Tässä on vielä joitakin viimevuotisia lyhytarvioita pois arkistojeni kätköistä. Sinänsä juuri näiden kyseisten teosten esiin tuomiselle ei ole mitään erityistä syytä, sillä suurin osa näistä jäi keskinkertaisiksi lukukokemuksiksi. Onneksi sentään yksi pääsi yllättämään minut positiivisesti!
***
Nyt tulee paljastus, joka ei oikeasti yllätä ketään: tartuin Robert Galbraithiin ihan vain sen vuoksi, että kyseisen nimen takaa kirjoittaa J.K. Rowling. No, kukapa näin ei olisi tehnyt... En tiedä, onko minulle jäänyt Rowlingin kirjoitustaidoista Pottereiden vuoksi vähän liian kiillotetut muistot, mutta Käen kutsu ei ollut minulle mitenkään mieleenpainuva tai edes erityisen hyvin kirjoitettu teos.
Romaani vei mukanaan ihan kohtuullisen hyvin, vaikkakin olisin kaivannut vielä vangitsevampaa otetta. Murhamysteeri itsessään jäi mitäänsanomattomaksi, vähän kuin sivujuoneksi yksiulotteisine hahmoineen, joista kenenkään tarina ei kiehtonut tarpeeksi. Minulla kesti kauan lämmetä myös päähenkilölle, Cormoran Strikelle, mutta ehkä Striken kompleksinen menneisyys ja elämä onkin sitten se, mikä minut lopulta saa tarttumaan tämän jatko-osiin. Ehkä.
★★★
Robert Galbraith: Käen kutsu (alkup. The Cuckoo's Calling, 2013)
Suomentanut:Ilkka Rekiaro
Otava, 2013
463s.
Minulle kävi sitten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan kanssa samoin, kuin John Williamsin Stonerin. Eli mielestäni melkein pahimmalla tavalla, miten lukiessa voi käydä. Tunnistin taas jo kaukaa sen, mitä muut ihmiset teoksessa näkevät ja arvostavat, ja silti en tuntenut lukiessa yhtikäs mitään. Paitsi ehkä tylsistymistä.
Pidin kirjassa sentään siitä, miten brittiläinen jäykkyys ja lojaalius tuo kertojan eteen koomisia ja yllättäviä ihmisiä ja tilanteita. Toisaalta jäykkä kerrontatyyli koitui lopulta myös kohtalokseni. Tarina saattaa olla haikea ja surullinen, kertoja sokea tilanteille, jotka saattaisivat muuttaa hänen elämänsä ratkaisevasti, mutta minun mielestäni näiden ei olisi pitänyt olla niin piilossa jähmeän kerronnan takana. Ei sekään tietenkään ole hyvä, jos kaikki tarjoillaan lukijan nenän eteen hopeatarjottimella. Olisin kuitenkin kaivannut tähän jotain tunteenpaloa, edes vähän jotain, josta ottaa kiinni.
★★
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (alkup. The Remains of the Day, 1989)
Suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 1990
284s.
Liane Moriartyn Hyvä aviomies oli minusta mukava välipalakirja, jossa oli kuitenkin myös syvempi taso ja hahmoja, jotka herättivät sympatiaa. Tarina pysyi mielessäni varsin pitkään kirjan luettuani. En voi kuitenkaan sanoa samaa hänen romaanistaan Mustat valkeat valheet, sillä jos totta puhutaan, minulla ei ole kirjasta enää kunnollisia muistikuvia. Mieleen on jäänyt lähinnä tarinan pinnallisuus, lukuisat hahmot, joissa menin jatkuvasti sekaisin, sekä murha, jota minun ei tehnyt ollenkaan mieli selvittää.
★★
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (alkup. Big Little Lies, 2014 )
Suomentanut: Helene Bützow
WSOY, 2015
447s.
En lue omasta mielestäni vieläkään suomalaista kirjallisuutta tarpeeksi, vaikka olenkin blogin myötä saanut käännettyä asian sentään positiivisempaan suuntaan. Viime vuoden lopulla kohtasin kaksi yllättävän hyvää kotimaista teosta, Tua Harnon Oranssin maan, jonka olenkin jo arvostellut, ja Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin.
Kesäinen illuusioni sijoittuu paahtavan kuumaan, jopa tukahduttavaan alkukesään, mutta sopi mainiosti luettavaksi syksyisen pimeänä ja myrskyisenä iltana. Syksy taisi myös tuoda hieman kaivattua etäisyyttä kirjan jännittäviin tapahtumiin. Romaanissa parasta on ehdottomasti tunnelma, hiljaa tiivistyvä, pahaenteinen ja huumaava. Ajauduin nopeasti tarinan vietäväksi, ja luinkin romaanin loppuun yhdeltä istumalta.
★★★★
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015
165s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti