Charles Dickens: Joululaulu

Kun pyysin teitä lukijoita suosittelemaan arvontapostauksessani jouluisia kirjoja, oli yksi suosituimmista vinkeistä Charles Dickensin Joululaulu (tai toiselta nimeltään esimerkiksi Saiturin joulu). Tunnelmaltaan loppujen lopuksi iloinen ja lämmin kirja sopi oikein mainiosti joulupäivään, jonka aikana sen luin. 

Kirjan pääosassa on Ebenezer Scrooge -niminen pihi äijänkuvatus, jolla ei ole sydäntä joulupyhille, köyhille ihmisille - tai ihmisille ylipäätään. Eräänä jouluyönä hän saa vieraakseen kolme aavetta, joista yksi näyttää hänelle menneisyyden, yksi nykyisyyden ja yksi tulevaisuuden. Käyntien tarkoituksena on muuttaa Scroogen asennetta, jottei häntä odottaisi kuolemansa jälkeen vaellus maan päällä raskaiden kahleiden kanssa.

Lukija temmataan Scroogen kanssa matkalle suoraan lämpimästä sängystä. Aaveet kuljettavat heitä synkän ja vaatimattoman, Scroogen taustoja selittävän menneisyyden kautta tärkeiden valintojen nykyisyyteen ja niiden seurauksista kärsivään tulevaisuuteen. Olivat aaveet sitten Scroogen unista hourailua tai eivät, auttavat ne häntä tarkastelemaan kriittisemmin omaa näkökulmaansa elämään.

Charles Dickensin teokset ovat kummitelleet mielessäni aina raskaina. En ollut aikaisemmin hänen kirjojaan lukenut, mutta Joululaulun tarina oli minulle (kuten varmasti usealle muulle) tuttu monien elokuvaversioiden kautta. Pelkäsin, kuinka tämä tarinan tuttuus vaikuttaisi lukemiseen, eli jaksaisinko edes loppuun saakka. Yllätyksekseni kirja olikin helppolukuinen, eikä minulla ollut sen kanssa minkäänlaisia vaikeuksia. Kieli on eloisaa ja vertauskuvat humoristisen osuvia, eikä niiden käyttöä aseena Scroogen yrmeää asennetta vastaan pelätä.

Kirjan sanoma on tärkeä, eikä sitä juuri peitellä: meidän täytyy välittää ympärillämme olevista ihmisistä, eikä antaa rahan hallita kaikkea. Joululaulun luettuani tiedän nyt myös, että uskallan kokeilla muitakin Dickensin kirjoja varauksetta.

★★★★ 

Charles Dickens: Joululaulu (alkup. A Christmas Carol, 1843)

Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola

WSOY, 2014 (kuvassa näkyvä painos)

115s.

Anni Polva: Tiina kesälaitumilla

Voi-voi sitä liritystä ja luritusta, minkä pillit saivat aikaan. Tytöt puhalsivat niin että Kellokaskin lopulta pysähtyi kuuntelemaan ja ihmettelemään, mikä konsertti pellolla oli. Yleensä se ei piitannut mistään mitään, mutta nyt se nosti päänsä pystyyn ja ammaisi pitkän vedon yhteiseen orkesteriin. Sitten se ravisti niin tyytyväisenä komeita sarviaan, että kello sen kaulassa moikahti, ja painoi turpansa uudelleen ruohoon. Sen mielestä oli syöminen loppujen lopuksi sittenkin tärkeämpää kuin taide. 

Kuten jo pari postausta sitten kerroin, olen viime päivinä viettänyt aikaa erään kirjallisen kaimani kanssa. Tiina on minulle tuttu hahmo lapsuudesta, mutta vaikka luin monia sarjan osia jo silloin, ei niistä koskaan tullut minulle yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi L. M. Montgomeryn Anna-sarjan kirjoista. Olikin mukavaa huomata nyt noin viidentoista vuoden jälkeen, että Tiina vaikutti entistä kivemmalta tyypiltä näin aikuisen silmin katsottuna.

Tiina kesälaitumilla -kirjassa Tiina matkustaa kesäksi maalle ollakseen mummolleen avuksi. Ensin tyttöä harmittaa kovasti, ettei paras kaveri Juha pääse mukaan matkalle, mutta onneksi maalla riittää niin paljon puuhaa, ettei poikaa ehdi kauan surra. Tiina toimii mummon apulaisena muun muassa maidon kuljettamisessa, mutta kaikki ei suju aina niin kuin pitäisi. Maidot päätyvät siilille, lehmät kaurapellolle ja Tiina sikolättiin. Onneksi mummo vain nauraa silmät sikkaralla tytön toilailuille. Tiina palaa maalta uusien kokemusten ja uusien ystävyyssuhteiden kera.

Kirja on julkaistu ensi kertaa vuonna 1958, ja ajankuvan huomaa kyllä helposti. Vähän minua hirvitti ajoittain lukea, kuinka lapset saivat heti piiskasta ja remmistä tehtyään jotain väärin ja että sitä pidettiin vielä aivan normaalina. Köyhillä työläisillä ei myöskään ollut mitään asiaa kahvipöytään samaan aikaan isäntäväen ja näiden vieraiden kanssa. Toisaalta vanhan ajan kuvaus on piristävääkin: leikkien keksimiseen käytetään mielikuvitusta, eikä kukaan varmastikaan kulje nenä kiinni älypuhelimessa.

Mielestäni Tiina on aivan ihana hahmo. Hän on reipas ja niin rehellinen, että tuntee heti piston omassatunnossaan, jos on toiminut jotenkin väärin. Hän uskaltaa puolustaa väärinkohdeltuja ja auttaa läheisiään ilomielin. Hänen hajamielisyytensä ärsytti ehkä hieman välillä, mutta se toisaalta toi kontrastia hänen muuten niin positiiviseen olemukseensa. Tiinasta tulee melkein mieleen suomalainen ja vähän tavallisempi versio naapurimaan Peppi Pitkätossusta.

Hyppääminen nuoruuden tarinaan ja maalaismaisemiin tuntui oikein virkistävältä ja siksi aion jatkaakin nuorten kirjojen lukemista jonkin aikaa. Olenkin jo ehtinyt aloittaa erästä Viisikko-sarjan osaa, ja nämähän olivat aikaisemmin yksiä lempiteoksiani. Vähän tuntuu nyt kirjan alussa, että aika on saattanut kullata muistojani oikein huolella, mutta katsotaan josko tarina ja kerronta vielä paranisivat vauhtiin päästessään.

★★★★ 

Anni Polva: Tiina kesälaitumilla

Karisto, 1958 (kuvassa näkyvä painos 1991)

164s.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumipappa on vasta pieni peikko, kun hänet hylätään paperipussissa orpokodin portaille. Muumipapan urotyöt kertoo Muumipapan omin sanoin, kuinka hän varttui orpokodin ankeassa ilmapiirissä, karkasi sieltä, ja kohtasi elämänsä suurimmat seikkailut.

Muistan katselleeni juuri tästä kirjasta tehdyt animaatiosarjan jaksot useaan otteeseen pienenä, siksi tapahtumat eivät olleet minulle uusia. Jo animaation esittämä kuva Muumipapan nuoruusvuosista on jäänyt minulle jostain syystä mieleen vähän ahdistavana ja pelottavana, eikä tunne hälvennyt kirjaa lukiessa. Varsinkin Kuningas on mielestäni todella karmiva tyyppi jekkuineen! 

Muumipapan urotyöt on kasvutarina ja ehkä juuri siitä syystä sen voi kokea osaksi pelottavana: tulevaisuus on tuntematon ja ehkä uhkaavakin, varsinkin pienille peikoille. Toisaalta Muumipappa on pääasiassa vain innoissaan siitä, että pääsee kokemaan seikkailuja. Minusta on hyvä, että kirja esittää Muumipapan lisäksi myös muiden hahmojen (Myyn äidin, Nuuskamuikkusen ja Nipsun vanhempien) nuoruuden. Varsinkin kun Muikkunen ja Nipsu tuntuvat olevan surullisen tietämättömiä siitä, mitä heidän vanhempansa ovat kokeneet ja jopa siitä, missä he tällä hetkellä ovat. Onneksi loppuratkaisu on hahmojen kannalta varsin onnellinen. 

Kirjassa toistuu muille Muumikirjoille tyypillisiä teemoja, kuten meri sekä asetelma suuren ja pienen välillä. Pienet olennot esitetään yhtä tärkeinä kuin suuret, ja he saavat oman äänen ja voimaa vaikuttaa. Myös tyypilliset muumimaiset ilmaukset ja tapaukset ihastuttivat minua. Esimerkkinä kohta, jossa hahmot saavat Fredriksonin laivalle erikoisen vieraan:

"Pilvi purjehti vanaveteemme, kiristi vauhtia, vyöryi reelingin yli ja mätkähti pehmeästi kannelle haudaten Hosulin purkin kokonaan alleen. Sitten se levittäytyi mukavasti, ravisteli itseään niin että ulottui reelingistä toiseen, painui matalaksi - ja vannon kautta häntäni, että seuraavassa hetkessä tuo omituinen pilvi yksinkertaisesti nukahti siinä silmiemme edessä" (MU, 74).

Minulla on ollut lukemieni Muumikirjojen kohdalla vähän vaikeuksia tykätä Muumipapasta, sillä hän tuntuu pitävän itseään kovin erityisenä ja asettavan itsensä muiden yläpuolelle. Nyt kuitenkin huomasin tietynlaisen ironian, joka Muumipapan lauseiden välistä on ehkä tarkoitettu ymmärrettäväksi, ja aloinkin pitää tuota itseään kehuvaa Pappaa aika sympaattisena. Myös muut hahmot olivat pidettäviä, mutta drontti Edvardin, ja toisissa kirjoissa Mörön, kohdalla en oikein voinut sulattaa sitä, että he puhuvat! Animaatiosarjassa nuo kaksi olentoa ovat sopivan mystisiä hahmoja, mutta kirjoissa puhuminen inhimillistää heidät liiaksi.

Muumikirjat ovat mahtavia. Ne sopivat niin aikuisille kuin lapsille, sillä Muumipapan filosofinen pohdinta, hahmojen kehitys sekä perheen perustaminen kiinnostavat varmasti vanhempia lukijoita, kun taas nuorempia viihdyttävät ihastuttavat kuvat, söpöt olennot ja hauskat sattumukset. Aion hankkia jokaisen näistä omaan hyllyyni, sillä Muumikirjat kestävät kyllä uudelleenlukemisen.

★★★★★

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (alkup. Muminpappans bravader, 1950/ Muminpappans memoarer, 1968)

Suomentanut: Laila Järvinen (tarkistanut Päivi Kivelä, 2010)

WSOY, 1968 (kuvassa näkyvä painos 2010)

158s.

 Muumipapan urotöillä ruksitan kirjabingosta kohdan "Alle 200 sivua".

Manillaköysi & Sivullinen

En ole juurikaan kirjoittanut tänne opintoihini liittyvistä kirjoista, mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen. Kirjallisuudenopiskelijana kirjoja tulee vastaan aikamoisella tahdilla, eivätkä makumieltymykset aina kohtaa, vaikka teoksen arvon muuten tunnustaisinkin. Veijo Meren Manillaköysi sekä Albert Camus'n Sivullinen ovat nousseet viime aikojen kirjamerestä parhaiten esiin.

 Veijo Meren Manillaköyden kehyskertomuksessa esiintyy sodassa palveleva Joose, joka eräänä päivänä lomalle lähtiessään päättää viedä rintamalta mukanaan köydenpätkän. Koska hän pelkää, että löydettäessä köysi otettaisiin häneltä pois, kietoo hän sen ympärilleen vaatteiden alle. Ei haittaa, vaikka köysi junamatkan aikana lähes puristaa Joosen kuoliaaksi, sanallakaan hän ei siitä muille mainitse.

Manillaköysi on siitä erikoinen teos, että Joosen kohtaloa ei juurikaan siinä seurata. Joosen matka kotiinsa junalla toimii suurimmaksi osaksi edellytyksenä sille, että muut matkalaiset pystyvät kertomaan omia tarinoitaan sodasta. Näiden sisäkertomusten voisikin sanoa olevan enemmän pääosassa kirjassa kuin varsinaisen kehyskertomuksen. Tarinat esitetään humoristisesti, vaikka kyseessä on erittäin karmiviakin tapahtumia, kuten ihmisruumiita kaluavia sikoja. Muistaakseni yhtä tarinaa lukuun ottamatta sisäkertomukset eivät millään tavoin viittaa kehyskertomukseen, vaan ne ovat erillisiä, mutta toisaalta sisäkertomusten voi ajatella kertovan vertauskuvallisesti myös Joosen hullusta tilanteesta.

Manillaköysi ei kuitenkaan taida sopia kaikille, esimerkiksi kurssillamme sen esittämä absurdi maailma jakoi voimakkaasti mielipiteitä. Itse kuitenkin pidin teoksesta. Meren tyyli toi jollain tavalla mieleeni lempikirjailijani Roald Dahlin ja hänen huumorinsa, mikä ei koskaan ole huono asia.

★★★★

Veijo Meri: Manillaköysi

Otava, 1957 (kuvassa näkyvä painos 1978)

170s. 

Manillaköysi oli helppoa luettavaa, mutta Sivullisessa täytyi todella pysähtyä välillä miettimään tapahtumia. Sivullinen kertoo nuoresta Mersaultista, joka eräiden sattumusten seurauksena tappaa miehen ja tuomitaan tästä kuolemaan. Tapahtumat eivät ole kirjassa se pääasia, vaan lukijan kannattaa enemmänkin kiinnittää huomionsa siihen, miten Mersault ilmaisee itseään. Hänellä on nimittäin intohimo ehdottomuutta ja totuutta kohtaan, kuten kirjan takakannessa mainitaan.

Teoksen paikoitellen vähän lakoninen tyyli ei saanut minua heti alussa puolelleen, vaan tuskailin sitä, että ylipäätään joudun kirjan lukemaan. Vähitellen aloin kuitenkin ihastua Mersaultin tapaan ajatella ja toimia. Hänen ajatuksensa ja tekonsa eivät useinkaan ole ristiriidassa toistensa kanssa, vaan hän todella sanoo ja tekee niin kuin ajattelee. Ulkopuolisista tämä tapa voi kuitenkin tuntua usein lähinnä tunteettomalta.

Kirjassa tulee esiin vahvasti muun muassa yhteiskunnan ja yksilön välinen ristiriita. Esimerkiksi sitä, että Mersault on laittanut vanhan ja huonokuntoisen äitinsä vanhainkotiin, ei tahdota millään hyväksyä. Hän on rehellinen, mutta yhteiskunta ei tunnu hyväksyvän rehellisyyttä, ellei se ole normien mukaista. Esimerkiksi kohteliaisuus ja tekonsa katuminen ovat hyväksyttävämpiä kuin välinpitämättömyys.

Mersaultin tapa elää ja toimia rehellisyyden puolesta on sinänsä ihailtavaa. Olen itse tottunut olemaan kohtelias ja ehkä vähän kaunistelemaankin sanoamiani asioita, jos tiedän toisen niistä pahastuvan. Mersault kuitenkin sanoo jopa tapailemalleen naiselle, ettei hänelle ole väliä menevätkö he naimisiin vai eivät, ja jos nainen tahtoo, voivat he mennäkin. Itse en välttämättä Mersaultin tielle lähtisi, mutta voin siitä huolimatta kunnioittaa hänen rehellisyyttään.

★★★★

Albert Camus: Sivullinen (alkup. L'Étranger, 1942)

Suomentanut: Kalle Salo

Otava, 2010

160s. 

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Long Islandilla asuva salaperäinen Jay Gatsby on mies, jonka menestyksekkäästä menneisyydestä huhutaan kaikenlaista. Hän järjestää kartanossaan juhlia, joihin virtaa ihmisiä aina viereisistä kaupungeista saakka. Mahtavista juhlista huolimatta kukaan ei tunnu koskaan nähneen tätä herra Gatsbyä, ja vielä harvempi voi todella väittää tuntevansa hänet.

Nick Carraway ystävystyy Gatsbyn kanssa muutettuaan hänen naapuriinsa itärannikolla. Gatsby paljastuu mieheksi, joka tietää mitä haluaa ja on valmis antamaan kaikkensa sen eteen. Se, mitä hän eniten haluaa, on Daisy Buchanan, jonka kanssa hänellä on ollut romanssi vuosia aiemmin.

Olen nähnyt Kultahatusta tehdyn uusimman elokuvaversion ennen kirjan lukemista. Kerroin jo aikaisemmin, kuinka lukukokemuksesta muodostui minulle visuaalinen elämys, elokuvan ja tekstin sekoittuessa päässäni. Mielestäni Kultahattu on muutenkin todella visuaalinen teos. Nick Carraway alustaa pitkästi tarinaa omilla mietteillään, ja pystyinkin näkemään hänet koko ajan mielessäni kertomassa elämästään itärannikolla ja ihmisistä, joita hän silloin tapasi.

Kultahattu kuvaa 20-lukua ja juhlia, joissa annettiin aina kaikkensa. Silti se kätkee taakseen paljon surullisia ihmiskohtaloita. Vaikka pidin kirjan lukemisesta, täytyy minun myöntää sen muuttuvan puolessa välissä synkäksi ja jopa raskaaksi lukea. Siinä kerrotaan ihmisistä, jotka tavoittelevat epätoivoisesti jotain, jota eivät tule koskaan saamaan. He pettävät itseään ja ihmisiä ympärillään, koska eivät pysty myöntämään olevansa vääränsä. He eivät tyydy siihen mitä heillä jo on, vaan kaipaavat koko ajan lisää viihdykettä, lisää rahaa ja lisää rakkautta.

Kirjan hahmoja kohtaan tuntee sekä inhoa että sääliä. Lukija näkee asiat vain Nickin silmien kautta, joten esitettyjen tapahtumien neutraaliudesta on vaikea sanoa. Nick esimerkiksi tuntee halveksuntaa muita ihmisiä kohtaan, mutta pitää Gatsbyä aitona. Minä puolestani tunsin enemmän sääliä Daisyä ja hänen miestään kohtaan, vaikka he käyttäytyivät pinnallisesti ja tavoittelivat hädänkin hetkellä ainoastaan omaa etuaan. Ehkä tämä johtuu siitä, että heihin pystyy samaistumaan vähän helpommin kuin pakkomielteiseen Gatsbyyn. Mies on omistanut koko elämänsä ainoastaan yhdelle päämäärälle, eikä sekään näytä vastaavan hänen odotuksiaan. Voin vain kuvitella, kuinka hukassa ihminen tuntee tuolloin olevansa.

Kultahattu on nopeasti kiihtyviä autoja, villejä juhlia ja levottomia ihmisiä. Se on mahdottoman tavoittelemista ja menneisyydessä elämistä. Teos antoi tunnelmallisen ja vaikuttavan lukukokemuksen, jonka en voi kuitenkaan sanoa olleen pelkästään nautinnollinen. Päällimmäisenä tunteena minulle jäi nimittäin mieleen sen traagisuus.

★★★★

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (alkup. The Great Gatsby, 1925)

Suomentanut: ?

Otava, 1987

220s. 

George Orwell: Vuonna 1984

Jos George Orwellia olisi ollut uskominen, tuntemamme maailma olisi näyttänyt aivan erilaiselta 80-luvulla. Teos Vuonna 1984 esittelee meille kaikinpuolin järjestäytyneen ja kylmän Lontoon, jossa "VAPAUS ON ORJUUTTA" ja jopa poikkeavat ajatukset rangaistavia.

Kyseessä on tottakai dystopia, fiktiivinen tarina tulevaisuuden maailmasta, mutta eivät sen elementit ole kuitenkaan niin kaukana todellisuudesta kuin voisi kuvitella. Kirja ilmestyi 1949, vain joitain vuosia toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Siitä hehkuu varmasti kyseiselle ajalle ominaista pelkoa ja epävarmuutta, mutta toisaalta tarkkasilmäinen saattaa löytää yhtymäkohtia vielä nykyaikakaudeltakin.

Orwellin teos on ahdistava kuvaus yhteiskunnasta, joka on menettänyt vapautensa. Sananvapaus on tuntematon asia, kaikki mitä teet tai sanot on tarkoitettu ainoastaan Puolueen vallan vahvistamiseksi. Historiaa poistetaan ja muunnetaan, kieliä uudistetaan ja lapsia koulutetaan tunnistamaan vakoojia, jotta mikään ei tahraisi Puolueen puhdasta imagoa.

Kirjan päähenkilö, Winston Smith, on kapinallinen. Hän tuntuu olevan ainoa, joka pystyy vielä kutsumaan ajatuksiaan omikseen. Silti hän pitää yllä suojakuorta, teeskentee samanlaista ihmisrobottia kuin muut, jottei Puolueen tunnuksen, ISON VELJEN, valvovat silmät kohdistuisi häneen. Jos Puolue pääsee jäljillesi, ei sinua välttämättä muutamien minuuttien kuluttua ole enää olemassa. Tai ole koskaan ollutkaan.

Kaiken poliittisen kamppailun keskellä syntyy yllättäen myös rakkaus ja toivo paremmasta tulevaisuudesta. Winston Smith saa kirjelapun vieraalta naiselta, joka tunnustaa rakkautensa hänelle. Kohtaaminen naisen kanssa avaa Winstonille hetkeksi salaisen maailman piilossa Puolueelta ja hän alkaa tosissaan miettiä, voisiko heitä kapinallisia olla enemmänkin.

Vuonna 1984 taisi ainakin vähän järisyttää maailmaani. Orwellin kuvaus ei ole rönsyilevää, vaan pikemminkin hyvin vähäeleistä. Siitä huolimatta hän luo eheän, pikkutarkan illuusion tulevaisuuden maailmasta, jonka ihmisille pelko minuuden menettämisestä on jokapäiväistä. Minä elin hahmojen mukana lamaantuneisuuden aikaa ja sukelsin herkullisiin selostuksiin uuskielen sanoista ja korjatuista historiallisista uutisista. Siinä missä hahmot kuitenkin taantuvat vähä vähältä kohti Puolueen orjuutta, minussa heräsi vahva kritiikki tällaista maailmaa kohtaan. Se on varmasti yksi teoksen tarkoituksistakin.

Vuonna 1984 on klassikon asemansa ansainnut. Se on taidokas oman aikansa pelkoja ja tuntematonta tulevaisuutta yhdistävä kuvaus, jossa yksilö on voimaton suuren koneiston edessä. Teoksen esittämien kauhuskenaarioiden jälkeen voin hyvillä mielin iloita siitä, että olen vapaa esimerkiksi lukemaan mitä haluan.

★★★★★

George Orwell: Vuonna 1984 (alkup. Nineteen Eighty-Four, 1949)

Suomentanut: Oiva Talvitie

WSOY, 1981

340s. 

Leo Tolstoi: Anna Karenina

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Näillä sanoilla alkaa Leo Tolstoin suurteos Anna Karenina. Kirja vie lukijan Moskovan ja Pietarin aateliston pariin, tarinoihin elämästä, jonka osapuolet tavoittelevat onnea hinnalla millä hyvänsä. Pinnan alla sykkii niin petollisuus, intohimoinen ja kaiken voittava rakkaus, kuin tyytymättömyys omaan elämään.

Anna Karenina on arvostettu aatelisnainen, joka tekee kohtalokkaan virheen rakastuessaan keikarimaiseen kreivi Vronskiin. Alkaa rakkaustarina, jota koettelevat niin sukulaiset, Annan jyrkkä aviomies, kuin armottomat seurapiiritkin. Toisaalla seurataan muun muassa Annan häntäheikkiveljen ja tämän vaimon elämää, sekä maatilanomistaja Levinin rakkautta seurapiirineiti Kittyä kohtaan. Kunkin henkilön tarina limittyy lähelle toista.

Anna Karenina on traaginen tarina rakkaudesta ja sen kaipuusta. Kirja esittelee avioliittoja, joista osa on niin onnettomia, että osapuolet alkavat kaivata rinnalleen jotakuta, joka rakastaisi heitä intohimoisesti. Tämän vastapainona on onneksi onnellisia, pitkäikäisiä avioliittoja, sekä myös huumoripitoisia tapahtumia ja nokkelia kommentteja. Esimerkiksi Annan veli, Stiva, on naisseikkailujaan lukuun ottamatta hulvaton hahmo ja positiivisuudessaan tervetullut lisä vähän alakuloiseen henkilökategoriaan.

Alakuloisuudesta huolimatta hahmot ovat loistavasti rakennettuja. Vaikka henkilöitä on kirjassa useita ja jokaisella lukuisia eri nimiä, on Tolstoi saanut kaikista hahmoistaan yksilöllisiä. Päähenkilö Anna ilahdutti minua kirjan alkutaipaleella vahvalla esiintymisellään, mutta vähitellen aloin inhoamaan hänen itsekkyyttään ja ripustautumistaan muihin. En tiedä, onko kirjailijan tarkoitus ollut saada lukijoita Annan puolelle, mutta tapa, jolla hänestä kerrotaan kirjassa, ei ole aina hirveän mairitteleva. Toisaalta tämän voisi tulkita myös niin, että Tolstoi on onnistunut kuvaamaan hyvin epätoivoista tilannetta, joka muuttaa Annankin luonteen pikkuhiljaa vähemmän miellyttäväksi.

Voin kuvitella, että teos on saanut ilmestyessään paljon huomiota, niin hyvässä kuin pahassa. Annan ja Vronskin laiton suhde on luultavasti herättänyt ihmisissä mielipiteitä, mutta ei varmastikaan ole ainoa tuohon aikaan kohahduttanut asia. Eräässä kohdassa esimerkiksi keskustellaan positiivisessa valossa naisten oikeuksista päättää omasta vartalostaan ja siitä, haluavatko he ylipäätään tulla raskaaksi. Lisäksi uskontoon liittyviä asioita puidaan ja tarkastellaan myös ei-uskovan näkökulmasta.
 

Annan ja Vronskin myrskyisää suhdetta kuvaillaan teoksen takakannessa "maailmankirjallisuuden kuolemattomaksi rakkaudeksi." Täytyy myöntää, että minua heidän rakkaustarinansa ei kuitenkaan voittanut puolelleen, vaan jätti lähinnä jälkeensä kuvan kahdesta onnettomasta ihmisestä. Onneksi kirjassa on myös muita hyviä ansioita, joiden vuoksi nautin sen lukemisesta kovasti.

★★★★

Leo Tolstoi: Anna Karenina (alkup. Anna Karenina, 1875-1877)

Suomentanut:  Lea Pyykkö

Karisto, 1979 (kuvassa näkyvä painos 2010)

999s.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Muumipappa tahtoisi olla toimelias ja perheelleen avuksi, mutta Muumilaaksossa kukaan ei näytä tarvitsevan häntä. Pienet tulipalot sammutetaan ilman häntä, eikä edes Mörkö ole tarpeeksi vaarallinen, jotta häneltä täytyisi suojautua. Helpottaakseen Papan oloa Muumimamma päättää perheen muuttavan Majakkasaarelle, jossa Papalla ja koko perheellä tulisi olemaan kädet täynnä työtä.

Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Majakan valoa ei saada syttymään, eikä meri näytä hyväksyvän tulijoita laisinkaan. Ainoa, joka voisi perhettä auttaa, on vanha kalastaja, mutta tämähän ei suostu puhua pukahtamaankaan.

Olen lukenut kevään aikana 3 muuta muumikirjaa ja ihastunut täysin noihin hellyyttäviin palleroihin. Muumipappa ja meri eroaa kuitenkin mielestäni huomattavasti toisista lukemistani teoksista. Se on melankolisempi ja filosofisempi, ja tarjoaa näin paremman pohjan lukijan syvällisille mietinnöille muumeista.

Muumipappa ja meri paljastaa muumeista uusia, synkkiäkin puolia. Pappa tuntuu vajoavan itseensä toimettomuudessaan ja turhautuneisuudessaan, ja myös Muumimamma kaipaa kovasti omaa rauhaa sekä omaa rooliaan, jonka tuttu Muumilaakso hänelle soi. Kaikkien epämiellyttävienkin piirteiden takaa onneksi paistaa se rakkaus, joka vain Muumiperheessä voi sykkiä.

Minua ei Muumipappa ja meri kuitenkaan ihastuttanut. Hahmoista esiin tulevat luonteenpiirteet olivat siinä määrin ärsyttäviä, etten voinut täydestä sydämestä toivoa perheelle parempaa onnea Majakkasaarella. Esimerkiksi Muumipappa oli mielestäni raivostuttava kaikessa itsekkyydessään, aivan kuin ainoastaan hänellä olisi ollut merkitystä. Ymmärrän kyllä hyvin tuon turhautumisen tunteen, joka syntyy, kun tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kuitenkin Muumipapan kohdalla tämä piirre oli mielestäni viety liian pitkälle.

Teos olisi voinut toimia paremmin, jos olisin lukenut sitä seesteisemmässä mielentilassa vaikkapa juuri meren rannalla. Muuttohässäköiden ja muiden kiireiden lomassa kirjasta tuli ehkä esiin kunnolla vain sen heikoimmat ja ärsyttävimmät puolet. Teoksessa ei tuntunut tapahtuvan mitään, vaan juoni junnasi paikoillaan. Rauhallisemmassa tilanteessa olisin ehkä voinut keskittyä paremmin siihen muutokseen, mikä kirjan aikana tapahtui muumien sisimmässä.

Kaikesta huolimatta Muumipappa ja meri ei ole mielestäni täysin läpimätä teos. Se on oiva pohja mietiskelylle identiteeteistä ja omasta roolista niin perheen keskuudessa kuin maailmassa. Minä taisin vain lukea sen väärällä hetkellä.

 ★★★

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (alkup. Pappan och havet, 1965)

Suomentanut: Laila Järvinen

WSOY, 1965 (kuvassa näkyvä painos 2010)

186s. 

Nenä & The Curious Case of Benjamin Button

Anna Kareninan lisäksi venäläisyyttä heinäkuiseen lukumaratoniini tarjosi Nikolai Gogolin Nenä. Nimensä mukaisesti Nenä kertoo virkamiehestä, joka eräänä kauniina aamuna huomaa nenänsä kadonneen. Kauhistus on suuri nenän kadotessa, mutta vielä suurempi kauhu miestä kohtaa, kun hän kaupungillä törmää kehenkäs muuhun kuin omaan nenäänsä upouudessa virkapuvussa!

Nenä on satiirinomainen tarina, joka tekee pilkkaa pinnallisesta ja ulkonäkökeskeisestä yhteiskunnasta. Itserakas virkamies kadonneine nenineen on toki kärjistetty vertaus, mutta asian pointti tulee kuitenkin selväksi. Vaikka novelli on julkaistu 1800-luvulla, voi siitä löytää yhtymäkohtia myös nykyhetkeen. Juorut leviävät nyky-yhteiskunnassakin salaman lailla ja ulkonäöllä on suuri merkitys lähes kaikissa asioissa.

Nenässä on sopivasti humoristisuutta, jota Aleksander Lindebergin kuvitus tukee mainiosti. Kuitenkin vanhoja venäläisiä virkanimityksiä ja asiasanoja vilisevä tarina jäi minulle vähän etäiseksi. Myös tarinan salamyhkäisyys oli minusta viety vähän liian pitkälle, vaikka on toki hyvä jättää päättelemistä lukijoillekin.

 ★★★

Nikolai Gogol: Nenä (alkup. Nos, 1836)

Suomentanut: Esa Adrian

WSOY, 1883 (kuvassa näkyvä painos 2007)
61s. 

Toinen lukumaratonin aikana luettu novelli, F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button, kertoo lukijoille Benjamin Buttonin elämäntarinan. Benjamin Button ei ole syntyessään kuin kuka tahansa normaali lapsi, vaan vanha ja teräväkielinen äijänkäppyrä, jota edes oma isä ei tahtoisi tunnustaa pojakseen.  Benjaminin ulkomuoto aiheuttaa arvattavasti ongelmia muiden ihmisten keskuudessa, eikä asiaa auta se, että poika näyttää vanhetessaan vain nuortuvan.

The Curious Case of Benjamin Button on koskettava ja hauska tarina erilaisesta pojasta ja tämän koettelemuksista. Olen nähnyt novellin pohjalta tehdyn elokuvan, jonka laajuus saikin minut kaipaamaan lisää myös novellilta. 40 sivun mitalla Benjaminin erikoinen elämä jää auttamatta pintaraapaisuksi. Joten vaikka novelli kosketti ja sai nauramaan, ei se kuitenkaan pituutensa vuoksi päässyt kouraisemaan tarpeeksi syvältä.

          ★★★  

F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button (1922)

Ladattu tablettiin Feedbooksilta

40s.

Tove Jansson: Taikurin hattu

"Taikurin syödessä kaikki uskaltautuivat hiukan lähemmäksi. Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen."

Tove Janssonin kolmannessa muumikirjassa, Taikurin hatussa, sattuu ja tapahtuu. Kirjan alussa muumit löytävät mustan silinterihatun, joka osoittautuu lumotuksi. Jos silinteriin heittää kananmunia, syntyy pehmeitä pilviä, joiden päällä voi ratsastaa, jos taas kasvien itiöitä, joutuu koko muumitalo hetkellisesti kasvien valtaan. Kaikki huipentuu siihen, kun itse Taikuri päättää vierailla Muumilaaksossa. Mutta miten tähän liittyvät Mörkö sekä Tiuhti, Viuhti ja näiden mukanaan kantama salaperäinen matkalaukku?

Olen aikaisemmin lukenut kaksi muumikirjaa, Muumit ja suuren tuhotulvan ja Vaarallisen juhannuksen. Täytyy myöntää, että tämä muumikirja ei hurmannut minua aivan samalla tavalla kuin aikaisemmat. Yksi syy siihen oli tapahtumat, joita tuntui olevan hieman liikaa yhdelle kirjalle. Luinkin muumeja käsittelevästä wikipedia-artikkelista, että kyseisen kirjan pohjalta on tehty kahdeksan Muumilaakson tarinoita -tv-animaatiosarjan jaksoa. Mielestäni tarinan osat toimivatkin paremmin moneen jaksoon jaoteltuna. 

Tove Janssonin muumikuvitusta

Huolimatta pienistä puutteistaan, ei Taikurin hattu ansaitse minulta vähempää kuin täydet pisteet. Muumien maailma on lumoava, ja on ihanaa huomata, ettei sen vaikutus vähene edes lukijan/katselijan vanhetessa. Kirja on täynnä pieniä ja suloisia yksityiskohtia, kuten mainintoja pienistä unenpöpperöisistä eläimistä ja Nipsun unenryppyisistä korvista. Hahmoille ominaiset luonteenpiirteet vahvistuvat ja muuttavat muotoaan heidän kokiessaan mitä kummallisimpia seikkailuja: Niiskuneidin turhamaisuus saa kolauksen hattivattien vierailun jäljiltä, Niiskun kyynisyyden alta löytyy lopussa myös rakastava veljen rooli, eikä edes kaikkea turhana pitävä filosofi Piisamirotta pysty vastustamaan suurta elokuunjuhlaa.

Taikurin hattu vakuutti minut jälleen sillä positiivisuudella ja lämmöllä, mitä muumeista huokuu. Jokainen vieras otetaan vastaan avosylin, ja omaa perhettä ja ystäviä vaalitaan rakkaudella. Yksi tunteita herättävimmistä kohtauksista kirjassa onkin mielestäni Muumipeikon muuttuminen rumaksi, laihaksi kummituseläimeksi Taikurin hatun vaikutuksesta. Kukaan ei tunnista Muumipeikko-raukkaa, vaan pitävät tätä tylynä ja hieman pelottavanakin, kunnes Muumimamma näkee oman lapsensa otuksen silmissä: "Katsos, kyllä minä kuitenkin aina tunnen pienen muumilapseni."

Tove Janssonin muumikuvitusta

Taikurin hatussa ensiesiintymisensä tekevä mörkö ei vakuuttanut minua samalla tavalla kuin tv-sarjassa. Minulle on ikuisesti jäänyt mieleen lapsuudesta mörön ensimmäinen kohtaaminen muumiperheen kanssa ja yhä vain kohtaus saa selkäpiini karmimaan. Kirjassa mörkö oli mielestäni vaisumpi, enkä pitänyt siitä, että se keskusteli selkeästi muumien kanssa. Puolestaan Piisamirotta oli animaatiossa inhokkini, mutta kirjassa siitäkin paljastui uusia puolia, jotka koomisuudessaan ja toisaalta ärsyttävyydessään valottivat hahmon luonnetta paremmin.

Taikurin hattu on tähänasti lukemistani muumikirjoista taianomaisin. Siihen on mielestäni ahdettu hieman liikaa seikkailuja yhden kirjan tarpeiksi, mutta osissa kaikki tapahtumat toimivat paremmin kuin hyvin. Mörön ensiesiintyminen osoittautui kirjassa pieneksi pettymykseksi Mörkö-fanille, mutta onneksi muut hahmot olivat muumimaisen tuttuja ja ihania itsejään. Seuraavaksi taidan tarttua Muumipeikkoon ja pyrstötähteen, josta tehty animaatioelokuva on yksi suosikkejani.
 

★★★★★

Tove Jansson: Taikurin hattu (alkup. Trollkarlens hatt, 1948)

Suomentanut: Laila Järvinen
WSOY, 1958 (kuvassa näkyvä 20. painos ilmestynyt 2010)
140s.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Vaikka olen sukupolvea, jolle muumit ovat hyvin tuttuja, en ole koskaan aikaisemmin lukenut yhtäkään Muumi-kirjaa tai Muumi-sarjakuvaa, vaan tietoni noista pikkupeikoista perustuvat ainoastaan tv-animaatioon. Kirjastossa vieraillessani päätin, että on vihdoin aika täyttää muumityhjiö, ja lainasin Tove Janssonin ensimmäisen muumikirjan, Muumit ja suuri tuhotulva.

Muumit ja suuri tuhotulva seuraa Muumimamman ja Muumipeikon retkeä kadonneen Muumipapan löytämiseksi. Matkan varrella muumit törmäävät moniin seikkailuihin ja kummallisiin otuksiin. Lisäksi kirjassa tutustutaan ensimmäistä kertaa moneen tv-sarjastakin tuttuun hahmoon, kuten Nipsuun, Hemuliin sekä Hattivatteihin. Myös Nuuskamuikkunen ja Niisku mainitaan ohimennen.

Tarina on kuvitettu Tove Janssonin omilla piirroksilla. Nämä alkuperäiset muumit näyttävät jokseenkin erilaisilta tv-animaatioon verrattuna, vaikka tunnistettaviakin piirteitä löytää helposti. Piirrosjälki on mielestäni aika synkkää, mutta tietyllä tapaa myös kovin ihastuttavaa ja humoristista. Jansson mainitseekin kirjan alussa, että ajatus muumeista syntyi hänen omista pilapiirrustuksistaan.

Tove Janssonin muumikuvitusta

Tv-animaatioon verrattuna muumihahmojen luonteenpiirteissäkin on joitain eroavaisuuksia. Nipsun aarteenkeräilijäluonteen ja pelkurimaisuuden tunnistaa helposti, samoin kuin Muumipapan seikkailunhaluisuuden. Myös nopeasti mainittu Hemuli on oma turhamainen keräilijäitsensä. Muumimamman olen kuitenkin tottunut näkemään lempeänä hahmona, joka ei koskaan suutu. Muumit ja suuri tuhotulva näyttää kuitenkin Mammasta senkin puolen, joka tiuskii ja on äkäinen, vaikka taustalla piileekin tuttu äidillinen lempeys ja huolehtivaisuus.

Mielestäni kirja on hyvin lastenkirjamainen, joksi se on määriteltykin, nopeasti vaihtuvine tapahtumineen ja opetuksineen ("Nyt jalkasi ovat ihan märät. Sinä varmasti vilustut."). Kuitenkin silloin tällöin esiin ponnahtelee myös vähän vanhemmille lukijoille tarkoitettuja aiheita, kuten parisuhteen vaikeudet ja huoli toisen menettämisestä. Yleisestikin pitäisin kirjaa vähän vanhemmalle yleisölle tarkoitetulta kuin tv-sarja. 

Tove Janssonin muumikuvitusta

Kokonaisuutena pidin Muumeista ja suuresta tuhotulvasta paljon. Ihastuttava ja nopeasti luettava teos. Jopa minä aikuisena lukijana jouduin vähän jännittämään, kuinka muumeille käy, ja että löytyykö Pappa lopulta.

*

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (alkup. Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

Suomentanut: Jaakko Anhava

WSOY, 1991 (kuvassa näkyvä teos 1992)

54s.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

No niin, täällä sitä vihdoin ollaan takaisin ruudun ääressä. Pahoitteluni siitä, että tauko pitenikin varsin paljon lupaamastani. Ensin Tanskasta tultuamme vietin ilman konetta viimeiset lomapäivät ja maanantaina töihin palattuani alkoikin varsinainen kiire, enkä ole ehtinyt blogia päivittämään.

Kööpenhaminasta sen verran, että tällä toisella vierailukerralla mieleen jäivät niin maukkaat pannukakut kuin värikkäät vanhat rakennuksetkin. Epäystävällisestä asiakaspalvelusta puhumattakaan... Matkatkaan eivät tältä lentopelkoiselta sujuneet aivan ongelmitta, taisi siinä jossain vaiheessa mielessä vähän käväistä jopa testamentin laatiminen, vaikka kanssamatkustajan mukaan lennoissa ei ollut mitään epäilyttävää tai pelättävää. Niin niin, selvästi se yksi töyssy tarkoitti meidän olevan kohta kalojen ruokalistalla.

Tässä kuitenkin nyt tämä lupaamani arvostelu Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista. Enpä olisi kirjaa lainatessani uskonut, että pitäisin siitä näinkin paljon!

Kotiopettajattaren romaani kertoo pienenä orvoksi jääneen Janen Eyren elämäntarinan. Janen, tuon hieman omapäisen ja pahansuisen, kuten tätinsä häntä nimittää, ensimmäiset elinvuodet eivät ole rakkaudella tai rikkauksilla kyllästettyjä. Ainoat elossaolevat sukulaiset suhtautuvat häneen kuin nurkkaan unohtuneeseen vanhaan rättiin, elo sisäoppilaitoksessa puolestaan on jatkuvaa kamppailua nälän ja sairauksien kanssa.Vihdoin Janen lehteen laittama hakemus kotiopettajattaren paikasta tuottaa kuitenkin tulosta, vie hänet arvokkaan muttei ulkonäöllä pilatun herra Rochesterin luo, ja tuo Janen elämään hänen niin kovasti kaipaamaansa jännitystä.

Kotiopettajattaren romaani on teos, jossa kaikki ainekset toimivat yhteen. Kuvaus ei turhaan viivytä tarinan kulkua, vaan täydentää sitä ja on sen etenemisen kanssa tasapainossa. Olen kuullut kirjoista, joissa yksien juhlien pukuloistoa saatetaan kuvailla jopa sadan sivun verran. Kotiopettajattaren romaanissa näytetään lukijalle tarpeeksi ympäröivää maailmaa, mutta ei kuitenkaan anneta itse tarinan jäädä pimentoon. 

On myös hämmästyttävää, kuinka 1800-luvulla kirjoitetun kirjan vertaukset voivat tuntua edelleen niin tuoreilta ja omaperäisiltä. Olin erheellisesti kuvitellut löytäväni ainoastaan ilmauksia, joihin olisi törmännyt kyllästymiseen asti myöhemmissä teoksissa. Tämän teoksen osuvat ja herkät vertaukset tuntuvat kuitenkin antavan edelleen jotain uutta jopa näin parinsadan vuoden jälkeen. "Oli kuin etelästä olisi pyrähtänyt parvi italialaisia päiviä levähtämään muuttolintujen tavoin Albionin kallioilla."

Kotiopettajattaren romaanin varsinainen tarina eroaa muista lukemistani saman ajan kirjoista huomattavasti. Toisissa 1800-luvulle sijoittuvissa teoksissa olen huomannut juonen keskittyvän lähinnä tarpeeksi suotuisan kosijan etsintään ja avioliittoon yleensä. Kotiopettajattaren romaani ottaa kantaa myös naisten asemaan, ja rivien välistä kuin myös henkilöiden käyttäytymisestä pystyy päättelemään sen olevan parantumassa kyseisenä aikakautena. Charlotte Brontë on saanut tarinaansa lisäksi jännitettä lisäämällä mukaan muun muassa hullusti nauravan, päästään vialla olevan palvelijan, ennustajaeukosta ja kummituksesta puhumattakaan. Kotiopettajattaren romaani ei siis ole pelkästään tavanomainen kertomus rakkaudesta, vaan myös kannanotto ja jännitysnäytelmä.

Jane Eyre on itsessään varsin älykäs hahmo. Vaikka hän on osittain hyvin nöyrä ja rakkaitaan kohtaan lojaali, ei hän silti suostu alistumaan kaikkeen, kuten esimerkiksi rakkaudettomaan avioliittoon. Kirjan alussa hänen lapsellinen kiihkeytensä ärsytti hieman, mutta tarinan edetessä se onneksi hiipuu ja kasvaa tärkeäksi osaksi hänen persoonallista luonnettaan. Lukuun ottamatta muutamia keskeisiä henkilöitä, kuten Jane, herra Rochester ja rouva Reed, ovat muut hahmot ikävä kyllä varsin hajuttomia ja mauttomia. Esimerkiksi Reedin ja Riversin sisarusparit muistuttavat joistakin poikkeavista luonteenpiirteistä huolimatta huomattavasti toisiaan.

Kirjassa kuvataan paljon Janen monologia, joka on oivaltavaa ja ajatustensa kohteita vastaan sivaltavaa. Kirjan keskeiseksi ja kiinnostavimmaksi asiaksi nousevat kuitenkin Janen ja herra Rochesterin väliset keskustelut. Herra Rochesteria, tuota hieman jäykkää, mutta hyvin älykästä miestä, imartelee Janen tapa kertoa suoraan ja rehellisesti kaikki ajatuksensa, olivatpa ne sitten kohteliaita tai eivät. Keskustelut vaihtuvatkin loppua kohden alun vaivaantuneisuudesta ja välttelevyydestä lempeän pisteliäiksi.

*

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (alkup. Jane Eyre, 1847)

Suomentanut: Kaarina Ruohtula

Arvi A. Karisto Oy, 1985