5. päivä: Lukemista ja herkuttelua (kirjakuva päivässä)

Lukemista ja suklaan syöntiä, voiko sitä parempaa olla? Rehellisesti sanottuna olen ehkä suurin suklaasyöppö ikinä, voisin syödä sitä melkein kuinka paljon vain ja mitä laatua tahansa. En juuri tunne sanaa "paha suklaa" (vaikka Fazerin tummasuklaa-päärynä aika läheltä liippaakin). Tänään kuitenkin hain torilta laatikollisen vadelmia talvea varten, joten ehkä herkuttelen niillä enemmän tässä lähiaikoina.

4. päivä: Kirja kassissa (kirjakuva päivässä)

Kuvahaasteen neljännen päivän teemana on kirja kassissa. Tai tässä tapauksessa repussa, hyvin palvelleessa ja vähän nuhruisessa sellaisessa. Henrik Langen teoksen 90 kirjaklassikkoa kiireisille bongasin ihan muutama päivä sitten Oksan hyllyltä -blogista ja minun oli pakko käydä tänään kirjastossa katsomassa, josko sieltä löytyisi kappale minullekin luettavaksi. Mitä olen kirjaa ehtinyt vähän selailla, on se erittäin osuva ja hauska, mutta sisältää myös paljon spoilereita.

 

Tähän kohtaan täytyy muuten tehdä näin kirjabloggaajana vähän hävettävä tunnustus: minä en kanna kirjoja oikeastaan koskaan mukanani, paitsi jos olen käynyt kirjastossa tai kirjakaupassa. Jos aikomus on mennä pidemmälle lomalle tai vaikka puistoon tarkoituksella lukemaan, silloin minulla on toki opus tai pari mukanani, mutta ei koskaan muuten kaupungille lähtiessäni. Voisihan sitä tietysti koettaa pitää kirjaa jatkuvasti mukanaan, ehkä silloin tulisi luettua enemmän muuallakin kuin kotona.

3. päivä: Jotain vanhaa (kirjakuva päivässä)

Vanhimpia omistamiani teoksia taitavat olla Topeliuksen Lukemisia lapsille -kokoelman osat, jotka ostin tosin vasta viime syksynä tenttiä varten antikvariaatista. Alkuperäinen kokoelma on ilmestynyt vuosina 1865-1896, ja kuvassa näkyvät kirjat ovat vuodelta 1940.

2. päivä: Ulkona (kirjakuva päivässä)

Auringon paahdetta ja kirjallista jännitystä Halistenkosken tietämillä.

1. päivä: Luettavana (kirjakuva päivässä)

Näin lähtee liikkeelle Le Masque Rouge -blogin "kirjakuva päivässä" -haaste. Tällä hetkellä luettavana on kaksi aika erilaista dekkaria: Tarquin Hallin Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus sekä Raymond Chandlerin Pitkät jäähyväiset. Vish Puria on kehuttu intialaiseksi vastineeksi suosikistani Hercule Poirotista, joten toivon pitäväni tästäkin kirjasta, vaikken ole vielä päässyt sen kanssa puusta pitkälle. Chandlerin kirjan päähenkilö Philip Marlowe on puolestaan karskin ja miehisen etsivän perikuva, mutta silti olen pitänyt hänestä odotettua enemmän.

Yksi vuoden parhaimmista lukukokemuksista: Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala

Kani nimeltä jumala on jälleen niitä teoksia, joista on kohkattu monissa kirjablogeissa. Niin minäkin siitä alunperin innostuin, mutta innostus jäi lyhytaikaiseksi. Jostain syystä kirja ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, jotta olisin jaksanut esimerkiksi lainata sen kirjastosta. Sisältö ei houkutellut, vaikka enhän tiennyt edes tarkkaan, mistä se kertoo. Nyt luettuani ymmärrän syyn tähän, sillä Kani nimeltä jumala sisältää elämänpituisen tarinan, jota on vaikea tiivistää blogikirjoitukseksi. Olen kuitenkin äärettömän onnellinen, että päätin ostaa ja lukea teoksen löydettyäni sen Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynneistä hintaan 1,50e. Tässä on nimittäin yksi parhaimmista tänä vuonna, tai oikeastaan koskaan, lukemistani teoksista.

Eleanor Maud on vähän ulkopuolinen lapsi 1970-luvun Essexissä, kunnes hän tapaa Jenny Pennyn. Jenny Penny on kummallinen tyttö kurittomine hiuksineen, hänellä on menetettyä nuoruuttaan uudelleen elävä äiti ja kymmeniä enoja. Jenny Penny pystyy ennustamaan joitain asioita ennalta ja kaivaa kädestään kolikon, joka on kaukaa tulevaisuudesta. Tyttöjen tiet eroavat jo hyvin nuorina, mutta silti Jenny Penny on aina osa Eleanorin elämää: lyhyinä, hiljaisuuden katkaisevina kirjeinä, muistoina.

Vaikka Eleanor Maud, "Elly", tuntee itsensä ulkopuoliseksi maailmassa, on hänellä perhe, joka välittää. Veli on kuin Ellyn toinen kappale, kirjatuki, joka pitää hänet pystyssä. Vuosien myötä perhe saa yhä uusia jäseniä kummalliseen, mutta rakastavaan yhteisöönsä. Tämä yhteisö käy läpi John Lennonin murhan ja syyskuun 11. päivän terrori-iskut, kokee menetyksiä ja tekee löydöksiä. Tämä yhteisö on tehty kestäväksi.

Kani nimeltä jumala on kipeä ja samalla kaunis kuvaus realistisesta elämästä. Hahmot kokevat odotuksia, mutta joutuvat aika ajoin myös luopumaan jostakin. Kirja kertoo myös yleisesti uskosta, siitä, miten pitää uskoa itseensä ja siihen, että asiat voivat kääntyä paremmiksi.

Ensialkuun minun oli vaikea sopeutua kirjan maailmaan. Olin odottanut vakavaa kuvausta 60- ja 70- luvun lähiöelämästä, mutta kirjassa onkin yllättävän paljon myös huumoria. Huumori ei kuitenkaan ole siitä valkoisimmasta päästä, sillä jopa raskailla aiheilla, kuten kuolemalla, voidaan vähän nauraa. Kirjan ensimmäinen osa, joka keskittyy enemmän Ellyn lapsuuteen, onkin eriskummallinen sekoitus loistavaa lapsinäkökulmaa ja mustaa huumoria. Jos olisin jotain muuttanut kirjassa, olisin voinut lukea vielä enemmän juuri tuosta lapsuudesta, Ellyn naiiveista ja siten hauskoista kysymyksistä, jotka sekoittuvat synkkiin tapahtumiin.

Toisessa osassa Elly on kasvanut aikuiseksi ja myös kirjan tunnelma muuttuu tasapainoisemmaksi, vaikka hahmot tuntuvat olevan jokseenkin eksyksissä elämässään. Tämä on siitä poikkeuksellinen kirja, että lukuun ottamatta ihan muutamia tapauksia, rakastin jokaista hahmoa. Henkilöt ovat jokainen oma, vähän vinksahtanut persoonansa, jonka haluaisi tuntea myös oikeassa elämässä. Kaikkien vaikeuksienkin keskellä heistä huokuu rakkaus elämään ja muihin ihmisiin.

Kani nimeltä jumala on näennäisesti kevyt kirja, jonka pinnan alla on vaikea ja vähän surullinenkin kapuaminen aikuisten maailmaan. Perheen välittämästä lämmöstä tulee kuitenkin myös lukijan voimavara, ja siksi kirjaa ei ollutkaan ollenkaan raskas lukea, vaan sen maailmaan uppoutui mielellään.

 ★★★★★ 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (alkup. When God Was a Rabbit, 2011)

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Tammi, 2012

325s.