Peter Mayle: Vuosi Provencessa

Matkustan mielessäni salaa paljon. Olen kolunnut lampaiden kanssa nummia Skotlannissa, hypännyt kuumiin lähteisiin Islannissa ja ostanut vanhoja taloja Ranskan ja Italian idyllisiltä maaseuduilta. Toteuttaisin näitä haaveita mielelläni ihan todellisuudessakin, mutta opiskelijan matkakassa ei anna periksi, kuten eivät välttämättä hermonikaan aina lentokoneeseen astumiselle. Jostain syystä potentiaaliset matkakumppanini ovat myös olleet eri mieltä siitä, mikä on unelmaloma. Ai ei kiinnosta sumuinen ja sateinen brittiläismaisema jossain pienessä kämäisessä mökissä ihmisten ulottumattomissa?!  

Peter Maylen omaelämäkerrallisen teoksen Vuosi Provencessa avulla hain lohtua siihen, etten kykene oikeasti ostamaan taloa Ranskan maaseudulta ja asettumaan sinne asumaan auringon ja viiniköynnösten seuraksi.

Esikatsaus provencelaiseen elämään

Kirjassa Peter Mayle, englantilainen mainostoimiston johtaja ja kirjailija, sekä hänen vaimonsa, ostavat talon Provencesta ja muuttavat sinne. Paikka on heille entuudestaan tuttu useilta lomamatkoilta, mutta kuten tarinan edetessä selviää, on muutto toiseen maahan ja kulttuuriin aivan erilaista kuin alkuun olisi voinut kuvitella.

Kirja on jaettu lukuihin kuukausien mukaan. Näiden perusteella on helppo pysyä mukana vuodenaikojen vaihtumisessa, siinä, kuinka kesä tulee ensin lähemmäs ja toisaalta taas hetken kuluttua kaikkoaa, kun ollaan lähempänä joulua. Vuodenaikojen vaihtelu on provencelaisille tärkeää esimerkiksi sadon kannalta, mutta myös siitä syystä, että kuumimpina kesäkuukausina tiedetään loitota paikkakunnalta, kun sen valtaavat turistijoukot.

Huomasin vasta sen jälkeen, kun olin lukenut kirjan, että sille on olemassa myös jatkoa. Jonkinlaiselta esiosalta tämä lukiessa tuntuikin. Olin tainnut alkaa lukemaan kirjaa vähän vääristä lähtökohdista, sillä jostain syystä oletin tämän olevan kattavampi katsaus provencelaisten elämäntyyliin ja Maylejen sopeutumiseen siihen. Tämä oli kuitenkin lähinnä vuoden mittainen pintaraapaisu ranskalaisesta kulttuurista, eikä Maylejen tutustuminen siihen päässyt mielestäni tarinan loppuessa kovinkaan pitkälle.

Loppumattomia vatsalaukkuja ja mistraalituulia

Tarinan keskiössä on pariskunnan talo, jonka remontoimiseen he koko kuluvan vuoden käyttävät. Apunaan heillä on ranskalaisia työmiehiä, joiden kautta tulee myös ilmi paikallisia tapoja, joita Maylejen on aluksi vaikeaa ymmärtää. Provencelaiset eivät esimerkiksi noudata lainkaan tarkkuutta aikaan liittyvissä lupauksissaan, vaan kaksi viikkoa saattaa helposti venyä kolmeksi kuukaudeksi. Lopulta töitä tehdessään he ovat kuitenkin äärimmäisen tunnollisia.

Remontin edistyminen kuljettaa tarinaa eteenpäin, mutta ajoittain tuntuu, kuin kaikki muut tapahtumat jäisivät sen alle. Jos tätä kirjaa verrataan vaikkapa Satu Rämön teokseen Islantilainen voittaa aina, jota sivusin nopeasti edellisessä postauksessa, ei minulle tätä lukiessa tullut lainkaan tunnetta siitä, että olisin tutustunut kunnolla Provenceen ja sen asukkaisiin, toisin kuin Rämön ja islantilaisten kanssa.

Pieniä infopätkiä minulle jäi sentään kaiken remonttipölyn ja -melun keskeltä mieleen, muun muassa se, että provencelaisten vatsalaukku on loppumaton. Maylet ovat jo siinä vaiheessa täynnä, kun heidän provencelaiset naapurinsa vasta aloittelevat kahdentoista ruokalajin illallistaan. Rakastan teosten ruokakuvauksia, ja tässä niitä oli kyllä aivan yllin kyllin, ellei jopa hieman liikaa.

Lisäksi provencelaiset syyttävät ongelmistaan aina mistraalituulia. Jos jokin asia ei suju suunnitelmien mukaan, on se tuulen vika. Provencessa sää saattaakin vaihdella aivan yllättäen aurinkoisesta ja lämpimästä talon seiniä ja kattoa ravisuttavaan myrskyyn.

Mitä olisin kaivannut lisää? 

Mayle vertailee kyllä välillä entistä kotimaan uuteen. Olisin kuitenkin toivonut, että tätä olisi tapahtunut vielä useammin ja perusteellisemmin. Olisin myös halunnut tutustua paremmin tarinan hahmoihin, sillä nyt jopa Mayle itse, hänen vaimosta puhumattakaan, jää vähän etäiseksi ja tuntemattomaksi henkilöksi. Toivottavasti he seuraavissa osissa unohtavat hetkeksi oman suojaisan pihamaansa ja lähtevät seikkailemaan ihmisten pariin - muustakin syystä, kuin ruuan toivossa.

Peter Mayle: Vuosi Provencessa (A Year in Provence, 1990)

Suomentanut: Pirkko Huhtanen
WSOY, 1994
257s.