Yövartio on toinen brittiläiseltä Sarah Watersilta lukemani romaani. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta Vieraan kartanossa, jännitystarinan, joka sijoittuu rapistuvaan maaseutukartanoon.
Yövartion tarina alkaa Lontoossa vuonna 1947. Toinen maailmansota on jäänyt taakse, ja ihmiset yrittävät sopeutua uudelleenrakentamiinsa elämiin. Seuraavaksi ollaankin vuodessa 1944, jolloin sota voi vielä hyvin. Pommit tuhoavat koteja, vievät raajoja ja henkiä. Viimeisenä saavutaan vuoteen 1941, jolloin nähdään hetkiä sodan alkuvuosien vaiheista. Tarinassa esiintyvät Kay ja Mickey, jotka häivyttävät vaatteilla sukupuolensa rajoja, parit Helen ja Julia, ja Reggie ja Viv, jotka piilottelevat rakkauttaan julkisilta katseilta eri syistä, sekä Duncan, joka kärsii vankilassa tuomiotaan.
Käänteinen kerrontajärjestys on kiehtova. Ensimmäisessä jaksossa näytetään tilanne sodan päättymisen jälkeen ja vasta vihjaillaan siitä, mitä sodan aikana on tapahtunut. Seuraavien jaksojen myötä selviää, miten hahmot ovat oikeasti päätyneet siihen, missä tarinan alkumetreillä ovat.
Jo kerrontatapa itsessään luo aukkoja tarinaan, kun se ei etene vuosi vuodelta järjestyksessä eteenpäin. Viimeisin vuosi, 1941, on kaikkein selittelevin. Osa tässä ajanjaksossa kuvatuista tapahtumista tuntuu jokseenkin turhalta näyttää, ja ne olisikin voinut jättää lukijoiden mielikuvituksen varaan. Toisaalta vuosi valottaa myös sellaisia merkittäviä tapahtumia, joita ei olisi voinut jättää paljastamatta, kuten syyn Duncanin päätymiseen vankilaan.
Yövartion tarina alkaa Lontoossa vuonna 1947. Toinen maailmansota on jäänyt taakse, ja ihmiset yrittävät sopeutua uudelleenrakentamiinsa elämiin. Seuraavaksi ollaankin vuodessa 1944, jolloin sota voi vielä hyvin. Pommit tuhoavat koteja, vievät raajoja ja henkiä. Viimeisenä saavutaan vuoteen 1941, jolloin nähdään hetkiä sodan alkuvuosien vaiheista. Tarinassa esiintyvät Kay ja Mickey, jotka häivyttävät vaatteilla sukupuolensa rajoja, parit Helen ja Julia, ja Reggie ja Viv, jotka piilottelevat rakkauttaan julkisilta katseilta eri syistä, sekä Duncan, joka kärsii vankilassa tuomiotaan.
Käänteinen kerrontajärjestys on kiehtova. Ensimmäisessä jaksossa näytetään tilanne sodan päättymisen jälkeen ja vasta vihjaillaan siitä, mitä sodan aikana on tapahtunut. Seuraavien jaksojen myötä selviää, miten hahmot ovat oikeasti päätyneet siihen, missä tarinan alkumetreillä ovat.
Jo kerrontatapa itsessään luo aukkoja tarinaan, kun se ei etene vuosi vuodelta järjestyksessä eteenpäin. Viimeisin vuosi, 1941, on kaikkein selittelevin. Osa tässä ajanjaksossa kuvatuista tapahtumista tuntuu jokseenkin turhalta näyttää, ja ne olisikin voinut jättää lukijoiden mielikuvituksen varaan. Toisaalta vuosi valottaa myös sellaisia merkittäviä tapahtumia, joita ei olisi voinut jättää paljastamatta, kuten syyn Duncanin päätymiseen vankilaan.
Sota on koko teoksen ajan läsnä. Pommitusten jyllätessä kaupungissa pahimmillaan ja muiden ollessa niiltä suojassa, viettävät Kay ja Mickey yönsä toimimalla ambulanssikuskeina, jotka kaivavat ihmisiä esiin raunioista. Hälytysten ulkopuolella Julia tutkii arkkitehti-isänsä kanssa rakennuksille, kuten perheiden kodeille, tapahtuneita vaurioita. Näitä kuvauksia tuoreemmilta tuntuivat kuitenkin vankien näkökulma sotaan, samoin kuin aikakauden muut yksityiskohdat, joihin sota ei edes pääsääntöisesti liittynyt. Siksi huomasin nauttivani niistä enemmän.
Osittain raakojen sotakuvausten vastapainona romaanissa toimii hahmojen välinen ystävyys ja etenkin rakkaus, jota voisi luonnehtia sensuelliksi ja kiihkeäksi. Rakkauteen kuuluu jatkuva pelko, ja toisaalta lievä myönteinen jännityskin, kiinnijäämisestä. Kiinnijäämisen pelko on todellista varsinkin naispareilla, sillä homoseksuaalisuuteen ei suhtauduttu 1940-luvulla erityisen suopeasti. Esimerkiksi Helen ja Julia joutuva järjestämään asumisensa niin, ettei kukaan arvaa heidän nukkuvan samassa huoneessa ja samassa sängyssä.
Romaanin ajankuvaus on mielenkiintoista ja pikkutarkkaa, etenkin sotakuvausten ulkopuolella. Homoseksuaalisuuden lisäksi tarinassa tulee esiin muutamia muitakin asioita, jotka ovat olleet kiellettyjä ja jopa kriminalisoituja vielä toisen maailmansodan aikaan, ja näistä lukeminen oli mielestäni erityisen kiinnostavaa.
Teosta voisi muutenkin kehua sujuvalukuiseksi. Matkan varrelle on ripoteltu sen verran arvoituksia, että lukija jaksaa helposti seurata 500 sivua mukana. Olisin kernaasti ottanut mukaan vielä enemmänkin sivuja, jos se olisi tarkoittanut sitä, että nyt omaan makuuni hieman liian ohuiksi jäävät henkilötarinat olisivat saaneet runsautta ympärilleen.
Sarah Waters: Yövartio (The Night Watch, 2006)
Suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 2007
509s.
Mulla on just lainassa Vieras kartanossa, josta odotan tykkääväni, koska nää kartanotarinat kiehtoo aina. :) se myös vaikuttaisi olevan näistä Watersin kirjoista kiinnostavin.
VastaaPoistaKartanotarinoista pitävälle se voikin olla erittäin sopiva, toivottavasti tykkäät! :) Omasta mielestäni tarina oli hieman hidas ennen kuin varsinaiseen asiaan päästiin, mutta miljöö kartanoa ympäröivine brittiläisine maaseutumaisemineen valloittava.
PoistaSuhtaudun Watersiin jännityksellä, sillä Silmänkääntäjä oli todella hyvä, mutta Vieras kartanossa lähinnä puuduttava. Yövartio kyllä odottaa hyllyssä, mutta en ole vielä päättänyt luenko sen vai jonkun muun.
VastaaPoistaYmmärrän jännityksesi, sillä kuten jo edellisessä kommentissa totesin, omastakin mielestä Vieras kartanossa on hidastempoinen. Mielestäni se ja Yövartio ovat kuitenkin aika erilaisia teoksia, joten sillä perusteella uskaltaisin suositella Yövartiota sinulle luettavaksi. Itselläni ei Yövartiota lukiessa ainakaan tullut puutumisen tunnetta, vaan tarina soljui vaikeuksitta eteenpäin. :)
Poista