Rainbow Rowell: Fangirl

Luin viime vuoden lopulla Rainbow Rowellin Eleanorin & Parkin, söpön mutta karun nuortenkirjan, johon ihastuin ikihyviksi. Sen vuoksi olikin aika selvää, että tarttuisin ennemmin tai myöhemmin myös Rowellin muihin kirjoihin.

Fangirl kertoo collegen aloittavasta Cathista, jonka intohimona on lukeminen ja Simon Snow -fanfictionin kirjoittaminen. Toisin kuin kaksoissisarensa, villi ja juhlia rakastava Wren, viettää Cath kaikkein mieluiten aikansa omissa oloissaan. Huippusuositun Carry On -ficin ylläpitäminen ei kuitenkaan suju häneltä ongelmitta, sillä päänvaivaa aiheuttavat niin opiskelu ja perhe kuin naljaileva kämppis ja kämppiksen mukana roikkuva leveähymyinen poika.

Rowellin tyylin tunnistaa. Kirja on leppoisan kevyttä luettavaa, mutta käsittelee jälleen myös vakavia aiheita. On ulkopuolisuuden tunnetta, mielisairautta, hylätyksi tulemista, keskittymisvaikeuksia ja ongelmia alkoholin kanssa. Jokainen näistä asioista on mielestäni tärkeää nostaa esiin, mutta mietin silti jossain vaiheessa, onko kirja ylikuormitettu kaikenlaisilla ongelmilla.

Fangirl on aika tyypillinen nuortenkirja kouluympäristöineen ja ihmissuhdesotkuineen. Tuoreutta siihen tuo kuitenkin fanfictionin hyödyntäminen. En ainakaan muista, että olisin koskaan aiemmin törmännyt samanlaiseen kirjaan. Simon Snow'sta tulee selkeästi mieleen Harry Potter, mutta Pottereiden tasolle Snow-pätkät eivät kuitenkaan pääse, ja loppua kohden niitä alkoikin olla omaan makuuni liian paljon, liian pitkinä. Pienissä määrin ne kuitenkin toimivat.

Cath couldn't imagine having any sort of job or career. She'd majored in English, hoping that meant she could spend the next four years reading and writing. And maybe the next four years after that.

Lukutoukkana, fanfictionia teini-ikäisenä itsekin jonkin verran lukeneena ja kirjoittaneena pystyin samaistumaan Cathiin. Välillä hänen intohimonsa ficin kirjoittamiseen tuntui kuitenkin menevän yli, sillä siitä kärsivät niin opinnot kuin ihmissuhteetkin. Cathin tietynlainen (vaikka jollain tavalla myös ymmärrettävä) naiivius valintojen tekemisessä tai tekemättömyydessä alkoikin kirjan loppupuolella jo vähän nyppiä.

Fangirl lähtee liikkeelle hyvin, mutta ihan yhtä loistava se ei kuitenkaan ole kuin Eleanor & Park. Kun Cath soutaa ja huopaa päätöksiensa kanssa, junnaa tarinakin ikävästi paikoillaan. Mielestäni loppu tuli myös vähän yllättäen, sillä se ei tuntunut kursivan juuri mitään kasaan, vaan jätti hahmojen kohtalon aika avoimeksi. Tästä jäi hieman laimea vaikutelma.

Muutamista moitteista huolimatta Fangirl on kuitenkin jälleen hyvä nuortenkirja Rainbow Rowellilta, eikä hänen teoksiinsa tutustuminen todellakaan jäänyt tähän! Tätä voin suositella kaikille, jotka ovat joskus fanittaneet jotain koko sydämestään tai jotka ovat tunteneet itsensä jollain tavalla ulkopuolisiksi.

Goodreads-haaste: Fangirl menee kohtaan 39. A book with magic, sillä taikuutta löytyy Simon Snow -ficistä.

★★★★ 

Rainbow Rowell: Fangirl

St. Martin's Griffin, 2013

433s.

Lauri & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi

Mummon lisäksi viime aikoina on tullut luettua sarjakuvista myös Lauri ja Jaakko Ahosen Pikku Närhi. Kuitenkin siinä missä Mummo on höpsön söpöä ja liikuttavan keveää luettavaa, on Pikku Närhi kaikkea muuta.

Pikku Närhi kuvaa nimensä mukaisesti pienen närhen eloa pimeässä, suurehkossa talossa sairaan äitinsä kanssa. Talo tuntuu puoleksi unhoitetulta, sillä ovia on laudoitettu kiinni ja huonekaluja peitelty lakanoilla. Pikkuisen Närhen aika kuluu taloa siivoamalla ja äitiään hoivaamalla. Ulos talosta hänellä ei kuitenkaan ole asiaa, sillä äiti varoittaa häntä toisista, pahaa tahtovista närhistä, jotka odottavat siellä ja jotka eivät saa kuulla heitä.

Pelko on yksi suurimmista sarjakuvan teemoista. Muut närhet ovat Pikku Närhelle vieraita, mutta äidin puheiden kautta hänessä herää pelko ja suojautumisen halu niitä kohtaan. Pelkoa voisi kuvailla peloksi jotain tuntematonta ja vaarallista kohtaan, peloksi siitä, mitä tapahtuisi, jos tämä tuntematon uhka pääsisi laudoitettujen ovien välistä sisälle taloon.

Pikku Närhi on synkistä väreistään huolimatta kaunis sarjakuva, varmasti yksi kauneimmista koskaan lukemistani. Kuten jo Mummon kohdalla totesin, suosin sarjakuvissa tekstiä, mutta vaikka tässä vuoropuhelua onkin aika harvakseltaan, ei se haittaa, sillä tapahtumien kulussa ja hahmojen mielenliikkeissä pysyy hyvin perässä muutenkin.

Sarjakuvan tarina on jo siitä mielenkiintoinen, ettei kaikkea kerrota suoraan. Ei mielestäni ollut nimittäin aivan selvää, kuinka Pikku Närhi ja hänen äitinsä ovat joutuneet kyseiseen tilanteeseen tai miksi ja mitä äiti sairastaa. Vihjeitä annetaan, mutta mahdollisia vastauksia on monia. Tästä syystä lukijalle jääkin lopuksi paljon pohdittavaa, ja ehkä sarjakuvan uudelleenlukeminen mahdollistaisikin jälleen uusia spekulaatioita.

Pikku Närhi on täynnä painostavaa tunnelmaa, kauniita kuvia ja traagista tarinaa. Itselleni tarinan surullisuus ja ahdistavuus olivat kuitenkin siinä mielessä liikaa, etten voinut antaa aivan viittä tähteä, vaikka sarjakuvasta muuten kovasti nautinkin.

Goodreads-haaste: Pikku Närhi & 7. A book with nonhuman characters.

★★★★ 

Lauri & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi 

Egmont, 2012

126s. 

Anni Nykänen: Mummo 2

Tartun yleisesti aika huonosti sarjakuviin, mutta kesäisin ne ovat juuri sopivan helppolukuisia. Viime kesänä löysin ensimmäistä kertaa Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan, ja kuten silloin vähän ennustelinkin, oli nyt vuorossa sarjan toinen osa.

Kuten Mummon ensimmäisessä kokoelmassa, myös tässä toisessa osassa keskitytään Lyyli-mummon ja Sulo-paapan, näiden kissan ja lastenlasten elämän pieniin ja suuriin sattumuksiin. Stripeissä tutustutaan uusiin teknologisiin keksintöihin ja ruokalajeihin, pöyristytään postissa tulevista laskuista ja löydetään sosiaalisen median ilot. Mummo säilyttää menneen, mutta on samalla myös nykyajan hermolla.

Lukukokemus oli aika samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, ja löysin jälleen sekä hyviä että vähemmän hyviä kohtia. Tällä kertaa pistin kuitenkin merkille sen, että paikoitellen teksti ei päässyt hauskuudessa ihan kuvien tasolle, vaan kertoi lähinnä turhaan sen, mitä kuvista pystyi muutenkin päättelemään. Vaikka muuten tekstin ystävä sarjakuvissa olenkin, tässä kokoelmassa loistaville piirroksille olisi voinut antaa vielä enemmän itsenäistä tilaa tekstiltä.

Mummo on hahmona koko sarjakuvan kantava voima. Ilkikurinen, mutta sisimmissään välittävä ja huolehtiva. Lempistrippini löytyi tällä kertaa ihan kokoelman alusta, kun lapsenlapset vastaanottavat mummolta kirjeen, jossa hän marttyyrinomaisesti ilmoittaa olevansa vielä hengissä. Niin, toteavat lapsenlapset, eihän edellisestä mummon luona vierailusta ollutkaan kuin muutama päivä.

Kumpikaan kokoelmista ei ole ollut kauttaaltaan loistava omasta mielestäni, mutta silti niiden parissa viihtyy hyvin. Mummo lämmittää sydäntä, tuo mieleen omat vanhemmat sukulaiset ja antaa inspiraatiota siihen, millä mielellä elää elämäänsä.

Goodreads-haaste: Mummo kuittaa kohdan 40. A graphic novel.

★★★ 

Anni Nykänen: Mummo 2

Sammakko, 2012

104s.

E. Lockhart: We Were Liars

Cadence Sinclair Eastman on viisitoistavuotias, kun hän joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen muistonsa saman vuoden kesältä katoavat. Kaksi vuotta myöhemmin hän palaa sukunsa omistamalle saarelle, jossa häntä odottavat myös hänen kolme hyvää ystäväänsä, niin kutsutut valehtelijat. Kaikki ei kuitenkaan ole samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, kesällä viisitoista, vaan Cadencen sukulaiset ja ystävät käyttäytyvät omituisesti, vieraalla tavalla, eivätkä vastaa hänen kysymyksiinsä onnettomuudesta. Cadencen täytyy ottaa yksin selvää siitä, minkä hän on unohtanut.

Cadencen onnettomuuden selvittäminen on iso osa tarinaa. Hän kerää huoneensa seinille muistiinpanoja kaikesta, minkä hän muistaa itse tai minkä saa selville muiden puheiden kautta. Kaikki mitä kerrotaan, ei kuitenkaan ole totta. Jopa tyttö itse menee välillä sekaisin omien muistojensa kanssa. We had been in the attic before. Also, we had never been in the attic before. Vähitellen palapeli alkaa kuitenkin hahmottua niin Cadencen kuin lukijan mielessä.

Tarina lähtee käyntiin erittäin lupaavasti. Cadence aloittaa kertomuksena ikään runoilemalla suvustaan, jossa kukaan ei ole epäonnistuja tai addikti, ei rikollinen tai väärässä. Hän kuvailee isänsä kipeää lähtöä sanoin then he pulled out a handgun and shot me in the chest,  vaikkei konkreettista ampumista tapahdukaan. Lisäksi normaali kerronnan kulku vaihtuu ajoittain sadunomaisiin pätkiin, joissa kuvataan kuningaskuntia, lohikäärmeitä ja kauniita neitoja. Nämä tyyliratkaisut ovatkin varmasti yksiä parhaimpia elementtejä kirjassa.

Vaikka olin alussa jopa lumoutunut tarinasta, alkoi sen kuluessa olla kuitenkin vähitellen selvää, ettei minua kiinnostanut enää muu kuin salaisuuden selville saaminen. Kun puhe kääntyi mysteeristä talonjakoihin ynnä muihin ikävystyttävämpiin asioihin yhä useammin, tuntui kirjan muuten lyhyt sivumääräkin jo liian pitkältä. En voi myöskään sanoa, etteikö loppuratkaisu olisi ollut itselleni pettymys, vaikken sitä suoranaisesti arvannutkaan. Olisin vain toivonut sen herättävän itsessäni enemmän tunteita suuntaan tai toiseen.

Suurin ongelma kohdallani oli luultavasti se, että henkilöt olivat mielestäni lähes poikkeuksetta epämiellyttävän pinnallisia. Tämähän on toki varmasti kirjan tarkoituskin, sillä se keskittyy osaksi rikkaan suvun jäsenten keskinäisiin konflikteihin. On valtaa käsissään pitävä isoisä Harris Sinclair, on tämän kolme maallista mammonaa ja täydellistä ulkokuorta tavoittelevaa tytärtä, on nuoria, jotka pakenevat pintaliitoista elämää omiin oloihinsa. Ne muutamat henkilöt, joihin olisin halunnut tutustua syvemmin, jäivät kuitenkin auttamatta etäisiksi. Jopa Cadencen kertojanääni on harmittavan väritön ja persoonaton.

Kaiken kaikkiaan We Were Liars onnistui säilyttämään salaisuutensa melko hyvin, mutta ei kuitenkaan saanut minua järkyttymään tai herättänyt muutenkaan vahvoja tuntemuksia. Tämä olisi voinut olla hyvinkin hieno teos kaikkine erikoisine ratkaisuineen, mutta jäi lopulta vaisuksi kuvaukseksi itselleni mitäänsanomattomista ihmiskohtaloista.

★★ 

E. Lockhart: We Were Liars

Hot Key Books, 2014

227s.

Paula Hawkins: The Girl on the Train

Rachel Watsonilla on tapana ottaa arkiaamuisin klo 8.04 juna Lontooseen ja klo 17.56 takaisin Ashburyyn. Hän istuu penkillä ikkunan vieressä ja tutkii silmillään ohikiitäviä taloja. Varsinkin yksi on kiinnittänyt hänen huomionsa, talo, jossa asuu onnelliselta näyttävä pariskunta. Eräänä päivänä Rachel kuitenkin näkee sattumalta jotain, joka ei tunnu luonnolliselta. Eikä hän voi jättää asiaa sikseen.

The Girl on the Train kiinnosti minua heti ilmestyttyään alkuvuodesta ja tilasinkin sen aika nopeasti itselleni. Kirjaa on verrattu monessa paikassa Hitchcockin Takaikkunaan, joka on omastakin mielestäni varsin hyvä ja mielenkiintoinen elokuva. Elokuvasta tutut tirkistelynhaluisuus ja salaa nähdyt oudot asiat kuulostivat hykerryttäviltä, mutta siitä huolimatta sain aloitettua kirjan lukemisen vasta muutamia päiviä sitten.

Rachelin lisäksi tarinassa pääsee ääneen kaksi muuta naista, ja jokaisen näkökulma tuntuu esittävän asiat erilaisessa valossa. Toinen saattaa nähdä tuntemattomien ihmisten elämässä kaiken sen, mitä on halunnut itse aina saavuttaa, toinen vain kuulla äänekkäät riidat. Kun hahmot eivät lisäksi tunnu erityisen pidettäviltä tai samaistuttavilta, on lukijan vaikea tietää, keneen luottaa. Tämä tekee tarinasta toimivan.

Näin vielä viileään, sateiseen ja hämärään alkukesään The Girl on the Train oli aivan loistava trilleri ja sisälsi juuri sopivasti kaipaamaani jännitystä. Pitkästä aikaa jouduin valvomaan myöhään yöhön lukien, jotta saisin ratkaisun selville. Tarinassa paljastuu jatkuvasti niin paljon yllättäviä käänteitä, ettei lukemista voinut vain jättää kesken.

Kirja onnistui huiputtamaan minua täysin. Esitin itselleni jos jonkinmoisia skenaarioita siitä, mitä olisi voinut tapahtua, mutta varsinainen ratkaisu tuli tästä huolimatta yllätyksenä. Kirjassa on paljon eri suuntiin sinkoilevia, solmimattomia langanpätkiä, jotka saivat minut ensin epäilemään vahvasti yhtä asiaa, mutta jo seuravassa hetkessä jouduinkin taas kyseenalaistamaan kaiken.

The Girl on the Train ei ole täydellinen kirja, vaikka aika läheltä liippaakin. Juonenkäänteet olivat ajoittain liian pienestä sattumasta kiinni ja näin vähän epäuskottavia, samoin joidenkin hahmojen käyttäytyminen. Pettynein olin kuitenkin loppuhuipennukseen, joka tuntui kierrättävän kuluneita lausahduksia ja tapahtumia. Itse ratkaisu ei tehnyt minua tyytymättömäksi, sillä siihen liittyvät asiat olivat oikein mielenkiintoisia. Tapa, jolla ne esitettiin, varisti kuitenkin tarinasta kaiken sen tuoreuden, joka siinä mielestäni pitkään oli.

The Girl on the Train sopii lukijoille, jotka rakastavat jännitystä ja kierohkoja juonenkäänteitä. Se sisältää monia sinänsä rankkojakin käänteitä, mutta esimerkiksi liialla verellä tai kauhulla mässäilyä ei tarvitse pelätä. Ihanteellisin lukukokemus syntyisi varmasti kirjan tapaan lämpimänä, jopa tukahduttavan kuumana kesäiltana, junan jyristellessä ohitse.

Goodreads-haaste: The Girl on the Train menee kohtaan 4. A book published this year.

★★★★ 

Paula Hawkins: The Girl on the Train

Doubleday, 2015

319s. 

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa -teoksesta löytyy nimensä mukaisesti kirjakaupan asiakkaiden sanomia omituisia, hauskoja, ilahduttavia ja välillä jopa pelottavia asioita. Kysymyksiä on koottu kirjakaupoista ympäri maailman, mutta pääasiassa Isosta-Britanniasta.

Kysymyksiä ja keskusteluja on ihan laidasta laitaan, jotkut jopa niin eriskummallisia, että tulee väistämättä mieleen, voivatko ne olla totta. Esimerkiksi lukuisat tapaukset, joissa asiakas on tiedustellut myyjältä villalankaa tai siivoustarvikkeita, puhumattakaan siitä, kuinka kauppaa luullaan lastentarhan korvikkeeksi, kuulostavat lähinnä vitseiltä.

Jos jotain moitittavaa pitäisi löytää, niin kuten usein tällaisissa teoksissa, koottujen lausahdusten hauskuus vaihtelee aika lailla. Parhaimmillaan kirja kuitenkin naurattaa ja jopa huonoimmille tapauksille tuli sentään tuhahdettua vähän ääneen. Kuvat olisi mielestäni voinut tällä kertaa jättää kokonaan pois kirjasta, vaikka yleensä niistä pidänkin, sillä ne eivät olleet tarpeeksi viihdyttäviä ja tuntuivat ajoittain jopa menevän liian kauas pois tekstin aiheesta.

Teos on nopealukuinen ja sen parissa viihtyy enimmäkseen oikein mainiosti. Varsinkin lukutoukille ja muille kirjakaupoissa viihtyville tätä voi suositella lämpimästi! Jopa vähemmän lukeva poikaystäväni tarttui tähän ihan omasta aloitteestaan, mistä olen hyvin tyytyväinen.

Goodreads-haaste: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa menee kohtaan 8. A funny book.

★★★★ 

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa (alkup. Weird Things Customers Say in Bookshops, 2012)

Suomentanut: Aino Partanen

Nemo, 2012

114s.