Harry Potter ja kirottu lapsi on J.K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen yhdessä näyttämölle luoma kertomus, johon on viitattu kahdeksantena Harry Potter -tarinana. Kuoleman varjelusten tapahtumista ja Voldemortin kukistamisesta on kulunut noin kaksikymmentä vuotta, velhomaailman tutut hahmot ovat aikuistuneet, menneet naimisiin ja hankkineet lapsia. Pääosassa on Harryn, Ronin ja Hermionen sijaan Harryn poika Albus, sekä tämän paras ystävä Scorpius. Kun Albus eräänä iltana kuulee sattumalta tärkeän keskustelun, hän päättää muuttaa vuosia sitten tehdyt vääryydet oikeiksi. Siihen tarvitaan vain rutkasti onnea - ja keino palata ajassa taaksepäin.
Minun ei pitänyt edes lukea tätä. Muistan jo aikoinani vieroksuneeni Kuoleman varjelukset päättänyttä lyhyttä katsausta Harryn ja kavereiden vuosia myöhempään elämään ja toivoneeni, että kirja olisi loppunut suuren taistelun voittoon. En ollut siis kovinkaan innostunut lukemaan lisää siitä, miten hahmojen tarina on jatkunut. Kävi kuitenkin niin, että löysin tämän alennusmyynneistä, enkä vain voinut jättää ostamatta (se siitä lupauksesta olla ostamatta tänä vuonna muita kirjoja kuin WSOY:n uudet klassikot). Vaikka tämä olisi kuinka huono, olisipahan ainakin luettu ja tietäisin, mistä puhutaan.
Harry Potter ja kirottu lapsi ei kuitenkaan ole huono. Ihan yllätyin lukiessani, miten sujuvasti tarina tempaa mukaansa, ja miten paluu Tylypahkaan ja muihin tuttuihin maisemiin ei ollut lainkaan vaikeaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tarina on jännittävä ja hauska, ajoittain jopa hulvaton. Yhdeksi lempikohtauksekseni muodostui Albuksen ja Scorpiuksen tavallisesta poikkeava kohtaaminen velvollisuudentuntoisen kärrynoidan kanssa. Mielenkiintoisia olivat myös luodut vaihtoehtoiset tulevaisuusvisiot. Miten erilainen velhomaailma olisikaan, jos asiat eivät olisi menneet Harryn ja Voldemortin välillä niin kuin ne menivät?
Minun ei pitänyt edes lukea tätä. Muistan jo aikoinani vieroksuneeni Kuoleman varjelukset päättänyttä lyhyttä katsausta Harryn ja kavereiden vuosia myöhempään elämään ja toivoneeni, että kirja olisi loppunut suuren taistelun voittoon. En ollut siis kovinkaan innostunut lukemaan lisää siitä, miten hahmojen tarina on jatkunut. Kävi kuitenkin niin, että löysin tämän alennusmyynneistä, enkä vain voinut jättää ostamatta (se siitä lupauksesta olla ostamatta tänä vuonna muita kirjoja kuin WSOY:n uudet klassikot). Vaikka tämä olisi kuinka huono, olisipahan ainakin luettu ja tietäisin, mistä puhutaan.
Harry Potter ja kirottu lapsi ei kuitenkaan ole huono. Ihan yllätyin lukiessani, miten sujuvasti tarina tempaa mukaansa, ja miten paluu Tylypahkaan ja muihin tuttuihin maisemiin ei ollut lainkaan vaikeaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tarina on jännittävä ja hauska, ajoittain jopa hulvaton. Yhdeksi lempikohtauksekseni muodostui Albuksen ja Scorpiuksen tavallisesta poikkeava kohtaaminen velvollisuudentuntoisen kärrynoidan kanssa. Mielenkiintoisia olivat myös luodut vaihtoehtoiset tulevaisuusvisiot. Miten erilainen velhomaailma olisikaan, jos asiat eivät olisi menneet Harryn ja Voldemortin välillä niin kuin ne menivät?
On tarinalla omat kompastuskivensäkin. Olen lukenut arvosteluja, joissa on sanottu, etteivät hahmot ole sellaisia, kuin he ovat olleet edellisissä teoksissa. Tästä olen samaa mieltä. Hahmoilta ikään kuin puuttuvat ne piirteet, jotka määrittelevät heidät heiksi. Tietysti samankaltaisuutta on jonkin verran jäljellä, mutta lähinnä haljuna varjona entisestä. Osa hahmoista, kuten itse Harry Potter, ei ollut täysin uskottavia aikuisina versioina, vaan he vaikuttivat kypsymättömiltä. Lisäksi, minkä vuoksi teokseen on pitänyt ahtaa niin paljon imeliä rakkaudenosoituksia?!
Teos on kirjoitettu näytelmämuotoon tutun proosan sijaan, ja minä luen todella harvoin näytelmätekstejä. Tämä taitaa olla ensimmäinen näytelmä, josta edes kirjoitan blogiin. En kuitenkaan lukiessa huomannut näytelmämuodon aiheuttaneen ongelmia, vaan se lähinnä vauhditti lukemista. Näyttämöohjeet tuntuivat toimivan hyvin dialogin rinnalla, niiden avulla pystyi näkemään kohtaukset mielessään. Kuitenkin väistämättä siinä vaiheessa, kun suluissa kommentoidaan hahmon näyttelijää, illuusio vähän järkkyy. Kaikista parhaiten tämä teos toimiikin varmasti näyttämöllä.
Itselleni tärkeimmäksi tässä teoksessa muodostui se, kuinka tämän myötä ymmärsin kaipaavani kovasti takaisin Potterien maailmaan. Olen tainnut lukea niitä viimeksi 10 vuotta sitten, kun seitsemäs osa ilmestyi, enkä ole sen jälkeen uskaltanut palata niiden pariin. Olen vitkutellut ja vitkutellut niiden avaamista, vaikka kaikki löytyvät omasta hyllystä käsien ulottuvilta. Joidenkin lapsuuden lempikirjojen kanssa on käynyt niin, että taianomaiset muistot ovat ikään kuin menneet pilalle uudelleenluvun myötä, ja olen pelännyt näille käyvän samoin. Tämän teoksen lukemisen myötä taidan kuitenkin olla taas askeleen lähempänä muiden Pottereiden uudelleenlukua.
J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi, osat yksi ja kaksi (Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two, 2016)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2016
446s.
Itsekin olen lukenut saman teoksen ja harmikseni huomannut, ettei se vastannut kaikkia odotuksiani. Olen aikoinaan myös hullaantunut Pottereihin ja jos oikein muistan, olen lukenut ne kaikki kuusi tai viisi kertaa. Mielestäni ainoa lukemisen arvoinen asia kirjassa oli Scorpius, joka oli melkeinpä ainoa kiinnostava hahmo.
VastaaPoistaOnpas harmillista. Ymmärrän kyllä, että tämä on ollut osalle lukijoista, etenkin vanhoista Potter-faneista, pettymys. Itselläni saattoi vaikuttaa positiiviseen arvosteluun myös se, että minulla ei tosiaan ollut minkäänlaisia odotuksia tätä teosta kohtaan, joten sen oli helppo ylittää ne kaikin tavoin. :)
PoistaTuossa olen samaa mieltä kanssasi, että Scorpius oli mielenkiintoinen hahmo. Oli ilahduttavaa, että hän pääsi noinkin paljon teoksessa esille, eikä jäänyt vain Albuksen varjoon, kuten olisi hyvin voinut käydä.