Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta

Cormac McCarthyn Veren ääriin -romaania lukiessa voi oikeastaan unohtaa kaiken, mitä tietää moraalista. Tarinassa seurataan nimetöntä nuorta poikaa, jonka huonot kotiolot ajavat karkuteille. Hän vaeltaa pitkin erämaita ja lyöttäytyy yhteen erilaisten porukoiden kanssa. Eräs joukkio koostuu palkkatappajista, jotka metsästävät apassien päänahkoja. Veri lentää, ja käsitys ihmisyydestä sen kun katoaa.

Pelkkä intiaanien päänahka ei riitä palkkatappajille kuin aluksi. Heitä pidetään kaupungeissa sankareina, ja he hyväksikäyttävät tätä viemällä paikkojen naiset, ruuat ja rahat. Vähitellen heidän aseensa tavoittavat myös niiden ihmisten kallot, joita heidän tuli alunperin intiaaneilta suojella. Eivät apassitkaan viattomia tosin ole, vaan yhtä lailla heidän jousensa ja seipäänsä laulavat muiden ihmisten osuessa kohdalle.

Palkkatappajien pääpiruna toimii tuomari Holden. Hän ei pidä siitä, että maailmassa on salaisuuksia, joita hän ei tiedä, ja paikkoja, joihin hän ei ole tutustunut. Hän haluaa ne kaikki tietoonsa ja mieluiten myös orjuuttaa kaiken valtaansa. Tuomarin mukaan korkeimman oikeuden edessä ei myöskään kysellä ihmisten tekoja, vaan kaikki ovat samalla viivalla. Tällöin eivät normaalit moraaliopit päde, vaan kyse on ainoastaan elämästä ja kuolemasta. Näin hahmot ehkä perustelevat itselleen silmittömät tapponsa.

Tuomaria pelätään ja kummeksutaan jopa oman joukon sisällä, ja varsinkin nuoresta pojasta nousee vastakohta tämän moraalittomuudelle. Ei poika itsekään välty tappamiselta, eikä hän muutenkaan tunnu olevan välittävintä sorttia, mutta silti hänestä löytyy tuomaria enemmän inhimillisyyttä. Tämä näkyy muun muassa siinä, kuinka hän on hanakka pelastamaan tovereitaan viimeiseen saakka, vaikka nämä hidastuttaisivatkin hänen omaa matkaansa.

Vaikka kirja on raaka, ajoittain jopa erittäin raaka, ei kertoja millään tavoin kauhistele tai ihannoi hahmojen tekoja. Asiat vain kerrotaan niin kuin ne tapahtuvat. Kirjan rakenne on lisäksi aika haastava, vuorosanoja ei ole juuri erotettu muusta kerronnasta, ja tämä taas toi lukemiseen omat vaikeutensa. Huomasin, että varsinkin väsyneenä saatoin lukea useamman sivun ilman, että minulle jäi niistä mitään mielikuvia. Lopussa oleva sanasto oli sen sijaan tarpeellinen ja mielenkiintoinen, saatoin jopa oppia muutaman fraasin lisää espanjaa.

Koska kirja ei ilottele inhimillisyydellä, on sen lukeminen välillä vähän ahdistavaakin. Ehkä kaikille ikävyyksille voisikin pitää kontrastina kirjan miljöötä, erämaata. Koska muita ihmisiä ei välttämättä ole tavattavissa päiväkausiin, syntyy paikasta kamaluuksista huolimatta tietynlainen rauhan pesä. Maisemat kuvataan kauniina ja auringonlaskut ja -nousut kirkkaina. Toisaalta välillä erämaakin on yksinäinen, auringonlasku verenpunainen, ja edessä siintää tuhoutunut kylä.

Veren ääriin on ajoittain mielenkiintoinen tarina ihmisyydestä (tai oikeastaan sen puutteesta). Kerronta on kuitenkin suhteellisen vaativaa ja tarina toisaalta tasapaksua, joten lukeminen vei minulta paljon aikaa. Etukannen Helsingin Sanomien sitaatti lupaa, että kirja jättää sieluun syvän jäljen, mutta itse en ainakaan tällaista jälkeä huomaa tai sitten se on aika tavalla haalea.

Tällä romaanilla saan vedettyä yli Goodreads-haasteen kohdan 41. A book by an author you've never read before.

★★★ 

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta (alkup. Blood Meridian, or the Evening Redness in the West, 1985)

Suomentanut: Kaijamari Sivill

WSOY, 2012

408s.