Toivoton tapaus: Eli kirjastohiiren epäonnistunut yritys olla lainaamatta lisää kirjoja

Minä rakastan kirjastoja, niiden viisautta ja rauhaa henkivää tunnelmaa. Itse kirjoja tietenkään unohtamatta. Jos vain olisi mahdollista, luultavasti muuttaisin jopa asumaan kirjastoon. On outoa, miten niin elottomien asioiden keskellä tuntee olevansa niin elossa.

Ollessani pieni ei mennyt kuukauttakaan, jolloin en olisi raahannut kotiin valtavaa pinoa kirjoja. Kaikki ne myös yleensä luettiin kannesta kanteen. Nykyään onkin ikävää, kuinka vapaa-ajan vähyyden vuoksi yhä harvemmin tulee luettua lainaamansa kirjat ajoissa loppuun.

Tänään oli jälleen vuorossa yksi kirjastokäynti. Minun ei oikeastaan pitänyt lainata mitään, mutta kuten tavallista, en päässyt kotiin tyhjin käsin. Siinä onkin kai osa kirjastojen taianomaisuutta.

Mukaan lähtivät pitkään lukulistalla ollut Audrey Niffeneggerin Her Fearful Symmetry, sekä hetken päähänpistosta Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani (!! yritän selvästi kunnostautua klassikkojen suhteen).

Mielipiteitä lainaamistani kirjoista? :)

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Pahoittelut hidastuneesta kirjoitustahdista! Tässä vihdoin uusi kirja-arvostelu:

Enkelipeli vie lukijan takaisin Tuulen varjosta tuttuun ympäristöön, 1900-luvun alkuvuosikymmenten Barcelonaan. Nuori kirjailija David Martín kamppailee yksipuolisen rakkauden, vakavan sairauden ja kirjoitusten kanssa, joita hän kokee kirjoittavansa ainoastaan rahanhimoisia kustantajiaan varten. Eräänä päivänä David törmää salaperäiseen, sudenhymyiseen mieheen, joka väittää itseään kustantajaksi, ja joka sanoo poistavansa kaikki Davidin ongelmat, jos tämä vain kirjoittaa hänelle uskonnollisen kirjan, uuden Raamatun. Epätoivoinen David suostuu ehdotukseen, mutta ei tiedä, että se saattaa hänet vielä suurempiin ongelmiin.

Jos pitää mysteeritarinoista ja hitaasta kuvauksesta kerronnassa, on Enkelipeli varmasti sopivaa luettavaa. 1900-luvun alun sumuisen, korruption ja muiden rikosten täyttämän Barcelonan esittäminen lukijalle onnistuu kirjailijalta Tuulen varjon tapaan erittäin hyvin. Mennyt aika näyttää menneeltä, mikä ei aina ole itsestäänselvyys historiaan sijoittuvissa tarinoissa.

Edeltäjänsä tasolle Enkelipeli ei miljöökuvausta lukuunottamatta yllä. On sääli verrata näitä kahta teosta koko ajan toisiinsa, mutta totta se on: Enkelipeli on kuin laimeampi versio Tuulen varjosta, niin hahmojensa kuin tarinan puolesta. Tuulen varjossa "paha poliisi" on oikeasti paha ja päästään vialla, Enkelipelissä vain hillitty yritys omaa etuaan ajavasta kieroilijasta. Ensimmäisessä osassa Carlos Ruiz Zafón jaksoi vielä kuljettaa tarinaa eteenpäin, kun taas Enkelipelissä juonen kulku laahaa pahasti, kun kirjailija kuvaa monta sataa sivua pelkästään Davidin tyhjän paperin -syndroomaa, rakkaudesta haaveilua, sekä päämäärätöntä harhailua Barcelonan kaduilla.

Minusta näyttää siltä, kuin kirjailija olisi hukannut varsinaisen punaisen lankansa jonnekin tarinan alkupuolelle. Puolet teoksesta on turhaan pitkitettyä, ja tapahtumat, joita on ensimmäiset viisisataa sivua odottanut tuleviksi, on tungettu yhdeksi ryppääksi aivan kirjan loppuun. Kuin kirjailija olisi yhtäkkiä muistanut tarinansa kohokohdat, mutta niiden esittämiselle ei ollutkaan enää tarpeeksi aikaa. Siksi Enkelipelin loppupuoli ja varsinkin tärkeät paljastukset jäivät minulle hieman epäselviksi.

Jaarittelu peittää myös ikävästi alleen kirjan vahvat teemat, joita ovat muun muassa rakkaus ja sen puute, sekä isä-poika -suhteet. Davidin äiti hylkäsi hänet pienenä, ja isä on kuollut, mistä syystä hän etsii itselleen uutta isähahmoa tutun kirjakaupan omistajasta. Myös kuolemattomuus ja siitä koituvat ongelmat, sekä tuleva maailmansota ovat kirjassa läsnä.

Vaikka olen haukkunut Enkelipeliä pitkäveteiseksi, siinä on kuitenkin jotain sellaista, mikä sai minut kaikesta negatiivisuuden tunteistani huolimatta tarttumaan siihen yhä uudelleen. Ahdistava tunnelma kantaa läpi kirjan, vaikkei se koskaan kunnolla siihen kohdistuvia odotuksia täytäkään. Teos jättää taakseen niin paljon avoimia kysymyksiä - tahallaan tai tahattomasti - että luultavasti luen sen vielä joskus uudelleen.

*

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (alkup. El juego del ángel, 2008)
Suomentanut: Tarja Härkönen ja Anu Partanen
Otava, 2010

Day 18: A book that disappointed you

Monet kirjat ovat saaneet minut pettymään, varsinkin jos olen kuullut niistä valtavasti hehkutusta etukäteen. Yksi tämmöisistä tapauksista on Stieg Larssonin Millennium-trilogian kaksi ja puoli osaa (puoli siitä syystä, että viimeistä en ole vielä saanut luettua loppuun).

Millenniumia on kehuttu nerokkaaksi dekkarisarjaksi ja Larssonia uudenlaisen, jännittävän tarinakokonaisuuden kirjoittajaksi. Harmi vain, että minä en näe kirjoissa mitään muista dekkareista poikkeavaa. Juoni on kyllä rakennettu hyvin ja kestää aukoitta ainakin kolmannen kirjan alkuun saakka. Lisbethistä on myös saatu toimiva ja hieman vinksahtanut hahmo, sellainen, jonka kuitenkin pystyy melkein vaikeuksitta kuvittelemaan oikean elämän henkilöksi. 

Siihen positiivisuudet sitten loppuvatkin. Lisbeth on nimittäin tarinan ainoa kiinnostava hahmo. Mikael Blomkvist ei ole muuta kuin tavallisen dekkaripäähenkilön perikuva: vähän karski ja naisiinmenevä, lähes poikkeuksetta hieman persoonaton. Myöskään muut trilogian henkilöhahmot eivät loista persoonallisuudellaan, sillä varsinkin ensimmäisessä osassa minulla oli vaikeuksia erottaa Vangerin suvun jäsenia toisistaan.

Kuten sanoin, juoni on rakennettu Millennium-sarjassa hyvin. Uniikki tai tarpeeksi mukaansatempaava se ei kuitenkaan ole. Kirjoissa on liikaa yksityiskohtia sellaisista asioista, joiden vähempikin tarkastelu riittäisi siihen, että lukija pysyy tarinassa mukana. Larsson esimerkiksi valottaa aivan liian paljon Ruotsin turvallisuuspoliisin toimintaa, mikä ei itseäni asiaan tutustumattomana hirveästi kiinnosta, ja saa nuo kohdat tuntumaan ainoastaan tarinan turhanpäiväiseltä pitkittämiseltä. Tämä on yksi syy siihen, miksi minulta on mennyt pieni ikuisuus kolmannen kirjan lukemiseen.

Day 17: Favourite quote from your favourite book

Kauhistus, kuinka nämä haastetehtävät muuttuvat vain vaikeammiksi kerta kerralta! Minä ja sitaatit emme nimittäin muodosta mitään unelmien yhtälöparia. Tottakai lukiessa pistän merkille nokkelia ilmauksia ja maailmaa muuttavia lausahduksia, mutta jälkeenpäin en niitä kuitenkaan enää muista. Ehkä minun pitäisikin alkaa kirjoittaa ylös parhaat sanonnat aina lukiessani.

Aikani Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimoa selailtuani löysin muutamia oivallisia lainauksia. Parhaimpia koskaan lukemiani nämä sitaatit eivät ole, mutta ainakin näistä käy jonkin verran ilmi tekstin taustalla piilevä pisteliäs huumori, kaipaus, sekä epätietoisuus tulevasta.

"Miten on mahdollista, että miehellänne on hypotermia syyskuussa?" -lääketieteen kandi

"Tiedän tavallaan kaiken ja samalla en mitään. Tiedän, miltä näytät nakuna, mutta ennen tätä iltapäivää en tiennyt sukunimeäsi." -Clare

"Miksi minun on aina vain pakko odottaa?" "Koska sinun DNA:si on täydellinen eikä se pompota sinua edestakaisin ajassa kuin jotain pingispalloa." -Henry

 ----

Mitkä ovat teidän lempisitaattinne?

Days 15 and 16: Favourite male character & Favourite female character

On tainnut tulla jo blogistani esille, että olen varsin kriittinen kirjojen hahmojen suhteen. Vaadin lempihahmoiltani ainakin tietynlaista särmikkyyttä, sekä kehittymistä tarinan kuluessa. Hahmo voi siis olla myös "paha", kunhan hän vain jossain tarinan vaiheessa osoittaa omistavansa myös inhimillisiä piirteitä.

Harry Potter tai Keltaisten sitruunoiden ravintolan Agnes eivät esimerkiksi koskaan voisi olla lempihahmojani. Agnesin "ovimatosta terveitsetuntoiseksi naiseksi" -kehitys ei välity tarpeeksi voimakkaana lukijalle, muuten epäonnistuneesta hahmosta puhumattakaan. Potter on sentään moniulotteisempi ja paremmin kirjoitettu, mutta tietynlaista kliseisen sankarin leimaa taitaa hänkin otsallaan kantaa.

No, entäs ne lempihahmoni sitten? Muun muassa Trainspottingin Renton sekä Pottereiden Kalkaros ovat lähellä sitä, mitä lempihahmoiltani haen. En hyväksy tai näe oikeaksi kaikkea Rentonin sekoilua, mutta on kiinnostavaa huomata, kuinka kaiken sen ongelmaisuuden takaa löytyy myös oikeudentajun ja lämpimän sydämen omistava mies. Kalkaros puolestaan kehittyy huimasti kirjasarjan edetessä. Ensimmäisissa Pottereissa en niin välittänyt hänestä, mutta kun myöhemmissä vaiheissa valotettiin paremmin hänen äksyilevää käytöstään, huomasin hänen olevan varsin mielenkiintoinen hahmo.

Lempinaishahmoa oli vaikeampi keksiä. Olen huomannut naishahmojen monesti olevan joko hajuttomia ja mauttomia, todella yksipuolisia henkilöitä, tai sitten niiden erilaisuutta ja kapinallisuutta on korostettu melkein epäuskottavuuteen saakka. Aikamatkustajan vaimon Clare on kuitenkin jäänyt mieleeni positiivisessa valossa. Clare on jotain noiden mainitsemieni naishahmojen yleisten piirteiden välimaastosta. Hänessä on pisteliäisyyttä, eivätkä kaikki hänen tekonsa ole moraalin rajojen sisäpuolella, mutta silti hänestä löytyy myös hillitympi puoli.

Days 13 and 14: Your favourite writer & Favourite book of your favourite writer

Aikuisten teoksissa minulla ei varsinaisesti ole lempikirjailijaa. Pidän esimerkiksi Audrey Niffeneggerin, John Irvingin ja Irvine Welshin tyylistä kirjoittaa. Yhden tai kahden luetun teoksen perusteella en kuitenkaan menisi nimittämään ketään arvonimellä "lempikirjailijani".

Roald Dahl oli mielestäni erittäin taitava kirjoittamaan ihastuttavia lastenkirjoja. Hänen kirjojensa maailma on täysin erilainen, kuin mihin olen muissa teoksissa törmännyt. Dahl on onnistunut mielestäni taitavasti yhdistämään teksteissään lastenkirjoille ominaista naiiviutta, hauskoja kommelluksia, sekä rehellisesti sanottuna myös kamalia tapahtumia. Unohtamatta tietenkään pilkahduksia hänen kovin puhutusta mustasta huumoristaan.

Olen lukenut Dahlilta monia lastenkirjoja, muun muassa Jali ja suklaatehdas, Jaakko ja jättipersikka, Nilviöt, Matilda, Iso kiltti jätti ja Ilmarin ihmelääke. Jokainen niistä on maininnan arvoinen, mutta parhaaksi Dahlin kirjaksi valitsen kuitenkin Kuka pelkää noitia. Jo pienenä rakastin kirjan synkähköä tunnelmaa, huumorilla höystettyjä hirvittäviä tapahtumia ja lapsen silmin nähtyä toiveikkuutta.

Roald Dahl on tähän mennessä siis ainoa kirjailija, jota voisin kutsua etuliitteellä "lempi". Ennen lopullista tuomiota aion kuitenkin lukea häneltä vielä kirjan Rakkaani, kyyhkyläiseni, joka on tuleva olemaan ensimmäinen häneltä lukemani aikuisten teos.