Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Ihmeellisten asioiden museo näyttää miehiltä, joiden vartalo on täynnä karvaa, ja naisilta, jotka muistuttavat merenneitoa tai joilla on kauniit kasvot täynnä paloarpia. Se tuoksuu savulta, makeisilta ja oopiumilta, ja kuulostaa ihmisten hätäiseltä kirkunalta ja rakastavaisten kuiskauksilta. Se tuntuu veden vapauttavalta viileydeltä iholla.

Professori Sardiella on 1900-luvun alun New Yorkissa Ihmeellisten asioiden museo, jossa hänellä on esillä niin eläviä kuin kuolleitakin ihmeitä. Hänen tyttärensä, nuori Coralie, viihtyy vedessä ja on parempi uimari, kuin muut ihmiset. Isä ottaakin Coralien mukaan museoonsa, yhdeksi esiintyjistä. Tämä ei kuitenkaan tuo tytölle itselleen onnea, vaan Coralie kaipaa vapautta, omaa ja itsenäistä elämää.

Eddie puolestaan on valokuvaaja ja hyvä löytämään kadonneita ihmisiä. Hän on yksinäinen susi, seuranaan ainoastaan koiransa Mits, ja elää valokuvilleen, joiden toivoo paljastavan elämästä mustan ja valkoisen lisäksi muitakin sävyjä, inhimillisyyttä ja lämpöä, joille hän on sokea. Takaraivossa jyskyttää jatkuvasti taakse jätetty juutalaisyhteisö ja isä, jota Eddie halveksii silmittömästi.

Romaanissa on paljon erilaisia teemoja maahanmuutosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta yksinäisyyteen ja erilaisuuteen. Coralie on syntynyt sormiensa välissä ihokaistaleet, jotka saavat hänet muistuttamaan jonkinlaista kalaolentoa. Hän ei pidä erilaisuudestaan, vaan toivoo jatkuvasti, että voisi olla kuten muut tytöt, joita hän näkee ainoastaan ikkunastaan tai harvoilla torimatkoillaan. Hän, kuten muut museon esiintyjät, joutuu peittämään erilaisuutensa julkisilla paikoilla ollessaan, sillä ihmiset eivät ole valmiita hyväksymään kummallisen näköisiä olentoja joukkoonsa.

Coralien näkökulmaa oli minusta kiinnostava seurata. Tyttö, jolle vesi on kaikista tärkein elementti, piilopaikka ja lupaus vapaudesta, ja joka pelkää isäänsä, mutta yrittää löytää sisältään voimaa vastustaa tätä. Hän tuntee sympatiaa jokaista olentoa kohtaan, mutta hänen isälleen nämä ovat vain alhaisia työntekijöitä, rahantuojia. Sitä vastoin Eddien näkökulma jätti minut vähän kylmäksi. Hänen itseinhonsa ja halveksuntansa isäänsä kohtaan olivat vieraita, enkä pitänyt jopa sentimentaalisiksi yltyvistä, syvällisyyttä tavoittelevista lausahduksista, joita hän viljeli tiheään tahtiin.

 

Kuvitteellisten ja uskomattomien asioiden lisäksi romaaniin on yhdistetty todellisia historiallisia tapahtumia. Lukija pääsee mielessään lähelle sitä, miltä Manhattan ja Brooklyn näyttivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, osaksi työläisten lakkoja ja mielenosoituksia, sekä yhä laajemmalle luonnon rauhaan leviävää kaupunkia.

 

Romaanissa on kaikki tarvittava täyteläisen lumoavaan lukukokemukseen. On kutkuttavan kummallisia olentoja, traagisia tapahtumia ja rakkaustarinoita. Kirjaa oli mukava lukea, mutta kovin voimakkaita tunteita se ei minussa kyennyt herättämään. Tapahtumat ja hahmot jäivät hieman etäisiksi, kuin valokuvat, jotka epäonnistuvat tallentamaan kuvattavansa sisimmän olemuksen.

 

Ihmeellisten asioiden museo on vähän kuin vääristynyt satu ihmeellisine olentoineen ja pahaa uhmaavine sankareineen ja sankarittarineen. Kuulin lukiessani korvissani huvipuistojen musiikin ja näin liikkuvat, iloiset valot, mutten siitä huolimatta voinut olla ajattelematta vapauteen kaipaavia olentoja ja kaikkia niitä hirvittäviä tekoja, joita kuuluisuuden ja rahan vuoksi ollaan valmiita tekemään.   

★★★ 

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (alkup. The Museum of Extraordinary Things, 2014)

Suomentanut: Raimo Salminen

Gummerus, 2015

447s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta! 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa.

Opettaja K rakastaa ystäväänsä Sumirea, kirjailijanalkua, jolla ei ole palavia tunteita ketään kohtaan. Ei, ennen kuin hän tapaa serkkunsa häissä seitsemäntoista vuotta vanhemman, naimisissa olevan Miun. Sumire alkaa työskennellä Miun yrityksessä, ja se vie heidät työmatkalle ulkomaille, aina eräälle Kreikan saarelle saakka. Sitten Sumire katoaa. K yrittää epätoivoisesti saada selville, mitä hänen rakkaalle ystävälleen on oikein tapahtunut.

K on tarinan kertoja, mutta hänestä lukija saa tietää suoraan varsin vähän. Kuten K itsekin toteaa, kertoo hän Sumiren tarinan. K:sta saadaan hänen omien vähäisten paljastustensa lisäksi tietää siitä, mitä ja miten hän kertoo Sumiresta ja kuinka tyttö puolestaan suhtautuu häneen. Kuten siis tavallista, Murakamin kirjan kertoja vetäytyy tarinan taustalle ja antaa tilaa muille, värikkäämmille hahmoille.

Sputnik-rakastettuni sisältää useita maailmoja, mikä on Murakamia enemmän lukeneille tuttua jo hänen muista teoksistaan. On tämä todellinen maailma ja toisaalta toinen, johon hahmot menettävät palasia itsestään ja jossa he käyttäytyvät tavallisesta poikkeavalla tavalla. Tarinan edetessä näiden maailmojen rajat alkavat muuttua utuisiksi, eikä todellisuutta pysty enää erottamaan yhtä selkeästi.

Romaani käsittelee muun muassa kirjailijuutta ja luomisen tuskaa, sekä identiteettiä, sen rakentumista ja muuttumista tapahtumien seurauksena. Ennen kaikkea se kertoo ystävistä ja rakastetuista, jotka vain piipahtavat elämässämme. Kuinka surulliseksi ja yksinäiseksi se jättää, kuinka paljon se saa aikaan hämmentyneitä kysymyksiä, mutta on kaikesta huolimatta osa normaalia elämän kiertokulkua.

Sputnik-rakastettuni on niin Murakamia. Romaanin tunnelma on usvainen, painostava ja vähän pelottavakin, mutta silti sen keskeltä pystyy poimimaan pieniä oivalluksia, jotka ovat kuin omasta elämästä. Tämä kirjailija on rakkautta.

Goodreads-haaste: Sputnik-rakastettuni & 34. A book with a love triangle. 

★★★★★ 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (alkup. Supuutoniku no koibito, 1999)

Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Ilkka Malinen

Tammi, 2012 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 2003)

252s.

Tove Jansson: Kesäkirja

Tyttö, isoäiti ja isä. Tove Janssonin Kesäkirja sisältää joidenkin vuosien ajan episodimaisia lukuja tämän pienen perheen elämästä kesäisellä saarella.

Isä on etäinen henkilö, tytön äiti kuollut. Tyttö ja isoäiti viettävätkin suurimman osan ajastaan kahden kesken. Tyttö etsii selkeästi isoäidistä auktoriteettiä, hakee lohtua ja turvaa. Isoäiti ei kuitenkaan ole ihan perinteinen aikuishahmo, vaan oman tiensä kulkija, rauhaa rakastava, ilkikurinen keppostelija ja ajoittain jopa kovin äreä. Vanhuus ja lapsuus eivät tunnu olevan erityisen kaukana toisistaan, sillä mummo ryhtyy joskus pikkumaiseksi ja toisaalta tyttö neuvoo isoäitiään ottamaan lääkkeensä ja varomaan hauraita luitaan. Kun mennään salaa naapurin tontille, on isoäiti se, joka lähtee ensimmäisenä pakoon omistajien tullessa kotiin. Mummoa määrittää osaltaan säilynyt lapsenomaisuus, tyttö puolestaan vaikuttaa (ehkä olosuhteiden pakosta) aikuistuneen ikäistään nopeammin. Näitä hahmoja yhdistää toisiinsa keskinäinen kunnioitus sekä toisesta välittäminen.

Luonto luo valtaisan kehyksen perheen elämälle. Se on osa heidän jokapäiväisiä toimiaan, se luo puitteet leikeille ja ruuan hankinnalle. Luonnon hoivissa eletään sen alkuperäisyyttää kunnioittaen ja arvostaen, ja naapureita, jotka yrittävät tavoitella jotain luonnon ehtoja vastaan, katsotaan vähän karsastaen.

Kesäkirja ei ole mielestäni mikään perinteisen kevyt rantakirja, vaikka nimi voisikin sellaista lupailla. Kirjan tunnelmasta jää mieleen melankolisuus ja raskaus, mutta toisaalta myös lämpimyys ja seesteisyys. Kesän päivät ovat täynnä iloa ja naurua, mutta välillä mielessä käy myös kysymys, että mitäs sitten syksyn tullessa. Elämän ja kesän lyhyys, menneet ja tulevat menetykset eivät ole aurinkoisinakaan päivinä kokonaan unohduksissa.

Kesäkirja on ylistys yksinkertaiselle elämälle ja sen pienille ilonhetkille. Vieraat ovat saarelle tervetulleita, mutta kaikkein onnellisinta on olla omassa rauhassa leikkien tai kirjaa lukien. Luulen, että omalla kohdallani kirja saavuttikin tavoitteensa: lukemisen jälkeen minut valtasi kaipuu luonnon levollisuuteen.

Goodreads-haaste: Kesäkirja menee kohtaan 16. A book from an author you love that you haven't read yet.

 ★★★★ 

Tove Jansson: Kesäkirja (alkup. Sommarboken, 1972)

Suomentanut: Kristiina Kivivuori

WSOY, 2014 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 1973)

135s.

Taiye Selasi: Ghana Must Go

Taiye Selasin Ghana Must Go on jäänyt luonnoksiin lojumaan, vaikka lupasin kirjoitella siitä lisää jo huhtikuussa. Tämän mahtavan teoksen löysin keväällä opintojeni parista, keskeltä muuten teoriakirjapainotteista kurssia. Hyvän kirjan löytäminen ilahduttaa aina, mutta tästä olin erityisen innostunut. Olin nimittäin kuullut kirjasta aikaisemmin ohimennen, mutta sen aihe ei ollut silloin kiinnostanut minua tarpeeksi. Ilman opintoja Ghana Must Go olisikin saattanut mennä minulta ohi.

Romaani kertoo tarinan Sain perheestä. Perheen vanhemmat ovat lähtöisin Ghanasta ja Nigeriasta, mutta ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin koulutuksen, paremman elämän ja menestyksen toivossa. Varsinkin isä Kweku elättelee mielessään lisäksi haavetta siitä, kuinka antoisaa olisi palata joskus takaisin kotimaahan läheisten luo näiden menestyksen hedelmien, eli esimerkiksi hyvän ammatin, kanssa.

Unelmia ei ole kuitenkaan perheen kohdalla tehty kestäviksi. Kweku, äiti Fola ja lapset Olu, Taiwo, Kehinde ja Sadie, kokevat erään ikävän, epäreilun tapauksen, joka hajottaa heidät pirstaleiksi ympäri maailman eri kolkkia. Vasta vuosia myöhemmin he ovat valmiita kokoontumaan jälleen yhteen.

Romaanin rakenne on haastava. Näkökulmat vaihtuvat perheenjäsenestä toiseen, maa Ghanasta Yhdysvaltoihin ja aika nykyhetkestä vuosien taakse. Aluksi tässä oli totuttelemista, varsinkin kun kirja piti lukea englanniksi. En tahtonut päästä kiinni rakenteen rytmiin, vaan se tuntui epätasaisen töksähtelevältä ja jopa epämieluisalta. Loppua kohden tarinan aukot alkoivat kuitenkin vähitellen täydentyä ja erikoinen rakenne miellyttää minua. Rakenteella on suuri merkitys tarinan kannalta, eikä kronologinen kerronta olisikaan luultavasti pystynyt täyttämään tarkoitusta samalla tavalla.

Hahmot ovat kompleksisia aukinaisine haavoineen ja ratkaisemattomine ongelmineen. Lempihahmoni vaihteli tarinan kuluessa useaan otteeseen. Aluksi pidin huolehtivasta ja rakastavasta Kwekusta ja perheen kuopuksesta Sadiesta, enkä voinut sietää etäistä ja kovaa Taiwoa. Paljastuvat asiat kuitenkin kääntävät asetelman päälaelleen, enkä voinut lopuksi olla tuntematta sympatiaa jokaista hahmoa kohtaan.

Ghana Must Go on monipolvinen tarina sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta tuttuun tai vieraaseen maahan, omaan perheeseen, omaan vartaloon. Tämän puolesta se tuo minulle mieleen Zadie Smithin Valkoiset hampaat, jonka luin myös alkuvuodesta opintoja varten. Valkoiset hampaat on kuitenkin materiaaliltaan varsin runsas ja näin ollen jopa hengästyttävä ja raskas, joten siinä mielessä teemoiltaan hieman rajallisempi Ghana Must Go oli enemmän mieleeni. Myös Smithin teos on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Ghana Must Go saa tuotua henkilöiden surun ja hädän todella lähelle. Millaista on, kun vuosia rakennettu unelma ja toisten luottamus katoavat minuuteissa? Millaista on elää ilman turvaverkkoa vieraassa paikassa? Kuinka aiempien sukupolvien odotukset ja tehdyt virheet vaikuttavat myös nuoriin? Romaani ei säästä ketään: niin äidinrakkautta kuin lasten luottamusta vanhempiinsa koetellaan. Kirja antaa kuitenkin myös vastauksia ja niiden myötä mahdollisuuden anteeksiantoon.

Vakavien kysymysten ja teemojen rinnalla kulkee myös lämmin huumori ja ajoittainen kepeys. Liian humoristiseksi kirja ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa, vaan suurin rooli pysyy kaiken aikaa hahmojen hitaalla ja kipeällä matkalla takaisin yhtenäiseksi perheeksi. Tarinan päätös on mielestäni yksi koskettavimmista koskaan lukemistani.

Goodreads-haasteessa Ghana Must Go menee kohtaan 13. A book set in a different country.

★★★★★ 

Taiye Selasi: Ghana Must Go

The Penguin Press, 2013

318s. 

Kooste kesästä & kymmenen kysymyksen haaste

Kesä alkaa olemaan lopuillaan, vaikka säiden puolesta viimeisimpien kuukausien nimittäminen kesäksi onkin hienoista liioittelua. Yleensä en ole ollenkaan sen sortin ihminen, että kaipaisin lämpöä, mutta viime aikoina olen haikaillut enemmän kuin kerran kaukomaiden aurinkoon. Onneksi lempivuodenaikani syksy kirkkaine väreineen vie sääpettymystä vähän pois.

Myös kirjallinen kesäni on ollut aika vaihteleva. Toukokuun lopulla tekemäni lukusuunnitelma ei esimerkiksi toteutunut kuin kahden kirjan, Rainbow Rowellin Fangirlin ja E. Lockhartin We Were Liarsin, osalta. Kesän aikana eteen tuli paljon muutakin kiinnostavaa luettavaa, enkä siksi halunnut pysytellä vain yhden kirjapinon rajoissa. Mutta niinhän se usein meneekin.

Kesäkuussa luin yhteensä 8 kirjaa, mikä on minulle aika paljon, heinäkuussa 5 ja nyt elokuussa tähän mennessä 4. Olisin halunnut lukea enemmänkin, sillä syksyllä ei opintojen vuoksi ehdi samalla tavalla, mutta kesän muut aktiviteetit veivät lukemiselta aikaa pois. Parhaiten kesän kirjoista mieleen jäi Helene Hanffin ihana, kirjaisa kirjeromaani Rakas vanha kirja, pahimpia pettymyksiä taisivat puolestaan olla We Were Liars sekä Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen omaan lukukesääni.

Lisäksi sain reilu viikko sitten Cats, books & me -blogin Kirsiltä kymmenen kohdan haasteen, joka on kiertänyt urakalla kirjablogeissa. Kiitos Kirsi! :-)

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.

Olenkohan kertonut jo, että tykkään dipata ranskalaisia jäätelöön? Tämä tapa herättää jostain syystä useimmissa ihmisissä aina inhotusta.

En myöskään juuri välitä laittaa ruokaa, mutta tykkään leipoa. Mietin ärsyttävyyksiin asti, mitä mieltä muut ihmiset ovat minusta. En ole allerginen millekään. Pelkään hammaslääkärissä käyntiä, ilmapalloja ja lentämistä. Minulla on luonnonkiharat hiukset, joille en osaa oikeastaan tehdä mitään, ja joita sekä vihaan että rakastan.

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

On - ihan jo sen takia, kuten tuossa ylempänä totesin, että minulle on tärkeää, mitä mieltä muut ovat minusta ja siitä mitä teen. Kirjoitan itseni vuoksi, mutta toivon myös, että pystyn ilahduttamaan muita teksteilläni ja kuvillani ja antamaan uusia kirjavinkkejä niitä kaipaaville.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Blogistani taitaa saada minusta hillitymmän kuvan kuin millainen olen todellisuudessa. Ehkä blogiminäni onkin vähän sellainen, millainen olen itse uusien ihmisten seurassa - hiljaisempi ja asiallisempi. Läheisten seurassa saatan olla ajoittain hyvinkin kovaääninen ja nauravainen, toisaalta myös blogiminääni reilusti melankolisempi.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Tosielämän tilannekomiikka. En tiedä olenko vähän erikoinen, mutta minua eivät juuri koomiset tv-sarjat tai elokuvat naurata. Tekemällä tehdyt vitsit eivät vain iske.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Luovuus on iso osa minua. Se on vapautta päästää mielikuvituksensa valloilleen paperilla. En osaa piirtää tai muuta, mutta kirjoittamalla olen aina ilmaissut itseäni.

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Sanoisin, että jokaista läheistäni, sillä jokainen heistä elää omaa elämäänsä eteenpäin, vaikka matkan varrella olisi ajoittain pieniä tai suurempiakin ongelmia.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Jätän epämiellyttävien asioiden hoitamisen usein viime tippaan, vaikka olisi paljon helpompaa, jos ne hoitaisi samantien. En uskalla mielestäni tarpeeksi mennä uusiin tilanteisiin ja haasteisiin mukaan. En osaa ottaa rennosti.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Poikaystävän mukaan tietynlainen innostus asioita kohtaan sekä se, että minun seurassani ei kuulemma ole koskaan sellainen olo, että tarvitsisi esittää muuta kuin on.

9. Mikä sinusta tulee isona?

Huolettomampi, toivon mukaan. Kirjailija.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Tämä riippuu varmasti ihan siitä, miten onnellinen loppu määritellään. Ehkä toiset loput ovat onnellisempia kuin toiset, mutta jokaisen tarina saa kuitenkin aina jonkinlaisen lopun.

Michael Cunningham: Tunnit

Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.

  Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.

  Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku?

Tuntien alussa Virginia Woolf hukuttautuu - kuten hänelle kävi todellisuudessakin. Cunningham ammentaakin kirjaansa aineksia kirjailijan elämästä, tämän romaanista Mrs. Dalloway, ja sen syntyprosessista. Tunnit kertoo kolmesta naisesta kolmena aikana, sekä romaanista, joka yhdistää heidät. Cunninghamin Virginia Woolf hioo uutta teostaan, Mrs. Dallowayta, ja kamppailee samalla mielenterveysongelmien kanssa. Muutama vuosikymmen myöhemmin kotiäiti ja lukutoukka Laura Brown löytää romaanista vastakohdan arkiselle elämälleen. 1900-loppupuolen New Yorkissa elää puolestaan Clarissa Vaughan, josta tärkeä ystävä käyttää nimitystä Mrs. Dalloway.

Mrs. Dalloway on näkyvin side naisten välillä. Heitä yhdistää lisäksi se, että heistä jokaisen elämää kuvataan yhden päivän ajan (kuten Clarissa Dallowayn elämää Woolfin romaanissa), ja myös heidän ajatuksensa ovat jokseenkin samankaltaisia. Naisia pohdituttaa - tai oikeastaan pohdituttaa on ehkä väärä sana, sillä heidän ajatuksensa ovat lyhyempiaikaisia, pikemminkin mielessä käväiseviä - muun muassa kuolevaisuus, elämän hetkellisyys, ajan kuluminen ja muistot. Kuten romaanin nimi kertoo, on naisilla tuntinsa: menneet, kuluvat ja tulevat. Tarina saattaa kestää päivän, mutta mielessä koetaan monta ihmiselämää. 

Tunnit herätti minussa paljon ajatuksia, ajoittain jopa niin paljon, etten tiedä, mistä kaikesta kirjoittaa. Olin alussa pitkään viehättynyt niin tarinasta kuin kerronnasta, ja halusin vain, että kukin nainen kertoisi minulle tavallisesta, mutta silti niin vivahteikkaasta elämästään sekä ohikiitävistä ajatuksistaan. Niin he tekivätkin. Kertoivat salaisista, kielletyistä haluistaan (kuten toisen naisen suutelemisesta tai kirjojen pariin uppoutumisesta) ja näyttivät paikat, jotka symboloivat jokaiselle heistä eri asioita (ystävän sairauden ja lähestyvän kuoleman saastuttama asunto, inspiroivan villi ja vapaa Lontoo, hotellihuone johon paeta lukemaan).

En kuitenkaan nauttinut romaanin loppupuolesta ihan samalla tavalla. Romaani vaatii keskittymistä, mutta minulta se alkoi herpaantua kesken kaiken. Kirjoitus on hyvin esteettistä, oikein mieltä hivelevää, mutta jossain vaiheessa se alkoi hieman tympiä, ja syvällisetkin ajatukset muistuttivat yhä enemmän tyhjiä korulauseita, kun niitä oikein toistettiin. Sama ongelma minulla oli myös Woolfin Mrs. Dallowayn kanssa pari vuotta sitten.

Kaunis kirjoitustyyli, osittain tajunnanvirran kaltaisena eteenpäin soljuva, saattaa aiheuttaa lisäksi sen, että romaanin henkilöt näyttäytyvät elämineen jokseenkin pinnallisina. Jos kuitenkin pystyy näkemään myös tyylin ohitse (mihin en itse aina kyennyt), on lukijan edessä kolme naista riisuttuina ja haavoittuvaisina, heidän pelkonsa ja toiveensa paljastettuina.

Goodreads-haaste: Tunnit menee kohtaan 18. A Pulitzer Prize -winning book.

 ★★★★ 

Michael Cunningham: Tunnit (alkup. The Hours, 1998)

Suomentanut: Marja Alopaeus

Gummerus, 2000

239s.