Leo Tolstoi: Anna Karenina

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Näillä sanoilla alkaa Leo Tolstoin suurteos Anna Karenina. Kirja vie lukijan Moskovan ja Pietarin aateliston pariin, tarinoihin elämästä, jonka osapuolet tavoittelevat onnea hinnalla millä hyvänsä. Pinnan alla sykkii niin petollisuus, intohimoinen ja kaiken voittava rakkaus, kuin tyytymättömyys omaan elämään.

Anna Karenina on arvostettu aatelisnainen, joka tekee kohtalokkaan virheen rakastuessaan keikarimaiseen kreivi Vronskiin. Alkaa rakkaustarina, jota koettelevat niin sukulaiset, Annan jyrkkä aviomies, kuin armottomat seurapiiritkin. Toisaalla seurataan muun muassa Annan häntäheikkiveljen ja tämän vaimon elämää, sekä maatilanomistaja Levinin rakkautta seurapiirineiti Kittyä kohtaan. Kunkin henkilön tarina limittyy lähelle toista.

Anna Karenina on traaginen tarina rakkaudesta ja sen kaipuusta. Kirja esittelee avioliittoja, joista osa on niin onnettomia, että osapuolet alkavat kaivata rinnalleen jotakuta, joka rakastaisi heitä intohimoisesti. Tämän vastapainona on onneksi onnellisia, pitkäikäisiä avioliittoja, sekä myös huumoripitoisia tapahtumia ja nokkelia kommentteja. Esimerkiksi Annan veli, Stiva, on naisseikkailujaan lukuun ottamatta hulvaton hahmo ja positiivisuudessaan tervetullut lisä vähän alakuloiseen henkilökategoriaan.

Alakuloisuudesta huolimatta hahmot ovat loistavasti rakennettuja. Vaikka henkilöitä on kirjassa useita ja jokaisella lukuisia eri nimiä, on Tolstoi saanut kaikista hahmoistaan yksilöllisiä. Päähenkilö Anna ilahdutti minua kirjan alkutaipaleella vahvalla esiintymisellään, mutta vähitellen aloin inhoamaan hänen itsekkyyttään ja ripustautumistaan muihin. En tiedä, onko kirjailijan tarkoitus ollut saada lukijoita Annan puolelle, mutta tapa, jolla hänestä kerrotaan kirjassa, ei ole aina hirveän mairitteleva. Toisaalta tämän voisi tulkita myös niin, että Tolstoi on onnistunut kuvaamaan hyvin epätoivoista tilannetta, joka muuttaa Annankin luonteen pikkuhiljaa vähemmän miellyttäväksi.

Voin kuvitella, että teos on saanut ilmestyessään paljon huomiota, niin hyvässä kuin pahassa. Annan ja Vronskin laiton suhde on luultavasti herättänyt ihmisissä mielipiteitä, mutta ei varmastikaan ole ainoa tuohon aikaan kohahduttanut asia. Eräässä kohdassa esimerkiksi keskustellaan positiivisessa valossa naisten oikeuksista päättää omasta vartalostaan ja siitä, haluavatko he ylipäätään tulla raskaaksi. Lisäksi uskontoon liittyviä asioita puidaan ja tarkastellaan myös ei-uskovan näkökulmasta.
 

Annan ja Vronskin myrskyisää suhdetta kuvaillaan teoksen takakannessa "maailmankirjallisuuden kuolemattomaksi rakkaudeksi." Täytyy myöntää, että minua heidän rakkaustarinansa ei kuitenkaan voittanut puolelleen, vaan jätti lähinnä jälkeensä kuvan kahdesta onnettomasta ihmisestä. Onneksi kirjassa on myös muita hyviä ansioita, joiden vuoksi nautin sen lukemisesta kovasti.

★★★★

Leo Tolstoi: Anna Karenina (alkup. Anna Karenina, 1875-1877)

Suomentanut:  Lea Pyykkö

Karisto, 1979 (kuvassa näkyvä painos 2010)

999s.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Muumipappa tahtoisi olla toimelias ja perheelleen avuksi, mutta Muumilaaksossa kukaan ei näytä tarvitsevan häntä. Pienet tulipalot sammutetaan ilman häntä, eikä edes Mörkö ole tarpeeksi vaarallinen, jotta häneltä täytyisi suojautua. Helpottaakseen Papan oloa Muumimamma päättää perheen muuttavan Majakkasaarelle, jossa Papalla ja koko perheellä tulisi olemaan kädet täynnä työtä.

Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Majakan valoa ei saada syttymään, eikä meri näytä hyväksyvän tulijoita laisinkaan. Ainoa, joka voisi perhettä auttaa, on vanha kalastaja, mutta tämähän ei suostu puhua pukahtamaankaan.

Olen lukenut kevään aikana 3 muuta muumikirjaa ja ihastunut täysin noihin hellyyttäviin palleroihin. Muumipappa ja meri eroaa kuitenkin mielestäni huomattavasti toisista lukemistani teoksista. Se on melankolisempi ja filosofisempi, ja tarjoaa näin paremman pohjan lukijan syvällisille mietinnöille muumeista.

Muumipappa ja meri paljastaa muumeista uusia, synkkiäkin puolia. Pappa tuntuu vajoavan itseensä toimettomuudessaan ja turhautuneisuudessaan, ja myös Muumimamma kaipaa kovasti omaa rauhaa sekä omaa rooliaan, jonka tuttu Muumilaakso hänelle soi. Kaikkien epämiellyttävienkin piirteiden takaa onneksi paistaa se rakkaus, joka vain Muumiperheessä voi sykkiä.

Minua ei Muumipappa ja meri kuitenkaan ihastuttanut. Hahmoista esiin tulevat luonteenpiirteet olivat siinä määrin ärsyttäviä, etten voinut täydestä sydämestä toivoa perheelle parempaa onnea Majakkasaarella. Esimerkiksi Muumipappa oli mielestäni raivostuttava kaikessa itsekkyydessään, aivan kuin ainoastaan hänellä olisi ollut merkitystä. Ymmärrän kyllä hyvin tuon turhautumisen tunteen, joka syntyy, kun tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kuitenkin Muumipapan kohdalla tämä piirre oli mielestäni viety liian pitkälle.

Teos olisi voinut toimia paremmin, jos olisin lukenut sitä seesteisemmässä mielentilassa vaikkapa juuri meren rannalla. Muuttohässäköiden ja muiden kiireiden lomassa kirjasta tuli ehkä esiin kunnolla vain sen heikoimmat ja ärsyttävimmät puolet. Teoksessa ei tuntunut tapahtuvan mitään, vaan juoni junnasi paikoillaan. Rauhallisemmassa tilanteessa olisin ehkä voinut keskittyä paremmin siihen muutokseen, mikä kirjan aikana tapahtui muumien sisimmässä.

Kaikesta huolimatta Muumipappa ja meri ei ole mielestäni täysin läpimätä teos. Se on oiva pohja mietiskelylle identiteeteistä ja omasta roolista niin perheen keskuudessa kuin maailmassa. Minä taisin vain lukea sen väärällä hetkellä.

 ★★★

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (alkup. Pappan och havet, 1965)

Suomentanut: Laila Järvinen

WSOY, 1965 (kuvassa näkyvä painos 2010)

186s. 

Elokuun kooste

Elokuussa minä...

Luin 1 kirjan:

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Ostin ja sain yhteensä 4 teosta: 

Irvine Welsh: Trainspotting

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Niin sitä ollaan eletty syyskuuta jo viisi päivää. Elokuu taisi olla kiireisin kuukausi hetkeen, mutta ei se syyskuukaan rennolta näytä. Elokuussa ehdin muun muassa käydä Lontoossa ja muuttaa toiseen kaupunkiin. Elämä turkulaisena on alkanut hyvin, vaikka opiskelu onkin vielä sekavaa ja uusi asunto täynnä banaanilaatikoita. No, onneksi ensimmäisen vuoden opiskelijalle sallitaankin pienoinen hukassa olo ja jos asunnon sotkuisuus ahdistaa, voi aina paeta vaikka kauniin Aurajoen rannalle kävelemään tai kahville Elegiaan. Ah, ihana Turku.

Blogiin kiireisyys tosin vaikutti negatiivisesti, sillä en ehtinyt lukea kuin yhden teoksen kokonaan ja blogatakin ainoastaan neljä kertaa. Ikuisuusprojektini Anna Karenina on edelleen kesken, mutta uskon vakaasti saavani sen tämän kuun aikana luetuksi. Alkavat koulutyöt haittaavat varmasti vapaa-ajan lukemista, mutta enköhän löydä jostain aikaa myös koulukirjojen ulkopuolisille teoksille.

Elokuussa hankin kaksi teosta, Irvine Welshin Trainspottingin sekä Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita. Trainspotting oli löytö Lontoosta ja muuten ainoa kirja, jonka matkalta ostin. Olen kyseisen teoksen lukenut monia vuosia sitten suomenkielisenä ja rakastunut siihen niin palavasti, että teos oli ehdottomasti hommattava myös omaan hyllyyn. Saa nähdä, kuinka minulta sujuu kirja alkuperäiskielellä, ainakaan ensimmäiset sivut eivät hirveän sujuvilta näyttäneet. Harrisin kirjan minä puolestaan jo omistankin, mutta pokkariversiona ja ruotsinkielisenä. Nyt kirja löytyy omasta hyllystä myös kovakantisena ja suomenkielisenä, sillä voi olla, etten tuota ruotsinkielistä jaksa kahlata läpi ollenkaan.

Elokuussa vietin myös syntymäpäiviäni ja sain lahjaksi kaksi kirjaa, Katherine Pancolin Kilpikonnien hitaan valssin sekä Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan. Pancolin teos on jatkoa ihastuttavalle Krokotiilin keltaisille silmille, enkä malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan Joséphinen tarinaa eteenpäin. Soitellaan, soitellaan jatkaa luultavasti Sophie Kinsellan taattua tyyliä. Vaikka minua välillä vähän nolottaisikin myöntää, että pidän Kinsellan kirjoista, ovat ne mielestäni hömppäkirjallisuuden parhaimmistoa. Tätä naisen viimeisintä suomennettua teosta luen varmasti ainakin silloin, kun elämä potkii päähän ja vakavammat kirjat vain masentavat.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Eletään opiskelijaelämää 60-luvun Tokiossa. Jokaisella nuorella on omat haavansa, toisilla suuremmat ja kipeämmät kuin toisilla. Toru koittaa päättää kenelle antaa sydämensä, Naokolle vai Midorille. Naoko on Torun kuolleen ystävän tyttöystävä, joka on joutunut kestämään elämässään muitakin menetyksiä, eikä ole päässyt niistä yli. Midori näyttää ulospäin voimakkaalta ja itsevarmalta, mutta myös hänellä on heikko kohtansa. Nuoret rämpivät tunteidensa verkossa ja aina on joku, joka kaatuu.

Heinäkuisen lukumaratonin aikana aloitettu ja myöhemmin loppuun saatettu Norwegian Wood ei alkuun vakuuttanut aivan sillä tavalla, kuin olisin toivonut. Mietin esimerkiksi sitä, kuinka paljon Suuren lammasseikkailun ja tämän teoksen päähahmot muistuttavat toisiaan, ja pelkäsin, että ehkä Murakami ei olekaan riittävän taitava luomaan tarpeeksi erilaisia hahmoja.

Mitä enemmän aikaa lukemisesta on kulunut, sitä enemmän olen kuitenkin alkanut kirjasta pitää. Vaikka hahmot vaikuttavat alussa turhan samankaltaisilta, ei yhteneväisyys ole häiritsevä enää tarinan edetessä. Esimerkiksi jo se, että Murakami on nimennyt Norwegian Woodin päähenkilön Toruksi, tuo hänet Suuren lammasseikkailun nimetöntä päähahmoa lähemmäksi lukijaa.

Norwegian Woodin maailma on samalla kertaa kaunis, särkyvä ja raastava. Se on sillä tavalla alakuloinen, että vaikka tarinasta pitää, tuntee, ettei pystyisi lukemaan teosta hetkeen uudelleen. Sillä minut teos ainakin sai ahdistumaan. Henkilöille on tapahtunut niin paljon kamalia asioita, ettei heidän ikäistensä pitäisi edes vielä niitä kestää.

Norwegian Wood vie lukijan opiskelija-asuntoloihin, hämyisiin baareihin ja parantoloihin. Se tutustuttaa ihmisin, jotka ovat rikki sisältä, mutta jotka kuitenkin pärjäävät joten kuten. Mielestäni kirjan kuvaukset ihmisistä ja miljööstä ovatkin kaikessa haikeudessaan erityisen onnistuneita. Japani on kiehtonut minua pitkän aikaa jossain mieleni perukoilla ja kirja sai aikaan hienoisen matkakuumeen. Tietenkin täytyy pitää mielessä aikakausi, jolle tarina sijoittuu sekä kirjan kirjoittamisvuosi. Maailma on muuttunut niistä ajoista varmasti paljon.

Norwegian Wood on surullinen, rikki repivä rakkaustarina, jossa länsimaisuus yhdistyy japanilaiseen kulttuuriin. Se on Suurta lammasseikkailua helpompi teos nieltäväksi, mutta toisaalta myös pikkiriikkisen vähemmän mielenkiintoinen. Siksi en voi antaa teokselle aivan täysiä pisteitä.

 ★★★★

 Haruki Murakami: Norwegian Wood (alkup. Noruwei no mori, 1987)

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Tammi, 2012

436s.

Nenä & The Curious Case of Benjamin Button

Anna Kareninan lisäksi venäläisyyttä heinäkuiseen lukumaratoniini tarjosi Nikolai Gogolin Nenä. Nimensä mukaisesti Nenä kertoo virkamiehestä, joka eräänä kauniina aamuna huomaa nenänsä kadonneen. Kauhistus on suuri nenän kadotessa, mutta vielä suurempi kauhu miestä kohtaa, kun hän kaupungillä törmää kehenkäs muuhun kuin omaan nenäänsä upouudessa virkapuvussa!

Nenä on satiirinomainen tarina, joka tekee pilkkaa pinnallisesta ja ulkonäkökeskeisestä yhteiskunnasta. Itserakas virkamies kadonneine nenineen on toki kärjistetty vertaus, mutta asian pointti tulee kuitenkin selväksi. Vaikka novelli on julkaistu 1800-luvulla, voi siitä löytää yhtymäkohtia myös nykyhetkeen. Juorut leviävät nyky-yhteiskunnassakin salaman lailla ja ulkonäöllä on suuri merkitys lähes kaikissa asioissa.

Nenässä on sopivasti humoristisuutta, jota Aleksander Lindebergin kuvitus tukee mainiosti. Kuitenkin vanhoja venäläisiä virkanimityksiä ja asiasanoja vilisevä tarina jäi minulle vähän etäiseksi. Myös tarinan salamyhkäisyys oli minusta viety vähän liian pitkälle, vaikka on toki hyvä jättää päättelemistä lukijoillekin.

 ★★★

Nikolai Gogol: Nenä (alkup. Nos, 1836)

Suomentanut: Esa Adrian

WSOY, 1883 (kuvassa näkyvä painos 2007)
61s. 

Toinen lukumaratonin aikana luettu novelli, F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button, kertoo lukijoille Benjamin Buttonin elämäntarinan. Benjamin Button ei ole syntyessään kuin kuka tahansa normaali lapsi, vaan vanha ja teräväkielinen äijänkäppyrä, jota edes oma isä ei tahtoisi tunnustaa pojakseen.  Benjaminin ulkomuoto aiheuttaa arvattavasti ongelmia muiden ihmisten keskuudessa, eikä asiaa auta se, että poika näyttää vanhetessaan vain nuortuvan.

The Curious Case of Benjamin Button on koskettava ja hauska tarina erilaisesta pojasta ja tämän koettelemuksista. Olen nähnyt novellin pohjalta tehdyn elokuvan, jonka laajuus saikin minut kaipaamaan lisää myös novellilta. 40 sivun mitalla Benjaminin erikoinen elämä jää auttamatta pintaraapaisuksi. Joten vaikka novelli kosketti ja sai nauramaan, ei se kuitenkaan pituutensa vuoksi päässyt kouraisemaan tarpeeksi syvältä.

          ★★★  

F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button (1922)

Ladattu tablettiin Feedbooksilta

40s.

Piste blogihiljaisuudelle

Jälleen on kulunut lähes kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne mitään - tai edes ylipäänsä ajattelin kirjoittamista. Edellisessä postauksessa kerroinkin jo syitä siihen, miksi olen lähiaikoina tavallista hiljaisempi, ja miksi aikaa lukemiselle tai kirjoittamiselle ei juuri ole. Yksi niistä syistä oli Lontoon-matkamme, jolta palasimme viime yönä.

Lontoo on ollut minulle vuosia THE matkakohde, paikka, jonne ainakin kerran elämässään täytyy päästä. Teini-iässä, jolloin musiikki oli minulle lukemista suurempi osa elämää, Lontoo kiinnosti musiikkipiiriensä ja rock-elämäntapansa vuoksi. Näin joitain vuosia vanhempana olen alkanut musiikin sijaan kiinnostua yhä enemmän Lontoon arkkitehtuurista ja kauniista kaupunginosista, kuten Notting Hillistä.

Jos olisin ollut edelleen se sama nuori, joka rakasti Lontoota rock-musiikin vuoksi, olisin saattanut pettyä hieman. Toki Lontoossa on varmasti vielä paljon klubeja yms, joilla rock-elämäntapa elää edelleen, mutta niistä alueista, joilla me kävimme, tämä näkyi ihmisten pukeutumisessa ainoastaan Camdenissa. Olimme odottaneet poikaystäväni kanssa, että erilaiset tyylit näkyisivät Lontoon katukuvassa enemmän, mutta ihmiset näyttivät kaikki samasta muotista veistetyiltä. Saattaahan tähän vaikuttaa osin sekin, että tähän aikaan vuodesta kaupunki näytti olevan tupaten täynnä turisteja.

Vaikka Lontoo ei kokonaan vienyt sydäntäni, sai se minut kuitenkin ihastumaan itseensä kauniine ja erikoisine yksityiskohtineen. Camden Townissa ihastuttivat rakennusten seinien valtavat figuurit, Notting Hillissä puolestaan hienostunut boheemius, joka alueesta sykki. Ylipäätään peribrittiläinen arkkitehtuuri ruskeanharmaine rakennuksineen yhdistettynä satunnaiseen värikkyyteen sai minut lumoihinsa.

Vaikka olimme ennen matkaa suunnitelleet menevämme vaikka mihin ja näkevämme vaikka mitä, on karu tosiasia se, ettei neljä päivää Lontoossa riitä juuri mihinkään. Luonnontieteellisessä museossa kävimme, mutta esimerkiksi Vahamuseon ja London Dungeonin jouduimme jättämään väliin. Seuraavalla kerralla haluaisin myös ehdottomasti päästä käymään musikaalissa. Tällä hetkellä Lontoossa pyörii nimittäin Roald Dahlin Matilda sekä Jali ja suklaatehdas.

Kokonaisuutena matkamme oli onnistunut. Eksyimme joitakin kertoja, mikä huonolla suuntavaistolla ja vielä huonommalla kartanlukutaidolla oli odotettavissa, söimme hyvin ja pääsimme tutustumaan pieneen palaan kohtuullisen ihastuttavaa kaupunkia. Ihmiset olivat ystävällisiä ja huomaavaisia, ja melkeinpä vain sen takia olisin voinut jäädä Lontooseen pidemmäksikin aikaa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että suurkaupungin väentungoksen jälkeen oli kiva palata puolityhjään kotikaupunkiin.