Tua Harno: Oranssi maa

Ihmiset takertuvat niin helposti ympäristöönsä, tai ympäristö heihin, heistä tulee aivan sen muotoisia, minkälaiseen astiaan heidät on pantu, Martti oli kertonut. Uudessa paikassa ei ole mitään valmiina. Silloin on mahdollisuus kasvaa reunoiltaan toisenlaiseksi.

Raskaana oleva Sanna lähtee Australiaan kaivoksille viimeistelemään graduaan ja pakoon kipeää eroaan. Kaivoksilla vietetyn ajan jälkeen hänen on tarkoitus vaeltaa muutama viikko erämaassa itseään etsien, oppaanaan ainoastaan tutkija Ralda. Sanna kuitenkin tapaa kaivoksilla suomalaisen Martin ja, vastoin kaikkia neuvoja, rakastuu. Erämaahan lähtö ei ole enää samalla tavalla houkuttelevaa, mutta siitä huolimatta Sanna päättää lähteä. Matka osoittautuu kaikin tavoin erilaiseksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

Oranssi maa houkuttelee lukijaa jo ulkomuodollaan. Kansi (suunnittelijana Timo Numminen) on kaunis ja harmoninen, sisältöön sopiva. Oranssi maa, Australia ja sen erämaa, ei jää vain nimeksi romaanille, vaan sillä on tapahtumien kannalta suuri merkitys. Se on itselleni täysin vieras paikka, ja varmasti siksi erityisen kiehtova. Romaanissa maa esiintyy mystisenä ja jopa pelottavana, mutta jollain tavalla kuitenkin myös inhimillisenä ja luettavissa olevana. Maa, joka tuottaa ihmisten lailla uutta elämää oranssin tulen ravittua sitä.

Aloin lukea kirjaa, enkä yhtäkkiä voinutkaan laskea sitä enää käsistäni. Luin sen loppuun kahdessa illassa, vaikka aluksi mietin vähän epäilevästi, kiinnostaako minua todella näiden Sannan ja Martin tarina(t). Kyllä kiinnosti. Tarinan lisäksi ajauduin sujuvasti eteenpäin soljuvan kielen vietäväksi, vaikka ajoittain tuottikin hieman vaikeuksia ymmärtää, kuka puhui ja puhuiko tämä ääneen vai ajatuksissaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivinen. Likaiset hotellihuoneet ja kaivoksilla ruskettuneiden miesten katseet tulevat iholle. Autiomaassa suussa pystyy maistamaan hiekanjyvät ja ötökät, kuulemaan tuulen viuhunan korvissa, samoin täydellisen hiljaisuuden. Lopulta sitä taitaa olla itsekin oranssin pölyn ja auringonpolttamien peitossa.

Oranssi maa näyttää runsaasti yksinäisyyttä, jonka toiset hahmot kääntävät vahvuudeksi ja itsenäisyydeksi, mutta joka on toisille arka paikka. Randa ja Martti ovat oman tiensä kulkijoita, jatkuvassa liikkeessä, mutta Sanna huomaa varsinkin erämaassa ollessaan, että toisten ihmisten seura on hänelle tärkeää. Vaikka kaivoksilla on töissä paljon ihmisiä, tiivistyy myös siellä yksinäisyyden tunnelma traagisella tavalla.

Oranssi maa on selviytymistarina, rakkaustarina ja tarina rikkinäisistä, ongelmaisista perheistä. Se on tarina suurista unelmista, joiden toteuttaminen ei välttämättä ole mahdollista, tarina miehistä ja varsinkin naisista. Minulle se on etenkin tarina uusista aluista. Kuten romaanista lainaamani pätkä tuossa ylhäällä kertoo, jos jäät pitkäksi aikaa yhteen paikkaan, tekee se sinusta tietynlaisen ihmisen. Jääminen ja pysähtyminen ovat hyväksi, mutta välillä kannattaa kokeilla myös uusia paikkoja ja katsoa, millaisia puolia ne ehkä itsessä herättävät.

Tuntuu, että lukukokemusta on vaikea pukea perusteellisesti sanoiksi. Romaani on kuitenkin puhutteleva ja varmasti mieleenpainuva. Tällä hetkellä minulle aika lailla se täydellinen teos.

Goodreads-haaste: Oranssi maa menee kohtaan 37. A book with a color in the title.

 ★★★★★ 

Tua Harno: Oranssi maa

Otava, 2015

336s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Herman Koch: Lääkäri

Hollantilaisen Herman Kochin Lääkäri lähti vähän yllättäen mukaan kirjastosta, kun olin etsimässä hänen uusinta suomennettua romaaniaan, Naapuri. Naapuri oli ilmeisesti juuri viety nenäni edestä hyllystä, mutta koska halusin kuitenkin tutustua tähän blogeissa kohtuullisen paljon luettuun kirjailijaan, nappasin Lääkärin mukaan kokeeksi.

Kirjan kertoja Marc Schlosser on yleislääkäri, jolla on vastaanotto talonsa alakerrassa ja jo alkusivuilta lähtien paljon epämiellyttäviä ajatuksia asiakkaistaan. Jos totta puhutaan, Marc ajattelee olevansa ovenvartija järjestelmässä, jota luulosairaat ihmiset ylikuormittavat. Hänen tehtävänään on vakuuttaa potilaat siitä, ettei heitä vaivaa mikään. Jos jokainen huomionkipeä (tai välillä oikeastikin kipeä) potilas pääsisi yleislääkärin neuvosta "erikoislääkärille tai sairaalaan, koko järjestelmä romahtaisi."

Tarinan ydinongelma tulee selville heti tarinan alussa. Marcin kuuluisa potilas on kuollut, ja Marcia syytetään vakavasta hoitovirheestä. Muutamien sivujen aikana Marcista saadun kuvan perusteella tämä olisi hyvin helppo uskoa, mutta totuus ei ole ihan niin yksinkertainen. Palataan ajassa taaksepäin noin vuodella, niihin hetkiin, kun Marc tutustui potilaaseen ensimmäistä kertaa, ja kun näiden perheet viettivät yhdessä kesälomaa.

Marc ei ole ihannehahmo, ihannelääkäri tai edes ihanneaviomies, mutta lapsiaan kohtaan hän sentään osoittaa inhimillistä rakkautta ja suojelunhalua. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä yhtään miellyttävämpää omissa silmissäni. Olen luullut pitäväni hahmoista, jotka eivät ole ihan perinteisellä tavalla pidettäviä, vaan jotka käyvät hyvinkin reilusti moraalisten rajojen tuolla puolen. Joko olen ollut makuni suhteen väärässä tai sitten Marc vain yksinkertaisesti on hahmo, jota kohtaan ei pysty osoittamaan positiivisia tuntemuksia.

Kirja paljastaa korttinsa hitaasti. Mitä on tapahtunut, kuka on tehnyt mitä, ja mitkä ovat näiden tapahtumien seuraukset. Aluksi yritin olla välittämättä inhostani Marcia kohtaan, sillä kirjan kieli on kuitenkin jollain tavalla hykerryttävää kaikessa kammottavuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, kun kuvaillaan asiakkaiden vatsamakkaroita ja erinäisiä eritteitä. Ja halusinhan lisäksi toki tietää, mitä on tapahtunut. Spekulointi ei kuitenkaan jaksa innostaa loppuun saakka, eikä paljastus omasta mielestäni edes palkinnut tästä kaikesta. Olisin itse kaivannut räjähtävämpää ratkaisua muuten tasapaksun tarinan päätteeksi.

Minulla oli kovia odotuksia Kochin varalle, mutta Lääkäri petti ne pahasti. Voi olla, että esimerkiksi romaanin esittämiä moraalisia valintoja olisi ollut mielenkiintoista tarkastella syvällisemminkin, mutta epämiellyttävät hahmot saivat minut kääntelemään sivuja rivakasti eteenpäin, jotta saisin kirjan luettua mahdollisimman pian loppuun. Naapuri ja Illallinen olisivat vielä lukematta, mutta mahdankohan uskaltaa tarttua niihin enää tämän jälkeen?

Goodreads-haaste: Lääkäri menee kohtaan 44. A book that was originally written in a different language.

 ★★ 

Herman Koch: Lääkäri (alkup. Zomerhuis met zwembad, 2011)

Suomentanut: Sanna van Leeuwen

Siltala, 2013

447s.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Ihmeellisten asioiden museo näyttää miehiltä, joiden vartalo on täynnä karvaa, ja naisilta, jotka muistuttavat merenneitoa tai joilla on kauniit kasvot täynnä paloarpia. Se tuoksuu savulta, makeisilta ja oopiumilta, ja kuulostaa ihmisten hätäiseltä kirkunalta ja rakastavaisten kuiskauksilta. Se tuntuu veden vapauttavalta viileydeltä iholla.

Professori Sardiella on 1900-luvun alun New Yorkissa Ihmeellisten asioiden museo, jossa hänellä on esillä niin eläviä kuin kuolleitakin ihmeitä. Hänen tyttärensä, nuori Coralie, viihtyy vedessä ja on parempi uimari, kuin muut ihmiset. Isä ottaakin Coralien mukaan museoonsa, yhdeksi esiintyjistä. Tämä ei kuitenkaan tuo tytölle itselleen onnea, vaan Coralie kaipaa vapautta, omaa ja itsenäistä elämää.

Eddie puolestaan on valokuvaaja ja hyvä löytämään kadonneita ihmisiä. Hän on yksinäinen susi, seuranaan ainoastaan koiransa Mits, ja elää valokuvilleen, joiden toivoo paljastavan elämästä mustan ja valkoisen lisäksi muitakin sävyjä, inhimillisyyttä ja lämpöä, joille hän on sokea. Takaraivossa jyskyttää jatkuvasti taakse jätetty juutalaisyhteisö ja isä, jota Eddie halveksii silmittömästi.

Romaanissa on paljon erilaisia teemoja maahanmuutosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta yksinäisyyteen ja erilaisuuteen. Coralie on syntynyt sormiensa välissä ihokaistaleet, jotka saavat hänet muistuttamaan jonkinlaista kalaolentoa. Hän ei pidä erilaisuudestaan, vaan toivoo jatkuvasti, että voisi olla kuten muut tytöt, joita hän näkee ainoastaan ikkunastaan tai harvoilla torimatkoillaan. Hän, kuten muut museon esiintyjät, joutuu peittämään erilaisuutensa julkisilla paikoilla ollessaan, sillä ihmiset eivät ole valmiita hyväksymään kummallisen näköisiä olentoja joukkoonsa.

Coralien näkökulmaa oli minusta kiinnostava seurata. Tyttö, jolle vesi on kaikista tärkein elementti, piilopaikka ja lupaus vapaudesta, ja joka pelkää isäänsä, mutta yrittää löytää sisältään voimaa vastustaa tätä. Hän tuntee sympatiaa jokaista olentoa kohtaan, mutta hänen isälleen nämä ovat vain alhaisia työntekijöitä, rahantuojia. Sitä vastoin Eddien näkökulma jätti minut vähän kylmäksi. Hänen itseinhonsa ja halveksuntansa isäänsä kohtaan olivat vieraita, enkä pitänyt jopa sentimentaalisiksi yltyvistä, syvällisyyttä tavoittelevista lausahduksista, joita hän viljeli tiheään tahtiin.

 

Kuvitteellisten ja uskomattomien asioiden lisäksi romaaniin on yhdistetty todellisia historiallisia tapahtumia. Lukija pääsee mielessään lähelle sitä, miltä Manhattan ja Brooklyn näyttivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, osaksi työläisten lakkoja ja mielenosoituksia, sekä yhä laajemmalle luonnon rauhaan leviävää kaupunkia.

 

Romaanissa on kaikki tarvittava täyteläisen lumoavaan lukukokemukseen. On kutkuttavan kummallisia olentoja, traagisia tapahtumia ja rakkaustarinoita. Kirjaa oli mukava lukea, mutta kovin voimakkaita tunteita se ei minussa kyennyt herättämään. Tapahtumat ja hahmot jäivät hieman etäisiksi, kuin valokuvat, jotka epäonnistuvat tallentamaan kuvattavansa sisimmän olemuksen.

 

Ihmeellisten asioiden museo on vähän kuin vääristynyt satu ihmeellisine olentoineen ja pahaa uhmaavine sankareineen ja sankarittarineen. Kuulin lukiessani korvissani huvipuistojen musiikin ja näin liikkuvat, iloiset valot, mutten siitä huolimatta voinut olla ajattelematta vapauteen kaipaavia olentoja ja kaikkia niitä hirvittäviä tekoja, joita kuuluisuuden ja rahan vuoksi ollaan valmiita tekemään.   

★★★ 

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (alkup. The Museum of Extraordinary Things, 2014)

Suomentanut: Raimo Salminen

Gummerus, 2015

447s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta! 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa.

Opettaja K rakastaa ystäväänsä Sumirea, kirjailijanalkua, jolla ei ole palavia tunteita ketään kohtaan. Ei, ennen kuin hän tapaa serkkunsa häissä seitsemäntoista vuotta vanhemman, naimisissa olevan Miun. Sumire alkaa työskennellä Miun yrityksessä, ja se vie heidät työmatkalle ulkomaille, aina eräälle Kreikan saarelle saakka. Sitten Sumire katoaa. K yrittää epätoivoisesti saada selville, mitä hänen rakkaalle ystävälleen on oikein tapahtunut.

K on tarinan kertoja, mutta hänestä lukija saa tietää suoraan varsin vähän. Kuten K itsekin toteaa, kertoo hän Sumiren tarinan. K:sta saadaan hänen omien vähäisten paljastustensa lisäksi tietää siitä, mitä ja miten hän kertoo Sumiresta ja kuinka tyttö puolestaan suhtautuu häneen. Kuten siis tavallista, Murakamin kirjan kertoja vetäytyy tarinan taustalle ja antaa tilaa muille, värikkäämmille hahmoille.

Sputnik-rakastettuni sisältää useita maailmoja, mikä on Murakamia enemmän lukeneille tuttua jo hänen muista teoksistaan. On tämä todellinen maailma ja toisaalta toinen, johon hahmot menettävät palasia itsestään ja jossa he käyttäytyvät tavallisesta poikkeavalla tavalla. Tarinan edetessä näiden maailmojen rajat alkavat muuttua utuisiksi, eikä todellisuutta pysty enää erottamaan yhtä selkeästi.

Romaani käsittelee muun muassa kirjailijuutta ja luomisen tuskaa, sekä identiteettiä, sen rakentumista ja muuttumista tapahtumien seurauksena. Ennen kaikkea se kertoo ystävistä ja rakastetuista, jotka vain piipahtavat elämässämme. Kuinka surulliseksi ja yksinäiseksi se jättää, kuinka paljon se saa aikaan hämmentyneitä kysymyksiä, mutta on kaikesta huolimatta osa normaalia elämän kiertokulkua.

Sputnik-rakastettuni on niin Murakamia. Romaanin tunnelma on usvainen, painostava ja vähän pelottavakin, mutta silti sen keskeltä pystyy poimimaan pieniä oivalluksia, jotka ovat kuin omasta elämästä. Tämä kirjailija on rakkautta.

Goodreads-haaste: Sputnik-rakastettuni & 34. A book with a love triangle. 

★★★★★ 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (alkup. Supuutoniku no koibito, 1999)

Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Ilkka Malinen

Tammi, 2012 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 2003)

252s.

Tove Jansson: Kesäkirja

Tyttö, isoäiti ja isä. Tove Janssonin Kesäkirja sisältää joidenkin vuosien ajan episodimaisia lukuja tämän pienen perheen elämästä kesäisellä saarella.

Isä on etäinen henkilö, tytön äiti kuollut. Tyttö ja isoäiti viettävätkin suurimman osan ajastaan kahden kesken. Tyttö etsii selkeästi isoäidistä auktoriteettiä, hakee lohtua ja turvaa. Isoäiti ei kuitenkaan ole ihan perinteinen aikuishahmo, vaan oman tiensä kulkija, rauhaa rakastava, ilkikurinen keppostelija ja ajoittain jopa kovin äreä. Vanhuus ja lapsuus eivät tunnu olevan erityisen kaukana toisistaan, sillä mummo ryhtyy joskus pikkumaiseksi ja toisaalta tyttö neuvoo isoäitiään ottamaan lääkkeensä ja varomaan hauraita luitaan. Kun mennään salaa naapurin tontille, on isoäiti se, joka lähtee ensimmäisenä pakoon omistajien tullessa kotiin. Mummoa määrittää osaltaan säilynyt lapsenomaisuus, tyttö puolestaan vaikuttaa (ehkä olosuhteiden pakosta) aikuistuneen ikäistään nopeammin. Näitä hahmoja yhdistää toisiinsa keskinäinen kunnioitus sekä toisesta välittäminen.

Luonto luo valtaisan kehyksen perheen elämälle. Se on osa heidän jokapäiväisiä toimiaan, se luo puitteet leikeille ja ruuan hankinnalle. Luonnon hoivissa eletään sen alkuperäisyyttää kunnioittaen ja arvostaen, ja naapureita, jotka yrittävät tavoitella jotain luonnon ehtoja vastaan, katsotaan vähän karsastaen.

Kesäkirja ei ole mielestäni mikään perinteisen kevyt rantakirja, vaikka nimi voisikin sellaista lupailla. Kirjan tunnelmasta jää mieleen melankolisuus ja raskaus, mutta toisaalta myös lämpimyys ja seesteisyys. Kesän päivät ovat täynnä iloa ja naurua, mutta välillä mielessä käy myös kysymys, että mitäs sitten syksyn tullessa. Elämän ja kesän lyhyys, menneet ja tulevat menetykset eivät ole aurinkoisinakaan päivinä kokonaan unohduksissa.

Kesäkirja on ylistys yksinkertaiselle elämälle ja sen pienille ilonhetkille. Vieraat ovat saarelle tervetulleita, mutta kaikkein onnellisinta on olla omassa rauhassa leikkien tai kirjaa lukien. Luulen, että omalla kohdallani kirja saavuttikin tavoitteensa: lukemisen jälkeen minut valtasi kaipuu luonnon levollisuuteen.

Goodreads-haaste: Kesäkirja menee kohtaan 16. A book from an author you love that you haven't read yet.

 ★★★★ 

Tove Jansson: Kesäkirja (alkup. Sommarboken, 1972)

Suomentanut: Kristiina Kivivuori

WSOY, 2014 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 1973)

135s.

Taiye Selasi: Ghana Must Go

Taiye Selasin Ghana Must Go on jäänyt luonnoksiin lojumaan, vaikka lupasin kirjoitella siitä lisää jo huhtikuussa. Tämän mahtavan teoksen löysin keväällä opintojeni parista, keskeltä muuten teoriakirjapainotteista kurssia. Hyvän kirjan löytäminen ilahduttaa aina, mutta tästä olin erityisen innostunut. Olin nimittäin kuullut kirjasta aikaisemmin ohimennen, mutta sen aihe ei ollut silloin kiinnostanut minua tarpeeksi. Ilman opintoja Ghana Must Go olisikin saattanut mennä minulta ohi.

Romaani kertoo tarinan Sain perheestä. Perheen vanhemmat ovat lähtöisin Ghanasta ja Nigeriasta, mutta ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin koulutuksen, paremman elämän ja menestyksen toivossa. Varsinkin isä Kweku elättelee mielessään lisäksi haavetta siitä, kuinka antoisaa olisi palata joskus takaisin kotimaahan läheisten luo näiden menestyksen hedelmien, eli esimerkiksi hyvän ammatin, kanssa.

Unelmia ei ole kuitenkaan perheen kohdalla tehty kestäviksi. Kweku, äiti Fola ja lapset Olu, Taiwo, Kehinde ja Sadie, kokevat erään ikävän, epäreilun tapauksen, joka hajottaa heidät pirstaleiksi ympäri maailman eri kolkkia. Vasta vuosia myöhemmin he ovat valmiita kokoontumaan jälleen yhteen.

Romaanin rakenne on haastava. Näkökulmat vaihtuvat perheenjäsenestä toiseen, maa Ghanasta Yhdysvaltoihin ja aika nykyhetkestä vuosien taakse. Aluksi tässä oli totuttelemista, varsinkin kun kirja piti lukea englanniksi. En tahtonut päästä kiinni rakenteen rytmiin, vaan se tuntui epätasaisen töksähtelevältä ja jopa epämieluisalta. Loppua kohden tarinan aukot alkoivat kuitenkin vähitellen täydentyä ja erikoinen rakenne miellyttää minua. Rakenteella on suuri merkitys tarinan kannalta, eikä kronologinen kerronta olisikaan luultavasti pystynyt täyttämään tarkoitusta samalla tavalla.

Hahmot ovat kompleksisia aukinaisine haavoineen ja ratkaisemattomine ongelmineen. Lempihahmoni vaihteli tarinan kuluessa useaan otteeseen. Aluksi pidin huolehtivasta ja rakastavasta Kwekusta ja perheen kuopuksesta Sadiesta, enkä voinut sietää etäistä ja kovaa Taiwoa. Paljastuvat asiat kuitenkin kääntävät asetelman päälaelleen, enkä voinut lopuksi olla tuntematta sympatiaa jokaista hahmoa kohtaan.

Ghana Must Go on monipolvinen tarina sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta tuttuun tai vieraaseen maahan, omaan perheeseen, omaan vartaloon. Tämän puolesta se tuo minulle mieleen Zadie Smithin Valkoiset hampaat, jonka luin myös alkuvuodesta opintoja varten. Valkoiset hampaat on kuitenkin materiaaliltaan varsin runsas ja näin ollen jopa hengästyttävä ja raskas, joten siinä mielessä teemoiltaan hieman rajallisempi Ghana Must Go oli enemmän mieleeni. Myös Smithin teos on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Ghana Must Go saa tuotua henkilöiden surun ja hädän todella lähelle. Millaista on, kun vuosia rakennettu unelma ja toisten luottamus katoavat minuuteissa? Millaista on elää ilman turvaverkkoa vieraassa paikassa? Kuinka aiempien sukupolvien odotukset ja tehdyt virheet vaikuttavat myös nuoriin? Romaani ei säästä ketään: niin äidinrakkautta kuin lasten luottamusta vanhempiinsa koetellaan. Kirja antaa kuitenkin myös vastauksia ja niiden myötä mahdollisuuden anteeksiantoon.

Vakavien kysymysten ja teemojen rinnalla kulkee myös lämmin huumori ja ajoittainen kepeys. Liian humoristiseksi kirja ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa, vaan suurin rooli pysyy kaiken aikaa hahmojen hitaalla ja kipeällä matkalla takaisin yhtenäiseksi perheeksi. Tarinan päätös on mielestäni yksi koskettavimmista koskaan lukemistani.

Goodreads-haasteessa Ghana Must Go menee kohtaan 13. A book set in a different country.

★★★★★ 

Taiye Selasi: Ghana Must Go

The Penguin Press, 2013

318s.