Tove Jansson: Taikurin hattu

"Taikurin syödessä kaikki uskaltautuivat hiukan lähemmäksi. Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen."

Tove Janssonin kolmannessa muumikirjassa, Taikurin hatussa, sattuu ja tapahtuu. Kirjan alussa muumit löytävät mustan silinterihatun, joka osoittautuu lumotuksi. Jos silinteriin heittää kananmunia, syntyy pehmeitä pilviä, joiden päällä voi ratsastaa, jos taas kasvien itiöitä, joutuu koko muumitalo hetkellisesti kasvien valtaan. Kaikki huipentuu siihen, kun itse Taikuri päättää vierailla Muumilaaksossa. Mutta miten tähän liittyvät Mörkö sekä Tiuhti, Viuhti ja näiden mukanaan kantama salaperäinen matkalaukku?

Olen aikaisemmin lukenut kaksi muumikirjaa, Muumit ja suuren tuhotulvan ja Vaarallisen juhannuksen. Täytyy myöntää, että tämä muumikirja ei hurmannut minua aivan samalla tavalla kuin aikaisemmat. Yksi syy siihen oli tapahtumat, joita tuntui olevan hieman liikaa yhdelle kirjalle. Luinkin muumeja käsittelevästä wikipedia-artikkelista, että kyseisen kirjan pohjalta on tehty kahdeksan Muumilaakson tarinoita -tv-animaatiosarjan jaksoa. Mielestäni tarinan osat toimivatkin paremmin moneen jaksoon jaoteltuna. 

Tove Janssonin muumikuvitusta

Huolimatta pienistä puutteistaan, ei Taikurin hattu ansaitse minulta vähempää kuin täydet pisteet. Muumien maailma on lumoava, ja on ihanaa huomata, ettei sen vaikutus vähene edes lukijan/katselijan vanhetessa. Kirja on täynnä pieniä ja suloisia yksityiskohtia, kuten mainintoja pienistä unenpöpperöisistä eläimistä ja Nipsun unenryppyisistä korvista. Hahmoille ominaiset luonteenpiirteet vahvistuvat ja muuttavat muotoaan heidän kokiessaan mitä kummallisimpia seikkailuja: Niiskuneidin turhamaisuus saa kolauksen hattivattien vierailun jäljiltä, Niiskun kyynisyyden alta löytyy lopussa myös rakastava veljen rooli, eikä edes kaikkea turhana pitävä filosofi Piisamirotta pysty vastustamaan suurta elokuunjuhlaa.

Taikurin hattu vakuutti minut jälleen sillä positiivisuudella ja lämmöllä, mitä muumeista huokuu. Jokainen vieras otetaan vastaan avosylin, ja omaa perhettä ja ystäviä vaalitaan rakkaudella. Yksi tunteita herättävimmistä kohtauksista kirjassa onkin mielestäni Muumipeikon muuttuminen rumaksi, laihaksi kummituseläimeksi Taikurin hatun vaikutuksesta. Kukaan ei tunnista Muumipeikko-raukkaa, vaan pitävät tätä tylynä ja hieman pelottavanakin, kunnes Muumimamma näkee oman lapsensa otuksen silmissä: "Katsos, kyllä minä kuitenkin aina tunnen pienen muumilapseni."

Tove Janssonin muumikuvitusta

Taikurin hatussa ensiesiintymisensä tekevä mörkö ei vakuuttanut minua samalla tavalla kuin tv-sarjassa. Minulle on ikuisesti jäänyt mieleen lapsuudesta mörön ensimmäinen kohtaaminen muumiperheen kanssa ja yhä vain kohtaus saa selkäpiini karmimaan. Kirjassa mörkö oli mielestäni vaisumpi, enkä pitänyt siitä, että se keskusteli selkeästi muumien kanssa. Puolestaan Piisamirotta oli animaatiossa inhokkini, mutta kirjassa siitäkin paljastui uusia puolia, jotka koomisuudessaan ja toisaalta ärsyttävyydessään valottivat hahmon luonnetta paremmin.

Taikurin hattu on tähänasti lukemistani muumikirjoista taianomaisin. Siihen on mielestäni ahdettu hieman liikaa seikkailuja yhden kirjan tarpeiksi, mutta osissa kaikki tapahtumat toimivat paremmin kuin hyvin. Mörön ensiesiintyminen osoittautui kirjassa pieneksi pettymykseksi Mörkö-fanille, mutta onneksi muut hahmot olivat muumimaisen tuttuja ja ihania itsejään. Seuraavaksi taidan tarttua Muumipeikkoon ja pyrstötähteen, josta tehty animaatioelokuva on yksi suosikkejani.
 

★★★★★

Tove Jansson: Taikurin hattu (alkup. Trollkarlens hatt, 1948)

Suomentanut: Laila Järvinen
WSOY, 1958 (kuvassa näkyvä 20. painos ilmestynyt 2010)
140s.