David Safier: Huono karma

"Päivä, jolloin kuolin, ei ollut järin hauska. Eikä se johtunut pelkästään omasta kuolemastani. Itse asiassa kuolema oli päivän tapahtumista vasta kuudenneksi kurjin."

Kim Lange on mediapersoona, jolla ei ole aikaa tyttärelleen tai aviomiehelleen, joka teilaa vastustajansa häikäilemättömästi pois tieltään ja ei uhraa ajatustakaan puutarhansa pienille eliöille. Siis ennen kuin kuolee ja syntyy uudelleen - muurahaiseksi.

Huono karma on huumoriin kiedottu tarina siitä, kuinka hyvät teot palkitaan ja huonoista rangaistaan. Kimin sielu kulkee muun muassa muurahaisesta kastematoon ja madosta marsuun. Hyvän ja huonon karman kerääminen määrittää sen, millaiseksi eliöksi hän seuraavaksi muuttuu. Oppaana sielun kiertokulussa toimii lempeä Buddha, jonka neuvot eivät tosin ole aina Kimille mieleen. Esimerkiksi muiden hyväksi toimiminen saattaa olla luultua hankalampaa, jos sinulla on yhtäkkiä kahden jalan sijaan kuusi, jotka eivät lisäksi tottele ollenkaan ohjausta.

Teos toimi minulle hyvänä ajanvietteenä. Kim ei varsinaisesti ole mikään rakastettava persoona, eikä kirjan juoni palkintojen arvoinen, mutta pidin sen huumorista paljon. Pääjuoni keskittyy Kimiin ja hänen palavaan haluunsa päästä takaisin perheensä luokse, mutta sen rinnalla on alaviitteisiin merkitty Casanovan muistelmia. Nämä muistelmat esittävät nokkelia kommentteja Casanova-hahmon selviytymisestä omista jälleensyntymistään ja tukevat lisäksi pääjuonta. Itse Casanovaan törmätään myös tarinassa, mutta hänen näkökulmansa antaa lisätietoa silloinkin, kun hän ei ole Kimin kanssa tekemisissä.

En oikeastaan odottanut kirjalta muuta kuin viihdykettä, enkä siksi kiinnittänyt liiaksi huomiota sen puutteisiin. Tekstin tietynlainen hätäisyys jäi kuitenkin harmittamaan minua. Hahmot vaihtuvat nopeasti toisiin, ainostaan muurahaisessa pysytellään useamman luvun verran. Tavallaan odotin, että eri eliöiden ruumiissa olemisen vaikeudesta olisi tehty enemmän pilaa, mutta sitä kuvaillaan lähinnä muutamalla lauseella. Minä en ainakaan kokenut lukevani Kimin mietteitä muurahaisen tai lehmän ruumiin sisältä, vaan ajattelin häntä oikeastaan koko ajan ihmisenä. Sen koinkin teoksen huonoimmaksi puoleksi.

Luen mieluummin kirjoja, jotka osaavat näyttää minulle asioita kertomisen sijaan ja pystyvät tunkeutumaan uskottavasti erilaisten hahmojen pinnan alle. Välillä sitä kuitenkin kaipaa myös Huonon karman tapaisia romaaneja. Sellaisia, jotka eivät ota itseään tai kirjallisia ansioitaan (tai niiden puutteita) liian vakavasti.

★★★

David Safier: Huono karma (alkup. Mieses Karma, 2007)

Suomentanut: Tiina Hakala

Bazar, 2011

 280s. 

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Voi Joanne Harris, mitä sinun kirjojesi kanssa pitäisi oikein tehdä? Melkein tasan vuosi sitten luin sinulta ensimmäisen teoksen, Appelsiinin tuoksun, ja rakastuin aivan täysin. Millä voimalla miljöö, maut ja hajut piirtyivät silloin mieleeni, se oli uskomatonta. Teoksen jättämässä huumassa menin ja ostin lähes kaiken muun tuotantosi, minkä käsiini vain sain. Nyt mietin kuitenkin, oliko se virhe.

Seuraavaksi tutustuin nimittäin Sinisilmään, poikaan, jonka sosiaaliset taidot tuntuivat rajoittuvan netin keskustelupalstoille. Ajankohtaisen romaanin luulisi kiinnostavan, samoin mysteereiden ja yllättävien juonenkäänteiden. Sinisilmässä juonenkäänteitä riitti kuitenkin siihen malliin, että vähempi olisi riittänyt, ja se jättikin mieleeni enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toinen lukukokemus ei siis yltänyt lähellekään ensimmäisen tasoa.

Epäröin hieman Sinisilmän jälkeen ja pidinkin kuukausien tauon Harrisista. Tuli kuitenkin aika, jolloin tarvitsin koulun klassikoiden lomaan muutakin lukemista ja päätin tarttua Herrasmiehiin ja huijareihin. Pidin sitä melkein varmana nakkina, olihan sitä nimittäin kehuttu lempikirjaksi suunnalla jos toisella.

Herrasmiehiä ja huijareita kertoo siitä, kuinka ulkopuolisuus saa janoamaan kostoa vielä vuosien jälkeen. Tarina sijoittuu pääasiassa St. Oswald -nimisen poikakoulun ympäristöön ja sen voikin nähdä suuren roolinsa vuoksi näyttelevän yhtä pääosaa kirjassa. Toisessa pääroolissa on latinanopettaja Roy Straitley, vanhan koulukunnan mies, jolle nykypäiväiset villitykset ovat liikaa, mutta jonka ajatus kulkee korkeasta iästä huolimatta hyvin. Sitten on vielä kieron pelin alullepanija, hahmo, jonka henkilöllisyys salataan aivan viime metreille saakka. Kuka voittaa pelin, kuka pyyhkii lopulta pelilaudan puhtaaksi?

Ensimmäinen asia, joka minulle tuli lukiessa mieleen oli "voi harmi, kun tarina ei sijoitu kauemmas menneisyyteen". Minä nimittäin rakastuin hillittömästi koulun vanhaan miljööseen. Tunsin käytävien kaiun korvissani ja kirjojen tuoksun nenässäni, ja tavoitin hetkeksi jotain samaa, mitä tunsin Appelsiinin tuoksua lukiessani. Tämä on mielestäni yksi Harrisin parhaimpia puolia kirjailijana, kuvailun taito. Miljöön seesteisyyttä häiritsivät kuitenkin modernit vempeleet, ja viihdyinkin parhaiten opettaja Straitleyn seurassa latinantunneilla, joissa ei tietokoneita näkynyt.

Tarinassa on kaksi aikatasoa. On nykyaika, jossa seurataan Straitleyn itsepintaista kamppailua koulun modernisoitumista vastaan ja hänen salaperäisen vastapelaajansa arvaamattomia siirtoja sen maineen tuhoamiseksi. Toisaalta käännetään katse kymmenen vuoden taakse tapahtumiin, joille nykyajan ongelmat ovat seurausta. Takaumien kautta on mielenkiintoista tutustua tapahtumien taustoihin ja saada niille selitys, mutta niiden vuoksi tarina tuntuu myös syttyvän hitaasti. Ylipäätään kirjassa on liikaa kuvailua arkipäiväisistä tekemisistä. Itse olisin halunnut keskittyä enemmän kieroista suunnitelmista lukemiseen, mutta ne tunnutaan usein ohittavan enempiä selittelemättä.

Herrasmiehiä ja huijareita on toki sekavaa Sinisilmää hillitympi, mutta silti tunsin jääväni sen ulkopuolelle. En kokenut juuri sympatiaa hahmoja kohtaan tai nähnyt kieroilijan suuren rakkauden kohdetta hänen silminsä. Rakkaus tuntui tarinassa lähinnä hyvin naiivilta, mitä se toki osaksi olikin. Useat kieroilijan ratkaisut osoittautuivat mielestäni myös pelkurimaisesti toteutetuiksi, ilman vaaraa paljastumisesta. Tästä syystä hänen näkökulmaansa olikin välillä vastenmielistä lukea. Minulla taitaa olla pienenpieni heikkous älykkäisiin ja herrasmiesmäisiin pahiksiin (kuten Hannibal Lecter), joten Harrisin heikot hahmot tuntuvat etäisiltä, vaikka ovatkin varmasti yleisesti realistisempia.

Herrasmiehiä ja huijareita jäi minulle mieleen keskinkertaisena huijaritarinana. Kuten jo viime postauksessa mainitsin, arvasin tärkeän juonenkäänteen hyvin varhaisessa vaiheessa. Vaikka jo tämä vaikutti ikävästi lukukokemukseeni, suurin syy pettymykseen syntyi siitä, etten päässyt kaivautumaan tarinan pinnan alle. Ellei intensiivinen loppu olisi tarjoillut minulle vihdoin mielenkiintoista dialogia, paljastuksia paljastusten perään ja henkilöiden näyttäytymistä paljaimmillaan, olisi arvosteluni ollut ankarampi. Nämä auttoivat minua unohtamaan alkupuolen aiheuttaman pettymyksen lähes kokonaan.

★★★ 

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (alkup. Gentleman & Players, 2005)

Suomentanut: Satu Leveelahti

Otava, 2006

527s.

Joululoma ja lukusuunnitelmat

Puuuh! Viimeiset sanat on viimeinen kirjoitettu, paperit tulostettu ja esseet palautettu. Minä aloitan tänään reilun kolmen viikon pituisen joululomani vieton. Toivon mukaan nyt ehdin nauttia kodin joulutunnelmasta ja -koristeista muutenkin, kuin vain koulutöistä vapaalla kädellä Marianne-karkkeja napatessa. Ja lukemista tietenkään unohtamatta, mitäs muutakaan hullu kirjaihminen lomallaan tekisi.

Vaikka en ole hetkeen ehtinyt arvosteluja kirjoittaa, on minulla silti ollut aina jokin teos koulukirjojen lisäksi kesken. Marraskuussa luin Katherine Pancolin Kilpikonnien hitaan valssin, Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville, sekä Nick Hornbyn Alas on pitkä matka. Tällä hetkellä luen David Safierin Huonoa karmaa, joka on tainnut herättää muualla vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Itse olen teoksesta tähän mennessä pitänyt, vaikkei se toki mikään maailman parhaiten kirjoitettu ole. Pää tarvitsee raskaan syksyn jälkeen vähän jotain kevyempää ja siihen Huono karma on omiaan.

Joanne Harris on puolestaan kirjailija, jonka teosten tasoa voisin pohtia ikuisuuksia. Viimeisimpänä lopettelinkin hänen teoksensa Herrasmiehiä ja huijareita, joka ei välttämättä onnistunut minua puijaamaan. Minulla kesti kauan, ennen kuin pääsin mukaan tarinaan ja valitettavasti arvasin erään tärkeän juonenkäänteen jo kovin varhaisessa vaiheessa. Yllättämättömyys meinasikin saada minut jättämään kirjan sikseen, sillä en ajatellut sen pystyvän enää minua kiinnostamaan. Tässä tapauksessa täytyy kuitenkin sanoa, että onneksi en jättänyt kirjaa kesken. Loppua kohden tunnelma tiivistyy aivan huimasti, ja nautin suunnattomasti kahden päähenkilön välisestä dialogista ja paljastuksista. Herrasmiehistä ja huijareista kuulettekin lisää aivan muutaman päivän sisällä.

Joululomalle olen ehtinyt tehdä jo jos jonkinmoisia lukusuunnitelmia. Tavoitteenani on lukea ainakin yksi klassikko, sekä pitää jälleen lukumaraton. Ensimmäisen lukumaratoninhan pidin yhdessä blogistanian maratonin kanssa heinäkuussa ja vaikka luetut sivut jäivät aika onnettomiksi, oli minulla hirveän hauskaa. 500 sivun rajapyykki olisi tällä kertaa ohitettava kevyesti, mutta muuten en ole maratonia vielä tarkemmin suunnitellut. Luultavasti luvassa on kuitenkin enemmän novelleja kuin viimeksi, sillä olen ihastunut niihin opintojen myötä yhä enemmän.

Vuoden päätyttyä on viimevuotiseen tapaan vuorossa kooste vuoden luetuista kirjoista. Tämä vuosi ei ole mielestäni eronnut blogin suhteen juurikaan viime vuodesta, postausten määräkin tulee olemaan lähes sama. Kesällä tein toki vähän muutoksia blogin ulkonäköön ja itseasiassa tulevaisuudessa blogin kuvat tulevat toivottavasti uuden kameran myötä paranemaan entisestään. Henkilökohtaisella tasolla vuosi tarjosi enemmän muutoksia kuin aiemmat, muutinhan yliopistoon pääsyn myötä kauas kotipaikkakunnastani. Tasapainoilu opintojen, vapaa-ajan ja blogin välillä ei ole ollut helppoa, mutta toivon mukaan nyt ollaan menossa parempaan suuntaan. 

Toivottavasti sielläkin suunnalla päästään pian nauttimaan vapaista! :-)

Nick Hornby: Alas on pitkä matka

Nick Hornbyn Alas on pitkä matka esittelee meille neljä erilaista hahmoa, niin erilaista, ettei heidän normaaleissa olosuhteissa pitäisi luultavasti viettää aikaansa yhdessä. Kirjassa eivät kuitenkaan vallitse normaalit olosuhteet. Jess, Martin, Maureen ja JJ ovat kaikki tulleet tornitalon katolle päättääkseen oman elämänsä. Alas on pitkä matka seuraa sattumuksia, jotka tapahtuvat näille sattumalta toisiinsa törmänneille henkilöille, ja jotka estävät traagiset tapahtumat talon katolla. Ainakin ystävänpäivään saakka.

Minä sekä pidin että en pitänyt Hornbyn teoksesta. Se on helppolukuinen, minkä voi tosin laskea sekä ansioksi että kompastuskiveksi. Helppolukuisena sain luettua teoksen muutamassa päivässä, mutta toisaalta se oli niin helposti luettavissa, että koin sen tarkoitetun minua nuoremmille lukijoille. Tapahtumat selitettiin auki liiankin tarkasti, eikä minulle itselleni tuntunut jäävän ollenkaan liikkumatilaa tarinan puitteissa.

Teoksessa käsitellään vakavaa aihetta pilke silmäkulmassa. Nauroin ääneen kohdassa, jossa henkilöt joutuvat valehtelemaan lehdistölle nähneensä talon katolla Matt Damonin näköisen enkelin. Parasta teoksessa onkin mielestäni se, kuinka itsemurhaan suhtaudutaan. Sitä kommentoidaan huumorilla, mutta ei silti unohdeta, kuinka vakava aihe lopulta on kyseessä. Teos ei yritä tehdä tavallisesta elämästä loistokasta, vaan ehkä kertoa, että myös siinä huonolta tuntuvassa elämässä saattaa olla vielä jotain näkemisen arvoista.

Positiivisia ajatuksia enemmän teos tuntui kuitenkin tuottavan pettymyksiä. Koko tarina tuntuu aiheesta huolimatta pinnalliselta ja hahmot epäonnistuneilta. Sen lisäksi, etten pitänyt oikeastaan kenestäkään heistä, olivat heidän äänensä liian samankaltaisia ja aiheuttivat sekaannusta näkökulmissa. Mielestäni tässä tapauksessa tarina olisikin toiminut paremmin yhden minämuotoisen tai kaikkitietävän kertojan kertomana, kuin ryppäänä ääniä, joihin on tunnuttu saavan eroa ainoastaan kirosanojen määrää vaihtelemalla.

Kokonaisuutena Alas on pitkä matka on mielestäni keskinkertainen kuvaus masennukseen taipuvaisista ihmisistä, joiden toilailut jatkavat samaa rataa lähes koko teoksen ajan, ainoastaan loppua kohden jonkinlaista edistystä saavuttaen. Pidin paljon lukioikäisenä Hornbyn Pojasta sekä Uskollisesta äänentoistosta, mutta nyt aloin pelätä, että olenkohan kasvanut niistäkin yli.

★★

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (alkup. A Long Way Down, 2005)

 Suomentanut: Jukka Jääskeläinen

WSOY, 2006

329s.

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi

Katherine Pancolin kirjasarjan ensimmäisessä osassa krokotiilit väläyttelivät hampaitaan ja keltaisia silmiään, toisessa osassa kilpikonnat puolestaan näyttävät osaamistaan hitaan valssin pyörteissä. Joséphine Cortès sai tuntea menestyksen maun ensimmäisen kirjan lopussa, mutta toinen osa asettaa jälleen uusia haasteita naisen tielle. Vaikka hänen esikoiskirjansa on myynyt paljon, ei Joséphinen itsetunto ole kohonnut lainkaan, ja vaikka miesystäväkin löytyy, ei hän tunne itseään rakastetuksi. Joséphine kuvaileekin itseään hitaaksi kilpikonnaksi, sellaiseksi, joka vasta opettelee askelkuvioita itsensä ja muiden tuntemisen saralla.

Joséphinen lisäksi kirjassa seurataan muiden ensimmäisestä osasta tuttujen hahmojen elämää. Hänen tyttärensä kasvavat ja itsenäistyvät kovaa vauhtia samalla, kun Iris-sisar tuntuu taantuneen uudelleen huomionkipeäksi lapseksi. Vaikka jo arjessa itsessään on tarpeeksi vaikeuksia, tuo niitä vielä lisää seudulla liikkuva sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa brutaalilla tavalla. Voisiko murhaaja olla tuo tuttu, haudasta noussut hahmo, jonka Joséphine eräänä päivänä näkee vilaukselta metrossa?

Ensimmäinen osa, Krokotiilien keltaiset silmät, keskittyi pääasiassa kertomaan ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Myös toisessa osassa kuvataan hahmojen sisäistä maailmaa, heidän pelkojaan ja toiveitaan, heidän kasvuaan. Tunteiden kuvaamisen lisäksi toinen osa esittelee kuitenkin joukon raakoja murhatapauksia, jotka koskettavat henkilöiden elämää läheltä. Murhamysteeri kiinnosti minua tottakai, mutta tekojen väkivaltaisuus ja raakuus kevyeksi viihteeksi kuvittelemassani kirjassa hämmensivät hieman. Mielestäni Pancol on parhaimmillaan silloin, kun hän kuvaa hahmojen tuntemuksia arkipäiväisissä tapahtumissa, ja siitä syystä yksityiskohtainen murhien kuvaus sekä jännittävän tapahtumaketjun luominen eivät ole häneltä täysin onnistuneet.

Parasta Pancolin teoksissa ovat hänen hahmonsa. Lähes jokainen pikkuvauvaa myöten pääsee ääneen, mutta silti äänet ovat jokainen tarpeeksi erilaisia ja persoonallisia erottuakseen. Hahmot ovat heikkouksineen samaistuttavia, ja kun hahmot oppivat virheistään ja muuttavat käytöstään parempaan, kasvaa lukija heidän kanssaan. Jokaista hahmoa ei ole tarkoitettu ystäväksi, mutta jokaisen sisältä voi silti löytää palasen inhimillisyyttä.

Pancolin kyky löytää loistoa ja hauskuutta arkipäivän asioista sai minut jälleen ahmimaan hänen teoksensa nopeasti. Jos ensimmäinen osa lähestyi täydellisyyttä, varjosti tätä jälkimmäistä osaa ainoastaan toista jalkaansa ontuva murhamysteeri sekä henkimaailman sekoittaminen muuten realistiseen tarinaan.

★★★★

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (alkup. La valse lente des tortues, 2008)

Suomentanut: Lotta Toivanen

Bazar, 2012

749s.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo Guernseyn saaren asukkaista, jotka perustivat kirjallisen piirin toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailija Juliet Ashton on teoksen päähenkilö, joka on umpikujassa uuden kirjansa aiheen kanssa. Sattumalta guernseyläisten ja Julietin tiet kohtaavat, ja Juliet kiinnostuu saarelaisten elämästä ja kokemuksista sodan aikana. Miten saarelaiset selviytyivät viidesta rankasta vuodesta saksalaisten vallan alla? Ja ennen kaikkea, mistä juontuu kirjallisen piirin eriskummallinen nimi?

Suhtaudun yleensä paljon kehuja saaneisiin kirjoihin jostain syystä varauksella. Kartoin myös pitkään Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville, vaikka teos on saanut positiivista palautetta monissa muissa kirjablogeissa. Olen kuitenkin äärettömän iloinen siitä, että päätin vihdoin tarttua tuohon vaikeasti muistettavan nimen omistavaan kirjaan. Se on nimittäin niin elämäntäyteinen kirja, että harmaa marraskuukin tuntuu yhtäkkiä vähän siedettävämmältä.

Kirja on kirjeromaani, joka koostuu lukuisien eri hahmojen kirjeistä toisilleen. Juliet kirjoittaa saarelaisille, saarelaiset hänelle, Juliet kustantajalleen ja parhaan ystävänsä isoveljelle, rikas ja mairitteleva kosija Julietille. Vaikka kirjeromaani jättää paljon aukkoja lukijan täytettäväksi, antaa se kuitenkin tarpeeksi hyvän kuvan eläväisistä henkilöistä. Pystyin lukiessani kuvittelemaan niin hassunkurisen Isolan, kuin ujon ja hiljaisen Dawseynkin. Itse päähenkilö Juliet on myös ihastuttava hahmo, josta kirjeiden perusteella piirtyy äärimmäisen inhimillinen, ja siitä syystä myös erittäin rakastettava kuva. Juliet on vilkas ja varsin moderni naishahmo, jonka huomaa esimerkiksi eräästä aivan loppupuolen tapahtumasta.

Olen aina lukenut kiinnostuneena maailmansodista, varsinkin jälkimmäisestä. Kirjallisessa piirissä perunankuoripaistoksen ystäville maailmansodan kauhuja kuvataan todenmukaisen tuntuisesti, kamalia asioita säästelemättä. Minusta hienoa kirjassa on se, että myös viholliset nähdään ihmisinä, joilla on perhe ja ystäviä jossain, eikä vain osana vaarallista sotakoneistoa. Kamaluuksien vastapainoksi rakentuu hieno tarina ystävyydestä ja rakkaudesta, hauskojakaan tapauksia unohtamatta.

Jos kirjasta täytyisi sanoa jotain moitittavaa, olisi se vähän liian runsas määrä henkilöitä. Heidän puheenvuoroissaan meni helposti sekaisin, enkä aina muistanut, kenen kirjettä olin lukemassa. Osa puheenvuoroista, varsinkin ne, jotka esiintyivät kirjassa vain kerran, olivat mielestäni turhia, vaikka tottakai tarinan rakentumisen kannalta eri näkökulmat ovat hyväksi. Olisin myös ollut hirvittävän utelias kuulemaan lisää tuosta paheksuvasta neiti Adelaine Addisonista, joka mainitaan ainoastaan kerran Julietin saarella olon aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli ihana ja vaikuttava lukukokemus. Niin vaikuttava, että minun tekisi samantien mieli pakata laukkuni ja muuttaa pienelle saarelle, yhtä ihastuttavien ihmisten pariin.

★★★★★

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (alkup. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Otava, 2010

301s.