Joululoma ja lukusuunnitelmat

Puuuh! Viimeiset sanat on viimeinen kirjoitettu, paperit tulostettu ja esseet palautettu. Minä aloitan tänään reilun kolmen viikon pituisen joululomani vieton. Toivon mukaan nyt ehdin nauttia kodin joulutunnelmasta ja -koristeista muutenkin, kuin vain koulutöistä vapaalla kädellä Marianne-karkkeja napatessa. Ja lukemista tietenkään unohtamatta, mitäs muutakaan hullu kirjaihminen lomallaan tekisi.

Vaikka en ole hetkeen ehtinyt arvosteluja kirjoittaa, on minulla silti ollut aina jokin teos koulukirjojen lisäksi kesken. Marraskuussa luin Katherine Pancolin Kilpikonnien hitaan valssin, Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville, sekä Nick Hornbyn Alas on pitkä matka. Tällä hetkellä luen David Safierin Huonoa karmaa, joka on tainnut herättää muualla vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Itse olen teoksesta tähän mennessä pitänyt, vaikkei se toki mikään maailman parhaiten kirjoitettu ole. Pää tarvitsee raskaan syksyn jälkeen vähän jotain kevyempää ja siihen Huono karma on omiaan.

Joanne Harris on puolestaan kirjailija, jonka teosten tasoa voisin pohtia ikuisuuksia. Viimeisimpänä lopettelinkin hänen teoksensa Herrasmiehiä ja huijareita, joka ei välttämättä onnistunut minua puijaamaan. Minulla kesti kauan, ennen kuin pääsin mukaan tarinaan ja valitettavasti arvasin erään tärkeän juonenkäänteen jo kovin varhaisessa vaiheessa. Yllättämättömyys meinasikin saada minut jättämään kirjan sikseen, sillä en ajatellut sen pystyvän enää minua kiinnostamaan. Tässä tapauksessa täytyy kuitenkin sanoa, että onneksi en jättänyt kirjaa kesken. Loppua kohden tunnelma tiivistyy aivan huimasti, ja nautin suunnattomasti kahden päähenkilön välisestä dialogista ja paljastuksista. Herrasmiehistä ja huijareista kuulettekin lisää aivan muutaman päivän sisällä.

Joululomalle olen ehtinyt tehdä jo jos jonkinmoisia lukusuunnitelmia. Tavoitteenani on lukea ainakin yksi klassikko, sekä pitää jälleen lukumaraton. Ensimmäisen lukumaratoninhan pidin yhdessä blogistanian maratonin kanssa heinäkuussa ja vaikka luetut sivut jäivät aika onnettomiksi, oli minulla hirveän hauskaa. 500 sivun rajapyykki olisi tällä kertaa ohitettava kevyesti, mutta muuten en ole maratonia vielä tarkemmin suunnitellut. Luultavasti luvassa on kuitenkin enemmän novelleja kuin viimeksi, sillä olen ihastunut niihin opintojen myötä yhä enemmän.

Vuoden päätyttyä on viimevuotiseen tapaan vuorossa kooste vuoden luetuista kirjoista. Tämä vuosi ei ole mielestäni eronnut blogin suhteen juurikaan viime vuodesta, postausten määräkin tulee olemaan lähes sama. Kesällä tein toki vähän muutoksia blogin ulkonäköön ja itseasiassa tulevaisuudessa blogin kuvat tulevat toivottavasti uuden kameran myötä paranemaan entisestään. Henkilökohtaisella tasolla vuosi tarjosi enemmän muutoksia kuin aiemmat, muutinhan yliopistoon pääsyn myötä kauas kotipaikkakunnastani. Tasapainoilu opintojen, vapaa-ajan ja blogin välillä ei ole ollut helppoa, mutta toivon mukaan nyt ollaan menossa parempaan suuntaan. 

Toivottavasti sielläkin suunnalla päästään pian nauttimaan vapaista! :-)

Nick Hornby: Alas on pitkä matka

Nick Hornbyn Alas on pitkä matka esittelee meille neljä erilaista hahmoa, niin erilaista, ettei heidän normaaleissa olosuhteissa pitäisi luultavasti viettää aikaansa yhdessä. Kirjassa eivät kuitenkaan vallitse normaalit olosuhteet. Jess, Martin, Maureen ja JJ ovat kaikki tulleet tornitalon katolle päättääkseen oman elämänsä. Alas on pitkä matka seuraa sattumuksia, jotka tapahtuvat näille sattumalta toisiinsa törmänneille henkilöille, ja jotka estävät traagiset tapahtumat talon katolla. Ainakin ystävänpäivään saakka.

Minä sekä pidin että en pitänyt Hornbyn teoksesta. Se on helppolukuinen, minkä voi tosin laskea sekä ansioksi että kompastuskiveksi. Helppolukuisena sain luettua teoksen muutamassa päivässä, mutta toisaalta se oli niin helposti luettavissa, että koin sen tarkoitetun minua nuoremmille lukijoille. Tapahtumat selitettiin auki liiankin tarkasti, eikä minulle itselleni tuntunut jäävän ollenkaan liikkumatilaa tarinan puitteissa.

Teoksessa käsitellään vakavaa aihetta pilke silmäkulmassa. Nauroin ääneen kohdassa, jossa henkilöt joutuvat valehtelemaan lehdistölle nähneensä talon katolla Matt Damonin näköisen enkelin. Parasta teoksessa onkin mielestäni se, kuinka itsemurhaan suhtaudutaan. Sitä kommentoidaan huumorilla, mutta ei silti unohdeta, kuinka vakava aihe lopulta on kyseessä. Teos ei yritä tehdä tavallisesta elämästä loistokasta, vaan ehkä kertoa, että myös siinä huonolta tuntuvassa elämässä saattaa olla vielä jotain näkemisen arvoista.

Positiivisia ajatuksia enemmän teos tuntui kuitenkin tuottavan pettymyksiä. Koko tarina tuntuu aiheesta huolimatta pinnalliselta ja hahmot epäonnistuneilta. Sen lisäksi, etten pitänyt oikeastaan kenestäkään heistä, olivat heidän äänensä liian samankaltaisia ja aiheuttivat sekaannusta näkökulmissa. Mielestäni tässä tapauksessa tarina olisikin toiminut paremmin yhden minämuotoisen tai kaikkitietävän kertojan kertomana, kuin ryppäänä ääniä, joihin on tunnuttu saavan eroa ainoastaan kirosanojen määrää vaihtelemalla.

Kokonaisuutena Alas on pitkä matka on mielestäni keskinkertainen kuvaus masennukseen taipuvaisista ihmisistä, joiden toilailut jatkavat samaa rataa lähes koko teoksen ajan, ainoastaan loppua kohden jonkinlaista edistystä saavuttaen. Pidin paljon lukioikäisenä Hornbyn Pojasta sekä Uskollisesta äänentoistosta, mutta nyt aloin pelätä, että olenkohan kasvanut niistäkin yli.

★★

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (alkup. A Long Way Down, 2005)

 Suomentanut: Jukka Jääskeläinen

WSOY, 2006

329s.

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi

Katherine Pancolin kirjasarjan ensimmäisessä osassa krokotiilit väläyttelivät hampaitaan ja keltaisia silmiään, toisessa osassa kilpikonnat puolestaan näyttävät osaamistaan hitaan valssin pyörteissä. Joséphine Cortès sai tuntea menestyksen maun ensimmäisen kirjan lopussa, mutta toinen osa asettaa jälleen uusia haasteita naisen tielle. Vaikka hänen esikoiskirjansa on myynyt paljon, ei Joséphinen itsetunto ole kohonnut lainkaan, ja vaikka miesystäväkin löytyy, ei hän tunne itseään rakastetuksi. Joséphine kuvaileekin itseään hitaaksi kilpikonnaksi, sellaiseksi, joka vasta opettelee askelkuvioita itsensä ja muiden tuntemisen saralla.

Joséphinen lisäksi kirjassa seurataan muiden ensimmäisestä osasta tuttujen hahmojen elämää. Hänen tyttärensä kasvavat ja itsenäistyvät kovaa vauhtia samalla, kun Iris-sisar tuntuu taantuneen uudelleen huomionkipeäksi lapseksi. Vaikka jo arjessa itsessään on tarpeeksi vaikeuksia, tuo niitä vielä lisää seudulla liikkuva sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa brutaalilla tavalla. Voisiko murhaaja olla tuo tuttu, haudasta noussut hahmo, jonka Joséphine eräänä päivänä näkee vilaukselta metrossa?

Ensimmäinen osa, Krokotiilien keltaiset silmät, keskittyi pääasiassa kertomaan ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Myös toisessa osassa kuvataan hahmojen sisäistä maailmaa, heidän pelkojaan ja toiveitaan, heidän kasvuaan. Tunteiden kuvaamisen lisäksi toinen osa esittelee kuitenkin joukon raakoja murhatapauksia, jotka koskettavat henkilöiden elämää läheltä. Murhamysteeri kiinnosti minua tottakai, mutta tekojen väkivaltaisuus ja raakuus kevyeksi viihteeksi kuvittelemassani kirjassa hämmensivät hieman. Mielestäni Pancol on parhaimmillaan silloin, kun hän kuvaa hahmojen tuntemuksia arkipäiväisissä tapahtumissa, ja siitä syystä yksityiskohtainen murhien kuvaus sekä jännittävän tapahtumaketjun luominen eivät ole häneltä täysin onnistuneet.

Parasta Pancolin teoksissa ovat hänen hahmonsa. Lähes jokainen pikkuvauvaa myöten pääsee ääneen, mutta silti äänet ovat jokainen tarpeeksi erilaisia ja persoonallisia erottuakseen. Hahmot ovat heikkouksineen samaistuttavia, ja kun hahmot oppivat virheistään ja muuttavat käytöstään parempaan, kasvaa lukija heidän kanssaan. Jokaista hahmoa ei ole tarkoitettu ystäväksi, mutta jokaisen sisältä voi silti löytää palasen inhimillisyyttä.

Pancolin kyky löytää loistoa ja hauskuutta arkipäivän asioista sai minut jälleen ahmimaan hänen teoksensa nopeasti. Jos ensimmäinen osa lähestyi täydellisyyttä, varjosti tätä jälkimmäistä osaa ainoastaan toista jalkaansa ontuva murhamysteeri sekä henkimaailman sekoittaminen muuten realistiseen tarinaan.

★★★★

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (alkup. La valse lente des tortues, 2008)

Suomentanut: Lotta Toivanen

Bazar, 2012

749s.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo Guernseyn saaren asukkaista, jotka perustivat kirjallisen piirin toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailija Juliet Ashton on teoksen päähenkilö, joka on umpikujassa uuden kirjansa aiheen kanssa. Sattumalta guernseyläisten ja Julietin tiet kohtaavat, ja Juliet kiinnostuu saarelaisten elämästä ja kokemuksista sodan aikana. Miten saarelaiset selviytyivät viidesta rankasta vuodesta saksalaisten vallan alla? Ja ennen kaikkea, mistä juontuu kirjallisen piirin eriskummallinen nimi?

Suhtaudun yleensä paljon kehuja saaneisiin kirjoihin jostain syystä varauksella. Kartoin myös pitkään Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville, vaikka teos on saanut positiivista palautetta monissa muissa kirjablogeissa. Olen kuitenkin äärettömän iloinen siitä, että päätin vihdoin tarttua tuohon vaikeasti muistettavan nimen omistavaan kirjaan. Se on nimittäin niin elämäntäyteinen kirja, että harmaa marraskuukin tuntuu yhtäkkiä vähän siedettävämmältä.

Kirja on kirjeromaani, joka koostuu lukuisien eri hahmojen kirjeistä toisilleen. Juliet kirjoittaa saarelaisille, saarelaiset hänelle, Juliet kustantajalleen ja parhaan ystävänsä isoveljelle, rikas ja mairitteleva kosija Julietille. Vaikka kirjeromaani jättää paljon aukkoja lukijan täytettäväksi, antaa se kuitenkin tarpeeksi hyvän kuvan eläväisistä henkilöistä. Pystyin lukiessani kuvittelemaan niin hassunkurisen Isolan, kuin ujon ja hiljaisen Dawseynkin. Itse päähenkilö Juliet on myös ihastuttava hahmo, josta kirjeiden perusteella piirtyy äärimmäisen inhimillinen, ja siitä syystä myös erittäin rakastettava kuva. Juliet on vilkas ja varsin moderni naishahmo, jonka huomaa esimerkiksi eräästä aivan loppupuolen tapahtumasta.

Olen aina lukenut kiinnostuneena maailmansodista, varsinkin jälkimmäisestä. Kirjallisessa piirissä perunankuoripaistoksen ystäville maailmansodan kauhuja kuvataan todenmukaisen tuntuisesti, kamalia asioita säästelemättä. Minusta hienoa kirjassa on se, että myös viholliset nähdään ihmisinä, joilla on perhe ja ystäviä jossain, eikä vain osana vaarallista sotakoneistoa. Kamaluuksien vastapainoksi rakentuu hieno tarina ystävyydestä ja rakkaudesta, hauskojakaan tapauksia unohtamatta.

Jos kirjasta täytyisi sanoa jotain moitittavaa, olisi se vähän liian runsas määrä henkilöitä. Heidän puheenvuoroissaan meni helposti sekaisin, enkä aina muistanut, kenen kirjettä olin lukemassa. Osa puheenvuoroista, varsinkin ne, jotka esiintyivät kirjassa vain kerran, olivat mielestäni turhia, vaikka tottakai tarinan rakentumisen kannalta eri näkökulmat ovat hyväksi. Olisin myös ollut hirvittävän utelias kuulemaan lisää tuosta paheksuvasta neiti Adelaine Addisonista, joka mainitaan ainoastaan kerran Julietin saarella olon aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli ihana ja vaikuttava lukukokemus. Niin vaikuttava, että minun tekisi samantien mieli pakata laukkuni ja muuttaa pienelle saarelle, yhtä ihastuttavien ihmisten pariin.

★★★★★

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (alkup. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Otava, 2010

301s.

Kuulumisia ja pari uutta hankintaa

Mihin ihmeeseen nämä päivät oikein kuluvat? Vielä yhtenä aamuna puiden lehdet välkkyvät värikkäinä auringon valossa, mutta jo seuraavana ne makaavat tummana möykkynä sohjoisessa maassa. Viime viikot ovat olleet kiireisiä opiskelujen takia ja muun muassa syyskuun kooste jäi minulta kokonaan ajanpuutteen vuoksi tekemättä. Toimikoon tämä postaus epävirallisena koontina viime aikojen lukemisista ja hankinnoista.

Syyskuussa en tehnyt kirjaostoksia ollenkaan, mutta sain sentään luettua neljä teosta. Saatoin viimeisille sivuille niin ikuisuusprojektini Anna Kareninan, Sophie Kinsellan Soitellaan, Soitellaan!, Homeroksen Odysseian, kuin Sofokleen Kuningas Oidipuksenkin. Kaksi jälkimmäistä luin koulua varten, enkä luultavasti aio niistä täällä erikseen kirjoittaa. Ylipäänsä olen tullut siihen tulokseen, etten arvioi opiskelua varten luettuja kirjoja ollenkaan, ellei vastaan sitten satu tulemaan jotain hyvin, hyvin vaikuttavaa teosta.

Koulukirjojen lisäksi en ole saanut luettua lokakuussa loppuun vielä ainuttakaan teosta. Kesken on kuitenkin tällä hetkellä Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi. Jatko-osa on edeltäjäänsä hurjasti synkempi ja olenkin joutunut lukemaan sitä pienissä pätkissä, jotten ahdistuisi. En halua paljastaa juonesta liikaa, mutta sen verran sanottakoon, että luvassa on ainakin veritekoja ja kieroja valheiden verkkoja.

Tämän kuun alussa kävin myös ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla. Ensimmäisen messupäivän ensimmäiset tunnit olivat rauhallisia, eivätkä valitettavasti sisältäneet kenenkään minulle mieluisan kirjailijan haastattelua. Nähtävää tuntui silti olevan tarpeeksi. Pyörin innoissani antikvariaattiosastolla ja vaikka ostettavaa olisi ollut kassikaupalla, tyydyin ainoastaan yhteen teokseen. Kovakantinen Roald Dahlin Joku kaltaisesi/Rakkaani, kyyhkyläiseni -yhteisnide oli pakko-ostos, enkä malta odottaa, että pääsen sukeltamaan jälleen miehen kieroon ja huumorintajuiseen mieleen. Rakkaani, kyyhkyläiseni -novellikokoelman olen lukenut jo aiemmin ja arvion siitä voi lukea täältä.

Kirjamessujen jälkeisenä päivänä kiertelin kaupungilla ja ilmeisesti edellisen päivän aiheuttamassa huumassa huomasin lähteväni paikallisesta kirjapuodista Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia -teos mukanani. Olen kyseisen teoksen jo kertaalleen lukenut, mutta vahva lukukokemus osoitti, että sen paikka on ehdottomasti hyllyssäni. Yhdeksäntoista minuuttia kertoo koulusurmasta ja sen jälkivaiheista, ja ainakin ensimmäisellä lukukerralla ravisteli mieltäni. Saa nähdä, onko teos yhtä vaikuttava enää toisella lukukerralla.

Minä jatkan vielä englanninkielisten asiatekstien ja lyhennelmien pariin. Opiskelen unelma-alaani, mutta huh, kuinka raskasta tämä välillä on. Ihanaa syksyn jatkoa kuitenkin kaikille, toivottavasti minullakin olisi viikonloppuna vähän enemmän aikaa blogille ja muille kirjoille. :)

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!

Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan! -teos esittelee meille Poppy Wyattin, joka on menossa naimisiin unelmiensa miehen kanssa. Omituisen tapahtumasarjan seurauksena Poppy kuitenkin hukkaa arvokkaan kihlasormuksen, joka oli tarkoitus esitellä samana iltana tuleville appivanhemmille, nyrpeille ja älykkäille professoreille. Viimeisen silauksen sopalle antaa kännykkävaras, mutta onneksi uusi puhelin löytyy kuin taikaiskusta läheisestä roskakorista. Vaan ei arvannut Poppy, että uuden kännykän mukana seuraa myös uusi kaksilahkeinen tuttavuus, kännykän oikea omistaja, liikemies Sam.

Soitellaan, soitellaan! jatkaa Kinsellan lukijoille tuttua linjaa. Samin yritys joutuu kiperän tilanteen eteen ja yllättäen Poppylla on sormensa pelissä sen ratkaisemisessa. Tämän lisäksi päähenkilömme joutuu punnitsemaan omia päätöksiään yksityiselämässä sekä kasvamaan ihmisenä ja luottamaan itseensä.

Chick lit -genreen kuuluvia teoksia luetaan paljon ympäri maailman, mutta silti tunnen välillä tarvetta perustella sekä itselleni että muille sitä, miksi luen esimerkiksi juuri Kinsellan teoksia. Voi olla, että tämä tietynlainen epävarmuus ja halu todistella johtuu siitä, että olen juuri aloittanut kirjallisuuden opiskelun ja koen, että minun pitäisi lukea vain tietynlaista "älykästä" kirjallisuutta. Siksi haluankin puhua nyt siitä, mitä minä saan Kinsellan teosten lukemisesta, ja ehkä näin todistaa myös omat harhaluuloni vääriksi.

Soitellaan, soitellaan! on kuten Kinsellan muutkin teokset: päähenkilö on hyväuskoinen ja hölmö naishenkilö, joka kuitenkin vaikean tilanteen edessä löytää itsestään tarvittavan rohkeuden. Päähenkilöllä on ongelmia yksityiselämässään, mutta hän ei välttämättä tiedosta asiaa ennen kuin joku vihjaa hänelle siitä. Yleensä päähenkilö myös joutuu vedetyksi mukaan absurdiin tilanteeseen, jollaista tavallisen kaduntallaajan tuskin tarvitsee koskaan pelätä kohtaavansa.

Kinsellan teokset ovat suoraan sanottuna kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Totuus on kuitenkin se, että en edes välttämättä odottaisi hänen teoksiltaan yllättävää loppuratkaisua tai uudenlaisia ja persoonallisia henkilöhahmoja. Minä tartun Kinsellan kirjoihin yhä uudelleen ja uudelleen siksi, että ne ovat tuttuja. Ne kuvaavat tavallista ihmistä ongelmineen ja heikkouksineen, ja niistä kuvauksista minä tunnistan itseni.

En lue hirveästi muita chick lit -genren edustajia, mutta ainakin Kinsellan kirjat kertovat jotain ihmisestä. Tilanteet saattavat olla paikoitellen hyvinkin absurdeja, mutta kyllä minä ainakin muistan tilanteen, jossa valkoisille valheille on ollut Kinsellan hahmojen tavoin käyttöä. Kirjoissa tilanteet on vain viety astetta pidemmälle, ja siitähän ne parhaat naurut koomisissa teoksissa yleensä syntyvätkin. 

Tottakai minua harmittaa välillä, että arvaan kirjan loppuratkaisun jo ensimmäisiltä sivuilta. Soitellaan, soitellaan! -teoksessa minua harmitti loppu muutenkin, sillä pidin sitä vähän tökerönä. Ennalta-arvattavuutta tasapainottavat kuitenkin onneksi tarinan hauskuus ja hyväsydämisyys. Hahmot ärsyttävät, mutta heistä ei voi sisimmässään olla pitämättä, sillä loppujen lopuksi he haluavat ainoastaan hyvää kaikille.
 

Sophie Kinsellan kirjat soveltuvat mielestäni hetkiin, jolloin elämä on harmaata ja jolloin yksinkertaisimmatkin asiat tuntuvat tuottavan päänvaivaa, jolloin aivot tarvitsevat lepoa hankalista matemaattisista kaavoista ja kirjoituksista, joiden ymmärtämiseen tarvitsisi sivistyssanakirjan. Hetkiin, jolloin koulussa luetaan Odysseiaa ja Kuningas Oidipusta, mutta vapaa-ajalla kaipaa jotain aivan muuta.

 ★★★★

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan! (alkup. I've Got Your Number, 2012)

 Suomentanut: Irmeli Ruuska

WSOY, 2012

372s.