Anni Nykänen: Mummo 2

Tartun yleisesti aika huonosti sarjakuviin, mutta kesäisin ne ovat juuri sopivan helppolukuisia. Viime kesänä löysin ensimmäistä kertaa Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan, ja kuten silloin vähän ennustelinkin, oli nyt vuorossa sarjan toinen osa.

Kuten Mummon ensimmäisessä kokoelmassa, myös tässä toisessa osassa keskitytään Lyyli-mummon ja Sulo-paapan, näiden kissan ja lastenlasten elämän pieniin ja suuriin sattumuksiin. Stripeissä tutustutaan uusiin teknologisiin keksintöihin ja ruokalajeihin, pöyristytään postissa tulevista laskuista ja löydetään sosiaalisen median ilot. Mummo säilyttää menneen, mutta on samalla myös nykyajan hermolla.

Lukukokemus oli aika samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, ja löysin jälleen sekä hyviä että vähemmän hyviä kohtia. Tällä kertaa pistin kuitenkin merkille sen, että paikoitellen teksti ei päässyt hauskuudessa ihan kuvien tasolle, vaan kertoi lähinnä turhaan sen, mitä kuvista pystyi muutenkin päättelemään. Vaikka muuten tekstin ystävä sarjakuvissa olenkin, tässä kokoelmassa loistaville piirroksille olisi voinut antaa vielä enemmän itsenäistä tilaa tekstiltä.

Mummo on hahmona koko sarjakuvan kantava voima. Ilkikurinen, mutta sisimmissään välittävä ja huolehtiva. Lempistrippini löytyi tällä kertaa ihan kokoelman alusta, kun lapsenlapset vastaanottavat mummolta kirjeen, jossa hän marttyyrinomaisesti ilmoittaa olevansa vielä hengissä. Niin, toteavat lapsenlapset, eihän edellisestä mummon luona vierailusta ollutkaan kuin muutama päivä.

Kumpikaan kokoelmista ei ole ollut kauttaaltaan loistava omasta mielestäni, mutta silti niiden parissa viihtyy hyvin. Mummo lämmittää sydäntä, tuo mieleen omat vanhemmat sukulaiset ja antaa inspiraatiota siihen, millä mielellä elää elämäänsä.

Goodreads-haaste: Mummo kuittaa kohdan 40. A graphic novel.

★★★ 

Anni Nykänen: Mummo 2

Sammakko, 2012

104s.

E. Lockhart: We Were Liars

Cadence Sinclair Eastman on viisitoistavuotias, kun hän joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen muistonsa saman vuoden kesältä katoavat. Kaksi vuotta myöhemmin hän palaa sukunsa omistamalle saarelle, jossa häntä odottavat myös hänen kolme hyvää ystäväänsä, niin kutsutut valehtelijat. Kaikki ei kuitenkaan ole samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, kesällä viisitoista, vaan Cadencen sukulaiset ja ystävät käyttäytyvät omituisesti, vieraalla tavalla, eivätkä vastaa hänen kysymyksiinsä onnettomuudesta. Cadencen täytyy ottaa yksin selvää siitä, minkä hän on unohtanut.

Cadencen onnettomuuden selvittäminen on iso osa tarinaa. Hän kerää huoneensa seinille muistiinpanoja kaikesta, minkä hän muistaa itse tai minkä saa selville muiden puheiden kautta. Kaikki mitä kerrotaan, ei kuitenkaan ole totta. Jopa tyttö itse menee välillä sekaisin omien muistojensa kanssa. We had been in the attic before. Also, we had never been in the attic before. Vähitellen palapeli alkaa kuitenkin hahmottua niin Cadencen kuin lukijan mielessä.

Tarina lähtee käyntiin erittäin lupaavasti. Cadence aloittaa kertomuksena ikään runoilemalla suvustaan, jossa kukaan ei ole epäonnistuja tai addikti, ei rikollinen tai väärässä. Hän kuvailee isänsä kipeää lähtöä sanoin then he pulled out a handgun and shot me in the chest,  vaikkei konkreettista ampumista tapahdukaan. Lisäksi normaali kerronnan kulku vaihtuu ajoittain sadunomaisiin pätkiin, joissa kuvataan kuningaskuntia, lohikäärmeitä ja kauniita neitoja. Nämä tyyliratkaisut ovatkin varmasti yksiä parhaimpia elementtejä kirjassa.

Vaikka olin alussa jopa lumoutunut tarinasta, alkoi sen kuluessa olla kuitenkin vähitellen selvää, ettei minua kiinnostanut enää muu kuin salaisuuden selville saaminen. Kun puhe kääntyi mysteeristä talonjakoihin ynnä muihin ikävystyttävämpiin asioihin yhä useammin, tuntui kirjan muuten lyhyt sivumääräkin jo liian pitkältä. En voi myöskään sanoa, etteikö loppuratkaisu olisi ollut itselleni pettymys, vaikken sitä suoranaisesti arvannutkaan. Olisin vain toivonut sen herättävän itsessäni enemmän tunteita suuntaan tai toiseen.

Suurin ongelma kohdallani oli luultavasti se, että henkilöt olivat mielestäni lähes poikkeuksetta epämiellyttävän pinnallisia. Tämähän on toki varmasti kirjan tarkoituskin, sillä se keskittyy osaksi rikkaan suvun jäsenten keskinäisiin konflikteihin. On valtaa käsissään pitävä isoisä Harris Sinclair, on tämän kolme maallista mammonaa ja täydellistä ulkokuorta tavoittelevaa tytärtä, on nuoria, jotka pakenevat pintaliitoista elämää omiin oloihinsa. Ne muutamat henkilöt, joihin olisin halunnut tutustua syvemmin, jäivät kuitenkin auttamatta etäisiksi. Jopa Cadencen kertojanääni on harmittavan väritön ja persoonaton.

Kaiken kaikkiaan We Were Liars onnistui säilyttämään salaisuutensa melko hyvin, mutta ei kuitenkaan saanut minua järkyttymään tai herättänyt muutenkaan vahvoja tuntemuksia. Tämä olisi voinut olla hyvinkin hieno teos kaikkine erikoisine ratkaisuineen, mutta jäi lopulta vaisuksi kuvaukseksi itselleni mitäänsanomattomista ihmiskohtaloista.

★★ 

E. Lockhart: We Were Liars

Hot Key Books, 2014

227s.

Paula Hawkins: The Girl on the Train

Rachel Watsonilla on tapana ottaa arkiaamuisin klo 8.04 juna Lontooseen ja klo 17.56 takaisin Ashburyyn. Hän istuu penkillä ikkunan vieressä ja tutkii silmillään ohikiitäviä taloja. Varsinkin yksi on kiinnittänyt hänen huomionsa, talo, jossa asuu onnelliselta näyttävä pariskunta. Eräänä päivänä Rachel kuitenkin näkee sattumalta jotain, joka ei tunnu luonnolliselta. Eikä hän voi jättää asiaa sikseen.

The Girl on the Train kiinnosti minua heti ilmestyttyään alkuvuodesta ja tilasinkin sen aika nopeasti itselleni. Kirjaa on verrattu monessa paikassa Hitchcockin Takaikkunaan, joka on omastakin mielestäni varsin hyvä ja mielenkiintoinen elokuva. Elokuvasta tutut tirkistelynhaluisuus ja salaa nähdyt oudot asiat kuulostivat hykerryttäviltä, mutta siitä huolimatta sain aloitettua kirjan lukemisen vasta muutamia päiviä sitten.

Rachelin lisäksi tarinassa pääsee ääneen kaksi muuta naista, ja jokaisen näkökulma tuntuu esittävän asiat erilaisessa valossa. Toinen saattaa nähdä tuntemattomien ihmisten elämässä kaiken sen, mitä on halunnut itse aina saavuttaa, toinen vain kuulla äänekkäät riidat. Kun hahmot eivät lisäksi tunnu erityisen pidettäviltä tai samaistuttavilta, on lukijan vaikea tietää, keneen luottaa. Tämä tekee tarinasta toimivan.

Näin vielä viileään, sateiseen ja hämärään alkukesään The Girl on the Train oli aivan loistava trilleri ja sisälsi juuri sopivasti kaipaamaani jännitystä. Pitkästä aikaa jouduin valvomaan myöhään yöhön lukien, jotta saisin ratkaisun selville. Tarinassa paljastuu jatkuvasti niin paljon yllättäviä käänteitä, ettei lukemista voinut vain jättää kesken.

Kirja onnistui huiputtamaan minua täysin. Esitin itselleni jos jonkinmoisia skenaarioita siitä, mitä olisi voinut tapahtua, mutta varsinainen ratkaisu tuli tästä huolimatta yllätyksenä. Kirjassa on paljon eri suuntiin sinkoilevia, solmimattomia langanpätkiä, jotka saivat minut ensin epäilemään vahvasti yhtä asiaa, mutta jo seuravassa hetkessä jouduinkin taas kyseenalaistamaan kaiken.

The Girl on the Train ei ole täydellinen kirja, vaikka aika läheltä liippaakin. Juonenkäänteet olivat ajoittain liian pienestä sattumasta kiinni ja näin vähän epäuskottavia, samoin joidenkin hahmojen käyttäytyminen. Pettynein olin kuitenkin loppuhuipennukseen, joka tuntui kierrättävän kuluneita lausahduksia ja tapahtumia. Itse ratkaisu ei tehnyt minua tyytymättömäksi, sillä siihen liittyvät asiat olivat oikein mielenkiintoisia. Tapa, jolla ne esitettiin, varisti kuitenkin tarinasta kaiken sen tuoreuden, joka siinä mielestäni pitkään oli.

The Girl on the Train sopii lukijoille, jotka rakastavat jännitystä ja kierohkoja juonenkäänteitä. Se sisältää monia sinänsä rankkojakin käänteitä, mutta esimerkiksi liialla verellä tai kauhulla mässäilyä ei tarvitse pelätä. Ihanteellisin lukukokemus syntyisi varmasti kirjan tapaan lämpimänä, jopa tukahduttavan kuumana kesäiltana, junan jyristellessä ohitse.

Goodreads-haaste: The Girl on the Train menee kohtaan 4. A book published this year.

★★★★ 

Paula Hawkins: The Girl on the Train

Doubleday, 2015

319s. 

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa -teoksesta löytyy nimensä mukaisesti kirjakaupan asiakkaiden sanomia omituisia, hauskoja, ilahduttavia ja välillä jopa pelottavia asioita. Kysymyksiä on koottu kirjakaupoista ympäri maailman, mutta pääasiassa Isosta-Britanniasta.

Kysymyksiä ja keskusteluja on ihan laidasta laitaan, jotkut jopa niin eriskummallisia, että tulee väistämättä mieleen, voivatko ne olla totta. Esimerkiksi lukuisat tapaukset, joissa asiakas on tiedustellut myyjältä villalankaa tai siivoustarvikkeita, puhumattakaan siitä, kuinka kauppaa luullaan lastentarhan korvikkeeksi, kuulostavat lähinnä vitseiltä.

Jos jotain moitittavaa pitäisi löytää, niin kuten usein tällaisissa teoksissa, koottujen lausahdusten hauskuus vaihtelee aika lailla. Parhaimmillaan kirja kuitenkin naurattaa ja jopa huonoimmille tapauksille tuli sentään tuhahdettua vähän ääneen. Kuvat olisi mielestäni voinut tällä kertaa jättää kokonaan pois kirjasta, vaikka yleensä niistä pidänkin, sillä ne eivät olleet tarpeeksi viihdyttäviä ja tuntuivat ajoittain jopa menevän liian kauas pois tekstin aiheesta.

Teos on nopealukuinen ja sen parissa viihtyy enimmäkseen oikein mainiosti. Varsinkin lukutoukille ja muille kirjakaupoissa viihtyville tätä voi suositella lämpimästi! Jopa vähemmän lukeva poikaystäväni tarttui tähän ihan omasta aloitteestaan, mistä olen hyvin tyytyväinen.

Goodreads-haaste: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa menee kohtaan 8. A funny book.

★★★★ 

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa (alkup. Weird Things Customers Say in Bookshops, 2012)

Suomentanut: Aino Partanen

Nemo, 2012

114s.

Luettavaa lomalle

Okei, periaatteessahan kesälomaani on vielä vajaa kaksi viikkoa, mutta en siitä huolimatta malttanut olla tekemättä tätä postausta jo nyt. Niin, ja hakematta tuota kirjakasaa kirjastosta yöpöydälle notkumaan. Sen verran alan olla jo kesämielellä, ettei koulukirjojen lukeminen enää jaksaisi millään innostaa. Pakko se on kuitenkin vielä yhteen tenttiin päntätä.

Olen alustavasti ajatellut lukea lomani aikana kuvassa näkyviä kirjoja, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos eteen sattuukin muita mielenkiintoisia teoksia. Tuntuu nimittäin siltä, ettei lukulistallani ole tällä hetkellä sellaisia kirjoja, jotka haluaisin aivan ehdottomasti lukea. Tai jos on, niin niitä ei ole saatavilla kirjastosta.

Kesäisin alan lähes poikkeuksetta janoamaan jännitystä kirjojen ja elokuvien muodossa. Kirjojen osalta jännitystä ja rikosten ratkaisua tarjoavat kasastani ilmeisesti ainakin Stephen Kingin Joyland ja Veera Valan Kuolema sypressin varjossa. Kingiä olen lukenut aikaisemminkin ihan kohtuullisen hyvällä menestyksellä, mutta Vala on minulle uusi tuttavuus. Näiden lisäksi voisin kuvitella, että myös Neil Gaimanin Neverwhere - Maanalainen Lontoo, Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä sekä E. Lockhartin We Were Liars aiheuttaisivat jonkin verran sydämentykytyksiä, olenkohan aivan väärässä?

Omasta hyllystäni haluaisin saada luettua Ian McEwanin Sovituksen, Aravind Adigan The White Tigerin ja Haruki Murakamin Sputnik - rakastettuni -romaanin. Harkitsin lisäksi jo keväällä, että jos olisin aloittanut lukemaan Pottereita uudelleen, mutta en päässyt silloin hankkeessa ajatusta pidemmälle. Ehkä nyt kesän aikana voisi olla aikaa tarttua Viisasten kiveenkin.

Vielä lukemattomien kirjojen lisäksi kasan huipun tienoilla keikkuu tällä hetkellä lukemani Rainbow Rowellin Fangirl. Pidin kirjailijalta aikaisemmin lukemastani Eleanorista&Parkista niin paljon, ettei tätäkään voinut jättää välistä. Fangirl kertoo collegen aloittavasta Cathystä, joka uusiin ihmisiin tutustumisen sijasta haluaisi keskittyä lähinnä fanfictionin kirjoittamiseen. Kirjan alku on ainakin ollut hauska, ja olen pystynyt samaistumaan kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan syventyvään Cathyyn aika lailla.

Kertokaahan, mitä te aiotte lukea kesällä? Ehkä saan listoistanne itsellenikin lisää vinkkejä. :)

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta

Cormac McCarthyn Veren ääriin -romaania lukiessa voi oikeastaan unohtaa kaiken, mitä tietää moraalista. Tarinassa seurataan nimetöntä nuorta poikaa, jonka huonot kotiolot ajavat karkuteille. Hän vaeltaa pitkin erämaita ja lyöttäytyy yhteen erilaisten porukoiden kanssa. Eräs joukkio koostuu palkkatappajista, jotka metsästävät apassien päänahkoja. Veri lentää, ja käsitys ihmisyydestä sen kun katoaa.

Pelkkä intiaanien päänahka ei riitä palkkatappajille kuin aluksi. Heitä pidetään kaupungeissa sankareina, ja he hyväksikäyttävät tätä viemällä paikkojen naiset, ruuat ja rahat. Vähitellen heidän aseensa tavoittavat myös niiden ihmisten kallot, joita heidän tuli alunperin intiaaneilta suojella. Eivät apassitkaan viattomia tosin ole, vaan yhtä lailla heidän jousensa ja seipäänsä laulavat muiden ihmisten osuessa kohdalle.

Palkkatappajien pääpiruna toimii tuomari Holden. Hän ei pidä siitä, että maailmassa on salaisuuksia, joita hän ei tiedä, ja paikkoja, joihin hän ei ole tutustunut. Hän haluaa ne kaikki tietoonsa ja mieluiten myös orjuuttaa kaiken valtaansa. Tuomarin mukaan korkeimman oikeuden edessä ei myöskään kysellä ihmisten tekoja, vaan kaikki ovat samalla viivalla. Tällöin eivät normaalit moraaliopit päde, vaan kyse on ainoastaan elämästä ja kuolemasta. Näin hahmot ehkä perustelevat itselleen silmittömät tapponsa.

Tuomaria pelätään ja kummeksutaan jopa oman joukon sisällä, ja varsinkin nuoresta pojasta nousee vastakohta tämän moraalittomuudelle. Ei poika itsekään välty tappamiselta, eikä hän muutenkaan tunnu olevan välittävintä sorttia, mutta silti hänestä löytyy tuomaria enemmän inhimillisyyttä. Tämä näkyy muun muassa siinä, kuinka hän on hanakka pelastamaan tovereitaan viimeiseen saakka, vaikka nämä hidastuttaisivatkin hänen omaa matkaansa.

Vaikka kirja on raaka, ajoittain jopa erittäin raaka, ei kertoja millään tavoin kauhistele tai ihannoi hahmojen tekoja. Asiat vain kerrotaan niin kuin ne tapahtuvat. Kirjan rakenne on lisäksi aika haastava, vuorosanoja ei ole juuri erotettu muusta kerronnasta, ja tämä taas toi lukemiseen omat vaikeutensa. Huomasin, että varsinkin väsyneenä saatoin lukea useamman sivun ilman, että minulle jäi niistä mitään mielikuvia. Lopussa oleva sanasto oli sen sijaan tarpeellinen ja mielenkiintoinen, saatoin jopa oppia muutaman fraasin lisää espanjaa.

Koska kirja ei ilottele inhimillisyydellä, on sen lukeminen välillä vähän ahdistavaakin. Ehkä kaikille ikävyyksille voisikin pitää kontrastina kirjan miljöötä, erämaata. Koska muita ihmisiä ei välttämättä ole tavattavissa päiväkausiin, syntyy paikasta kamaluuksista huolimatta tietynlainen rauhan pesä. Maisemat kuvataan kauniina ja auringonlaskut ja -nousut kirkkaina. Toisaalta välillä erämaakin on yksinäinen, auringonlasku verenpunainen, ja edessä siintää tuhoutunut kylä.

Veren ääriin on ajoittain mielenkiintoinen tarina ihmisyydestä (tai oikeastaan sen puutteesta). Kerronta on kuitenkin suhteellisen vaativaa ja tarina toisaalta tasapaksua, joten lukeminen vei minulta paljon aikaa. Etukannen Helsingin Sanomien sitaatti lupaa, että kirja jättää sieluun syvän jäljen, mutta itse en ainakaan tällaista jälkeä huomaa tai sitten se on aika tavalla haalea.

Tällä romaanilla saan vedettyä yli Goodreads-haasteen kohdan 41. A book by an author you've never read before.

★★★ 

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta (alkup. Blood Meridian, or the Evening Redness in the West, 1985)

Suomentanut: Kaijamari Sivill

WSOY, 2012

408s.