Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Omistettu kaikille hankalille ihmisille.

Luin Paula Hawkinsin esikoisromaanin The Girl on the Train (suom. Nainen junassa) hieman reilu kaksi vuotta sitten ja pidin kirjasta silloin kovasti. Romaanissa toimivinta oli päähenkilö Rachelin alkoholismin ja siitä johtuvien muistikatkosten kuvaus, jotka tekivät hänestä epäluotettavan kertojan. Myös teoksen loppuratkaisu onnistuttiin pitämään pimennossa ihan viimeiseen saakka. Toisin sanoen, olin aika innoissani kuullessani alkuvuodesta, että Hawkins on julkaisemassa uuden romaanin.

Hawkinsin toinen teos, Tummiin vesiin, kuvaa pikkukaupunkia, jossa on jo vuosisatojen ajan tapahtunut selvittämättömäksi jääneitä naisten hukkumiskuolemia. Kaikkien näiden naisten on kuvattu olleen jollain tavalla hankalia persoonia. Niin kutsuttuun "hukkuneiden mutkaan" on viimeisimpänä menehtynyt Nel Abbott, jolle hukkuneiden naisten tapaukset ovat olleet pakkomielle. Nel ja tämän sisar, Jules, eivät ole olleet vuosiin yhteydessä toisiinsa, mutta nyt Jules joutuu palaamaan vastahakoisena kaupunkiin selvittämään sisarensa kuolemaa ja pitämään samalla huolta Nelin tyttärestä.

Tarinassa on monta näkökulmaa. Muun muassa Nelin kuoleman tutkintaa johtava poliisi, tämän vaimo ja isä, ja jopa kaupungin outolintuna pidetty selvännäkijä pääsevät vuorollaan kertomaan oman kantansa tapahtumiin. Jokaisella heistä on ollut jonkinlainen side joko Neliin tai aiemmin kuolleisiin naisiin.

Tarinan lähtökohta on mielenkiintoinen. Ei tosin yhtä mielenkiintoinen kuin Hawkinsin edellisessä romaanissa, johon jo junan ikkunoista tirkistely toi mukanaan tuoreutta, mutta lukemaan innostava kuitenkin. Aloin siis tutustua kirjaan ja odotin, millainen jännityskertomus tästä kuoriutuisi. Odottamiseksi se sitten menikin. Ja odottamiseksi. Kun sain kirjan viimein luettua, en ollut ihan varma, mihin lopputulemaan tarinassa oli päädytty. En ollut ylipäätään varma, mikä tämän teoksen pointti oli.

Tummiin vesiin ei ole jännittävä. Lähimmäs kylmiä väreitä ja niskavillojen ylösnousua päästään kai silloin, kun odotellaan, milloin jotain yllättävää tapahtuisi. Ei tapahdu, joten kannattaa lakata odottamasta. Rehellisesti sanottuna tarinasta puuttuu kunnon arvoitus. Toki hahmot yrittävät saada selvitettyä viimeisimpiä kuolintapauksia, mutta koska merkityksellisimmät juonenkäänteet ja johtolangat selitetään lähes välittömästi auki, ei lukijan omille päätelmille ja arvauksille jää lainkaan tilaa.

Tarinassa olisi voitu keskittyä enemmän naisiin, jotka olivat kuolleet vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten. Olisin ainakin itse lukenut heistä mielelläni lisää, sillä nyt heidän kohtaloaan sivutaan lähinnä parisivuisten minitarinoiden kautta. Koska naiset kuitenkin tuodaan esiin, eikä heihin paneuduta sen enempää, heidän merkityksensä jää kokonaisuuden kannalta vaisuksi. Ainoa syy heidän esiin nostamiseensa vaikuttaa olevan heidän väitetty hankaluutensa.

Tummiin vesiin jättää jälkeensä hämmentyneen ja karvaasti pettyneen olon yllätyksettömyydellään ja epäloogisuudellaan. Tarinassa on mukana aivan liikaa irrallista, kokonaisuuden kannalta irrelevanttia materiaalia. Sen tarkoituksena on varmasti hämmentää pakkaa, jotta ratkaisu ei olisi ennalta-arvattava, mutta nyt lopputulos on kaikkea muuta kuin eheä.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water, 2017)

Suomentanut: Antti Autio

Otava, 2017

415s.

Sarah Waters: Yövartio

Yövartio on toinen brittiläiseltä Sarah Watersilta lukemani romaani. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta Vieraan kartanossa, jännitystarinan, joka sijoittuu rapistuvaan maaseutukartanoon.

Yövartion tarina alkaa Lontoossa vuonna 1947. Toinen maailmansota on jäänyt taakse, ja ihmiset yrittävät sopeutua uudelleenrakentamiinsa elämiin. Seuraavaksi ollaankin vuodessa 1944, jolloin sota voi vielä hyvin. Pommit tuhoavat koteja, vievät raajoja ja henkiä. Viimeisenä saavutaan vuoteen 1941, jolloin nähdään hetkiä sodan alkuvuosien vaiheista. Tarinassa esiintyvät Kay ja Mickey, jotka häivyttävät vaatteilla sukupuolensa rajoja, parit Helen ja Julia, ja Reggie ja Viv, jotka piilottelevat rakkauttaan julkisilta katseilta eri syistä, sekä Duncan, joka kärsii vankilassa tuomiotaan.

Käänteinen kerrontajärjestys on kiehtova. Ensimmäisessä jaksossa näytetään tilanne sodan päättymisen jälkeen ja vasta vihjaillaan siitä, mitä sodan aikana on tapahtunut. Seuraavien jaksojen myötä selviää, miten hahmot ovat oikeasti päätyneet siihen, missä tarinan alkumetreillä ovat.

Jo kerrontatapa itsessään luo aukkoja tarinaan, kun se ei etene vuosi vuodelta järjestyksessä eteenpäin. Viimeisin vuosi, 1941, on kaikkein selittelevin. Osa tässä ajanjaksossa kuvatuista tapahtumista tuntuu jokseenkin turhalta näyttää, ja ne olisikin voinut jättää lukijoiden mielikuvituksen varaan. Toisaalta vuosi valottaa myös sellaisia merkittäviä tapahtumia, joita ei olisi voinut jättää paljastamatta, kuten syyn Duncanin päätymiseen vankilaan.

Sota on koko teoksen ajan läsnä. Pommitusten jyllätessä kaupungissa pahimmillaan ja muiden ollessa niiltä suojassa, viettävät Kay ja Mickey yönsä toimimalla ambulanssikuskeina, jotka kaivavat ihmisiä esiin raunioista. Hälytysten ulkopuolella Julia tutkii arkkitehti-isänsä kanssa rakennuksille, kuten perheiden kodeille, tapahtuneita vaurioita. Näitä kuvauksia tuoreemmilta tuntuivat kuitenkin vankien näkökulma sotaan, samoin kuin aikakauden muut yksityiskohdat, joihin sota ei edes pääsääntöisesti liittynyt. Siksi huomasin nauttivani niistä enemmän.

Osittain raakojen sotakuvausten vastapainona romaanissa toimii hahmojen välinen ystävyys ja etenkin rakkaus, jota voisi luonnehtia sensuelliksi ja kiihkeäksi. Rakkauteen kuuluu jatkuva pelko, ja toisaalta lievä myönteinen jännityskin, kiinnijäämisestä. Kiinnijäämisen pelko on todellista varsinkin naispareilla, sillä homoseksuaalisuuteen ei suhtauduttu 1940-luvulla erityisen suopeasti. Esimerkiksi Helen ja Julia joutuva järjestämään asumisensa niin, ettei kukaan arvaa heidän nukkuvan samassa huoneessa ja samassa sängyssä.

Romaanin ajankuvaus on mielenkiintoista ja pikkutarkkaa, etenkin sotakuvausten ulkopuolella. Homoseksuaalisuuden lisäksi tarinassa tulee esiin muutamia muitakin asioita, jotka ovat olleet kiellettyjä ja jopa kriminalisoituja vielä toisen maailmansodan aikaan, ja näistä lukeminen oli mielestäni erityisen kiinnostavaa.

Teosta voisi muutenkin kehua sujuvalukuiseksi. Matkan varrelle on ripoteltu sen verran arvoituksia, että lukija jaksaa helposti seurata 500 sivua mukana. Olisin kernaasti ottanut mukaan vielä enemmänkin sivuja, jos se olisi tarkoittanut sitä, että nyt omaan makuuni hieman liian ohuiksi jäävät henkilötarinat olisivat saaneet runsautta ympärilleen.

Sarah Waters: Yövartio (The Night Watch, 2006)

Suomentanut: Helene Bützow

Tammi, 2007

509s.

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street

Tässä on yksi edellisessä postauksessa esittelemistäni alkuvuoden kirjaostoksista. Teos herkullisen värisine kansineen oli niin kiinnostavan oloinen, että aloin lukea sitä melkein heti sen käsiini saatuani. Lukukokemus ei kuitenkaan kokonaisuutena ollut aivan niin ruusuinen, kuin olin toivonut.

84, Charing Cross Road - haaveilua Lontooseen matkustamisesta
Helene Hanffin vuonna 1970 ilmestynyt teos 84, Charing Cross Road on yksiä lempikirjojani. Viime postauksessa valotin jo hieman kirjan juonta, mutta teos tosiaan kuvaa amerikkalaisen Hanffin vuosikymmeniä kestänyttä kirjeenvaihtoa englantilaisen Marks & Company -nimisen antikvariaatin henkilökunnan kanssa. Pari vuotta sitten, teoksen ensimmäistä kertaa luettuani, kirjoitin siitä näin: "koskettava, hauska ja valloittava." Teos, josta "todella käy ilmi rakkaus kirjoja kohtaan."

Kirjassaan Hanff suunnittelee pitkään matkaa Lontooseen kirjetovereitaan tapaamaan. Aina tielle ilmestyy kuitenkin jokin este, kuten rahaongelmat, joiden vuoksi matkaa ei voida toteuttaa. Viimein, 84, Charing Cross Roadin ilmestyttyä ja jopa menestyttyä jonkin verran, Hanff pystyy kuin pystyykin ostamaan lentoliput Iso-Britanniaan. The Duchess of Bloomsbury Street kuvaa Hanffin päiväkirjamerkintöjen avulla tätä useita viikkoja kestänyttä oleilua Lontoossa ja sen lähiseuduilla.

The Duchess of Bloomsbury Street - Lontoossa lounaskutsuilla

The Duchess of Bloomsbury Street alkaa Yhdysvalloista. New Yorkissa asuva Hanff hermoilee ensimmäisissä merkinnöissään sitä, tekeekö hän oikean ratkaisun kauas Iso-Britanniaan matkustaessaan: 

I was terrified of going abroad by myself (I am terrified of going to Queens or Brooklyn by myself; I'm afraid of getting lost) and I had no idea what I would do if something went wrong and nobody met the plane.

Hanff on joutunut odottamattomaan leikkaukseen vain vähän ennen suunniteltua matkaa, eikä hänellä ole kunnolla aikaa toipua. Tämä vain lisää hänen paniikkiaan siitä, onko hän lainkaan kykeneväinen matkustamaan. Alkuvaikeuksista huolimatta kaikki tuntuu jatkossa sujuvan mainiosti, ja monta ihmistä on ottamassa Hanffia vastaan lentokentällä Lontoon päässä.

Hanff toteaa itse kirjassa, että 84, Charing Cross Road ei ole tuonut hänelle rikkauksia. Ihailijoita hän on sen sijaan saanut lukuisia sen kautta. Hanffin kalenteri täytyy matkan aikana erilaisista kutsuista jopa aivan tuntemattomien ihmisten luokse, jotka haluavat tutustua häneen hänen kirjansa luettuaan ja siitä pidettyään. Siinä, missä 84, Charing Cross Road keskittyy selkeästi kirjoihin ja lukemiseen, tässä ns. jatko-osassa on huomattavasti enemmän pintapuoleisempia mainintoja ihmisistä, jotka pyytävät Hanffin kotiinsa lounaalle. Ihan totta puhuen suurin osa kirjasta keskittyy puheeseen lounaskutsuista ihailijoiden luokse. Tietyssä mielessä ymmärrän, miksi Hanff kohdistaa huomionsa merkinnöissään juuri näihin lounaskutsuihin, niiden avullahan hän kykenee säästämään hieman rahaa ja olemaan maassa pidempään. Tämä kuitenkin johtaa päiväkirjamerkintöjen yksipuolisuuteen. 

Teoksessa ei juuri sivuta kirjoja, vaikka ne ovat sentään perimmäinen syy sille, miksi Hanff ylipäätään aloitti kirjeenvaihdon Marks & Companyn kanssa ja sai päähänsä matkustaa Lontooseen. Ne muutamat hetket, jolloin Hanff pohtii itseään kirjojen lukijana suhteessa muihin lukijoihin, ovat mielestäni ehdottomasti teoksen parasta antia. Kunpa tällaisia hetkiä olisi vain enemmän, silloin olisin ihastunut teokseen ikihyviksi.

The Duchess of Bloomsbury Street antaa Hanffista edellistä teosta kokonaisemman kuvan. En toisaalta tiedä nyt kirjan luettuani, mitä mieltä hänestä olen. Ajoittain nautin naisen kirjoitustyylistä paljon, mutta useimmiten tuntui, etten aivan saanut kiinni hänen ajatuksistaan ja etenkään huumoristaan. Tämä teos ei vaihtele näkökulmiltaan samalla tavalla, kuin edellinen kirja, mikä ehkä vaikutti myös siihen, miksi lukeminen tuntui ajoittain hieman puuduttavalta. 84, Charing Cross Roadissa lukemista jouduttivat usein vaihtelevat näkökulmat ja keskustelut eri henkilöiden välillä.

Erilaisia kokemuksia Hanffin parissa
The Duchess of Bloomsbury Street on lyhyt teos, vain 144 sivua, ja olikin mielestäni melkein naurettavaa, kuinka paljon aikaa käytin lopulta sen lukemiseen. Niin tahmeaa kirjan parissa tarpominen ensin oli.

Teos ei ole kuitenkaan huono, vaikka olenkin tässä kirjoituksessa ollut varsin kriittinen sitä kohtaan. Lukukokemus vain oli täysin erilainen tämän kirjan, kuin edellisen, parissa. Ehkä siitä syystä minun olikin aluksi niin vaikeaa suhtautua tähän jatko-osaan. 84, Charing Cross Road on nopealukuinen ja nautittava elämys, mutta tämä teos vaatii kärsivällisyyttä ennen kuin tarinaan ja Hanffin samoiluihin pitkin Lontoota pääsee kunnolla kiinni. 

Vaikka lämpesin Hanffille tällä kertaa todella hitaasti, teoksen parhaat osuudet korvaavat kyllä kaiken sen takkuamisen moninkertaisesti. Alussa saatoin jopa pariin otteeseen toivoa Hanffin jääneen New Yorkiin kirjoittamaan hauskoja kirjeitään Atlantin yli sen sijaan, että hän tuntui käyttävän matka-aikansa valittamiseen (tai sitten se valittaminen oli juuri sitä huumoria, jota en vain ymmärtänyt). Lopussa olinkin jo niin kiintynyt tarinaan, että ei ollut enää yhtään ihme, että viimeisillä sivuilla tuli surku, kun ymmärsin matkan olevan päätöksessä.

Kokemukseni Hanffin parissa eivät ole olleet lainkaan tasaisia, mitä tulee näihin kahteen teokseen. En kuitenkaan laita ollenkaan pahakseni, jos saan joskus tulevaisuudessa luettavakseni muitakin hänen kirjojaan.

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street

Alkusanat: Plum Sykes

Harper Perennial, 2016 (1. painos ilmestynyt vuonna 1973)

144s.

Alkuvuoden kirjahankinnat

Aloitettuani kirjabloggaamisen minulla on ollut jo useamman kerran tapana villiintyä ostamaan kirjoja kasakaupalla aina alkuvuodesta. Esimerkiksi täältä löytyy yksi tällainen tapaus, jolloin ostin vuoden ensimmäisten kuukausien aikana yhteensä kahdeksan kirjaa.

Tämäkään vuosi ei ole ollut mikään poikkeus. Olen ehtinyt pelkästään tammi- ja helmikuun aikana haalia itselleni jälleen kahdeksan teosta. Määrä tuntuu itselleni varsin korkealta, etenkin kun mielessä ovat vielä ne ajat, jolloin kului vuosia ilman, että ostin ainuttakaan kirjaa omaksi. 

En tiedä, miksi ostobuumini sijoittuu aina alkuvuoteen. Kyse kun ei ole varsinaisesti siitäkään, että silloin ilmestyisi paljon hyviä uusia teoksia, sillä useimmat ostamani kirjat ovat jo useita vuosia vanhoja. Etenkin tänä vuonna ostoinnostus ihmetyttää itseäni, sillä olen käyttänyt myös kirjastoa hyvin ahkeraan viime aikoina. Tälläkin hetkellä lainassa on 12 teosta, jotka nyt sitten uhkaavat jäädä näiden uusien löydösten jalkoihin.

Tässä kaikki nämä uudet hankinnat:

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Tämän novellikokoelman löysin tammikuussa Akateemisesta Kirjakaupasta alennettuun hintaan. Olimme käyneet osan teoksen novelleista läpi proosan analyysikurssilla viime syksynä, ja ihastuin silloin Kaajan tarinoihin.

Raymond Chandler: Tappaja sateessa

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Sarah Waters: Yövartio

Nämä neljä teosta ostin kirpputorilta seitsemällä eurolla. Kirpputoreilta tekee muuten joka kerta hyviä kirjalöytöjä. Harvoin löydän juuri niitä tiettyjä teoksia, joita olen etsimässä, mutta muita loistavia kyllä. Nytkin jouduin hieman kamppailemaan itseni kanssa, sillä mukaan meinasi lähteä näiden lisäksi pari muutakin, vaikka alkuun vannoin ostavani ainostaan yhden kirjan.

Chandleria, Ishiguroa ja Watersia olen lukenut jo aikaisemmin, ainoastaan Hustvedt on uusi tuttavuus. Näistä odotan kuitenkin eniten Ishiguron teoksen lukemista, vaikka en pitänytkään hänen romaanistaan Pitkän päivän ilta. Ole luonani aina kuulostaa kuitenkin ihan siltä, että se voisi olla minun kirjani (ja nyt kun menin sanomaan näin, niin ei varmasti ole).

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street

Tove Jansson: Kesäkirja

Juhani Aho: Rautatie

Nämä tilasin Adlibriksesta. Helene Hanffin kirjan halusin omakseni siitä syystä, että hänen  teoksensa 84, Charing Cross Road (suomeksi Rakas vanha kirja) on aivan loistava. Olen lukenut sen nyt jo muutamaan kertaan, mutta edelleen amerikkalaisen Hanffin vuosikausia kestävä kirjeenvaihto englantilaisen kirjakaupan henkilökunnan kanssa jaksaa ilahduttaa. Tämä ns. jatko-osa ei kuitenkaan harmikseni vienyt ihan samalla lailla mukanaan. Ei kirja ollut lainkaan huono, eikä varsinaisesti tylsäkään, vaikka sellaisia arvosteluja olen lukenut, mutta jotenkin lukeminen vain takkusi. Sain teoksen loppuun viime yönä, ja oikeastaan vasta viimeisten kymmenien sivujen aikana aloin tavoittamaan sitä samaa tunnelmaa, kuin Hanffin edellisessä teoksessa oli.

Tove Janssonin Kesäkirja ja Juhani Ahon Rautatie kuuluvat WSOY:n kampanjaan, jossa julkaistaan 12 kotimaista klassikkoa juhlapainoksina 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Myönnän, että omaan ostopäätökseeni vaikuttivat suuresti teosten uudet, kuvassakin näkyvät kauniit kannet. Tein kuitenkin näitä ostaessani samalla itselleni lupauksen loppuvuodeksi: en osta tänä vuonna enää muita kirjoja, kuin nämä kampanjan teokset. Osan niistä olen toki lukenut jo, kuten juuri Kesäkirjan, Janssonin Muumipapan ja meren, sekä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Valtaosa listalta on kuitenkin vielä lukematta, eli siinä samalla, kun hankin hyllyyni silmiä hivelevän kirjakokoelman, voin myös sivistää itseäni.

Minkälaisia kirjaostoksia te olette tehneet näin alkuvuodesta? Entä aiotteko minun laillani kerätä kokoon tuon WSOY:n kokoelman?

Viime vuodesta jäi mieleen tämä teos

Palaan hetkeksi vielä takaisin viime vuoteen, vaikka se alkaakin pikkuhiljaa jäämään jo kuukausien taakse. Viime vuonna minulla ei tosiaan ollut juuri inspiraatiota blogata, mutta syksyllä tuli vastaan yksi sellainen teos, joka antoi pitkästä aikaa intoa kirjoittamiseen. En kuitenkaan julkaissut kirjoitusta silloin, vaan se jäi luonnoksiin. Postaus on kaivellut edelleen silloin tällöin mieltäni, ja nyt päätin sen sitten lopulta julkaista.

Kohti Alaskaa
Rosamund Lupton on minulle tuttu kirjailija hänen kahdesta aiemmasta teoksestaan, Sisar ja Afterwards. Kummastakin pidin, mutta kumpaakaan en sen kummemmin rakastanut. Muistan yhä kyseisistä teoksista joitain harvahkoja mieleenpainuneita kohtauksia, mutta pidemmän päälle sekä tarinat että hahmot ovat unohtuneet.

Luptonin kolmas romaani, The Quality of Silence, sijoittuu Alaskaan. Merkittävä miljöö onkin se, mikä minua jäi kirjasta muistuttamaan, ja minkä vuoksi tämän postauksen päätin alunperin kirjoittaa. Alaska on tarinan keskus, missä ja miksi kaikki tapahtuu. Se on alku ja loppu, se on lumisine kinoksineen kaiken ympärillä. On jäätä, joka pettää jalkojen alla, pakkasta, joka tummentaa varpaat ja liimaa kyyneleet poskille, ja on pimeyttä, joka antaa luulla, ettei milloinkaan ole enää mahdollista nähdä luonnollista valoa. Alaska on sekä konkreettinen että abstrakti elementti, johon liittyvät niin ihmisten halu suojella kuin halu tuhota, ja osa tarinasta onkin varsin ympäristökriittistä.

Olin viime syksynä jostain syystä todella kiinnostunut sekä Alaskasta että esimerkiksi Siperiasta ja katsoin näihin liittyviä elokuviakin innolla. Olisi voinut luulla, että Suomen lähestyvä talvi olisi aiheuttanut silloin päinvastaisen reaktion, kuten vaikkapa tropiikkiin sijoittuvien kirjojen lukemisen ja lämpimien kesämuistojen vaalimisen, mutta minä halusinkin näköjään sijoittaa itseni mielessäni keskelle lumihuippuisia puita ja vinkuvaa tuulta. Halusin kokea Alaskan karun luonnon ja mahtavat revontulet sekä lukuisat tähdet.

Äidin ja tyttären vahva side
Jos unohdetaan itse Alaska, niin kirjassa nousevat esiin Luptonin aiempien teosten tavoin vahvat siteet hahmojen välillä. Pääosissa ovat äiti ja tytär, jotka lähtevät keskelle erämaata etsimään aviomiestä ja isää, jonka kaikki muut uskovat kuolleen eskimokylän palossa. Tytär Ruby on kuuro, mikä tuo tarinaan aivan uudenlaisia tapoja kommunikoida. Äiti haluaisi tyttären opettelevan puhumista suullaan, jotta tämän olisi helpompi tutustua muihin ihmisiin, mutta Ruby käyttää mieluummin apunaan sormiaan ja tietokonettaan. Yksi tapa hänelle tulla kuulluksi on Twitter, jonne hän kirjoittaa, miltä tietyt sanat hänen mielestään maistuvat ja miltä ne näyttävät.

Tämä on selviytymistarina vaikeiden olosuhteiden keskellä. Äiti ja tytär joutuvat monenlaisiin ongelmiin yrittäessään saavuttaa miestä, jota kukaan muu ei enää etsi, ja jonka olemassaolosta ei tosiasiassa ole minkäänlaisia todisteita. Tämän lisäksi kirja kertoo yksinäisyydestä sekä pelosta, ettei tule kuulluksi, ettei ole omaa ääntä. Kirja näyttää, millaisin tavoin, ja miten vaikeaa, on lopulta yrittää kohdata toinen ihminen muuten kuin perinteisesti kommunikoimalla. Äidin tarkoitus panostaa siihen, että tytär puhuisi suullaan, on hyvä, mutta hän ei ymmärrä, että se tapa ei ehkä ole Rubylle luonnollisin ja omin.

Tien päälle sijoittuvia jännäreitä ja epäuskottavia henkilökehityksiä
Juonellisesti tarinasta tuli mieleen road moviet, kuten Steven Spielbergin Duel. On rekka-auto, liukkaita ja mäkisiä teitä, lähestyvät valot takapeilissä ja uhkaavia ääniä radiossa. Minä nautin tien päälle sijoittuvista trillereistä aina paljon, etenkin silloin, jos takaa-ajaja jää etäiseksi, kasvottomaksi uhaksi. Täytyy kyllä myöntää, että jouduin jättämään kirjan lukemisen ainakin kerran kesken, sillä tarina uhkasi muuttua liian jännittäväksi nukkumaan mennessä.

Lumouduin Alaskasta ja teillä tapahtuvista käänteistä niin, etten jaksanut lukiessa olla kovin kriittinen tarinan epäkohtien suhteen. Juoni ja tarina ovat kuitenkin ajoittain epäuskottavia. Uskon siihen, että erittäin vaativissa olosuhteissa ihminen pystyy viemään itsensä niin pitkälle kuin vain mahdollista, joten tiettyjä asioita katsoin sormieni välistä. Ehkä se, mikä minua eniten lukiessa häiritsi, oli se, miten ihmisten toimia ja motiiveja oli kuvattu. Esimerkiksi  tarinan loppuvaiheessa erään hahmon sinisilmäisyys ei ollut mielestäni enää millään tavoin uskottavasti esitettyä, ja muutoinkin saman hahmon kehitys tapahtui epäloogisen nopeasti.

Tiivistetysti voisin sanoa lukukokemuksesta näin: Alaska, I'm coming!

Rosamund Lupton: The Quality of Silence

Little, Brown, 2015

340s.

Peter Mayle: Vuosi Provencessa

Matkustan mielessäni salaa paljon. Olen kolunnut lampaiden kanssa nummia Skotlannissa, hypännyt kuumiin lähteisiin Islannissa ja ostanut vanhoja taloja Ranskan ja Italian idyllisiltä maaseuduilta. Toteuttaisin näitä haaveita mielelläni ihan todellisuudessakin, mutta opiskelijan matkakassa ei anna periksi, kuten eivät välttämättä hermonikaan aina lentokoneeseen astumiselle. Jostain syystä potentiaaliset matkakumppanini ovat myös olleet eri mieltä siitä, mikä on unelmaloma. Ai ei kiinnosta sumuinen ja sateinen brittiläismaisema jossain pienessä kämäisessä mökissä ihmisten ulottumattomissa?!  

Peter Maylen omaelämäkerrallisen teoksen Vuosi Provencessa avulla hain lohtua siihen, etten kykene oikeasti ostamaan taloa Ranskan maaseudulta ja asettumaan sinne asumaan auringon ja viiniköynnösten seuraksi.

Esikatsaus provencelaiseen elämään

Kirjassa Peter Mayle, englantilainen mainostoimiston johtaja ja kirjailija, sekä hänen vaimonsa, ostavat talon Provencesta ja muuttavat sinne. Paikka on heille entuudestaan tuttu useilta lomamatkoilta, mutta kuten tarinan edetessä selviää, on muutto toiseen maahan ja kulttuuriin aivan erilaista kuin alkuun olisi voinut kuvitella.

Kirja on jaettu lukuihin kuukausien mukaan. Näiden perusteella on helppo pysyä mukana vuodenaikojen vaihtumisessa, siinä, kuinka kesä tulee ensin lähemmäs ja toisaalta taas hetken kuluttua kaikkoaa, kun ollaan lähempänä joulua. Vuodenaikojen vaihtelu on provencelaisille tärkeää esimerkiksi sadon kannalta, mutta myös siitä syystä, että kuumimpina kesäkuukausina tiedetään loitota paikkakunnalta, kun sen valtaavat turistijoukot.

Huomasin vasta sen jälkeen, kun olin lukenut kirjan, että sille on olemassa myös jatkoa. Jonkinlaiselta esiosalta tämä lukiessa tuntuikin. Olin tainnut alkaa lukemaan kirjaa vähän vääristä lähtökohdista, sillä jostain syystä oletin tämän olevan kattavampi katsaus provencelaisten elämäntyyliin ja Maylejen sopeutumiseen siihen. Tämä oli kuitenkin lähinnä vuoden mittainen pintaraapaisu ranskalaisesta kulttuurista, eikä Maylejen tutustuminen siihen päässyt mielestäni tarinan loppuessa kovinkaan pitkälle.

Loppumattomia vatsalaukkuja ja mistraalituulia

Tarinan keskiössä on pariskunnan talo, jonka remontoimiseen he koko kuluvan vuoden käyttävät. Apunaan heillä on ranskalaisia työmiehiä, joiden kautta tulee myös ilmi paikallisia tapoja, joita Maylejen on aluksi vaikeaa ymmärtää. Provencelaiset eivät esimerkiksi noudata lainkaan tarkkuutta aikaan liittyvissä lupauksissaan, vaan kaksi viikkoa saattaa helposti venyä kolmeksi kuukaudeksi. Lopulta töitä tehdessään he ovat kuitenkin äärimmäisen tunnollisia.

Remontin edistyminen kuljettaa tarinaa eteenpäin, mutta ajoittain tuntuu, kuin kaikki muut tapahtumat jäisivät sen alle. Jos tätä kirjaa verrataan vaikkapa Satu Rämön teokseen Islantilainen voittaa aina, jota sivusin nopeasti edellisessä postauksessa, ei minulle tätä lukiessa tullut lainkaan tunnetta siitä, että olisin tutustunut kunnolla Provenceen ja sen asukkaisiin, toisin kuin Rämön ja islantilaisten kanssa.

Pieniä infopätkiä minulle jäi sentään kaiken remonttipölyn ja -melun keskeltä mieleen, muun muassa se, että provencelaisten vatsalaukku on loppumaton. Maylet ovat jo siinä vaiheessa täynnä, kun heidän provencelaiset naapurinsa vasta aloittelevat kahdentoista ruokalajin illallistaan. Rakastan teosten ruokakuvauksia, ja tässä niitä oli kyllä aivan yllin kyllin, ellei jopa hieman liikaa.

Lisäksi provencelaiset syyttävät ongelmistaan aina mistraalituulia. Jos jokin asia ei suju suunnitelmien mukaan, on se tuulen vika. Provencessa sää saattaakin vaihdella aivan yllättäen aurinkoisesta ja lämpimästä talon seiniä ja kattoa ravisuttavaan myrskyyn.

Mitä olisin kaivannut lisää? 

Mayle vertailee kyllä välillä entistä kotimaan uuteen. Olisin kuitenkin toivonut, että tätä olisi tapahtunut vielä useammin ja perusteellisemmin. Olisin myös halunnut tutustua paremmin tarinan hahmoihin, sillä nyt jopa Mayle itse, hänen vaimosta puhumattakaan, jää vähän etäiseksi ja tuntemattomaksi henkilöksi. Toivottavasti he seuraavissa osissa unohtavat hetkeksi oman suojaisan pihamaansa ja lähtevät seikkailemaan ihmisten pariin - muustakin syystä, kuin ruuan toivossa.

Peter Mayle: Vuosi Provencessa (A Year in Provence, 1990)

Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 1994
257s.