Ernest Cline: Armada

18-vuotias Zack näkee oppitunnilla istuessaan luokan ikkunasta taivaalla lentelevän avaruusaluksen, joka muistuttaa erehdyttävästi hänen lempipelinsä Armadan viholliskonetta. Zack ei usko näkemäänsä, vaan tulee siihen tulokseen, että liika pelien pelaaminen on viimein koitunut hänen turmiokseen ja hänestä on tullut isänsä tavoin hullu. Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että vuosia sitten menehtyneen isän esittämät, Zackin mielestä foliohattuiset teoriat pitäisivät sittenkin paikkansa. Maan ulkopuolisesta elämästä on viitteitä. Ja tällä saattaa olla suuri vaikutus maapallon turvallisuuteen. 

Ernest Clinen toinen romaani, juuri suomennettuna ilmestynyt Armada, on vauhdikas seikkailutarina. Se vie lukijan avaruuteen ja kuuhun saakka, ja luo villejä kuvitelmia maapallon tulevasta kohtalosta. Kirjan kerronta on hyvin elokuvamaista. Tunnelma muuttuu eeppiseksi, kun pelaajat ympäri maailman valmistautuvat rinta rinnan kohtaamaan mahdollisen tulevan uhan.  

Kuten Clinen esikoisromaanissa Ready Player One, on tässäkin käytetty mielenkiintoisesti hyväksi populaarikulttuurin jo olemassa olevia tuotteita. Tarina perustuu vahvasti aiemmin ilmestyneisiin scifi-kirjoihin, -elokuviin ja -televisiosarjoihin, ja mukana on tuttuja nimiä, kuten Tähtien sota ja E.T. En ole kuitenkaan varma siitä, tuoko Clinen romaani genreen tarpeeksi uutta. Videopelit ovat isossa osassa tarinassa, se on totta, ja näin ei taida tietääkseni monessa kirjassa vielä olla. Kuitenkin Armada on myös täynnä kliseisiä ja antikliimaksisia juonenkäänteitä. Pidän ylipäätään harmillisena sitä, että suurieleinen juoni (joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen) peittää alleen hahmojen kehityksen ja heidän välisensä suhteet. Olisin esimerkiksi toivonut, että Zackin ja hänen äitinsä välejä olisi kuvattu enemmän, sillä Zackin äiti vaikutti mielestäni ehkä koko tarinan mielenkiintoisimmalta hahmolta, vaikka hänestä kerrotaan varsin vähän.

Toinen asia, mikä romaanissa on mielestäni ongelmallista, on kieli. Osasyynä tähän on luultavasti se, että kaikki englanninkieliset sanonnat eivät vain taivu sujuvasti suomeksi (kuten fraasi "Game over, man", joka tässä on käännetty "Peli on pelattu, sano"). Kielivirheet tuntuvat sinänsä pikkujutuilta, mutta vaikuttavat lopulta valitettavan paljon lukukokemukseen. Esimerkiksi lausahdus "Ajomatka Diehlin talolle oli helpompi kuin pelkäsinkään" antaa ainakin minulle sellaisen kuvan, että matkan helppous olisi Zackille negatiivinen asia.

Suurin syy siihen, miksi kirjan lukeminen vei minulta paljon aikaa, ja miksi näin jälkeenpäin ajateltuna en oikeastaan pitänyt siitä kovin paljon, liittyy sen kohderyhmään. Ready Player One on ihan huikea romaani, jopa tällaiselle lukijalle, joka ei harrasta pelaamista aktiivisesti (lähinnä siis kerran tai pari vuodessa) ja jolle scifi ei ole kaikkein mieluisin lajityyppi. Sitä uskaltaa suositella laajalle yleisölle riippumatta siitä, ovatko he pelien tai 80-luvun populaarikulttuurin ystäviä. Armadan kohderyhmä on selkeästi rajatumpi. Kirja sisältää paljon videopeliaiheista sanastoa, jonka ymmärtäminen oli minulle haastavaa. Tarina ei missään vaiheessa edennyt sujuvasti, koska jäin vähän väliä jumiin johonkin outoon termiin, jonka merkityksen yritin ymmärtää. Kirjaa lukiessa tuli olo, että olisin tarinasta nauttiakseni tarvinnut intohimon pelaamiseen, sillä nyt minua ei kiinnostanut yhtään pelien luetellut ominaisuudet ynnä muut, joiden makustelemiseen käytetään hirveästi aikaa.

Se, että teoksen kohderyhmä on rajattu, ei tietenkään itsessään ole huono asia. Se on vain yksi syy siihen, miksi tämä kirja ei ollut minua varten. Uskon kuitenkin, että Armadalle on yleisönsä, joka ottaa sen hyvin vastaan. Lähtisin itse suosittelemaan kirjaa alustavasti lukijoille, jotka tykkäävät myös pelata videopelejä aktiivisesti, ja jotka ovat kiinnostuneita scifi-kulttuurista.

Helmet-haaste: 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

Ernest Cline: Armada (Armada, 2015)

Suomentanut: J. Pekka Mäkelä

Gummerus, 2018

377s.

Maaliskuu: Edinburgh ja lyhyitä kirja-arvioita

Olen jo vuosia halunnut käydä Skotlannissa, ja viimein muutama viikko sitten matkustimme kolmen ystäväni kanssa maaliskuiseen Edinburghiin. Tavoitteena oli koluta kaupunkia läpi ja vaihtaa samalla kuulumisia yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, joka asuu nykyisin Ranskassa ja jota siitä syystä tulee nähtyä ihan liian harvoin.

Kaupungin keskiössä sijaitsee Edinburghin linna, joka oli ensimmäisiä nähtävyyksiä listallamme. Linnan edustalta avautuvat ihan huikeat maisemat kaupunkiin ja sitä ympäröiviin kukkuloihin (katso alla oleva kuva). Kuitenkin tässä vaiheessa tuuli, joka oli riepotellut meitä jo saapuessamme, oli ehtinyt yltyä niin voimakkaaksi, että pihalla käyskentely näissä korkeuksissa alkoi olla tuskallista. Olen asunut sekä Vaasassa että Turussa ja valittanut vuorotellen kummankin tuulisuudesta, mutta morjens, tämän reissun jälkeen en valita tuulesta koto-Suomessa enää kertaakaan. Onneksi linnan alueella on vaikka mitä nähtävää myös sisätiloissa, kuten ostospuoteja ja erilaisia museoita, joten alueella on mahdollista saada kulumaan helposti useampi tunti. Suositukset erityisesti linnan kahvilan maukkaalle hedelmäskonssille!

Linna on osa Edinburghin vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin kaduista huomattavimpia ovat varmasti the Royal Mile, joka on täynnä turisteja houkuttelevia matkamuisto- ja pikkutavarapuoteja (empiirinen tutkimuksemme vähintään viidestä tällaisesta puodista tosin todistaa, että niiden valikoimissa ei ole juuri eroja), samoin Victoria Street, jonka kerrotaan toimineen innoituksena Harry Potterin Diagon Alleylle. Ehdinkin jo Instagramissa kertoa, kuinka Victoria Street värikkäine ovineen ja kaartuvine kulkuteineen on mielestäni yksi Edinburghin kauneimmista kaduista, eikä siellä sijaitseva, Potter-tavaraa myyvä kolmikerroksinen kauppa ainakaan vähentänyt tätä ihastusta. Ylipäätään Pottereiden kanssa kasvaneena oli mielenkiintoista viimein päästä todellisuudessa näkemään paikkoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjasarjan syntyyn (kuten The Elephant House -kahvila, jossa Rowlingin kerrotaan kirjojaan kirjoittaneen - tätä tosin ihailimme vain ulkoapäin).

Edinburghissa on mahdollista osallistua vaikka minkälaisille kaupunkia ja sen historiaa esitteleville kierroksille niin kävellen kuin bussilla. Me osallistuimme yhtenä iltana ilmaiselle kummituskierrokselle, joka kulki pitkin vanhan kaupungin syrjäisiä katuja ja kujia. Kävi kuitenkin niin, että pelottavan sijaan tunnelma kierroksella oli vähän surkuhupaisa, kun monikymmenpäinen osallistujajoukko värjötteli piilossa tuulta ja vaakasuorassa satavaa räntää samalla, kun lannistumaton oppaamme esitti karmivia tarinoita kaupungin menneisyydestä. Kierros jouduttiin lopulta olosuhteiden vuoksi lopettamaan lyhyeen, mutta ilahduttavan positiivisen oppaan takia kokemuksesta ei jäänyt pahaa makua suuhun.

Kirjallisuuden ystäville herkkua tarjosi monikerroksinen kirjakauppa Waterstones, jolle annan plussaa lisäksi kaupan yhteydessä olevasta kahvilasta kuppikakkuineen ja nautittavine maisemineen ostoskatu Princess Streetin ylitse. Kirjallisuusteema näkyi myös pienessä ja kotoisassa kirjailijamuseossa (Writer's Museum), johon on koottu näyttelyt Robert Louis Stevensonista, Walter Scottista ja Robert Burnsista. Ymmärsin, että museot ylipäätään olisivat Edinburghissa pääasiassa ilmaisia, joten suosittelen ehdottomasti hyödyntämään niitä.

Matkan aikana mieleeni olivat ehkä eniten yleinen kaupunkiin tutustuminen ja reippailu pitkin sen mäkiä. Pääsimme jopa vähän seikkailullisiin tunnelmiin, kun laskeuduimme alas jyrkkiä ja lumisen liukkaita polkuja linnan puutarhaan vain huomataksemme alhaalla, että ainoa tie pois vei samaa kautta. Korkeimmille kukkuloille kipuamisen jouduimme tuulen vuoksi jättämään tällä kerralla väliin, mutta esimerkiksi alla olevaa Arthur's Seatia pääsimme muiden turistien tavoin ihailemaan vähän loivemmalta Calton Hill -kukkulalta.

Nyt kotiin palattuani reissusta ovat jääneet hauskan seuran lisäksi mieleen kaupungin värimaailma sateenkaarenvärisine ovineen ja yksityiskohtineen harmahtavan arkkitehtuurin keskellä, kaduilla viimaa urheasti kilteissä uhmaavat miehet ja skotlantilainen puhetapa ("cheers, mate!"). Koska olimme käsimatkatavaroilla liikenteessä, omat ostokseni jäivät vähäisiksi, mutta ystäväni sen sijaan toi Edinburghista mukanaan teemaan sopivasti kiltin! Mitä tulee mahdolliseen seuraavaan kertaan kaupungissa, en laittaisi sitä lainkaan pahakseni. Silloin haluaisin kavuta nyt kokematta jääneille kukkuloille, koluta näkemättä jääneet kaupunginosat ja nauttia perinteisen afternoon tea'n.

Oletteko te olleet koskaan Edinburghissa tai haluaisitteko matkustaa sinne?

Matkustamisen lisäksi luin ja kuuntelin maaliskuussa jonkin verran kirjojakin, ja tässä on lyhyet arviot kolmesta niistä:
 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014. Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière. Gummerus, 2017. Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13h 42min.)  

En ole kenties ikinä lukenut kirjaa, jonka alku olisi yhtä H-I-D-A-S kuin Mackintoshin esikoisjännärissä. Ellen olisi kuunnellut jo aiemmin kirjailijan toista teosta, Minä näen sinut (jonka juonikuviot kaappaavat samantien mukaansa), ja ellei tätä olisi lukenut suosikikseni noussut Krista Putkonen-Örn, olisin jättänyt tämän hyvin äkkiä kesken. Teoksessa tuntematon autoilija törmää kuolettavasti pikkupoikaan, ja tarinassa keskitytään autoilijan henkilöllisyyden selvittämiseen. Hitaudellakin on arvonsa, kuten myöhemmin selviää, ja toinen puolisko teoksesta etenee vetävämmin.

Helmet-haaste: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
(Tammi, 2018. Äänikirjan lukija: Anni Kajos. Kesto: 7h 12min.)

Turusen uusin teos tuntuu alussa ihanan raikkaalta, enkä voinut olla tarinaa ja sen lukijaa Anni Kajosta kuunnellessa saamatta jostain syystä mieleeni vahvoja peppipitkätossumaisia viboja. Samaistuin tarinan arkipäiväisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, miten jäiset marjat aina tippuvat lattialle ja tahraavat sukat. Löysin itseni myös päähenkilön epävarmuudesta omaa itseä ja osaamista kohtaan. Tarinassa kritisoidaan vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, mm. sitä, että parisuhde katsotaan jonkinlaiseksi päämääräksi, ja sinkkuus ja yksinolo on yhtä kuin välivaihe, jopa epäonnistuminen, jotain mistä pitäisi pyrkiä pois. Ajan myötä alun raikkaus kuitenkin karisee, ja tarina muuttuu vähän puuduttavaksi.

Helmet-haaste: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja
(Atena, 2018. 176 s.)

Toisessa teoksessaan Rönkkönen jatkaa rohkeasti sinkkuelämän ja sen herättämien ajatusten puimista. Tapa, jolla Rönkkönen käsittelee teoksessaan intiimejä asioita, herätti minussa ajoittain epämukavuutta. En kuitenkaan näe tätä huonona asiana, sillä tämäntyylinen käsittelytapa ravisuttaa normeja. Teos ei kuitenkaan lopulta yllä edellisen tasolle, vaan tuntuu liikaa sen laimeammalta toistolta.

Helmet-haaste: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Sarah Winman: Tin Man

In the front bedroom, propped up amongst the books, is a colour photograph of three people, a woman and two men. They are tightly framed, their arms around one another, and the world beyond is out of focus, and the world on either side excluded. They look happy, they really do. Not just because they are smiling but because there is something in their eyes, an ease, a joy, something they share.

Brittiläisen Sarah Winmanin kolmas romaani, Tin Man, kertoo muutaman vaihtuvan näkökulman kautta vähitellen avartuvan tarinan rakkaudesta, ystävyydestä ja menetyksestä 1950-luvulta vuoteen 1996 saakka. Tilasin romaanin alkuvuodesta vähän sokkona ja juonesta mitään tietämättä, luottaen vain siihen, että Winmanin aiempien teosten tapaan pitäisin myös tästä. Ja niin kävi.

Ellis ja Michael tutustuvat nuorina poikina. He eivät oikein tunnu istuvan perheisiinsä ja ajan sääntöihin, mutta löytävät toisistaan liittolaisen, ystävän ja kenties jotain vielä tärkeämpää. Myöhemmin Ellis rakastuu Annieen, ja niin aiemmasta kaksikosta tulee erottamaton kolmikko. Ilmassa leijuu kuitenkin edelleen vuosia aiemmin tekemättä jätetty päätös, joka olisi saattanut viedä miesten elämän aivan toisille urille.

Tarinassa ihmisten elämänkaari on herkkä ja hauras, ja taustalla kuolemaa kylvää yhä voimistuva HIV-epidemia. Pienetkin inhimillisyyden osoitukset, toisten kanssa jaetut hetket ja niiden muistot muodostuvat yhä tärkeämmiksi. Muiden vaikutus omaan elämään on myös muulla tavoin merkittävä: Michael esimerkiksi inspiroituu aikakautensa vahvoista ja rajoja venyttävistä naisista, ja Ellisin äidin voittamasta auringonkukkataulusta tulee toistuva elementti, joka lopulta innostaa Michaelin tietynlaiselle oman elämänsä pyhiinvaellukselle.

Tin Man on lyhyehkö teos, alle 200 sivua, mutta siitä huolimatta jotenkin vaativa. Kertomus tuntuu oikein odottavan hidasta lukemista, kohtauksiin pysähtymistä ja niiden harrasta tunnustelemista. Sen tunnustelemista, miltä itsestä tuntuu niitä lukiessa. Näin lukemisen jälkeen on sellainen olo, etten osaa kunnolla kertoa, mitä teoksessa tapahtuu, sillä näennäisesti siinä tapahtuu varsin vähän. Osaan kuitenkin kertoa, että lukeminen tuntui suruna, joka jäi möykkynä rintaan kiinni.

Tässä on kaunis ja haikea tarina, jonka kerronta luo yksityiskohtaisia ja maalauksellisia kuvia ympäristöstä. Tässä on tarina, jonka ihmiskohtalot jäävät mietityttämään useiksi päiviksi lukemisen jälkeen.

Teoksesta myös täällä: Laura nostaa blogissaan esiin sen, että Winman on lähtenyt uusimmassa romaanissaan aiempaa realistisemmalle linjalle.

Helmet-haaste: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. 

Sarah Winman: Tin Man

Tinder Press, 2017

197s.

Sarjakuvavinkki: Spleenish (Ulla Donner)

Kuvittajana ja graafikkona työskentelevän Ulla Donnerin sarjakuvateosta Spleenish katsoessa huomio kiinnittyy väistämättä poikkeavaan värimaailmaan ja räväköihin fontteihin. Oranssinvalkoiset kuvat ja tekstit kertovat tarinaa vetelän ja alakuloisen näköisestä nuoresta naisesta, joka yrittää kahlata läpi nykyajan vaatimusten. Donner leikittelee teksteillä ja kuvilla paljon, mutta koko tarinan ajan yhtenäinen värimaailma sitoo eroavaisuudet yhteen. En voi myöntää, että olisin pitänyt ihan kaikista kuvista tai fonteista, sillä välillä niistä oli mahdotonta saada selvää (mikä on kai tarkoituksellista kuvattaessa sotkussa olevaa elämää). Sain lisäksi otsikossa olevasta fontista epämieluisia viboja jonkin kasarihevibändin logosta.

Tarina on tuttu ja nykyajan ilmiöt tunnistettavia. Miten nuorten aikuisten keskuudessa leviää sanaton sääntö siitä, että kaikilla tulisi olla jokin oma juttu. Täytyisi olla poikkeava, erikoinen ja mieleenjäävä yksilö. Täytyisi puuhailla jotain, edustaa itseään sosiaalisessa mediassa ja pitää itsestään jatkuvaa meteliä.

Donner kuvaa ironisesti, mutta ei ilkeästi sitä, millaista on elämä, kun itseen kohdistettuihin jatkuviin paineisiin ei jaksa vastata. Kun Fafa's, sunnuntaibrunssit tai miljoonat eri projektit eivät kiinnosta, vaan sitä tulee lähinnä maattua kotona roskien keskellä sääret ajelematta jaksamatta lähteä ulos, vaikka olo olisi yksinäinen ja seuraa vailla.

Donner ottaa teoksellaan osuvasti kantaa ajan ilmiöihin ja vaatimuksiin, ja kuvaukset päähenkilön elämästä naurattavat ja vähän jopa apeuttavat samaistuttavuudellaan. Kaikkiin kuviin ja fontteihin en ihastunut varauksetta, mutta myönnän, että ne tuovat teokseen hyvin uniikin sävyn.

Kurkatkaahan arviot myös blogeista Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Helmet-haaste: 12. Sarjakuvaromaani.

Osallistun tällä teoksella myös Hurjan Hassun Lukijan sarjakuvahaasteeseen.

Ulla Donner: Spleenish (Spleenish, 2017)

Suomentanut: Sinna Virtanen

S&S, 2017

n. 155s.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kolmekymppinen Eleanor työskentelee viikot toimistolla ja viettää viikonloput katsellen tv:tä ja juoden votkaa. Hänen ainoat kontaktinsa ovat kerran viikossa soittava äiti, häntä pääasiassa halveksivat työtoverit, lähikaupan kassa ja sosiaalityöntekijä. Eleanor on yksinäinen. Toisaalta hän hyväksyy asian, sillä hänen on vaikea sietää huonosti kasvatettuja ihmisiä, toisaalta hän ei voi olla välillä miettimättä, olisiko asioiden mahdollista olla toisin. 

Eleanor tutustuu sattumalta samassa firmassa työskentelevään mieheen. Mies pukeutuu huonosti, polttaa tupakkaa ja hyh, ei osaa edes kirjoittaa oikeaoppisesti. Puutteista huolimatta miehen ystävällisyys auttaa Eleanoria vaihtamaan elämänsä suunnan ja ottamaan selville siitä, millainen tragedia hänen menneisyyteensä on piilotettu.

Romaani on nopealukuinen ja muistuttaa kerronnaltaan chick-litiä romanttisine juonenkäänteineen. Tarina on kuitenkin muuta kuin kevytvireinen: Eleanor on joutunut kokemaan jotain hirvittävää, eikä hänellä nytkään ole ketään, johon todella turvata. Hän on yrittänyt kuulua joukkoon, mutta on jäänyt aina ulkopuolelle asioista.

Eleanor on konservatiivisen ja tiukan kasvatuksen saanut, eikä vaadi kanssaihmisiltään vähempää kuin täydelliset pöytätavat ja kohteliaan puhetavan. Hän ei tiedä, mitä tarkoittaa "LOL", ja on vasta opettelemassa Twitterin käyttöä, jotta voisi olla yhteydessä ihastuksensa kohteeseen. Muut ihmiset ihmettelevät hänen jäykkää käytöstään ja tietämättömyyttään nykypäivän trendeistä, mutta Eleanor itse ei huomaa tätä.

Etukannen sitaatissa kirjaa kuvataan muun muassa hulvattomaksi, mutta vaikka tarina on paikoitellen hauska ja osa Eleanorin kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa tiedostamattoman koomista, ei hulvaton ole mielestäni oikea sana kuvaamaan kirjaa. Hulvattoman sijaan kirja on lämminsydäminen ja hyvin surullinen. Minun oli nieleskeltävä kyyneliä monessa kohdassa, oli kyse sitten ihmisten hyväntahtoisuudesta tai Eleanorin koettelemuksista. Kirjan kerronta saattaa olla kevyttä, mutta aihe on kaikkea muuta.

Pidin kirjasta kovasti, mutta kieltämättä olin hieman pettynyt siihen, ettei tarina onnistunut luomaan yllätyksiä. Eleanorin rankka taustatarina on mahdollista ymmärtää jo alkuvaiheessa, vaikka Eleanor pystyykin tunnustamaan tapahtuneen itselleen vasta myöhemmin. Ei minua kuitenkaan suunnattomasti haitannut se, että sain lukijana seurata vierestä menneisyyden avautumista Eleanorille ja sitä, miten hän siitä selviytyy.

Käänteet eivät yllättäneet minua, mutta Eleanorista itsestään taisi tulla minulle yksi nykykirjallisuuden mieleenpainuneimmista hahmoista. Vaikka hänellä on jyrkkiä ja muita arvostelevia mielipiteitä, häntä kannustaa ja hänelle toivoo pelkästään hyvää. Eleanorin kokemusten kautta tarinassa näytetään, miten tärkeää kanssaihmisten välitön ystävällisyys ja huolenpito on. 

Lukekaa tämä, jos haluatte tutustua muistettavaan hahmoon ja seurata hänen tietään onnellisempaan elämään.

Helmet-haaste: 33. Selviytymistarina.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017)

Suomentanut: Sari Karhulahti

WSOY, 2018

431s.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 
Kahden viikon Storytel-kokeilun aikana kuuntelin John Greenin Turtles All the Way Down -nuortenkirjan lisäksi Clare Mackintoshin vastikään suomeksi ilmestyneen jännärin, Minä näen sinut.

Lontoolaisen Zoe Walkerin tavanomainen elämä muuttuu, kun hän eräänä iltapäivänä junalla töistä palatessaan sattuu puolihuolimattomasti selailemaan lehteä ja näkee kuvansa seuranhakuilmoitusten joukossa. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan? Onko nainen kuvassa edes oikeasti Zoe? Zoe yrittää karistaa asian mielestään, kunnes saa tietää, että aiemmin samanlaiseen ilmoitukseen päätynyt nainen on löydetty murhattuna.

Toisaalla seurataan urallaan virheen tehnyttä konstaapeli Kelly Swiftiä, joka vakavien rikosten tutkimisen sijaan jahtaa nyt metron taskuvarkaita. Kelly haluaa ratkaista seuranhakuilmoituksiin liittyvän, yhä kierommaksi käyvän tapauksen ja todistaa olevansa taas uransa arvoinen.

En voinut kirjaa kuunnellessa olla miettimättä, että perusasetelma on vähän kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa -teoksesta (johon taidan aika yksipuolisesti kaikkia lukemiani jännäreitä verrata - mutta mielestäni Nainen junassa vain on lajissaan varsin onnistunut). Tottahan toki on, että saman tyylilajin edustajat muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet teosten välillä mieleen toi tarinan keskiössä oleva juna, joka on Zoelle päivittäinen liikkumaväline kodin ja töiden välillä. Kummassakin teoksessa isossa osassa on yksipuolinen näkeminen, salaa katselu ja jopa tirkistely. Hawkinsin kirjassa merkityksellinen asia nähdään junan ikkunasta ulos katsoessa, tässä katse kohdistetaan junan sisällä oleviin tietämättömiin matkustajiin.

Mysteerin lisäksi Minä näen sinut käsittelee perhesuhteita. Miten dynamiikka perheessä toimii, kun vanhemmat ovat eronneet ja äiti-Zoe on muuttanut yhteen uuden miehen kanssa. Miten suhtautua aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiin, jotka tekevät suuria (ja äidin näkökulmasta vääriä) valintoja. Perheen sunnuntaipäivällisen äärellä tapahtuvan rupattelun ja kinastelun kuuntelu tuntui kotoisalta ja viihdyttävältä, vaikka kaikki tiedot eivät tarinan kannalta tarpeellisia olleetkaan.

Arkisen perhe-elämän kuvauksen merkittävä osuus tarinasta saattaa vaikuttaa siihen, ettei kirja juuri jännitä (tai ainakaan pelota). Minulle kävi äänikirjakokeilun loppuvaiheessa niin, että ilmaisjakso oli jo umpeutumassa ja kirja vielä pahasti kesken, joten päädyin kuuntelemaan tämän loppuun neljän aikaan yöllä. Silloin mietin, millaiseksi tarina vielä tiivistyy ja tuleeko se liian iholle, kun pahantekijällekin on annettu puheenvuoro. Ratkaisun hetket ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän vetäviä ja mielenkiintoisia kuin hermoja raastavia.

Vaikka juonenkäänteitä vaivaa osittainen yliampuvuus, eikä monimutkaisen suunnitelman toteuttamisen helppous tunnu realistiselta, pidin kirjaa nautittavana kuuntelukokemuksena ja haluan tutustua myös muihin Mackintoshin teoksiin. Voisin nostaa esiin myös sen muihin jännäreihin verrattuna positiivisen poikkeuksen, että tässä päähenkilö saa puolelleen edes muutaman hänen epäilyksensä ja pelkonsa uskovan ihmisen, eikä joudu kamppailemaan yksin koko tarinan ajan. Pidän nimittäin trillereissä (sekä kirjoissa että elokuvissa) jopa epäuskottavana sitä, että kukaan läheisistä tai virkavallan edustajista ei koskaan usko päähenkilöä kuin viimeisten kriittisten minuuttien aikana. Ah, kuinka piristävää!

Helmet-haaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016)

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

Gummerus, 2018

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn