Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin kertoo rakkaudesta, menneisyyteen suljetuista salaisuuksista ja kohtalon ottamisesta omiin käsiinsä. Kirja sijoittuu tällä kertaa sekä Pariisiin, Lontooseen että New Yorkiin, mutta ihmisten ongelmat pysyvät samoina kaupungista riippumatta.

Olen viihtynyt hyvin Pancolin sarjan parissa, mutta valitettavasti olen huomannut myös sen, kuinka sarjan taso laskee osa osalta. Ensimmäinen, Krokotiilin keltaiset silmät, on ehdottomasti kolmikon vahvin. Se tutustutti minut Joséphineen, tämän läheisiin ja näiden kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Toisen osan, Kilpikonnien hitaan valssin, kohdalla mutisin jo vähän epävarmuuttani siitä, soveltuuko raaka murhamysteeri tähän hurmaavaan pariisilaisyhteisöön. Toinen osa oli silti vielä erittäin hyvä ja tarjosi tapahtumia, jotka kolmannessa osassa ovat ikävän vähissä.

Tapahtumat yksinään eivät ole toki olleet syy siihen, minkä vuoksi Pancolin kirjoihin alunperin ihastuin. Hänellä on kyky kuvata tavallisia ihmisiä ja näiden välisiä keskusteluja ja loihtia niistä äärimmäisen mielenkiintoisia. Esimerkiksi ensimmäisen osan kohdalla tunsin oppivani jotain myös itsestäni. Kolmannen osan kohdalla henkilöhahmot eivät kuitenkaan kykene kannattelemaan koko 900 sivun pakettia. Juonikuvioita on, mutta jotenkin ne tuntuvat ensimmäisten osien toistolta. Rikkaan ukon petkutus - nähty. Kirjan kirjoittaminen - nähty.

Kolmas osa on lisäksi kuin pitkä väliosa, alustus jollekin tulossa olevalle. Ymmärrän kyllä jotenkin sen tarkoituksen, sillä siinä selviää muutamia pitkään pohdittuja salaisuuksia. Toisaalta minua kummastutti tapa, että salaisuuksia kierrellään ja kaarrellaan ensimmäiset 900 sivua ja sitten niiden ratkaisusta kerrotaan muutamalla lauseella. Kaikki tuntuu kirjan paksuudesta huolimatta jäävän auki. Pancolilta on kuitenkin syksyllä tulossa kirja Mimmit (linkki sisältää jonkin verran juonipaljastuksia), joka ilmeisesti sivuaa ja paljastaa lisää näistä tapahtumista, vaikka mukana onkin uusi päähenkilö.

Minä todella pitkästyin tämän kirjajättiläisen kanssa, sanon sen suoraan. Toivoin useaan otteeseen, että kirja vain päättyisi ja saisin lukea jotain muuta. Olin pitkään toiveikas ja odotin, että kirja tuo eteeni kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Koska juuri mitään ei kuitenkaan tapahtunut, tylsistyin. Pidin Joséphinen kirjoitusprosessista, sillä siihen liittyy eräs mielenkiintoinen tarina. Harmikseni tämäkin kuvio oli jätetty kirjassa kovin vähälle.

Yksi suuri ongelma oli nyt mielestäni hahmojen lukumäärä. Olen aikaisemmin pitänyt siitä, että Pancolin kirjoissa päästään lähes kaikkien henkilöiden pään sisälle, mutta liika on liikaa. Tuntuu turhalta, että esitellään henkilö ja hänen kohtalonsa kannalta tärkeä tapahtuma, mutta jälkeenpäin siihen palataan vain yhdellä nopealla lausahduksella. Näkökulmia on niin paljon, että ehdin välillä unohtaa jonkin kirjassa olevan juonikuvion olemassaolon kokonaan.

En pitänyt hahmoista yhtä paljon kuin aiemmissa osissa. Varsinkin Joséphinen ja Zoén matelu muiden edesssä ärsytti minua, Joséphinen kohdalla se kun jatkui jo kolmatta kirjaa. Zoé puolestaan kasvaa kirjassa 15-vuotiaaksi, mutta käyttäytyy edelleen kuin pikkulapsi esimerkiksi imiessään peukaloaan, mikä tuntui minusta kummalliselta. Hortensen itsekkyyttä olen inhonnut aina, vaikka ihailenkin hänen asennettaan työntekoa kohtaan. Miksi hänet on muuten laitettu nyt hokemaan ärsyttävää "Badabumia" joka välissä?

Jotain hyvääkin kirjassa oli. Josianen, Marcelin ja Juniorin pikkuperhe on aina ihastuttanut minua, ja tässä osassa heihin kiinnitetäänkin erityisen paljon huomiota. Uusista kuvioista pidin eniten Philippen ja Alexandren ympärilleen kokoamasta perheentapaisesta ryhmästä. Kaikista valituksista huolimatta täytyy muuten kunnioittaa Pancolin realistisia henkilövalintoja. Eihän oikeassa elämässäkään ole pelkästään rikkaita, kauniita ja hyviä ihmisiä, vaan myös huijaavia, itsekkäitä ja köyhiä henkilöitä.

Kokonaisuutena Pancolin sarja on ollut elämäntäyteinen ja piristävä kokemus, joka sekoittaa onnistuneesti useita tyylilajeja romantiikasta jännitykseen ja historiaan. Useimmiten olen onnistunut lukemaan osia vaivatta vaikka pääsykoestressin keskellä. Siksi osa tämänkin kerran tähdityksestäni koostuu siitä, mitä mieltä olen Central Parkin oravista osana sarjaa. Yksittäisenä teoksena se ei mielestäni toiminut kovinkaan hyvin.

★★★
  
Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (alkup. Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Bazar, 2013
921s.

Tällä teoksella voin myös ruksia yli yhden lokeron Le Masque Rouge -blogin kesäbingosta. Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin menee kohtaan "Kannessa eläinkuva".