtiä annan vain neljä, mutta neljä ja puoli on lähempänä totuutta. Aivan viiteen tähteen kirja ei yltänyt, sillä kirjailijan kirjoitustyyli yltyy paikoitellen häiritsevän maalailevaksi, vaikka siitä muuten pidinkin.

★★★★ 

Riikka Pulkkinen: Totta

Otava, 2010 (kuvan Seven-pokkari 2012)

333s. 

Haruki Murakami: 1Q84 (osa 3)

Pulkkisen kirjan suosioon vaikutti osittain sekin, että juuri ennen sitä olin lukenut kaksi Murakamia, ja maagisen realismin parista oli melkein helpottavaa sukeltaa ihan vain realistiseen tarinaan. Lukiessani Murakameja nautin miehen vinksahtaneista maailmoista kuitenkin täysin.

Ollaan jälleen vuodessa 1Q84, kahden kuun hallitsemassa maailmassa. Aomame ja Tengo elävät ja yrittävät pärjätä omillaan, samalla kun Sakigake kiristää solmua heidän ympärillään. Nyt tutustutaan paremmin myös Ushikawaan, rumaan mieheen, joka jo ensimmäisissä osissa vaikutti kummallisen kiinnostuneelta Tengon toimista.

Kirja oli hyvä, jälleen, mutta mielestäni se loppuu kesken. Pidin erittäin paljon ratkaisusta, jonka Tengon ja Aomamen kohtalo saa, mutta Fuka-Eri ja Sakigake olisivat mielestäni kaivanneet suljetumman lopetuksen. Fuka-Eri on kolmannessa osassa muutenkin todella pienessä roolissa, mikä on harmi, sillä hän on todella mielenkiintoinen ja kryptinen hahmo. Tällä kertaa isomman palan haukkaava Ushikawa ei puolestaan ollut yhtään kiinnostava.

Kokonaisuutena kahden kuun maailman tarina on ollut yksi vaikuttavimpia hetkeen lukemiani ja samaa odotan myös muilta Murakamin vielä lukemattomina odottavilta teoksilta. Ihan ensimmäisten osien tasolle ei lopetus mielestäni yltänyt, mutta syy saattaa olla myös siinä, että luin sen paljon niitä myöhemmin, jolloin aiemmat tapahtumat eivät olleet kovin tuoreessa muistissa ja päätöskin tuntui vähän niistä erilliseltä.

 ★★★★ 

Haruki Murakami: 1Q84, osa 3 (alkup. 1Q84)

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Tammi, 2013

446s. 

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosissa on päällepäin kaikki olennainen kunnossa. Kansi on kaunis, ja nimi runollinen ja lukemaan houkutteleva. Sisältö sen sijaan jätti pyörryksiin useaksi päiväksi, eikä varmaa ollut edes se, olinko pitänyt lukemastani vai en. Uutta tämä hämmennys ei kuitenkaan ollut, sillä olen kokenut sen saman kirjailijan muidenkin teosten kohdalla. Tällä kertaa kirja jätti kuitenkin mielestäni vielä aiempaa enemmän aukkoja lukijan täytettäväksi.

Tsukuru Tazaki on omien ajatustensa mukaan persoonaton, väritön mies. Hänen ollessaan 36-vuotias kokee hän ensimmäistä kertaa elämässään vilauksen aidosta rakkaudesta, sellaisesta, johon hän haluaisi panostaa kaikkensa. Tyttöystäväehdokas huomaa Tsukurun mieltä kuitenkin painavan menneisyyden taakan, eikä hän halua syventää suhdetta ennen tuon taakan selvittämistä. Palataan kuudentoista vuoden taakse, aikaan jolloin Tsukurun läheiset ystävät päättivät yhteisymmärryksestä sulkea tämän pois elämästään. Tsukurun matka käy ystävien luokse, mutta myös omaan itseensä, omaan ulkopuolisuuteen, haluihin ja tiedostamattomiin tekoihin.

Olin odottanut Murakamin uusinta kuin kuuta nousevaa, joten olihan tämä kirja aluksi aikamoinen pettymys. Idea ei tuntunut tarinan alkupuolella tarpeeksi vetävältä ja koko kirjan kannattelevalta, ja lukeminen sujuikin aika tahmeasti rivi riviltä. En jaksanut kokea kavereiden vanhempien ammattien kertomista tärkeänä, enkä myöskään kaverien omien töiden pitkiä selontekoja. Olisin näiden sijaan halunnut tutustua kunnolla noihin neljään Tsukurun ystävään, mutta mielestäni he jäävät ohuiksi ja kaukaisiksi Eriä lukuun ottamatta.

Ja sitten, kuitenkin. Murakamin henkilöt elävät ja hengittävät, heidät pystyy näkemään jossain päin Hämeenlinnaa kuuntelemassa lintujen laulua ja muistelemassa menneitä. Kirjailijan luomat päähenkilöt ovat aina olleet itselleni harvinaisen samaistuttavia, sillä vaikka heille tapahtuu omituisia asioita, heidän elämänkaarensa sisältää myös niin yleismaailmallisia teemoja (rakkaus ja ulkopuolisuus, esimerkiksi), että niihin pystyy asettamaan itsensä ja jopa oppimaan niistä jotain. Murakami onnistuu teoksissaan yksinkertaisesti pukemaan konkreettiseen muotoon sen, mitä itse ajattelen, mutta en osaa muotoilla sanoiksi.

Yksi tämänkin teoksen suurimmista teemoista on ulkopuolisuus. Se on kirjoitettu mielestäni hienosti värien muotoon: kaverien nimet tarkoittavat jotain väriä, mutta Tsukuru saa ainoana tyytyä värittömään nimeensä. Suurin värittömyys on kuitenkin Tsukurun omien korvien välissä, hän itse pitää itseään tylsänä ja mielenkiinnottomana, vaikka muut eivät ajattelisikaan niin. Murakamin hahmoista Tsukuru onkin ollut omalla kohdallani tähän mennessä vaikeimmin samaistuttava. Tämä saattaa johtua siitä, että mies näkee itsensä niin persoonattomana, että se ylittää jo tavallisuudenkin rajat. Kirjailijan muut päähenkilöt kun tapaavat aika usein olla juuri todella tavallisia henkilöitä.

Kirja on koskettava ja taianomainen, samalla lailla kuin muutkin kirjailijan teokset. Tsukurun pitkä keskustelu Erin kanssa oli erityisen mielenkiintoinen, samoin muut Suomeen sijoittuvat kohdat. Tuttu maa näyttäytyy aivan eri tavalla vieraan, ulkomailta kotoisin olevan ihmisen silmissä. Kuinka jo lintujen laulu kuulostaa oudolta, ihmisten latelemista elämää koskevista aforismeista puhumattakaan.

Arvostan Murakamin teoksissa erityisesti sitä, että ne ovat syvällisiä olematta kuitenkaan liian vaikeaselkoisia tai luotaantyöntäviä. Myös tässä kirjassa pohditaan todellisen ja epätodellisen, tietoisen ja tiedostamattoman, sekä elämän ja kuoleman heikkoja rajoja. Kuitenkin lukukokemus jäi nimensä mukaisesti vähän värittömäksi, vaikka paikka paikoin koinkin jälleen jotain järisyttävää. Tähtiä on kolme, mutta kolme ja puoli kuvastaisi ajatuksiani vielä tarkemmin.

★★★ 

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (alkup. Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru, kare no junrei no toshi, 2013)

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

Tammi, 2014

330s.

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 & 2)

Minulle ei ole hetkeen tullut vastaan sellaista tilannetta, jolloin en olisi osannut sanoa mitään lukemastani teoksesta, ja jos onkin, on teos yleensä ollut käsittämättömän huono. Tilanne, jossa tekisi mieli täyttää tekstikenttä sydämillä ja huutomerkeillä sekä "lukekaa!! lukekaa!!" -ilmauksilla, on minulle aivan uusi. Yritän kuitenkin saada aikaan edes vähän järkevää ulosantia. 

 Haruki Murakamin 1Q84-teos kertoo Tengosta, Fuka-Eristä ja Aomamesta. Siinä on maailma, joka ensisilmäyksellä saattaa näyttää meidän tuntemaltamme, mutta joka on kuitenkin erilainen. Sen maailman taivaalla paistaa nimittäin kaksi kuuta. Nämä kuut ovat yhteydessä siihen, kuinka henkilöiden elämä alkaa pikkuhiljaa suistua pois raiteiltaan. Maailmat sulautuvat yhteen ja kummallisuuksista tulee arkipäivää. Kaiken takana piilee kuitenkin myös vahva rakkaus.

Olen lukenut Murakamilta aikaisemmin teokset Norwegian Wood ja Suuri lammasseikkailu. Nämä teokset olivat hyviä ja saivat minut kiinnostumaan entisestään miehen tuotannosta. Toisaalta niistä jäi puuttumaan jotain oleellista, jotta olisin rakastunut niihin koko sydämestäni. Tuo oleellinen asia saattoi olla hidas kerronta, joka ei tuntunut etenevän mihinkään, tai se saattoi olla kummalliset tapahtumat, joita ei pystynyt järjellä käsittämään. Niin tai näin, 1Q84 auttoi minua ymmärtämään näidenkin hienouden.

Aloin lukea teosta tammikuun alussa pitämäni lukumaratonin aikana. Silloin valittelin edellisten teosten tapaan, kuinka tarina ei tunnu lähtevän millään liikkeelle. Minulla menikin kauan, ennen kuin pääsin mukaan teoksen maailmaan. Silloin kuitenkin tajusin hitaan kerronnan ja toistojen tärkeyden. Haruki Murakami on siitä loistava kirjoittaja, että hänen on mahdollista saada aikaiseksi mielenkiintoinen ja syvä tarina, vaikkei siinä päällisin puolin näytä tapahtuvan mitään. Jo se tapa, jolla hän kertoo Tengon tavallisesta työpäivästä, on minusta maaginen.

Salaperäinen ilmakotelo ja kaksikuinen maailma herättävät varmasti lukijan mielenkiinnon. Mistä ihmeestä on oikein kyse? Murakami käyttää jälleen outoja elementtejä teoksessaan, mutta tällä kertaa en puistellut niille päätäni. En välttämättä tule ymmärtämään kaikkien niiden merkitystä koskaan, mutta se ei haittaa. Olen vähitellen oppinut hyväksymään järjenvastaisuuden, varsinkin kun se esitetään näin realistisella tavalla. Olisin melkein (mutta vain melkein) voinut kuvitella tapahtumien tapahtuneen oikeasti.

Realistisuus on yksi suurimmista syistä, miksi pidän Murakamista. Ei vain hänen tarinansa tunnu todelta, vaan myös hahmot ja maailma. Hän kuvailee henkilöiden elämää niin yksityiskohtaisen tarkasti, että on vaikea kuvitella, ettei näitä ole oikeasti olemassa. Hänen luomansa uusi maailma on niin eheä, että melkein tuntee sen asvaltin jalkojensa alla ja näkee taivaalla kaksi kuuta.

Minä vietin haltioituneen ajan kirjan parissa. Viimeiset sata sivua luin keskellä viikkoa yöunien kustannuksella, mistä seurasi väsyneenä kouluun meneminen. Se ei haitannut. Kun luin viimeisen lauseen loppuun ja suljin kannen, tunsin hetken eläväni tuossa taianomaisessa maailmassa. Onneksi viimeinen osa odottaa vielä lukemattomana hyllyssäni.

★★★★★

Haruki Murakami: 1Q84, osat 1 ja 2 (alkup. 1Q84, 2009)

Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Aleksi Milonoff

 Tammi, 2013

783s.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Eletään opiskelijaelämää 60-luvun Tokiossa. Jokaisella nuorella on omat haavansa, toisilla suuremmat ja kipeämmät kuin toisilla. Toru koittaa päättää kenelle antaa sydämensä, Naokolle vai Midorille. Naoko on Torun kuolleen ystävän tyttöystävä, joka on joutunut kestämään elämässään muitakin menetyksiä, eikä ole päässyt niistä yli. Midori näyttää ulospäin voimakkaalta ja itsevarmalta, mutta myös hänellä on heikko kohtansa. Nuoret rämpivät tunteidensa verkossa ja aina on joku, joka kaatuu.

Heinäkuisen lukumaratonin aikana aloitettu ja myöhemmin loppuun saatettu Norwegian Wood ei alkuun vakuuttanut aivan sillä tavalla, kuin olisin toivonut. Mietin esimerkiksi sitä, kuinka paljon Suuren lammasseikkailun ja tämän teoksen päähahmot muistuttavat toisiaan, ja pelkäsin, että ehkä Murakami ei olekaan riittävän taitava luomaan tarpeeksi erilaisia hahmoja.

Mitä enemmän aikaa lukemisesta on kulunut, sitä enemmän olen kuitenkin alkanut kirjasta pitää. Vaikka hahmot vaikuttavat alussa turhan samankaltaisilta, ei yhteneväisyys ole häiritsevä enää tarinan edetessä. Esimerkiksi jo se, että Murakami on nimennyt Norwegian Woodin päähenkilön Toruksi, tuo hänet Suuren lammasseikkailun nimetöntä päähahmoa lähemmäksi lukijaa.

Norwegian Woodin maailma on samalla kertaa kaunis, särkyvä ja raastava. Se on sillä tavalla alakuloinen, että vaikka tarinasta pitää, tuntee, ettei pystyisi lukemaan teosta hetkeen uudelleen. Sillä minut teos ainakin sai ahdistumaan. Henkilöille on tapahtunut niin paljon kamalia asioita, ettei heidän ikäistensä pitäisi edes vielä niitä kestää.

Norwegian Wood vie lukijan opiskelija-asuntoloihin, hämyisiin baareihin ja parantoloihin. Se tutustuttaa ihmisin, jotka ovat rikki sisältä, mutta jotka kuitenkin pärjäävät joten kuten. Mielestäni kirjan kuvaukset ihmisistä ja miljööstä ovatkin kaikessa haikeudessaan erityisen onnistuneita. Japani on kiehtonut minua pitkän aikaa jossain mieleni perukoilla ja kirja sai aikaan hienoisen matkakuumeen. Tietenkin täytyy pitää mielessä aikakausi, jolle tarina sijoittuu sekä kirjan kirjoittamisvuosi. Maailma on muuttunut niistä ajoista varmasti paljon.

Norwegian Wood on surullinen, rikki repivä rakkaustarina, jossa länsimaisuus yhdistyy japanilaiseen kulttuuriin. Se on Suurta lammasseikkailua helpompi teos nieltäväksi, mutta toisaalta myös pikkiriikkisen vähemmän mielenkiintoinen. Siksi en voi antaa teokselle aivan täysiä pisteitä.

 ★★★★

 Haruki Murakami: Norwegian Wood (alkup. Noruwei no mori, 1987)

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Tammi, 2012

436s.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Bää! Viimeisimmällä kirjastoreissulla mukaani tarttui tosiaan varsin lammasmainen kirja. Olin kuullut, ettei Suuri lammasseikkailu välttämättä ole oivallinen valinta ensimmäiseksi Haruki Murakamiksi sen kummallisuudesta johtuen, mutta koska kirjastossa ei muitakaan miehen kirjoja sillä hetkellä ollut, otin tietoisen riskin. Ja se kannatti.

Suuressa lammasseikkailussa kolmeakymmentä lähentelevä nimetön päähenkilö saa kummallisen toimeksiannon: hänen pitäisi etsiä käsiinsä tuntematonta lajia oleva tähtiselkäinen lammas. Tämä lammas ei ole mikä tahansa vaaraton määkijä, vaan maagisia kykyjä omaava yksilö, jolla on suuria suunnitelmia ihmiskunnan varalle. Mukaan etsintäretkelle lähtee päähenkilön tyttöystävä, jonka kauniit korvat kelpaavat muuhunkin kuin vain ihasteltaviksi.

Suuri lammasseikkailu ei ole aivan sellainen teos, mitä odotin. Se ei kuitenkaan välttämättä ole huono asia, jos siihen osaa suhtautua oikealla tavalla. Esimerkiksi itse lammas jää mielestäni taustalle, vaikka koko tarinan kulku sen etsintään perustuukin. Sen sijaan etualalla on päähenkilön jatkuva pohdinta elämästä, omasta itsestään ja suhteestaan muihin. Minut Murakami sai hurmattua näillä aineksilla, enkä jäänyt oikeastaan edes kaipaamaan teoksen nimessä mainittua seikkailua, toisin kuin Irene.

Murakamin kerronta on lumoavaa, absurdia ja opettavaista. Hän tekee tarkkanäköisiä ja pitkälle tähtääviä huomioita tavallisesta elämästä, tavallisista ihmisistä. Tavallisuus ei kuitenkaan ole tylsää, sillä sen lisäksi, että se on samaistuttavaa, löytää Murakami myös tavallisuudesta poikkeuksellisia asioita. En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjaa näin ahnaasti, ulkopuolisen maailman kokonaan unohtaen.

Vaikka teos ei ole niin hulvaton, kuin mitä sen nimestä voisi ensihätään kuvitella, ei huumoria ole kuitenkaan unohdettu kokonaan. Päähenkilön kuivat toteamukset osoittautuvat usein osuvan hauskoiksi: "Niillä oli varmaan jotain mielessä, kun ne sillä lailla mesoivat, ehkä niillä oli känsiä jaloissa, kuka tiesi? Pulujen näkökulmasta minä näytin luultavasti hullulta." Myös pelkkä ajatus kunnianhimoisesta lampaasta saa mielikuvituksen lentämään ja nauruhermot nykimään. Ehkä onkin parempi, ettei lammasta ja sen toimia ole määritelty liian tarkkaan, jolloin lukijat pystyvät kuvittelemaan itse mielessään tuon kummallisen otuksen.

Jos jotain pitäisi kritisoida, olisi se teoksen loppupuoli. Vaikka teoksen tunnelma on koko tarinan ajan jokseenkin haikea, laski se entistä synkemmäksi loppua kohden. Tämä tunnelmanvaihdos sai minut ahdistumaan, sillä jollakin tavalla olisin toivonut toisenlaista lopetusta tarinalle. Lisäksi lopussa tapahtui monia merkillisiä asioita, joista osa meni kevyesti yli ymmärrykseni. Luultavasti juuri niiden vuoksi Suurta lammasseikkailua ei suositellakaan ensimmäiseksi Murakamiksi.

Suuri lammasseikkailu oli minulle lukemisen riemujuhlaa, oivaltavaa, valloittavaa ja synkeän humoristista. Lopussa tunnelma laski jonkin verran, mikä verottaa myös tähtiä. Kummallinen tarina ei kuitenkaan onnistunut pelottelemaan minua tarpeeksi, vaan hyvillä mielin aion lukea muitakin Murakamin teoksia - ja kuulemani mukaan ne ovat vielä parempia!

★★★★

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (alkup. Hitsuji o meguru bõken, 1982)
Suomentanut: Leena Tamminen
Tammi, 1993
351s.