Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosissa on päällepäin kaikki olennainen kunnossa. Kansi on kaunis, ja nimi runollinen ja lukemaan houkutteleva. Sisältö sen sijaan jätti pyörryksiin useaksi päiväksi, eikä varmaa ollut edes se, olinko pitänyt lukemastani vai en. Uutta tämä hämmennys ei kuitenkaan ollut, sillä olen kokenut sen saman kirjailijan muidenkin teosten kohdalla. Tällä kertaa kirja jätti kuitenkin mielestäni vielä aiempaa enemmän aukkoja lukijan täytettäväksi.

Tsukuru Tazaki on omien ajatustensa mukaan persoonaton, väritön mies. Hänen ollessaan 36-vuotias kokee hän ensimmäistä kertaa elämässään vilauksen aidosta rakkaudesta, sellaisesta, johon hän haluaisi panostaa kaikkensa. Tyttöystäväehdokas huomaa Tsukurun mieltä kuitenkin painavan menneisyyden taakan, eikä hän halua syventää suhdetta ennen tuon taakan selvittämistä. Palataan kuudentoista vuoden taakse, aikaan jolloin Tsukurun läheiset ystävät päättivät yhteisymmärryksestä sulkea tämän pois elämästään. Tsukurun matka käy ystävien luokse, mutta myös omaan itseensä, omaan ulkopuolisuuteen, haluihin ja tiedostamattomiin tekoihin.

Olin odottanut Murakamin uusinta kuin kuuta nousevaa, joten olihan tämä kirja aluksi aikamoinen pettymys. Idea ei tuntunut tarinan alkupuolella tarpeeksi vetävältä ja koko kirjan kannattelevalta, ja lukeminen sujuikin aika tahmeasti rivi riviltä. En jaksanut kokea kavereiden vanhempien ammattien kertomista tärkeänä, enkä myöskään kaverien omien töiden pitkiä selontekoja. Olisin näiden sijaan halunnut tutustua kunnolla noihin neljään Tsukurun ystävään, mutta mielestäni he jäävät ohuiksi ja kaukaisiksi Eriä lukuun ottamatta.

Ja sitten, kuitenkin. Murakamin henkilöt elävät ja hengittävät, heidät pystyy näkemään jossain päin Hämeenlinnaa kuuntelemassa lintujen laulua ja muistelemassa menneitä. Kirjailijan luomat päähenkilöt ovat aina olleet itselleni harvinaisen samaistuttavia, sillä vaikka heille tapahtuu omituisia asioita, heidän elämänkaarensa sisältää myös niin yleismaailmallisia teemoja (rakkaus ja ulkopuolisuus, esimerkiksi), että niihin pystyy asettamaan itsensä ja jopa oppimaan niistä jotain. Murakami onnistuu teoksissaan yksinkertaisesti pukemaan konkreettiseen muotoon sen, mitä itse ajattelen, mutta en osaa muotoilla sanoiksi.

Yksi tämänkin teoksen suurimmista teemoista on ulkopuolisuus. Se on kirjoitettu mielestäni hienosti värien muotoon: kaverien nimet tarkoittavat jotain väriä, mutta Tsukuru saa ainoana tyytyä värittömään nimeensä. Suurin värittömyys on kuitenkin Tsukurun omien korvien välissä, hän itse pitää itseään tylsänä ja mielenkiinnottomana, vaikka muut eivät ajattelisikaan niin. Murakamin hahmoista Tsukuru onkin ollut omalla kohdallani tähän mennessä vaikeimmin samaistuttava. Tämä saattaa johtua siitä, että mies näkee itsensä niin persoonattomana, että se ylittää jo tavallisuudenkin rajat. Kirjailijan muut päähenkilöt kun tapaavat aika usein olla juuri todella tavallisia henkilöitä.

Kirja on koskettava ja taianomainen, samalla lailla kuin muutkin kirjailijan teokset. Tsukurun pitkä keskustelu Erin kanssa oli erityisen mielenkiintoinen, samoin muut Suomeen sijoittuvat kohdat. Tuttu maa näyttäytyy aivan eri tavalla vieraan, ulkomailta kotoisin olevan ihmisen silmissä. Kuinka jo lintujen laulu kuulostaa oudolta, ihmisten latelemista elämää koskevista aforismeista puhumattakaan.

Arvostan Murakamin teoksissa erityisesti sitä, että ne ovat syvällisiä olematta kuitenkaan liian vaikeaselkoisia tai luotaantyöntäviä. Myös tässä kirjassa pohditaan todellisen ja epätodellisen, tietoisen ja tiedostamattoman, sekä elämän ja kuoleman heikkoja rajoja. Kuitenkin lukukokemus jäi nimensä mukaisesti vähän värittömäksi, vaikka paikka paikoin koinkin jälleen jotain järisyttävää. Tähtiä on kolme, mutta kolme ja puoli kuvastaisi ajatuksiani vielä tarkemmin.

★★★ 

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (alkup. Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru, kare no junrei no toshi, 2013)

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

Tammi, 2014

330s.